Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa
Herätyskello soi aamulla ensimmäisen kerran 6.45. Koska olin nukkunut vasta kolmisen tuntia, painoin hälytyksen pois ja jatkoin unia. Puoliunessa ajattelin, että jos Hullujen päivien muistilistallani olevat uusi tyyny ja muutamat kosmetiikkatuotteet on tarkoitettu minulle, niin ne ovat tilattavissa myöhemminkin.
Ja siellähän ne napottivat saatavilla vielä pari tuntia myöhemmin, kun puhelin seuraavan kerran hälytti. Tein nopeasti tilauksen ja jatkoin taas unia.
Kymmenen aikaan nousin ylös ajatuksenani kerrankin keskittyneesti katsoa Poirot aamupalaa syödessä. Viime syksynä heräsin aamuisin usein niin ajoissa, että ehdin tehdä aamupalan valmiiksi ennen kuin istahdin katsomaan kello 10 alkanutta Kyläsairaalaa. Aamut alkoivat silloin jotenkin leppoisalla tavalla. Nyt aamut ovat olleet rauhattomia. Siksi varmaan niin usein alan aamulla neulomaan, koska se rauhoittaa.
Poirot’n loputtua luin puhelimella uutisotsikot ja pari lehtiartikkelia sekä kävin läpi somekanavat. Tein edellisenä yönä blogiin kirjoittamastani artikkelista postauksen omalle Facebook-tililleni ja luin samalla vielä kerran blogipostauksen läpi. Instagram täytyisi muistaa hoitaa myöhemmin tänään.
Puoliltapäivin päätin lounasruoan lämpiämistä odotellessani tehdä hetken kotitöitä. Kävin keräämässä kuivat pyykit telineeltä, petasin sängyn ja laitoin astiat koneeseen.
Lounaan jälkeen minun olisi pitänyt avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan puhtaaksi kurssitehtävään liittyvää haastattelumateriaalia, mutta en jaksanut. Olin nukkunut jo melkein viikon ajan vain viidestä kuuteen tuntia yössä. Väsymys alkoi nyt toden teolla tuntua niin kropassa kuin mielessä. Ajatukset olivat paksun sumun peitossa, enkä saanut niistä otetta.
Tietokoneella istumisen sijaan käytin seuraavat puoli tuntia lehtien ja mainosten raivaamiseen. Niitä oli taas päässyt kertymään pinoiksi sinne ja tänne. Näiden pinojen kasvamisesta voi jo suoraan päätellä olenko ollut kiireinen tai väsynyt, tai molempia. Normaalisti käyn saapuvan postin aina saman tien läpi, mutta kiireisenä tai väsyneenä vain työnnän ne jonnekin, kun olen ensin katsonut, ettei postin seassa ole tärkeitä kirjeitä.
Kotiin tuli heti vähän raikkaampi ilme, kun pinot vähenivät. Palkitsin itseni reippaudesta neulomalla, kuinkas muuten. Pian kuitenkin huomasin olevani niin nukuksissa, että minun oli pakko antaa unelle periksi.
Ennen päiväunia kävin laittamassa pyykkikoneen päälle. Ohjelma kestäisi puolisen tuntia, eli juuri sopivasti yksien päikkäreiden verran. Nukahdin kylpyhuoneesta kantautuvaan koneen tasaiseen hurinaan ja heräsin, kun pyykkikone napsahti äänekkäästi ohjelman loppumisen merkiksi. En tuntenut oloani yhtään virkistyneeksi, mutta tällä olisi mentävä tämä päivä loppuun saakka.
Ilta oli onneksi vapaa kursseista tai luennoista, mutta kirjoitettavaa oli yllin kyllin. Mietin, että taisin ajoittaa päiväkirjan kirjoittamisen blogiin aika hankalaan saumaan. Toisaalta taas, tämmöistähän tämä on ollut tammikuun puolesta välistä lähtien: iltakursseja, kirjoittamista, tehtävien tekemistä, kotitöitä ja huonosti nukuttuja öitä.
Ripustaessani pyykkejä kuivumaan tajusin, etten ollut käynyt suihkussa tänään. Kello oli neljä, joten ehtisin hyvin suihkuun sekä keittää kahvit ennen kuin jätskiauto saapuisi. Se oli ajamassa tänään kevään ensimmäistä reittiään meidän kulmilla, ja olin ajatellut käydä ostamassa sieltä pari laatikollista jäätelöä. Haaveilin jo kuinka nautiskelisin mustikkatuutin kahvin kanssa.
Viiden jälkeen lähdin roskapussit kädessä, maski päässä ja vastakeitetyllä kahvilla tankattuna pihalle odottamaan jäätelöautoa, joka saapui lopulta 40 min myöhässä. Autoa odottaessani olin ehtinyt päivittää somekanavia ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumia sekä käydä kotona juomassa lisää kahvia.
Minulla oli huono omatunto, koska en ollut saanut edistettyä haastattelua koko päivänä, joten sisälle päästyäni avasin heti toisen jäätelölaatikon. Jäätelö on nimittäin parasta lääkettä, jos huono omatunto vaivaa. Balsamia haavoille. Tai jotain.
Kello oli jo seitsemän illalla, kun viimein istahdan tietokoneen ääreen. Puolessa tunnissa olin siivonnut päivän aikana tulleet viestit sähköpostista ja ilmoittautunut pariin webinaariin, joista toisen aiheena oli oman osaamisen brändäys LinkedInissä. Juuri sitä nyt kaipasin, koska viime syksynä olin uravalmennuksen aikaan vielä niin uuvuksissa, etten saanut valmennuksesta kaikkea hyötyä irti. Enkä ole saanut lukuisista aikomuksistani huolimatta vieläkään LinkedIn-profiiliani kuntoon.
Puoli kahdeksalta hyppäsin blogiin kirjoittamaan muistiinpanoja ja kävin siinä sivussa laittamassa iltaruoan lämpiämään. Taas meni ruokailu myöhäiseksi, mutta ei voi mitään.
Ruokaa odotellessa katsoin nopeasti missä haastattelun materiaalin kanssa mennään. Poimin materiaalista sitaatteja ja kirjoittelin ylös lisäkysymyksiä. Olin sopinut haastateltavan kanssa, että käytäisiin niitä tänään illalla läpi. Huomasin siinä kirjoittaessani, että stressikäyrä alkoi nousta.
Mieleeni nousivat veljen sanat parin viikon takaa, kun olin tuskaillut jonkin toisen tehtävän kanssa. Hän kysyi, että maksetaanko minulle siitä palkkaa. Kun vastasin, että ei, niin hän sanoi, että älä sitten stressaa. Se oli itse asiassa todella hyvin sanottu: suorittaja-minäni tuupattiin tehokkaasti kumoon.
Lisäkysymysten läpikäynti haastateltavan kanssa venähti puoli yhteentoista asti, jonka jälkeen loikkasin takaisin blogin pariin. Yritin kirjoittaa auki eilisen, eli tiistain, tapahtumia, mutta tuntui aivan sille, kuin olisin nukkunut päivän ohi. Ajatus ei kulkenut yhtään, teksti takkusi, enkä keksinyt millaiset kuvat laittaisin artikkeliin.
Olin kuvitellut julkaisevani tiistain tarinan ennen puolta yötä, mutta ei se onnistunut. Kirjoitin ja korjailin, ja korjailin ja kirjoitin. Aikamuodot heittivät koko ajan jossain kohtaa artikkelia, vaikka luulin ne jo korjanneeni.
Tietokoneen kello oli lähempänä kolmea yöllä, kun tekstin korjailemiseen tuskastuneena painoin Julkaise-nappia. Sinne se meni, humpsis vaan, minun tiistainen tarinani. Lisäsin siihen puhelimella pari kummallista kuvaa, ja sitten menin nukkumaan.
(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 8 tuntia)
Laiskan Naisen elämää 