Työttömän päiväkirja, päivä 1: maanantai 22.3.2021 – väsynyt, mutta tyytyväinen

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa


Tänään nousin sängystä ylös todella väsyneenä. Nukahdin vasta puoli viiden jälkeen aamulla, ja heräilin siitä eteenpäin noin tunnin välein jokaiseen ovenkolahdukseen ja koiran tassujen rapinaan käytävällä.

Eilen illalla, tai yötä se jo oli, kävi vähän hassusti. Minun piti tehdä koodaustehtävä, CSS-tiedosto HTML-koodille, jo sunnuntaina päivällä, mutta väsytti mielettömästi edellisen, huonosti nukutun yön jäljiltä. (Siis neuloin sitä halavatun KAL-huivia puoli kolmeen asti lauantain vastaisena yönä – voihan neuloosi.)

Vasta kymmenen jälkeen illalla piristyin sen verran, että pääsin paneutumaan tehtävään. Yllättäen sainkin CSS-koodin heti toimimaan – aiemmin oli ollut hankaluuksia. Päätin tehdä tehtävän ripeästi, jotta saisin palautettua sen vielä sunnuntain puolella.

Työvälineet
Tietokone, kynä ja paperia – koodarin työvälineet päivin ja öin

Muistan, että kun katsoin kelloa viimeksi, se näytti 23.54. Ajattelin, että kokeilen nopeasti vielä pari juttua, kun nyt vauhtiin pääsin, ja sitten palautan tehtävän. Yhtäkkiä havahduin siihen, että tietokoneen kello näyttää 02.47. Siis apua! Olin niin uppoutunut koodaamiseen, ja joutunut flow-tilaan, että ajantajuni oli kadonnut täysin. Ja vuorokausikin oli ehtinyt vaihtua hyvän aikaa sitten.

Suorastaan syöksyin sänkyyn peiton alle. Tunsin väsymyksen painavana kropassani ja ajattelin, että tänään uni taitaa tulla nopeasti. Mutta ei se tullut. Sen sijaan päälle iski maanantaiyön syndrooma

Usean heräilyn ja herätyskellon torkutuksen jälkeen päätin puoli yhdentoista aikoihin nousta ylös. Harmitti, kun tajusin, että tämä maanantai menisi umpiväsyneenä, mutta kerrankaan en harmitellut sitä, että olin valvonut niin myöhään. Päinvastoin, tunsin suurta riemua ja tyytyväisyyttä siitä, että olin onnistunut ja saanut koodin toimimaan.

Kuihtunut kukka
Yhtä väsynyt kuin eilispäivän kuihtunut kukkanen

Hymyillen avasin kännykän ja selasin nopeasti uutisotsikot. Sen jälkeen rynnin Facebookiin ja yhteisneulonnan sivuille katsomaan, mille aamulla klo 6 ilmestynyt huivin viidennen osan ohje näyttää. Ei paha ollenkaan, eli tulossa on helppoa neulontaa neljännen osan vaativahkon pitsin jälkeen.

Kello näytti vähän vaille yhtätoista, kun lopulta kömmin ylös peiton alta. Parinkymmenen minuutin päästä siitä oli jalkaan vedetty verkkarit, pyykit pyörimässä pesukoneessa ja aamutee keitetty. Istahdin sohvalle syömään aamupalaa ja neulomaan loppuun huivin toista osaa. Halusin saada sen osan nopeasti valmiiksi, jotta saisin kirittyä yhteisneulonnan aikataulua kiinni.

Neulomisen lomassa kävin ripustamassa pyykit kuivumaan ja katsoin telkkarista perjantaina tullutta jaksoa Annasta, eli ”Anna, lopussa a”. Siinä sivussa onnistuin myös suututtamaan puhelinmyyjän, joka kaupitteli minulle jotain lehteä. Tiukasti totesin heti puhelun alkuun, etten ole nyt yhtään innostunut tilaamaan lisää lehtiä.

En ollut vastaanottavaisella tuulella, koska viimeksi perjantaina minulle soitti lehtimyyjä. Sillä kertaa puhelu päättyi hieman eri tavalla. En tilannut lehteä silloinkaan, mutta minulle ehdotettiin, että mitäs jos tulisinkin myymään lehtiä. Se olikin vallan hauska puhelu. Vieläkin hymyilyttää.

Neulottu huivi
Se halavatun huivi, joka vie jo yöunetkin, #neuloosissa

Ennen kello kahta raaskin laskea neuleen hetkeksi käsistäni ja kävin laittamassa kahvin tippumaan. Olen yrittänyt pitää kiinni edes päiväkahviajasta, koska aamupalat, lounaat ja iltaruoat tulee tällä hetkellä syötyä milloin sattuun, muun muassa iltakursseista johtuen.

Kahvin tippuessa avasin tietokoneen. Oli aika käydä läpi sähköpostit sekä maksaa laskut. Samalla katsoin Duunitorin ja LinkedInin hakuvahdit: ei mitään mielenkiintoista kummassakaan tänään.

Minulla menee nykyään sähköpostin kanssa ihan hirveästi aikaa. Saan noin 25 – 40 viestiä päivittäin. Joukossa on tietysti mainoksia, jotka poistan saman tien, mutta tarkemmin läpikäytäviä ja hetken aikaa säilytettäviä viestejä, kuten laskut, kurssimateriaalit ja erilaiset infot, jää noin kolmasosa.

Välillä tuntuu, että olen ihan uupunut sähköpostitulvaan ja hävinnyt taistelun meiliboxini herruudesta. Viime viikkoina olen perunut jo useita turhia mainoskirjeitä. Täytyy miettiä mitä vielä voisin tehdä helpottaakseni sähköpostini hallintaa.

Reilun puolen tunnin päästä luovutin sähköpostin suhteen ja kävin maksamassa laskut. Kello oli melkein puoli neljä, kun siirryin blogin pariin. Ajattelin, että kirjoitan nopeasti ylös ajatuksia, jotta voin illemmalla kirjoittaa tämän artikkelin valmiiksi.

Iltapäivän aurinko
Milloinkahan ehtisin nauttimaan auringosta ulos asti?

Nooo, ei se nyt ihan niin nopeasti käynyt kuin olin ajatellut. Vielä viiden aikaan istuin koneen ääressä, mutta onneksi Anna oli alkamassa televisiossa, ja sain kammettua itseni sen verukkeella pois koneen äärestä. Kun nyt kerrankin on arki-ilta vapaana, niin on kiva tehdä välillä muutakin kuin istua tietokoneella.

Ohjelmaa katsoessani tajusin, että aurinko alkoi pikku hiljaa laskemaan olohuoneen ikkunan takana, enkä ehtinyt tänäänkään ulkoilemaan päivänvalossa. En olisi kyllä jaksanutkaan. Jospa huomenna…

Loppuilta kului neuloessa. Siinä sivussa kokkasin tonnikalapastaa, ensimmäinen ja ainoa lämmin ruokani tänään, ja kävin hakemassa paketin automaatilta. Minun olisi pitänyt kirjoittaa tätä artikkelia, mutta olin niin väsynyt, että tuntui siltä kuin aivoni olisivat lähteneet kyläilemään. (Toivottavasti ovat palanneet takaisin huomiseen mennessä.)

Kello puoli yksitoista illalla ajattelin, että tänään menen kerrankin aikaisin nukkumaan. Mutta ei siinä niin käynyt, ei tänäkään maanantaina.

Helpot ja nopeat gluteenittomat teeleivät

Olen viime kuukausina paistanut usein teeleipiä. Syynä on ollut se, että huomasin kaapissani olevien kaurajauhojen kohtaavan parasta ennen -päivänsä maaliskuun alussa, ja tuli kiire käyttää jauhot, ettei tarvitsisi heittää niitä pois. Teeleivät ovat olleet myös nopeita tehdä iltapäiväteelle kaiken muun puuhastelun välissä.

Löysin jo pari vuotta sitten helpon ja nopean teeleipien ohjeen Gluteenitonta leivontaa -blogista: http://www.gluteenitontaleivontaa.fi/2012/08/teeleipa.html. Olen aina silloin tällöin leiponut leipäsiä tällä ohjeella.

Jauhoina olen aiemmin käyttänyt erilaisia gluteenittomia jauhoja aina sen mukaan, mitä milloinkin on kaapissa sattunut olemaan. Nyt olen todennut, että kaurajauholla leivotut teeleivät ovat paitsi helpoimmin käsiteltäviä (gluteenitonta taikinaa on välillä haastavaa käsitellä tahmaisuuden vuoksi), niin myös maukkaampia kuin muilla jauhoilla tehdyt, joten olen päätynyt suosimaan kaurajauhoja.

Teeleipien ainekset
Teeleipien perusainekset

Alta löydät Gluteeniton leivontaa -blogin ohjeeseen perustuvan teeleipien perusohjeen, ja sen perässä on kerrottu ainekset juustoisiin teeleipiin.

Näiden tekemiseen paistoineen menee aikaa tuskin puolta tuntia. Työvälineeksi taikinan sekoittamiseen käyvät kädet, puuhaarukka tai iso lusikka. Itse käytän taikinakaavinta.

Eikun leipomaan!


KAURAISAT TEELEIVÄT

AINEKSET (1 – 2 hlölle)

2 dl kaurajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 mm suolaa
1 dl maitoa tai vettä
1 rkl rasvaa sulana, esim. Oivariini juokseva

TEE NÄIN

  1. Sekoita kuivat aineet kulhossa.
  2. Lisää kuivien aineiden joukkoon maito ja sekoita.
  3. Lisää lopuksi sula rasva, ja sekoita taikina tasaiseksi.
  4. Jaa taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille yhdeksi isoksi tai kahdeksi pienemmäksi leipäseksi, ja taputtele ne käsin pyöreiksi. Käytä tarvittaessa jauhoja apuna. (Voit tehdä myös neljä pientä leipästä.)
  5. Pistele leipäset haarukalla, ja jaa halutessasi taikinapyörällä neljään osaan.
  6. Paista leipäsiä uunissa keskitasolla 225 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes ne ovat kullanruskeita.

Tarjoile teeleivät lämpiminä. Teeleipien päälliseksi riittää ihan pelkkä voi tai jokin hillo. Myös erilaisia tuorejuustoja kannattaa kokeilla.

HUOM! Annos on pieni, joten isommalle porukalle tehdessä kannattaa tehdä tupla- tai tripla-annos tarpeen mukaan.

Teeleivät pellillä
Voit halutessasi jakaa teeleivät taikinapyörällä osiin ennen paistamista

Saat teeleipiin välimerellistä twistiä, kun käytät rasvana oliiviöljyä ja lisäät uunituoreiden leipästen päälle sormisuolaa. Silloin leivänpäällisenä voisi maistua myös esimerkiksi tapenade, eli oliivitahna, tai vaikka hummus.


Jos olet juuston ystävä, niin kannattaa testata näitä juustoisia teeleipiä. Näihin on hyvä upottaa juuston jämät, mutta käytä mieluusti jotain aromikasta kypsytettyä juustoa, niin saat teeleipiin enemmän makua.

JUUSTOISET TEELEIVÄT

AINEKSET (1 – 2 hlölle)

2 dl kaurajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 mm suolaa
1 dl maitoa (tai vettä)
1 rkl rasvaa sulana, esim. Oivariini juokseva
1/2 dl hienoksi raastettua juustoraastetta, esim. Emmental tai Myrskyluodon kermajuusto

Juustoiset teeleivät valmistetaan yllä olevan perusohjeen mukaan. Juustoraaste lisätään viimeisenä ja sekoitetaan hyvin taikinaan.

Nämäkin maistuvat parhaimmalle lämpiminä, ja ihan sellaisenaan tai voin kera. Ja miksipä ei voisi laittaa juustoa vielä näiden päällekin, joko tuorejuustoa tai kovaa, kypsytettyä juustoa – juustonautinnon maksimointia.

Juustoinen teeleipä
Juustoiset teeleivät maistuivat myös iltapalana

Leivoin näitä juustoisia teeleipiä tässä yhtenä iltana iltapalaksi. Juustoraasteeseen käytin Myrskyluodon kermajuustoa, ja se antoikin teeleipiin todella herkullisen maun ja ihanan tuoksun. Palanpainikkeena kokeilin Pirkka tomaatti-paprikapestoa, joka sopi teeleipien kanssa hyvin yhteen. Totesin siinä syödessäni, että näitä juustoisia teeleipiä voisi hyvin tehdä myös illanistujaisten suolaiseksi palaksi.

Oikeastaan molemmat versiot, niin perusohjeella tehdyt kuin juustoiset teeleivät, sopivat paitsi päiväteelle tai kaakaon oheen, niin myös iltapalaksi tai illanistujaisiin. Itse olen syönyt teeleipiä myös aamupalaksi, jos jotain on sattunut jäämään seuraavaan päivään. Yleensä ei jää, koska nämä ovat sen verran maukkaita, että ne hädin tuskin ehtivät uunista ulos, kun pelti on jo puolityhjä.

Kannattaa testata! Bon appétit!

Miten palata normaaliin rytmiin, osa 2 – päivärytmin kintereillä

Olen luovuttanut.

Mietin ensin, etten kirjoita tähän postaukseen mitään muuta kuin tuon ensimmäisen lauseen, mutta sitten tajusin, että tästä olisi tullut turhan dramaattinen. Väärinkäsityksen mahdollisuus olisi ollut noin 98 %, vaikkei tässä mikään suuri draama tai tragedia ole menossa. Olen vain luovuttanut.

Olen luovuttanut nimittäin uni- ja päivärytmin suhteen, koskien niiden etsimistä ja löytämistä ja kohdistamista ja tasapainoa, ja mitä kaikkea. Ei vaan jaksa, kun uni on mitä sattuun, ja päivätkin ovat mitä sattuun.

Totesin noin viikko sitten, kun yhtenä yönä valvoin vaihteeksi aamuviiteen asti, että pääsen helpommalla, kun elän hetkessä, enkä mieti koko ajan, monenko aikaan nyt teen minkäkin kotityön tai hoidan paperihommia. Päätin, että vietän jokaisen hetken miten mieleni tekee ja miten huvittaa, kun nyt siihen kerrankin on mahdollisuus. Päätin, että tartun siihen, mitä mikäkin päivä tai yö sattuu tarjoamaan – oikein klassisesti, ja vähän kliseisestikin, carpe diem, nainen!

Kello näyttää aikaa.
Hallitseeko aika sinua vai sinä aikaasi?

Päätös hetkessä elämisestä on huomattavasti helpottanut elämääni ja oloani. Olen itse asiassa saanut päivisin enemmän aikaankin kaikenlaista nyt, kun lopetin turhan tekemisten suunnittelun ja aikatauluttamisen. Luulen, että enemmän kuin suunnitelmani ja aikatauluni, minua hallitsi stressi niiden noudattamisesta. Ja se stressi paitsi esti minua saamasta aikaan asioita, niin myös esti päivärytmin muodostumisen luonnollisesti, ilman pakkoa. Pakko ei aina ole paras lääke.

Tärkeintähän kuitenkin on saada päivisin tehtyä tärkeät ja akuutit asiat, sekä ne asiat, jotka täytyy hoitaa joka tapauksessa. Muut hommat voi tehdä sitten joskus, kun jaksaa, ehtii tai muistaa.

Olen tajunnut, että päivän kaikista tärkein asia on nousta ylös sängystä – siitä on ihan äärettömän hyvä aloittaa päivä. Kaikki muu tekeminen ylösnousun jälkeen on pelkkää plussaa sille päivälle. Toiseksi tärkein asia on mennä nukkumaan illalla, tai yöllä – kunhan nyt vaan menee.

Olin vuodenvaihteessa tehnyt selkeät suunnitelmat (hyvä, etten lukujärjestystä) miten päiväni vietän tammikuun alusta alkaen, tavoitteellisesti ja systemaattisesti, eli tehokkaasti suorittaen. Ensin agendani sotki se pidempi unettomuusjakso ja sitten unettomuudesta palautuminen. Muutama viikko sitten mietin vielä ihan tosissani, että voisin yrittää toteuttaa suunnittelemaani päivärytmiä to do -listoineen, mutta olen yllättänyt itsenikin luopuessani moisesta hulluudesta.

Sen sijaan olen ottanut päivistä kaiken irti. Olen testannut leivontaohjeita, kävellyt kauppaan pidemmän kaavan kautta, nauttinut imuroimisesta ja auringonpaisteesta, nukkunut päiväunia, kuunnellut musiikkia sohvalla maaten, pälättänyt puhelimessa tuntikausia, lukenut lehtiä ja kirjoja, opetellut koodausta, suunnitellut kodin sisustusta uusiksi, aloittanut huivin yhteisneulonnan, ja kaikkea sellaista pientä kivaa. Ihan mihin aikaan sattuun.

KAL-huivi
Tulossa ensimmäinen KAL -huivini

Parasta on ehkä ollut se, etten ole enää miettinyt joka asiaa, että nyt voisin tehdä sitä tai tätä, tai että sekin pitäisi tehdä. Olen vain mennyt ja tehnyt, välillä ihan huomaamattani. Minusta se on merkki siitä, että olen tosiaankin oppinut taas elämään hetkessä, mutta samalla se on merkki siitä, että voimani ovat palaamassa uupumuksen jäljiltä. Elämässä on jälleen mielekkyyttä, ja alan saada sen myötä tiettyä hyvää, kadoksissa ollutta rutiinia takaisin elämääni.

Rutiinihan on sitä, mikä sujuu huomaamatta, ainakin yleensä. Joskus se voi olla myös tylsistyttävää, tai ärsyttävääkin, mutta hyvä rutiini rytmittää elämäämme, niin päiviä kuin öitäkin, jopa unta. Rutiini luo myös turvallisuuden ja hallinnan tunnetta elämään.

Toistaiseksi minulle riittää päivieni rytmittämiseen ja rutiiniksi se, että nousen aamuhkolla ylös ja menen illahkolla nukkumaan, pesen hampaani, muistan syödä säännöllisesti (tämä on kyllä harvoin ollut ongelma, hah) ja luen sähköpostini. Ja että istun koneen äärellä iltaisin, kun jokin harrastekursseistani alkaa. Kaikki muu tekeminen näiden raamien sisällä on pelkkää plussaa.

Päätös luovuttaa – hylätä liian tarkka päivien, ja koko elämän, suunnittelu – ja elää hetkessä, on saanut alkuvuotta hallinneen tunteen haahuilemisesta ja hengailusta läpi päivien katoamaan. En tunne enää itseäni laiskaksi ja aikaansaamattomaksi, joksi tunsin itseni silloin, kun päähänpinttymä päivä- ja unirytmin palauttamisesta normaaliksi, aikaan ennen koronaa, valtasi mieleni.

Olen oppinut nyt sen, että kun tarttuu hetkiin, ja tekee joka päivä edes jotain, niin yhtäkkiä päätyykin hallitsemaan aikaansa, ja yllättäen päiviinkin tulee rytmiä ihan itsestään.

Carpe diem
Parasta nyt ja aina – tartu hetkeen!

Miten tarkkaan sinä suunnittelet päiväsi, ja onko sinulla tarkka päivärytmi? Kestääkö rytmisi yhtään poikkeamaa ilman, että koko pakka hajoaa palasiksi? Osaatko tarttua hetkiin, myös työviikon aikana?

Miten palata normaaliin rytmiin, osa 1 – unirytmiä etsimässä

Siitä on nyt reilut kolme viikkoa aikaa, kun kirjoitin tammikuisesta kolmen viikon unettomuusjaksostani ja siitä, millaisia onnettomuuksia unettomuudesta johtuva syvä väsymystila on minulle aiheuttanut. Tällä kertaa selvisin unettomuusjaksosta enimmittä kolhuitta – vain yksi liukastuminen jäisellä tiellä. Normaaliin rytmiin palaamisen kanssa sen sijaan on ollut haasteita.

Ei ole helppoa päästä takaisin rytmiin noinkin pitkän kuin kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen. Unettomuushan sotki paitsi unirytmini, niin myös koko päivärytmini. Viimeiset kolme viikkoa olenkin yrittänyt palauttaa molempia, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Unirytmiin pääseminen on yllättäen ollut helpompaa.

Taakkana tammikuussa olivat vielä edellisen vuoden loppupuolen myöhään valvotut juhlapyhät, sekä juhlapyhäkautta edeltänyt unettomuusjakso marras-joulukuussa. Päivärytmin pystyin pitämään jotakuinkin kasassa vuodenvaihteeseen asti, mutta unirytmini on ollut aika lailla sekaisin kolmisen kuukautta.

Yöpyödän lamppu
Yöpöydän lampun valossa lentelee satoja ajatuksia

Vuodenvaihteessahan elämäntilanteeni paitsi muuttui totaalisesti toiseksi, niin myös iltapainotteiseksi. Nykyään iltaisin tapahtuu kaikki, eli sosiaaliset harrastukset, joskin edelleen virtuaalisesti nimeltä mainitsemattomasta syystä. Iltapainotteisuus on vaikeuttanut normaalin rytmin ylläpitämistä. Koska aamuisin ei ole ollut pakko herätä aikaisin, niin vastaavasti iltaisin ei ole ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan – varsinainen noidankehä.

Voisi luulla, että viimeisin unettomuusjaksokin olisi ollut seurausta tuosta noidankehästä, mutta tällä kertaa unettomuuden aiheuttajana oli kuitenkin stressi. Ja stressin aiheuttajana oli tuo edellä mainittu elämäntilanteen muutos, joka sai ajatusten tulvan virtaamaan päässäni. Aloin öisin pyöritellä mielessäni kysymyksiä toisensa perään puntaroiden samalla erilaisia vaihtoehtoja ja karkottaen unen joka ikinen yö. Kolmannen unettomuusviikon lopussa aloin olla aika hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olin kokeillut kolmannella unettomuusviikolla viime syksyisen unikoulun oppeja ja noussut aamuisin ylös yhdeksän maissa, sekä yrittänyt paikata noin viiteen tuntiin jääviä yöunia päivätorkuilla. Kokeilun seurauksena olin vain entistä väsyneempi, koska vuorokaudessa nukuttu aika jäi aivan liian lyhyeksi.

Lopulta en saanut nukuttua päiväuniakaan, ja tunsin, että kohta romahdan. Jotain oli keksittävä, ja pian. Annoin itselleni viikon aikaa lähteä omin avuin korjaamaan tilannetta. Päätin, että jossei edistystä tapahtuisi, niin varaisin ajan lääkäriin.

Mutta mitäpä sitten tein tilanteen muuttamiseksi? Ja miten selätin unettomuusjakson, vai selätinkö? Miten pääsin tilanteen päälle niin, että minä määrään rytmin, eikä uni tai sen puute?

Ihan ensin piti saada mielessäni mylläävä kysymystulva tyrehtymään. En tiedä vieläkään miten se hiljeni, mutta vertaistuella oli varmasti osuutta asiaan. Helpottaa, kun tietää jonkun muunkin käyvän läpi samaa kuin itse. Osaltaan kysymysten hiljenemiseen vaikutti varmaan myös se, kun tajusin, että kysymyksiä on turha pyöritellä mielessä öisin. Päivät ovat siihen parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi aloin huijata itseäni – viime syksyisen unikoulun oppeja tämäkin. Aloin himmentämään valoja aikaisemmin ja laitoin television aikaisemmin kiinni, sekä avasin sängyn, vaihdoin pyjaman päälle ja kävin iltapesulla. Yritin välttää avaamasta tietokonetta iltaisin ja koskemasta kännykkään enää sen jälkeen, kun olin asettanut herätyksen päälle. Kännykän sijaan tartuin taas kirjaan.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydän täyttävässä kirjapinossa riittää lukemista yön valvotuille tunneille

Unikoulun jäljiltä muistin, että sängyssä pitäisi viettää mahdollisimman vähän aikaa valveilla. Toisaalta olen myös todennut, että lukeminen johdattaa minut uneen, joten siksi palasin kirjojen pariin. Jossain vaiheessa unettomuusjaksoa olin nimittäin hylännyt lukemisen, koska se stimuloi liikaa mieltäni. (Vika saattoi olla kyllä myös Brownin kirjassa ”Alku”, jonka seikkailu Barcelonassa herätti paljon tunteita ja mielikuvia. Katalonia oli viimeinen pitempi matkakohteeni ennen koronaa.)

Ensimmäisellä unettomuusjakson jälkeisellä viikolla menin sänkyyn samaan aikaan kuin aiemmin, eli puoli yhden ja yhden välillä. En aikaistanut vielä nukkumaanmenoa, koska en olisi kuitenkaan nukahtanut yhtään aiemmin. Luin kahteen tai puoli kolmeen asti, koska en vain malttanut lopettaa lukemista, tunnustan. Melko pian huomasin, että lukeminen alkoi unettaa aina vaan nopeammin, ja usein jo puolen tunnin päästä olin täysin nukahtamispisteessä. Jei, erävoitto!

Toisella unettomuuden jälkeisellä viikolla aloin mennä sänkyyn ensin varttia ja sitten puolta tuntia aikaisemmin – välillä siis jopa puolenyön aikaan, oho! Ajattelin, että vaikka innostuisinkin taas lukemaan vähän enemmän, niin entistä aikaisemman sänkyynmenon johdosta nukahtaisin kuitenkin entistä aikaisemmin. Ja se toimi! Silmät alkoivat painua yhä useammin väkisin kiinni jo yhden maissa, ja myös nukahdin, enkä joutunut pyörimään sängyssä levottomana valveilla.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydällä pölyttyy enää kello kirjapinon pienentyessä

Aamut olivat kuitenkin edelleen haastavia. Ensimmäisenä unettomuuden jälkeisenä viikkona olin yrittänyt uudestaan noudattaa unikoulun oppeja myös aamuisin ja nousta ylös aikaisemmin, mutta jopa seitsemän tunnin unet olivat ihan liian vähän kolmen viikon unettomuuden jälkeen.

Jouduin antamaan periksi väsymykselle ja nukkumaan seuraavina viikkoina aamuisin pidempään, koska kroppa alkoi oireilla flunssan kaltaisilla oireilla. Vanha kunnon ”taistele tai pakene” -reaktio se vain aktivoitui. Nyt osasin sen jopa tunnistaakin, koska sama asia oli tapahtunut viimeksi marras-joulukuussa unettomuusjakson päätteeksi.

Nyt olen viimeiset pari viikkoa nukahtanut useimmiten yhden ja kahden välillä, ja viime viikon yöt nukuin jo todella hyvin ilman heräämisiä. Olen pyrkinyt nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä välttääkseni kehon stressireaktion, eli ”flunssan”, mutta valoisat aamut ovat alkaneet aktivoida hypotalamustani, ja se herättää minut usein ennen herätyskelloa.

Olen todella tyytyväinen siihen, että olen saanut hilattua nukahtamisaikaani aamuneljästä kello kahteen. Tällöin saan nukuttua kunnollisen syvän unen vaiheen, enkä ole päivällä niin nuutunut, vaikka unen kokonaismäärä olisikin toivottua pienempi. Tavoitteenani tulevina viikkoina on saada aikaistettua nukahtamista vielä lähemmäksi normaaliaikaani eli keskiyötä.

Yöpöydän lamppu
Uskollinen kumppani valaisee synkimmänkin yön

Olen joutunut viime viikkoina kysymään itseltäni, että entä jos tämä onkin se itselle luontainen rytmi, ihan oma rytmini, joka nyt vasta on päässyt esiin. Entäs jos olenkin elänyt vuosikymmenet väärässä rytmissä ja osaltaan senkin vuoksi olen uupunut? Iltavirkkuna minun on läpi elämäni ollut haastavaa herätä aikaisin aamulla. Muistan, että aikaisten aamuheräämisten vuoksi elin koko kouluajankin kuin horroksessa.

Huomasin eilen Teksti-TV:stä uutisen, jonka mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä huonoksi jopa kaksi kertaa useammin kuin aamuvirkut. Uutisen mukaan Oulun yliopiston tutkijaryhmä ehdottaa, että ihmisen sisäinen vuorokausirytmi kannattaisi ottaa entistä paremmin huomioon työelämässä. Se voisi parantaa työssä jaksamista ja jopa pidentää työuria. Kannatan! Itse ainakin tekisin mieluusti töitä sellaiseen vuorokaudenaikaan, kun olen virkeimmilläni – se ei ole klo 8 aamulla – ja veikkaan, että olisin myös paljon tehokkaampi ja tuottavampi.

Viimeksi kuluneina viikkoina olen joutunut hyväksymään sen, etten jaksa juuri tällä hetkellä tehdä niin paljon asioita päivisin kuin haluaisin. Olen joutunut myös asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja siirtämään tulevaisuuden kannalta tärkeitä tekemisiä. Mielestäni unirytmin kuntoon saaminen on kuitenkin se kaikista tärkein asia. Pitkällä tähtäimellä se vaikuttaa eniten jaksamiseeni ja päivärytmin haltuunottoon.

Pienet oivallukset
Pienet oivallukset ovat joskus niitä suurimpia

Pari päivää sitten oivalsin, ettei kroppa voi toipua kolmen viikon unettomuusjaksosta viikossa tai kahdessa, tai edes kolmessa. Samaan syssyyn oivalsin myös, ettei kroppa voi vastaavasti toipua yli kuuden vuoden uupumuksesta kuudessa kuukaudessa, tai edes kahdeksassa. (Minullahan todettiin työuupumus jo marraskuussa 2014. Olin silloin viikon sairaslomalla, mutten koskaan mennyt hakemaan lisää sairaslomaa lääkärin kehotuksesta huolimatta, koska tunnollisuus.)

Tämä oivallus oli varsinainen läpimurto: vaikka olen tästä kuullut ja lukenut, niin silti se piti itse tajuta ja iskostaa takaraivoon, että uupumisesta toipuminen on pitkä taival. Eivätkä unettomuusjaksot helpota ja nopeuta toipumista, vaan päinvastoin pitkittävät sitä.

Tajusin myös, että kehoni ei yli kuuden vuoden jälkeen yksinkertaisesti tiedä mikä on sen normaalitila. Tämä oivallus toi rauhan itselleni. Ymmärsin, että minun ei tarvitse jaksaa vielä niin paljoa kaikkea tekemistä, koska kroppa on edelleen vähän rikki. Vaikka aivosumu onkin hälvennyt, ja vaikka voin henkisesti paljon, paljon paremmin ja haluaisin tehdä kaikenlaisia asioita, niin kehoni tulee jälkijunassa toipumisen suhteen.

Queen of the Day
Unettomasta päivän kuningattareksi on vielä matkaa

Ymmärsin viimein myös sen, että minun pitää olla lempeä ja armollinen itselleni, eikä vaatia itseltäni liikaa. Teen vain ne tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat, muistan välillä hemmotella itseäni ja lepään niin paljon kuin mahdollista – kehoni on sen ansainnut. Kaapit voi siivota myöhemminkin.

Ja se unirytmi sitten.. Bluesin sykkeellä mennään tällä hetkellä, mutta onneksi olen aina rakastanut bluesia.

Pyöräytä herkullinen gluteeniton suklaapannukakku päiväkahville

Viime keväänä 2020 tuli paistettua pannukakkuja enemmän kuin vuosiin. Välillä vain teki mieli juuri pannukakkua päiväkahville, välillä taas oli käytettävä johonkin kohta vanhaksi menevät kananmunat, maito tai kerma. Välillä oli leipä loppu, eikä kaapissa ollut sillä hetkellä mitään, mistä olisi voinut leipoa maukkaan gluteenittoman leivän – ja kaupoissahan ei viime keväänä koronan vuoksi juostu alvariinsa – joten paistoin pannukakun.

Jossain vaiheessa alkukesää, kananmunien taas mennessä vanhaksi, alkoi pannukakku kuitenkin pursuta jo ajatuksenakin korvista ulos. Silloin keksin kokeilla suklaapannukakkua. Vaihdoin osan jauhoista kaakaojauheeseen, ja sehän toimi yllättävän hyvin.

Suklaapannukakku
Suklaapannukakun kruunaavat aprikoosihillo ja kermavaahto

Olen testannut vuosien mittaan lukuisia erilaisia gluteenittoman pannukakun ohjeita ja monilla erilaisilla jauhoilla, mutta vasta viime keväänä löysin sattumalta sen omaan makuuni täydellisesti sopivan reseptin. Jauhona käytän Semperin FIN MIX -jauhoseosta, jota myös reseptissä on suositeltu.

En löytänyt enää netistä suoraa linkkiä ohjeeseen, ja olen sitä kyllä nyt vähän jo muunnellutkin, joten rohkenen kirjoittaa reseptin auki tähän alle. Ensin on gluteenittoman suklaapannukakun ohje, ja jäljempää löydät gluteenittoman peruspannarin ohjeen.

Tavallinen vispilä on juuri sopiva työkalu taikinan sekoittamiseen. (Mikä on erittäin hyvä asia, jos pannukakun himo iskee varhain aamulla tai myöhään illalla: ei tarvitse huudattaa sähkövatkainta ja herättää koko taloa. 😉 )

Vatkaa munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi

GLUTEENITON SUKLAAPANNUKAKKU

AINEKSET (pellillinen)

4 kananmunaa
0,5 dl sokeria (voit laittaa hieman reilu 0,5 dl, jos haluat vähän makeampaa)
8 dl maitoa
3,5 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos)
0,5 dl kaakaojauhetta
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
50 g sulatettua voita

TEE NÄIN

  1. Laita voi sulamaan, jotta se ehtii jäähtyä ennen kuin lisäät sen ihan lopuksi taikinaan.
  2. Käännä uuni lämpenemään 225 asteeseen.
  3. Vatkaa munat ja 0,5 dl sokeria kevyesti vaahdoksi.
  4. Lisää maito muna-sokerivaahtoon ja sekoita.
  5. Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne taikinaan hyvin vatkaten. Voit käyttää halutessasi siivilää, jos näyttää siltä, että kaakaojauhe paakkuuntuu.
  6. Tässä välissä voit laittaa uunipannulle leivinpaperin tai voidella uunipannun, jollet käytä leivinpaperia. Taikina ehtii sillä välin hieman levätä.
  7. Lisää lopuksi sulatettu voi samalla taikinaa vatkaten.
  8. Paista pannukakkua 225 asteessa noin 20 min tai kunnes se tuntuu ja näyttää kypsältä.

Taikina-ainekset
Lisää vaahtoon ensin kuivat aineet ja lopuksi jäähtynyt rasva

Taikinan nesteenä käytän itse vähälaktoosista kevytmaitoa, koska sitä sattuu olemaan aina jääkaapissa. (Paitsi joskus joutuu lainaamaan kahvimaitoa naapurista. 🙂 ) Osan maidosta voi hyvin korvata kermalla. Tärkeää on lisätä neste ennen gluteenittomia jauhoja. Näin vältät jauhojen paakkuuntumisen – kantapään kautta opittua.

Teen usein pannukakkua puolikkaan annoksen laakeaan vuokaan. Tänään paistoin sitä vuoassa 25 min, ja siitä tuli juuri sopivan kypsä.

Pannukakku uunissa
Uunissa pullistelee maukas suklaapannukakku

Suklaapannukakkuun sopii mielestäni paremmin jokin muu hillo kuin mansikkahillo. Itse nautin sen usein aprikoosihillon ja kermavaahdon kera, välillä pelkän kermavaahdon kanssa. Suklaapannukakku toimii hyvin ihan sellaisenaankin ja myös jääkaappikylmänä.

Tässä vielä tavallisen gluteenittoman pannukakun resepti (pellillinen):

4 kananmunaa
0,5 dl sokeria (voit laittaa hieman reilu 0,5 dl, jos haluat vähän makeampaa)
8 dl maitoa
4 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos)
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
ripaus kardemummaa (tai oman maun mukaan)
50 g sulatettua voita

Taikina valmistetaan samalla tavalla kuin suklaapannukakun taikina, ja valmis pannari nautitaan hillon ja kermavaahdon kera, tai ihan sellaisenaan.

Vaihtelua pannukakkuun saat helposti myös esimerkiksi vaihtamalla osan maidosta kookoskermaan tai kookosmaitoon. Joskus olen pilkkonut pellille kaadetun tavallisen pannukakkutaikinan päälle omaan makuun liian tummaksi päässeitä banaaneja. Silloin olen jättänyt taikinasta kardemumman pois ja laittanut tilalle kanelia.

Miten sinä muuntelet pannukakkutaikinaa? Onko sinulla jokin suosikkihillo pannukakun päälle, vai tykkäätkö vaihdella päällisiä? Vai syötkö pannukakun ihan sellaisenaan? Oma kaikkien aikojen suosikkini on ollut mummun tekemä omenasose äidin paistaman pannukakun päällä.

Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana pannukakun maun muuntelussa. Itse ajattelin seuraavaksi testata erilaisia suolaisia gluteenittomia pannukakkuja.

Herkullisia pannukakkuhetkiä!

Pannukakkuhetki
Herkullista pannukakkuhetkeä!

Unettomuuden vaarat – laiskan naisen extreme-elämää väsymyksen vallassa

Täällä blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viime aikoina, sillä en ole väsymykseltäni jaksanut keskittyä kirjoittamiseen. Monta juttua olen kyllä aloittanut, mutta lopettaminen onkin ollut sitten se ylitsepääsemättömän vaikea osuus – väsymyksen aiheuttama aivosumu on hämärtänyt ajatukset ja sanat ovat hukkuneet jonnekin pään syvyyksiin. Väsymyksen takana on jälleen kerran ollut vanha tuttu nukahtamisongelma.

Se alkoi kolmisen viikkoa sitten. Olin juuri saanut levättyä pois joulutohinoiden jättämää uupumusta ja jaksoin taas puuhastella. Koronatilanne hieman masensi, joten odotin innoissani harrastusten alkamista joulutauon jälkeen. Sitten iski päälle nukahtamisongelma. Uni ei vaan millään tullut ennen aamuyön tunteja, ja päivät alkoivat kulua sumussa. En saanut tehtyä mitään paperi- tai kotihommia perusjuttuja lukuunottamatta, ja ne tekisin unissanikin – päällä on silloin varmaan se sama autopilotti, jonka avulla toiset ajavat väsyneenä autoa.

Väsymyksen vuoksi harkintakykyni petti ja aloin elää vaarallisesti sortuen äärimmäisiin tekoihin. No, vitsivitsi. Hieman ehkä liioittelin, mutta oikeasti pitempiaikainen unettomuus voi aiheuttaa vaaratilanteita ja onnettomuuksia. Niin kävi minullekin, eikä ollut ensimmäinen kerta.

Ensimmäisen valvotun viikon ajan olin väsymyksestä huolimatta ihan toimintakykyinen, koska pystyin sillä viikolla venyttämään unta ja ylösnousua aamupäivään asti. Viikon päätteeksi sain päähäni, että haluan leipoa suklaahippukeksejä. Ohjeen mukaan niihin kannattaa käyttää Tescon suklaahippuja, ja niitä myytiin tietysti siinä kotoa kauempana olevassa ruokakaupassa. Eikun kävellen kauppaan läpi hankien ja nietosten, ja suklaahiput mukaan. Kotimatkalla liukastuin ja kaatua rojahdin parin kirosanan kera oikean käteni ja polveni ottaessa vastaan jäisen tantereen.

Mitään ei mennyt rikki ostoskassissa – kerrankin unohdin ostaa kananmunat oikeaan aikaan – ja vaatteetkin säilyivät ehjinä. Siitäpä sitten köpöttelin ostoksineni hitaasti ja varovaisesti kohti kotia, ja matkalla otin innoissani kuvia upeista lumisista ja huurteisista puista pimenevää pilvetöntä taivasta vasten. Kaatuminen ei siinä kohtaa tuntunut vielä missään, mutta kotona totuus lävähti silmille: polvessa oli koko polvilumpion peittävä mustelma ja mustelman keskellä ison mansikan kokoinen veripatti ja oikea käsivarsi oli turvoksissa.

Se ilta meni sohvalla makoiluksi. Sain polven veripatin lähes häviämään pitämällä sen päällä jääkaappikylmää salaattiastiaa sekä jäätelökulhoa – kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja veripatin hoidossa – mutta särky jäi niin polveen kuin käsivarteen ranteesta olkapäähän. Särky valvottikin sitten seuraavat kolme, neljä yötä. Ja kaikki tämä vain suklaahippujen tähden. (Tähän voisi melkein todeta, että ahneella on *piip* loppu, mutta koska keksit ovat edelleen leipomatta, niin se on vähän siinä ja siinä, että toteanko.. )

Seuraavalla viikolla jo aikansa odottaneet kotityöt, kuten varastolaatikoiden kantaminen varastoon, edistyivät vielä vähemmän kuin edellisellä, koska nyt olin paitsi väsynyt huonosti nukutuista öistä, niin myös puoliksi toimintakyvytön turvonneiden, venähtäneiden, mustelmaisten ja särkevien ruumiinjäsenteni vuoksi. Onneksi sillä viikolla oli verkkoluentoja ja verkkokursseja, niin ne vähän piristivät arkea, kuten myös yhtenä päivänä makoilu kosmetologilla kulmien laitossa (testasin kulmien laminointia). Taisin sinä samana päivänä sortua laskiaispullaan ja pariin pieneen suklaalevyyn….ups. Mutta koska kipu ja särky, niin en antanut omantuntoni äänen häiritä herkuttelua.

Tuo toinen uneton viikko loppui aika hurjasti. Päivät olin siis pääosin lepäillyt ja parannellut haavojani, mutta päiväunia en oikein saanut nukuttua, koska olin kehittänyt ylivireystilan. Tämä ylivireystila ei valitettavasti ollut sellainen vireystila, jossa tehdään asioita, vaikka fyysisesti kykenisikin. Se oli enemmänkin tila, jossa keskitytään pysymään hereillä vuorokauden ajasta piittaamatta. Voitte ehkä tässä kohtaa kuvitella miten ylikierroksilla koko elimistöni alkoi olla.

Perjantai-illan laulukurssin jälkeen en jaksanut enää muuta kuin syödä ja maata sohvalla. Silmät pysyivät hädin tuskin auki ja pelotti nousta sohvalta ylös, koska kävely oli epävakaata väsymyksen vuoksi. Pelkäsin myös kompastuvani johonkin ja satuttavani lisää jo ennestään kipeää polveani.

Pahimpina uupumuksen vuosina olen törmäillyt, kompastunut ja kaatunut useita kertoja, ja saanut palovammoja. Olen ollut niin väsynyt, ettei jalka tai käsi yksinkertaisesti ole totellut ja noussut siinä kohtaa, kun olisi pitänyt, tai koordinaatio on muuten pettänyt.

Olen muun muassa kompastunut ratikkakiskoihin keskellä vilkasta katua ja pudonnut keittiöjakkaralta. Olen useita kertoja törmännyt oviin ja ovenpieliin, satuttanut käsivarteni ovenkahvoihin, lyönyt polveni pöytien reunoihin ja polttanut käteni kuuman uunin reunoihin. Pari varvastakin olen murtanut. Kerran kompastuin kotona olohuoneen maton reunaan ja kädessäni ollut salaatti lensi ympäri olohuonetta.

Eräänä aamuna muutama vuosi sitten kompastuin työmatkalla jalkakäytävän reunakiveen ja kaaduin pitkin pituuttani kadulle. Ystävälliset ihmiset riensivät auttamaan minut pystyyn – yksin tuskin olisin siitä kyennyt nousemaan. Vasta töissä huomasin, että kämmenet olivat asfaltti-ihottumalla ja toinen vuoti verta. Se tapaus säikäytti minut pahanpäiväisesti, koska silloin tajusin miten pohjattoman väsynyt olin.

Mutta takaisin tähän päivään, tai oikeammin unettomuusviikkoon numero kaksi. Perjantain jälkeen tuli lauantai, kuten yleensä tulee, ja aamulla alkoi uusi kurssi. Asia oli todella mielenkiintoista, eikä väsymys tuntunut missään. Kun reilu parin tunnin setti päättyi, niin jotenkin romahdin. Tuntui, että niin kroppa kuin pääkin on haudattu syvälle hiekkaan. Vaikka olin nukkunut edellisenä yönä suhteellisen hyvin, ihme kyllä, niin se yö ei riittänyt paikkaamaan kahden viikon unettomuutta.

Olin suunnitellut siivoavani sinä päivänä, mutta päivän edetessä sydän alkoi hakata yhä nopeammin ja nopeammin lepotilassa. Kotona sisällä kävellessä tuntui, että lattia keinuu alla, puheen tuottaminen oli vaikeaa ja pyörrytti. Väsymystilaani voi siinä kohtaa verrata varmaan parin promillen humalatilaan.

Ja mitäpä ihminen tekee sellaisessa tilassa? No, alkaa leipomaan mutakakkua. Oh, dear…. Viisaampaa olisi ehkä ollut mennä päiväunille, mutta koska koko elämä ärsytti unettomuuden vuoksi ja herkkuhammasta kolotti, eikä kauppaan jaksanut lähteä, niin jotain oli tehtävä. Tunti siinä meni ja hyvä kakku tuli. Ohjeen olenkin linkittänyt aiemmin tänne: https://laiskannaisenkeittiossa.wordpress.com/2020/12/16/gluteeniton-mutakakku-sopii-myos-jouluherkutteluun/.

En kadu, että sen tein, ja kukapa nyt koskaan katuisi suklaakakun leipomista, ja tällä kertaa kakku vielä paitsi lohdutti lauantai-iltaa, sekä sunnuntai- ja maanantaipäiviäkin, niin se toimi myös hyvänä unilääkkeenä. Seuraavana yönä, kun uni ei taaskaan tullut, hiivin kello kolmen maissa jääkaapille ja leikkasin palan kakkua. Päälle lapoin kermavaahtoa ja kyytipojaksi kaadoin maitoa. Ah. Suosittelen kokeilemaan, jos mikään muu ei auta nukahtamaan. Minä ainakin simahdin alta aikayksikön, kun pääsin takaisin sänkyyn.

Oikeastaan olin aika järkyttynyt omasta kunnostani, sillä sainhan lisäksi muitakin oireita kuin ylivireyden, aivosumun, horjuvat askeleet ja sydämentykytyksiä. Vatsa nimittäin meni sekaisin, muisti pätki ja viimeiseksi tuli flunssainen olo, muttei kuitenkaan flunssaa. Onneksi tiesin menneiden vuosien perusteella mistä on kyse: kroppa huusi, tai suorastaan kirkui, että nyt pitää levätä.

Tämä viikko alkoi parilla hyvin nukutulla yöllä, mutta loppuviikko onkin ollut taas yhtä taistelua. Olen tietyssä mielessä jo luovuttanut, koska olen kokeillut nukahtamiseen kaikkia mahdollisia kotikonsteja unikoulusta alkaen. Henkisesti on nyt helpompaa taipua unettomuuden edessä kuin taistella sitä vastaan: uni tulee, jos tulee ja ei tule, jossei tule. Uskon, että luovuttaminen, tai tilanteeseen sopeutuminen, saa stressin ja kasvaneen ärtymyksen hellittämään, ja pitemmän päälle auttaa myös nukahtamisongelmaan.

Sitä en voi edelleen kuin ihmetellä, että miten olen tämmöisessä tilassa pystynyt käymään joskus töissä. Toki nuo aiemmin luetellut pienet onnettomuudet ja vahingot puhunevat omaa kieltään, sekä kaappeihin kertynyt tavaramäärä.

Muistan ennen monesti haahuilleeni töiden jälkeen väsyneenä kaupoissa ja ostaneeni usein hutiostoksia tai turhaa tavaraa. Tätä ei onneksi ole tapahtunut enää moneen vuoteen (viime kevättä ja lukuisia vaateostoksia tietystä verkkokaupasta ei lasketa, koska korona, ja kirjaostoksia ei lasketa muuten vaan, hah).

Tässä kohtaa täytyy kyllä tunnustaa, että näinä unettomuuden viikkoina on tullut tehtyä useampi ostos verkkokaupoista, mutta suklaata ja yhtä toppia lukuunottamatta kaikki on ollut tarpeellista tavaraa deodorantista lähtien. Ja heti perään kyseenalaistan suklaaostoksen turhuuden, sillä sen voimalla jaksoin kuunnella yhden pitkän iltaluennon tällä viikolla.

Tunnistatko sinä näitä oireita ja käyttäytymistapoja, jos olet joutunut joskus unettomuuden kierteeseen? Oletko joutunut väsyneenä onnettomuuksiin tai loukannut muuten itseäsi tai rikkonut jotain? Miten olet saanut unirytmistä uudelleen kiinni?

Jos tästä tilanteesta jotain muutakin olen nyt oppinut kuin tilanteeseen sopeutumisen, niin se on varovaisuus. Väsyneenä niin varovaisuus kuin tarkkaavaisuuskin, sekä harkintakyky helposti pettävät ja on altis onnettomuuksille.

Aika näyttää jatkuuko minun taisteluni unesta vai saanko uni- ja päivärytmin pian kohdilleen. Monen monta aivotyötä ja/tai lihasvoimaa vaativaa suunnitelmaa odottaa toteuttamista, joten suotavaa olisi senkin vuoksi saada nukkua kunnolla. Onneksi olen pystynyt säilyttämään positiivisen mielen muuten, paitsi ärtymystä siitä, etten jaksa tällä hetkellä tehdä sitä mitä haluaisin ja mihin olisi nyt kerrankin aikaa.

Jos ensi yönä valvotuttaa, niin tarjolla ei ole mutakakkua, mutta suklaahippuja kyllä löytyy. ❤

Kun mikään ei huvita

Olin ajatellut kirjoittaa tammikuussa näpsäköitä ja pirteitä juttuja uudesta vuodesta uusine mahdollisuuksineen ja elämäntapamuutoksineen, ja melkein valmis juttu aiheesta luonnosten joukossa odotteleekin, mutta kun ei huvita. Ei huvita uudet mahdollisuudet, ei elämäntapamuutokset, ei jutut tai niiden julkaisu. Mikään ei huvita. Ja tällä ei ole mitään tekemistä huumorin kanssa. Päinvastoin. Joku omituinen ahdistus on vallannut mielen.

Olen miettinyt viime päivinä, että pitääkö olla huolissaan. Olenko masentunut, vai onko tämä normaali tunnetila tässä uudessa elämäntilanteessa, vai liittyykö tämä siihen mitenkään. Onko tämä pakkasella oleva olotila sittenkin koronan syy…

Nyt kun olisi kerrankin aikaa käydä arkipäivisin museoissa, leffateattereissa, jumpissa ja lounastreffeillä, niin suurin osa paikoista on kiinni. Olisi aikaa myös matkustaa sukulaisia ja kavereita tapaamaan ympäri maata, mutta koska korona, niin en matkusta minnekään, etenkään ulkomaille. Kauppoihin, kauppakeskuksiin, kahviloihin ja ruokaravintoloihin ei niihinkään uskalla kovin usein mennä, koska jokainen kerta ihmisten ilmoilla on riski.

Mitä olen viime viikkoina lähipiiriä kuulostellut, niin aika montaa muutakin yksinkertaisesti ahdistaa tämä koronasta johtuva tilanne. Kun tätä on kestänyt jo melkein vuoden verran, ja kun ei tiedetä kauanko tätä vielä kestää. Kun koko ajan pitää olla varpaillaan ja pelätä tartuntaa, ja mitä siitä seuraa. Kun ei voi elää normaalia elämää normaaleine menoineen, harrastuksineen ja kyläilyineen. Mihinkään ei voi mennä ilman, että pelko ja ahdistus kulkevat mukana. Tai ehkä korkeintaan metsään, ellei siellä ole kaikki muutkin samaan aikaan.

Heti tämän viikon aluksi maanantaina annoin itselleni luvan angstata oikein kunnolla. ”Kun ei kerran huvita ja ahdistaa, niin otetaan siitä sitten kaikki irti”, ajattelin. Päätin, että olen vaan ja möllötän sohvalla koko päivän, mutta kun ei huvittanut! Löysin itseni tiskihommista ja pyykinpesusta, kävin kaupassa ja postitin paketin, kävin tulevat kurssit läpi ja päivitin kalenterit, laitoin viestejä ja puhuin puhelimessa sukulaisten ja tuttavien kanssa ihaillen samalla ikkunasta lumista maisemaa. Tein ruokaa ja kuuntelin viisi tai kuusi lyhyttä verkkoluentoa. Söin laskiaispullan, talven ensimmäisen, ja kirjoitin tämän jutun luonnoksen. Melkoinen angstipäivä, hah!

Jäin miettimään, että onko paras tapa päästä ahdistuksesta, kun antaa itselleen luvan olla ahdistunut, eli olla huvittumatta mistään. Vai häviääkö ahdistus itsestään, jos vain potee sitä tarpeeksi monta päivää. Vai auttaako parhaiten kuitenkin se, jos juttelee muiden ihmisten kanssa.

Minua itseäni taisi auttaa parhaiten lähipiirin kanssa puhuminen, vertaistuki puoleen ja toiseen – samat fiilikset oli kaikilla ikään, sukupuoleen, siviilisäätyyn, tukan väriin tai määrään, ammattiin ja asuinpaikkaan katsomatta. Kaikki ovat totaalisen kyllästyneitä tähän tilanteeseen ja kaipaavat normaalia elämää, sitä vanhaa hyvää aikaa. Ja kaikki pelkäävät samaa: entäs jos emme voi enää koskaan palata entiseen elämäntapaamme?

”Olemme kaikki samassa veneessä.” Tätä lausetta on kuultu vuoden verran kyllästymiseen asti, mutta mielestäni on hyvä muistaa se vielä, vaikka kyllästyttääkin, sillä se on totta. Yhteisessä veneessämme on mukana myös epävarmuus, ja veikkaan, että se on se suurin ahdistuksen ja huvittamattomuuden syy suurimmalle osalle meistä. Koska kukaan ei tiedä, eikä pysty edes ennustamaan, mitä tuleman pitää.

Torstaina kävin manikyyrissä. Varasin ajan viime viikolla, koska ajattelin sen hieman piristävän oloani. Tarvoin läpi viimaisen, lumisen kylän pukeutuneena kuin paraskin naparetkeilijä. Käsien pesun ja maskin asettelun jälkeen loppu oli pelkkää rentoutumista. Paitsi etten ollut yhtään rento.

En itse huomannut sitä, mutta kosmetologin lakatessa kynsiäni vedin koko ajan käsivartta itseeni päin. Ja kun hän hieroi käsiäni ja kyynärvarsia, niin sormeni jähmettyivät koukkuasentoon kuten petolinnuilla niiden napatessa saalista. Minulla ei ollut saalista hyppysissäni, vaan ahdistus ryyditettynä hippusellisella stressiä, ja puheripuli. Puhua pälätin lähes koko ajan. Se on yleensä merkki siitä, että olen joko väsynyt tai stressaantunut, tai molempia.

Valitsin yllättäen kynsilleni keltaisen lakan, sellaisen sitruunan-, banaanin- ja auringonkeltaisen. En ole koskaan, ikinä, käyttänyt keltaista kynsilakkaa. Ei ole tullut edes mieleen, mutta nyt sen valitsin. Vaihtoehtona oli turvallinen pinkki, mutta keltainen väri suorastaan huusi lokerostaan: valitse minut, valitse minut!

Hetken arvoin ja mietin, olenko niin rohkea, että voin käyttää keltaista kynsilakkaa, ja totesin, että kyllä, tänään olen tarpeeksi rohkea. Tuntui, että nyt tarvitsen juuri keltaista väriä. Ja siinä istuessani, kaiken levottomuuteni keskellä, tajusin yhtäkkiä, että uusi aika on totta tosiaan alkamassa.

Manikyyri sai minut miettimään värien merkitystä yleensäkin elämään. Itselläni ainakin on selkeitä kausia, jolloin suosin tiettyä väriä niin vaatteissa kuin sisustuksessa huolimatta siitä mitkä värit ovat juuri sillä hetkellä muodissa. Uskon, että alitajunta vaikuttaa tässäkin ja kertoo sen hetkisen tarpeeni esimerkiksi saaden minut valitsemaan vihreän värin, kun kaipaan rauhoittumista.

Kotiin päästyäni oli pakko googlettaa mitä keltaisesta väristä sanotaan ja mitä se symboloi. Hakutuloksesta, 760 000 osumaa, klikkasin ensimmäisen, joka vei Anna-lehden sivulle https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/mita-lempivarisi-kertoo-sinusta-opi-varien-merkitys:

”Keltainen – iloitse elämästäsi!

Keltainen yhdistetään aurinkoon, lämpöön, voimaan, älyyn, onneen ja toivoon. Se symboloi optimismia, valppautta, virkeyttä, uskallusta, uteliaisuutta, itsetietoisuutta, voimaa ja valaistumista. Keltaiseen liitetään myös kateus, häpeä, petos, pelkuruus, varoitus ja vaara.

Keltainen keventää, piristää ja terästää. Pieninä annoksina se tuottaa iloa ja voi jopa torjua masennusta.

Kartatko keltaista vai tunnetko tarvitsevasi sitä? Oletko valmis oppimaan uutta ja suunnittelemaan? Iloitsetko elämästä? Ajelehditko ilman päämäärää?”

Samalla tavalla keltaista kuvattiin muutaman muunkin linkin takana: keltainen on auringon ja positiivisuuden väri, mutta myös vaaran ja kateuden väri – hyvin ristiriitainen väri siis. Itse mietin valinneeni keltaisen sen positiivisten signaalien ja mielikuvien vuoksi: olen valmis oppimaan uutta ja suunnittelemaan, tarvitsen uskallusta ja voimaa sekä ennen kaikkea piristystä tämän aiemmista poikkeavan tammikuun alun ahdistuksen karkottamiseksi.

Illalla ei tuntunut enää yhtään siltä, ettei mikään huvita, vaan päinvastoin, olin täynnä innostusta. Tuskin pelkästään keltaiset kynnet olivat syynä kelkan kääntymiseen, vaan myös se, että olen parin viime päivän ajan jatkuvasti saanut merkkejä ja vahvistusta omalle intuitiolleni tulevaisuuteni suhteen.

Milloin merkki on ollut Eeva Kolun kirjasta luetut ajatukset häpeästä tai perfektionismista ja niiden vaikutuksesta omaan tekemiseen ja uupumiseen. Milloin olen bongannut puolivahingossa tv:stä keskusteluja tai dokumentteja juuri pohtimistani asioista tai somesta verkkokursseja itselleni uusista aiheista osaamiseni kasvattamiseksi. Olen lukenut sattumalta Hesarista Maaret Kallion kolumnia elämän ja ajan rajallisuudesta, ja saanut heti perään ex-kollegalta pysäyttävän viestin – elämän ja ajan rajallisuutta koskettavan viestin – nimittäin suruviestin.

Viimeistään se viesti sai minut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen – elämä on tässä ja nyt koronasta huolimatta. Juuri nyt meidän kaikkien täytyy elää ja tehdä valintoja näissä puitteissa sen mukaan mikä on itse kullekin parasta tällä hetkellä. Välillä on päiviä, kun ahdistaa, kyllästyttääkin, eikä mikään huvita, mutta se on normaalia. Tärkeintä on löytää taas tie valoon ja yrittää pysyä siellä.

Nautitaan talvesta, huolehditaan toisistamme ja pysytään terveinä! ❤

Uutta kohti

Puoli vuotta on kulunut hurjaa vauhtia, ja vuosi vaihtunut uuteen. Uskomatonta, että on jo vuosi 2021! En olisi vuosi sitten osannut yhtään ennustaa millaisissa tunnelmissa ja missä tilanteessa olen tänään. Niin nopeasti kaikki voi muuttua, kuten olemme moneen kertaan nähneet ja kokeneet erityisesti menneenä vuotena.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että nyt juhlakauden aikana pitäisi pitää vähän lomaa ja keskittyä juhlapyhien viettoon, eikä koko ajan ajatella kaikkia niitä projekteja, joita on kehitteillä, mutta on haastavaa olla miettimättä ja ideoimatta, koska olen niin innoissani tulevaisuudesta ja kaikista edessä aukeavista mahdollisuuksista. Olen sentään saanut pidettyä itseni kurissa ja poissa tietokoneen äärestä yhtä sortumista lukuun ottamatta. Siinä on auttanut eniten se, että olen viettänyt juhlapyhiä läheisteni kanssa höpötellen, pelaten, ulkoillen ja tietysti herkutellen.

Joulu oli hieman erilainen kuin aiemmat joulut, mutta erittäin virkistävä, koska vietin sitä tosiaan muiden ihmisten seurassa, enkä yksin kotona kököttäen, kuten suuren osan vuotta 2020. Vaikka viihdyn yksinkin, niin kyllä toisten ihmisten seura antaa paljon. Aina ei tarvitse edes tehdä mitään erityistä, vaan läsnäolo riittää.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti nauttinut tänä jouluna myös niistä hetkistä, kun olen ollut yksin juhla-asuun koristellussa kodissani kynttilöiden ja joulukuusen hämyisässä valossa, ja kun olen vain lojunut sohvalla suklaarasia käden ulottuvilla elokuvia katsellen. Vaikka siivous jäikin tekemättä. Jätin sen kiireen vuoksi aattoaamuun, ja kuinka ollakaan, heräsin aattoaamuna migreeniin. Jokainen migreeniä poteva tietää, että silloin ei siivota tai tehdä mitään muutakaan, kun kohtaus on päällä. Tarinan opetus on ollut se, että joulu tulee ilman lattioiden pesua ja pölyjen pyyhintääkin, kaappien siivoamisesta puhumattakaan. Kunpa muistaisin tämän tulevina vuosinakin.

Minulla oli aikaisemmin tapana vuodenvaihteessa uuden vuoden lupausten antamisen sijaan kirjoittaa niin sanottu tilinpäätös vanhasta vuodesta ja miettiä samalla tavoitteita uudelle vuodelle. Lähestymistapa on ollut näin jälkikäteen ajateltuna aika businessmäinen ja – yllätys, yllätys – suorituskeskeinen. Tavoitteet ovat yleensä olleet mitattavia, kuten pudota painoa 6 kg, säästä x määrä euroja ja nuku vähintään 7 tuntia yössä, joten myös vanhan vuoden tilinpäätös on painottunut suorittamiseen. Olen toki asettanut muunkinlaisia tavoitteita vähän elämäntilanteesta riippuen. Ne ovat liittyneet usein uuden taidon opetteluun, matkoihin, opiskeluun tai ihmissuhteisiin. Tavoitteiden rinnalle olen kirjannut myös haaveita ja unelmia, sellaisia ”vielä jonakin päivänä” -juttuja.

Muutamiin viime vuosiin en ole enää tilinpäätöksiä kirjoitellut, ja tavoitteetkin ovat vaihtuneet päätöksiin ja haasteisiin. Muutama vuosi sitten tein päätöksen, että menen aikaisemmin nukkumaan. Olen iltavirkku, ja ajoissa nukkumaan meneminen on minulle todella haastavaa, koska herään kunnolla vasta illalla, kun pitäisi jo mennä taas nukkumaan. No, tiedätte miten sen päätöksen kanssa on käynyt. 😉

Viime vuodenvaihteessa päätin, että tiputan painoani kesäkuun loppuun mennessä, kilomäärää en enää muista, mutta arvannette miten tämän päätöksen kanssa puolestaan meni. Korona tuli ja käänsi jo alkuvuodesta kaiken päälaelleen, eikä laihduttaminen ollut ensimmäisenä mielessä siinä kaoottisessa tilanteessa. Tärkeämmältä tuntui pysyä terveenä ja hengissä.

Keväällä huomasin, että olenkin laihtunut ihan yrittämättä, koska etätyöskentelyn myötä syöminen oli säännöllistynyt ja jokaviikkoiset – joskus lähes päivittäiset – kahvilakäynnit kakkupaloineen jäivät pois. Myös unen määrä lisääntyi, ja vapaa-ajan rientoihin kuuluivat pitkälti vain kauppareissut kävellen lähikauppaan sekä lenkkeily lähimaastoissa. Jossain kohtaa kesää kävin kaverin vaa’alla ja huomasin kevään lukuisista pannukakkupäivistä sekä kesän jäätelömässäilystä huolimatta olevani 4 kg kevyempi kuin tammikuun alussa – laihduttamista laiskan naisen malliin.

Jokin aika sitten mietin, että pitäisikö tällä kertaa vaihteeksi miettiä ja kirjoittaa kunnon tavoitteet uudelle vuodelle, koska 1.1.2021 lähtien olen aivan uudessa elämäntilanteessa ja uusien haasteiden edessä, ja jotenkin tuntui, että selkeät tavoitteet pitäisivät niin sanotusti koneen käynnissä. Uuden vuoden aatonaattona, lopen uupuneena päivän asiointi- ja ostosreissusta totesin, että ei, nyt en ala kirjoittamaan mitään vuosisuunnitelmaa tavoitteineen, koska alan sitten taas helposti suorittamaan elämää sen sijaan, että antaisin elämän soljua omalla painollaan. Tietyt asiat on joka tapauksessa muutenkin hoidettava, joten turha niistä on mitään väkinäistä tavoitelistaa kirjoittaa.

Eräänä iltana nukkumaan mennessä mieleeni kuitenkin putkahti liuta asioita, jotka innostuin listaamaan:

  1. Nuku riittävästi.
  2. Syö vähemmän herkkuja.
  3. Liiku, ihan sama miten, missä ja milloin, mutta liiku.
  4. Kuuntele itseäsi, ja erityisesti kuuntele mitä kroppa kertoo. Jos kroppa haluaa lepoa, niin lepää, vaikket haluaisi.
  5. Ole joka päivä 15 minuuttia ajattelematta yhtään mitään. Makaa sohvalla tai istu jossain mukavasti ilman yhtään ajatusta, ja keskity vain hengittämään rauhallisesti.
  6. Muista hymyillä peilikuvallesi joka päivä.
  7. Käy optikolla, sillä silmien siristely aiheuttaa ryppyjä. 😉
  8. Soita tai laula joka päivä jotain. Tai ainakin joka toinen päivä.
  9. Älä osta uusia vaatteita, ellet välttämättä jotain tarvitse.
  10. Harrasta asioita, joista nautit, koska elämässä on jo ihan riittävästi pakkoja ja velvollisuuksia.

Mietin mistä ihmeestä juuri tämmöiset asiat tulivat mieleeni, mutta kun kävin läpi tätä listausta, niin huomasin, että tämä kuvastaa lyhyesti ja ytimekkäästi sitä mitä tarvitsen tai en tarvitse elämääni juuri tällä hetkellä. Tavoitelistan sijaan tämä on enemminkin tsemppilista ja muistilista, joka vähän haastaakin. Muutama kirjaamani asia tästä puuttuu – ne on tarkoitettu vain omille silmilleni.

Teetkö sinä uuden vuoden lupauksia tai päätöksiä? Tai onko sinulla tapana tehdä tilinpäätöksen tyylistä analyysiä vanhalta vuodelta ja asettaa selkeitä tavoitteita uudelle vuodelle? Vai teetkö mieluummin haastelistaa tai haavelistaa?

Itse ajattelen, että elämää voi toki hyvin elää ilman mitään lupauksia, haasteita ja tavoitteita, mutta ne tuovat mielekkyyttä ja tarkoitusta elämään. Kuten myös haaveet ja unelmat, sillä haaveista ja unelmista kumpuaa usein tavoitteita, jotka saavat tekemään töitä niiden eteen. Ilman haaveita ja unelmia oma elämäni olisi ainakin ollut tyhjempää ja tylsempää, jopa vailla toivoa. Lupauksia en itse koe niin mielekkäinä kuin haasteita. Myönnetään, olen hieman kilpailuhenkinen, ja haasteet kutittelevat sopivasti kilpailuhenkisyyttäni ja saavat ponnistelemaan enemmän.

Yksi mielekkäimmistä itse itselleni heittämistäni haasteista on ollut uupumuksen keskellä keksitty lukuhaaste. Lukeminen on ollut minulle lapsesta saakka tärkeä ja rakas harrastus, mutta uupuneena en ole jaksanut keskittyä lukemiseen, tai se on ollut vain kevyempään kirjallisuuteen ja dekkareihin keskittyvää. Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan vähintään yhden kirjan joka kuukausi, sekä lisäksi lukemaan loppuun 2 – 3 aiemmin kesken jäänyttä kirjaa vuoden aikana.

Tänä vuonna lukuhaaste ei täysin toteutunut kesän uupumusromahduksesta sekä joulukiireistä johtuen, mutta olen ihan tyytyväinen saldoon: kahdeksan uutta luettua kirjaa ja kaksi aiemmin kesken jäänyttä luettu loppuun. Yöpöydällä on lisäksi kesken kaksi marraskuussa aloitettua teosta. Joulun alla lukuaikaani veivät paitsi jouluiset puuhat, niin myös jouluisten kirjojen selailu. Etsin kirjoista reseptejä sekä koristelu- ja askarteluvinkkejä. Mutta tunnustettakoon, että usein kyllä ihan vaan fiilistelen joulua jouluaiheisia kirjoja selaten.

Nyt en malttaisi odottaa, että saan kaksi kesken olevaa kirjaa luettua loppuun ja pääsen Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt” pariin. Tämä kirja on poltellut sohvapöydällä joulukuun alusta saakka. Aihe on itselleni hyvin ajankohtainen, eli uupumus ja riittämättömyyden tunteet. Luulenkin, että jätän toisen keskeneräisistä kirjoista hetkeksi odottamaan ja tartun välillä tähän. Jouluna nimittäin huomasin, että en ole vielä uupumustani täysin selättänyt, vaikka luulin puoli vuotta siihen riittävän. Koen tarvitsevani nyt vertaistukea ja tsemppausta, jotta maltan vielä myöskin levätä, enkä ala suorittamaan vuotta 2021.

Onnea, menestystä ja voimia sinulle tähän uuteen vuoteen teitpä lupauksia tai et! Olemme kaikki ansainneet paremman uuden vuoden, vaikka viime vuosi ei itselleni yhtään hullumpi ollutkaan. Kaikki on oikeastaan kiinni asenteesta, ja vähän kyllä sattumastakin.

Toivonkin sinulle hyviä sattumia vuoteen 2021! ❤