Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.
Mistä lähdettiin matkaan
Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.
Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.
Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.
Syksyllä kutsui koulunpenkki
Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.
Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.
Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.
Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.
Uusi vuosi, uudet kujeet
Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.
Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.
Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.
En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.
Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.
En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.
Yksi haaste
Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.
Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)
Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…
❤
Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa
Laiskan Naisen elämää 
On aina kovin mielenkiintoista lukea siitä, kun ihmisen sisällä herää jokin ja tietää, että myllerryksen keskellä on matkalla jonnekin, mitä ei vielä näe. Itse olen kokenut samaa… se alkoi mielestäni viime keväänä ja on vain aina mahtipontisempi rymistellessään eteenpäin. Minulla on kuvausharrastuksen kanssa ollut tällainen olo jo tosiaan reilun vuoden.
TykkääLiked by 1 henkilö
Jännityksen lisäksi on hieman ärsyttävääkin, kun ei yhtään tiedä, että minne on matkalla, mutta tietää ja tuntee olevansa matkalla jonnekin. Täytyy yrittää vain ajatella niin, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan itse matka. En kyllä tiedä, että helpottaako se yhtään. 😉
TykkääTykkää