Tämä viikko on ollut kertakaikkisen ravisuttava ja pelottavakin.
Minun piti kirjoittaa tällä viikolla valmiiksi viime sunnuntaina aloittamani teksti, tai oikeastaan kirjoittaa se uudesta näkökulmasta, mutta sattuneesta syystä ei ole ollut yhtään kirjoitusfiilistä. Lisäksi omat asiat alkoivat tuntumaan niin pieniltä ja merkityksettömiltä kamalia tapahtumia vasten, ettei senkään puolesta ole tehnyt mieli kirjoittaa blogia.
Tänään on ollut viikon ensimmäinen päivä, kun minulla on ollut aikaa katsoa enemmän televisiota ja lukea rauhassa netistä uutisia. Ja mitäpä muuta tiedotusvälineet tällä hetkellä tulvivat kuin uutisia sodasta ja siihen linkittyvistä asioista. Jossain välissä päivää oli pakko lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä pariksi tunniksi Puutarhan pelastajiin. Mikään muu ohjelma ei oikein tuntunut rauhoittavan mieltä. Mielenrauhaa toi myös puuhastelu kotiaskareiden parissa, kuten viimeisten jouluvalojen arkistointi ja pölyrätin heiluttaminen (saatoinpa pyyhkiä sillä vähän pölyjäkin, hah).
Kotiaskareiden parissa puuhailu paitsi rauhoitti, niin myös kirkasti ajatuksia ja konkretisoi sen tosiasian, että mistäpä muusta tämä maailma oikeasti suurimmaksi osaksi koostuu kuin meistä tavallisista ihmisistä ja meidän arkisesta elämästämme. Rinta rinnan toistemme kanssa kylissä ja kaupungeissa, saarilla ja mantereilla me teemme töitä, harrastamme, syömme, juomme ja nukumme välillä enemmän ja välillä vähemmän elämästämme nauttien, iloa, rakkautta, surua ja tuskaakin tuntien, näin tiivistetysti ja yksinkertaistaen sanottuna. Ja mehän emme yleensä muuta halua kuin elää rauhassa mahdollisimman hyvää elämää toistemme kanssa sen ajan, kun olemme olemassa täällä maan päällä.
Kaiken poliittisen ja vähän filosofisenkin pohdintani keskellä, jota en sen tarkemmin avaa, päivän yllättävimmän hetken minulle järjesti niinkin arkinen asia kuin pölyrätti yhdessä pesuaineen kanssa. Saattoi se kyllä olla universumikin.
Oli jo iltapäivä, kun seisoin ajatuksissani kylpyhuoneen lavuaarin edessä rätti kädessä ja pesuainepullo toisessa. Mietin kevättä ja rakkautta – olohuoneessa selkäni takana leikkivillä iltapäivän auringon säteillä saattoi olla osuutta asiaan. Rakkaudesta juohtui mieleeni ajatus, että olisinkohan tänä keväänä jo tarpeeksi vahva, jotta voisin, tai uskaltaisin, pitkästä aikaa heittäytyä tunteiden vietäväksi ja rakastua.
Siinä miettiessäni kaadoin samalla pesuainetta kuivaan pölyrättiin ja hämmästykseni oli melkoinen, kun pesuaine muodosti rättiin sydämen kuvion. Juoksin olohuoneeseen hakemaan puhelimen, koska se sydän oli pakko saada ikuistettua.
Kuvia lavuaarin reunalla ottaessani tunsin suunnatonta riemua – voiko ihminen saada selkeämpää vastausta pohdintaansa. Tämä ratkaisi kaiken.
En tiedä oliko pölyrättiin ilmestynyt sydän silkkaa sattumaa, vai puhutteliko minua tosiaan itse universumi, mutta koko loppupäivän oli outo, toiveikas ja suorastaan leijuva olo; kaiken tämän epävarmuuden keskellä emme oikeastaan voi muuta kuin uskoa ja toivoa parasta, sekä luottaa siihen, että rakkaus voittaa kaiken, myös pahuuden.
Amor vincit omnia
❤
Laiskan Naisen elämää 