Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa
On jo torstai. Tämäkin viikko on mennyt nopeasti. Nykyään tuntuu usein siltä, että päivät vain katoavat jonnekin.
Aamulla herätessäni mietin, että pitäisikö minun olla huolissani, kun en panikoi uuden työpaikan löytämisestä. En vain jotenkin osaa panikoida, koska olen elämäni aikana tehnyt ja kokenut jo monenlaista ja selvinnyt vaikeistakin tilanteista. Jotenkin olen niin kiitollinen siitä, että olen ylipäätänsä elossa kaiken kokemani jälkeen, että se kiitollisuus tuntuu peittoavan kaiken muun alleen.
Tämä korona-aika on tuntunut ajoittaisesta hatutuksesta huolimatta melkein lahjalta, kun on joutunut elämään (saanut elää) omassa kuplassaan, omassa valossaan, läheisten tukemana. Olenkin löytänyt itseni uudelleen – jälleennäkeminen on ollut voimaannuttavaa. Ja elämässä on päällimmäisenä paitsi kiitollisuus, niin myös ilo, kun uupumuskin alkaa olla enää vain muisto. Vielä kun tietäisin, mikä minusta tulee isona. Multitaskaajan ydinongelma. Heh.
Mutta niin, tämä torstai… Aamu alkoi samoilla spekseillä kuin muutkin aamut tällä viikolla ovat alkaneet. Ainoa poikkeus oli, etten ehtinyt neulomaan yhtään. Kello 13 oli alkamassa webinaari, ja ennen sitä piti ehtiä oikolukemaan yöllä julkaisemani postaus, sekä lisäämään siihen kuvia.
Hetken pähkäiltyäni päädyin ottamaan kuvan sohvapöydällä olevasta teemukistani. Kuvan – siis kymmenien kuvien, joista yksi päätyi postaukseen – ottamista edelsivät varsinaiset kuvausjärjestelyt. Ei uskoisi, että niin yksinkertainen asia voi olla niin työllistävä, mutta on se. Kokeilkaa vaikka ihan itte.
Käytännössä siivosin olohuoneen pöydältä lehdet ja muut tavarat, sekä pyyhin pölyt (ohimennessäni myös eteisestä). Asettelin pöydällä olevaa teemukia, sekä kaktusta ja lehtipinoa eri asentoihin ja räpsin kuvia. Sen jälkeen piti miettiä miten käsittelen kuvaa, ja tuleeko siitä värillinen vai mustavalkoinen. Ja kelpaako se, vai onko se ihan tyhmä. Ei oo helppoo.
Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka kuvaan paljon, niin blogin kuvien kanssa on vähän haastetta, ideoinnista lähtien. Ja kun en ole koskaan, ainakaan toistaiseksi, opiskellut valokuvausta, niin kuvien laatukin on sitten sen mukainen. Mutta tällä mennään mitä nyt osataan.
Puoli yhdeltä tuli kiire tehdä blogihommat loppuun ja mennä avaamaan tietokone webinaaria varten. Keitin toisen kupin teetä ja istahdin seuraavaksi 1,5 tunniksi kuuntelemaan mitä tarkoittaa strateginen vaikuttajamarkkinointi osana liiketoimintaa. Luento oli jatkoa viime viikon mielenkiintoiseen webinaariin Vaikuttajamarkkinoinnin ABC.
Luento sai aikaan jotenkin jännän fiiliksen, tunteen siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Lukion jälkeen, muutama vuosikymmen sitten, opiskelin nimittäin markkinointia kauppaopistossa. Vielä tähän mennessä en ole kuitenkaan tehnyt alan töitä. Luento sai miettimään mitä kaikkea me silloin opettelimmekaan, kuten mainostekstaus, ja millaisia keinoja silloin käytettiin markkinointiin. Internetin ja somen myötä markkinointi on totisesti muuttunut, mutta mielestäni vain mielenkiintoisempaan ja monipuolisempaan suuntaan.
Luennon jälkeen oli lounaan vuoro. Syödessäni luin sähköpostit ja kävin tutkimassa muutaman työpaikkailmoituksen LinkedInissä.
Kolmen jälkeen päätin mennä päiväkahville parvekkeelle aurinkoon, vaikka olisi pitänyt palata koneen ääreen ja jatkaa keskiviikkona kesken jääneen haastattelun kirjoittamista. Sitä nimittäin käsiteltäisiin tämän illan lehtikirjoittamisen kurssilla.
Loppupäivä kului lähinnä tietokoneen ääressä, kun viimein raaskin tulla auringosta sisälle. Ehdin kirjoittaa haastattelua tunnin verran ennen kuin kurssi alkoi. Viidestä eteenpäin seuraavat neljä tuntia olivat täynnä tiukkaa asiaa, ja peppu tiiviisti penkissä. Kävimme haastatteluiden lisäksi läpi freelancerina toimimista.
Kurssin aloittaessani en ollut lainkaan ajatellut, että voisin kirjoittaa juttuja journalistisella otteella ja yrittää myydä niitä lehtiin, mutta siihen meitä kurssilla kovasti kannustettiin. Moni kurssilainen jo kirjoittikin johonkin tiettyyn julkaisuun. Tämä kurssi oli kaiken kaikkiaan työläs, mutta todella antoisa.
Kurssin jälkeen oli kiva vähän jaloitella ja ottaa iltapalaa ennen kuin siirryin takaisin koneen ääreen ja blogin pariin.
Puoli yhdeltätoista ajattelin, että nyt riittää kirjoittaminen tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni. Otin neulepuikot käteeni – ensimmäinen kerta tänään – ja neuloin niin kauan, että sain huivin 3. osan valmiiksi.
Mutta, kuinka ollakaan, avasin tietokoneen uudelleen iltapesun lomassa. Ajattelin, että käyn katsomassa vielä muutaman työpaikkailmoituksen. Olisi pitänyt sulkea kone sen jälkeen, mutta menin blogiin ja aloin hiomaan keskiviikosta kertovaa tekstiä sekä ottamaan kuvia.
Blogin parissa aika kului taas kuin siivillä, ja kello oli yhtäkkiä kolme. Mietin sänkyyn päästyäni, että tämä on kyllä jo ihan hullua, että kirjoitan kaiket yöt, ja että pitäisikö tästä olla huolissaan. Vai kannattaisiko tästä nyt vaan nauttia niin kauan kuin tätä tilannetta kestää. Carpe diem, nääs.
(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 10,5 tuntia)
Laiskan Naisen elämää 