Kategoria: Elämä

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

Töissä ollessani perjantai oli aina merkki tulossa olevasta levosta, tai ainakin hetken hengähdystauko töistä. Perjantai on perjantai edelleen, merkki tulossa olevasta levosta, tai ainakin hetken hengähdystauko arjesta.

Minusta on tässä tilanteessakin ollut tärkeää erottaa arki ja viikonloppu toisistaan, jotteivät kaikki päivät tuntuisi samanlaisilta. (Vaikka sitä ongelmaa minulla ei ole kyllä toistaiseksi ollut, että kaikki päivät tuntuisivat samanlaisilta.) Yritän siis tehdä viikonloppuisin samoja asioita kuin ennenkin, paitsi että sosiaalinen elämä on tällä hetkellä aika kuollutta, eikä mikään paikka ole auki. You know why.

Aamu lähti tänään käyntiin hyvin verkkaiseen tahtiin. Istuin pitkään sohvalla puolihorteessa puhelin kädessäni. Roikuin Facebookissa ja luin uutisia, ja kävin vielä kerran oikolukemassa uuden blogitekstin sekä lisäsin kuvat. Samalla meiningillä siis mentiin kuin muinakin aamuina.

Tuntui, etten millään herää tähän päivään, mutta oli pakko, koska kauppareissu odotti, ja siitä oli selvittävä ennen illan laulutunnin alkamista. Olin lykännyt kauppaan menoa jo pari päivää, joten tänään se tosiaankin olisi hoidettava, jos aioin viikonloppuna syödä muutakin kuin pari päivää vanhaa rahkaa.

Ulkona oli ihana auringonpaiste. Harmittelin kauppaan kävellessäni, ettei minussa ollut ollut moneen viikkoon virtaa käydä lenkillä. Mutta onneksi kevät oli vasta aluillaan, ja monta aurinkoista lenkkipäivää edessä.

Ruoat kerättyäni kaupan isoista ikkunoista välkkyvä auringonvalo jotenkin johdatti minut jäätelöallasta kohti, ja poimin ostoskoriin jäätelörasian. Mietin siinä, että jotain herkkua nyt voisin viikonlopuksi ostaa, ja kun ei mitään karkkiakaan tehnyt mieli, niin ostanpa sitten jäätelöä.

Kotona sain naurukohtauksen, kun ostoksia purkaessani yritin laittaa ostoskassista putkahtanutta jäätelörasiaa pakkaseen, joka olikin jo täynnä jäätelöä. Kaupassa en ollut väsymykseltäni muistanut, että ostin pari päivää aiemmin kaksi laatikollista jäätelöä jäätelöautosta.

No, enemmän on enemmän, ajattelin, ja laitoin kahvin tippumaan. Kahvin kylkeen tein itselleni ison jäätelöannoksen. Ja otin vielä pullankin, ihan vain perjantain kunniaksi.

Kahvinjuonnin lomassa kävin istuttamassa parvekelaatikkoon kaupasta mukaan tarttuneet narsissit. Miten ihanaa olikaan saada parvekkeelle jotain elävää kuolleiden kukkien tilalle.

Laitoin samalla rairuohon kasvamaan – parvekkeella oli hyvä sotkea mullan kanssa – ja innostuin leikkaamaan ruukussa olevan maksaruohon kuivat oksat pois. Maksaruoho näytti ihan hengettömälle talven jäljiltä, ja luulin sen kuolleen talvipakkasilla, mutta yllätyksekseni ruukku olikin täynnä uusia versoja. Ne vain eivät heti näkyneet kuivien oksien lomasta.

Tuli jotenkin niin hyvä olo siinä parvekkeella kasvien ja mullan kanssa puuhaillessa, kahvin tuoksun leijuessa sisältä ulos ja auringon lämmittäessä paljaita käsivarsiani, että koko maailma tuntui asettuvan paikoilleen ja normaalitilaan. Siis ihan kuin mitään koronaa tai työttömyyttä ei olisikaan olemassa.

Halusin jäädä kellumaan siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi, mutta aika, tuo paholainen, juoksi kovaa vauhtia, ja laulutunti oli ihan pian alkamassa. Oli pakko mennä sisälle avaamaan konetta, vaikka sisällä oleminen niin kauniilla säällä ei houkutellut yhtään. Tämä olisi kuitenkin kevään toiseksi viimeinen laulutunti, ja sen ajatuksen voimalla tsemppasin itseni koneen äärelle.

En ollut koko päivänä avannut sähköpostia, joten laulutunnin jälkeen iltaruoan lämpenemistä odotellessa kävin lukemassa saapuneita viestejä. Jotkut niistä vaativat vähän enemmän paneutumista, ja päätin palata niihin vielä myöhemmin illalla.

Muutaman seuraavan tunnin rauhoitin parin tv-ohjelman katseluun sekä huivin neulomiseen. Viikko oli ollut niin väsyttävä, että nyt kaipasin jotain kevyttä ohjelmaa – aivot hetkeksi narikkaan. Huivissa tosin olin menossa pitsikuviossa, joka vaati keskittymistä ja tarkkaa laskemista, mutta rentouttavaa sekin oli omalla tavallaan.

Välillä hain pakastimesta jäätelöä, ihan vain energianlähteeksi. Tirsk.

Illan tv-dekkarin jälkeen avasin tietokoneen ja palasin sähköpostien pariin. Kävin myös tutkimassa hakuvahtien vinkkaamat työpaikkailmoitukset, mutta niissä ei ollut mitään minulle sopivaa. Täytyisi muistaa jossain välissä käydä säätämässä hakuvahdit uudelleen.

Kuinka ollakaan, koneen avattuani jumituin taas jälleen kerran yöksi blogin pariin. Kokonaiset 3,5 tuntia kirjoitin ja korjasin, ja korjasin ja kirjoitin. Tunsin olevani viikon jäljiltä ihan liian väsynyt kirjoittamaan, ja oikeaa kättä särki, mutta jatkoin silti. Minua ajoi eteenpäin jokin kumma vimma, vaikka oikeasti ei olisi ollut mikään pakko kirjoittaa yöllä.

Kun viimein kolmen aikaan yöllä lopetin kirjoittamisen, kannoin pöydältä parin jäätelöpuikon kääreet roskikseen. En muistanut syöneeni jäätelöä aherrukseni lomassa, mutta todistusaineisto puhui puolestaan.

Nukkumaan mennessäni mietin, että olisipa kätevää, jos pakastimessa olisi annostelija, joka antaisi ottaa sieltä maksimissaan kaksi jäätelöä yhden vuorokauden aikana.

Parhaimmat ideat syntyvät aina yöllä, eikö? 😉

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 6 tuntia)

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

On jo torstai. Tämäkin viikko on mennyt nopeasti. Nykyään tuntuu usein siltä, että päivät vain katoavat jonnekin.

Aamulla herätessäni mietin, että pitäisikö minun olla huolissani, kun en panikoi uuden työpaikan löytämisestä. En vain jotenkin osaa panikoida, koska olen elämäni aikana tehnyt ja kokenut jo monenlaista ja selvinnyt vaikeistakin tilanteista. Jotenkin olen niin kiitollinen siitä, että olen ylipäätänsä elossa kaiken kokemani jälkeen, että se kiitollisuus tuntuu peittoavan kaiken muun alleen.

Tämä korona-aika on tuntunut ajoittaisesta hatutuksesta huolimatta melkein lahjalta, kun on joutunut elämään (saanut elää) omassa kuplassaan, omassa valossaan, läheisten tukemana. Olenkin löytänyt itseni uudelleen – jälleennäkeminen on ollut voimaannuttavaa. Ja elämässä on päällimmäisenä paitsi kiitollisuus, niin myös ilo, kun uupumuskin alkaa olla enää vain muisto. Vielä kun tietäisin, mikä minusta tulee isona. Multitaskaajan ydinongelma. Heh.

Mutta niin, tämä torstai… Aamu alkoi samoilla spekseillä kuin muutkin aamut tällä viikolla ovat alkaneet. Ainoa poikkeus oli, etten ehtinyt neulomaan yhtään. Kello 13 oli alkamassa webinaari, ja ennen sitä piti ehtiä oikolukemaan yöllä julkaisemani postaus, sekä lisäämään siihen kuvia.

Hetken pähkäiltyäni päädyin ottamaan kuvan sohvapöydällä olevasta teemukistani. Kuvan – siis kymmenien kuvien, joista yksi päätyi postaukseen – ottamista edelsivät varsinaiset kuvausjärjestelyt. Ei uskoisi, että niin yksinkertainen asia voi olla niin työllistävä, mutta on se. Kokeilkaa vaikka ihan itte.

Käytännössä siivosin olohuoneen pöydältä lehdet ja muut tavarat, sekä pyyhin pölyt (ohimennessäni myös eteisestä). Asettelin pöydällä olevaa teemukia, sekä kaktusta ja lehtipinoa eri asentoihin ja räpsin kuvia. Sen jälkeen piti miettiä miten käsittelen kuvaa, ja tuleeko siitä värillinen vai mustavalkoinen. Ja kelpaako se, vai onko se ihan tyhmä. Ei oo helppoo.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka kuvaan paljon, niin blogin kuvien kanssa on vähän haastetta, ideoinnista lähtien. Ja kun en ole koskaan, ainakaan toistaiseksi, opiskellut valokuvausta, niin kuvien laatukin on sitten sen mukainen. Mutta tällä mennään mitä nyt osataan.

Puoli yhdeltä tuli kiire tehdä blogihommat loppuun ja mennä avaamaan tietokone webinaaria varten. Keitin toisen kupin teetä ja istahdin seuraavaksi 1,5 tunniksi kuuntelemaan mitä tarkoittaa strateginen vaikuttajamarkkinointi osana liiketoimintaa. Luento oli jatkoa viime viikon mielenkiintoiseen webinaariin Vaikuttajamarkkinoinnin ABC.

Luento sai aikaan jotenkin jännän fiiliksen, tunteen siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Lukion jälkeen, muutama vuosikymmen sitten, opiskelin nimittäin markkinointia kauppaopistossa. Vielä tähän mennessä en ole kuitenkaan tehnyt alan töitä. Luento sai miettimään mitä kaikkea me silloin opettelimmekaan, kuten mainostekstaus, ja millaisia keinoja silloin käytettiin markkinointiin. Internetin ja somen myötä markkinointi on totisesti muuttunut, mutta mielestäni vain mielenkiintoisempaan ja monipuolisempaan suuntaan.

Luennon jälkeen oli lounaan vuoro. Syödessäni luin sähköpostit ja kävin tutkimassa muutaman työpaikkailmoituksen LinkedInissä.

Kolmen jälkeen päätin mennä päiväkahville parvekkeelle aurinkoon, vaikka olisi pitänyt palata koneen ääreen ja jatkaa keskiviikkona kesken jääneen haastattelun kirjoittamista. Sitä nimittäin käsiteltäisiin tämän illan lehtikirjoittamisen kurssilla.

Loppupäivä kului lähinnä tietokoneen ääressä, kun viimein raaskin tulla auringosta sisälle. Ehdin kirjoittaa haastattelua tunnin verran ennen kuin kurssi alkoi. Viidestä eteenpäin seuraavat neljä tuntia olivat täynnä tiukkaa asiaa, ja peppu tiiviisti penkissä. Kävimme haastatteluiden lisäksi läpi freelancerina toimimista.

Kurssin aloittaessani en ollut lainkaan ajatellut, että voisin kirjoittaa juttuja journalistisella otteella ja yrittää myydä niitä lehtiin, mutta siihen meitä kurssilla kovasti kannustettiin. Moni kurssilainen jo kirjoittikin johonkin tiettyyn julkaisuun. Tämä kurssi oli kaiken kaikkiaan työläs, mutta todella antoisa.

Kurssin jälkeen oli kiva vähän jaloitella ja ottaa iltapalaa ennen kuin siirryin takaisin koneen ääreen ja blogin pariin.

Puoli yhdeltätoista ajattelin, että nyt riittää kirjoittaminen tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni. Otin neulepuikot käteeni – ensimmäinen kerta tänään – ja neuloin niin kauan, että sain huivin 3. osan valmiiksi.

Mutta, kuinka ollakaan, avasin tietokoneen uudelleen iltapesun lomassa. Ajattelin, että käyn katsomassa vielä muutaman työpaikkailmoituksen. Olisi pitänyt sulkea kone sen jälkeen, mutta menin blogiin ja aloin hiomaan keskiviikosta kertovaa tekstiä sekä ottamaan kuvia.

Blogin parissa aika kului taas kuin siivillä, ja kello oli yhtäkkiä kolme. Mietin sänkyyn päästyäni, että tämä on kyllä jo ihan hullua, että kirjoitan kaiket yöt, ja että pitäisikö tästä olla huolissaan. Vai kannattaisiko tästä nyt vaan nauttia niin kauan kuin tätä tilannetta kestää. Carpe diem, nääs.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 10,5 tuntia)

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

Herätyskello soi aamulla ensimmäisen kerran 6.45. Koska olin nukkunut vasta kolmisen tuntia, painoin hälytyksen pois ja jatkoin unia. Puoliunessa ajattelin, että jos Hullujen päivien muistilistallani olevat uusi tyyny ja muutamat kosmetiikkatuotteet on tarkoitettu minulle, niin ne ovat tilattavissa myöhemminkin.

Ja siellähän ne napottivat saatavilla vielä pari tuntia myöhemmin, kun puhelin seuraavan kerran hälytti. Tein nopeasti tilauksen ja jatkoin taas unia.

Kymmenen aikaan nousin ylös ajatuksenani kerrankin keskittyneesti katsoa Poirot aamupalaa syödessä. Viime syksynä heräsin aamuisin usein niin ajoissa, että ehdin tehdä aamupalan valmiiksi ennen kuin istahdin katsomaan kello 10 alkanutta Kyläsairaalaa. Aamut alkoivat silloin jotenkin leppoisalla tavalla. Nyt aamut ovat olleet rauhattomia. Siksi varmaan niin usein alan aamulla neulomaan, koska se rauhoittaa.

Poirot’n loputtua luin puhelimella uutisotsikot ja pari lehtiartikkelia sekä kävin läpi somekanavat. Tein edellisenä yönä blogiin kirjoittamastani artikkelista postauksen omalle Facebook-tililleni ja luin samalla vielä kerran blogipostauksen läpi. Instagram täytyisi muistaa hoitaa myöhemmin tänään.

Puoliltapäivin päätin lounasruoan lämpiämistä odotellessani tehdä hetken kotitöitä. Kävin keräämässä kuivat pyykit telineeltä, petasin sängyn ja laitoin astiat koneeseen.

Lounaan jälkeen minun olisi pitänyt avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan puhtaaksi kurssitehtävään liittyvää haastattelumateriaalia, mutta en jaksanut. Olin nukkunut jo melkein viikon ajan vain viidestä kuuteen tuntia yössä. Väsymys alkoi nyt toden teolla tuntua niin kropassa kuin mielessä. Ajatukset olivat paksun sumun peitossa, enkä saanut niistä otetta.

Tietokoneella istumisen sijaan käytin seuraavat puoli tuntia lehtien ja mainosten raivaamiseen. Niitä oli taas päässyt kertymään pinoiksi sinne ja tänne. Näiden pinojen kasvamisesta voi jo suoraan päätellä olenko ollut kiireinen tai väsynyt, tai molempia. Normaalisti käyn saapuvan postin aina saman tien läpi, mutta kiireisenä tai väsyneenä vain työnnän ne jonnekin, kun olen ensin katsonut, ettei postin seassa ole tärkeitä kirjeitä.

Kotiin tuli heti vähän raikkaampi ilme, kun pinot vähenivät. Palkitsin itseni reippaudesta neulomalla, kuinkas muuten. Pian kuitenkin huomasin olevani niin nukuksissa, että minun oli pakko antaa unelle periksi.

Ennen päiväunia kävin laittamassa pyykkikoneen päälle. Ohjelma kestäisi puolisen tuntia, eli juuri sopivasti yksien päikkäreiden verran. Nukahdin kylpyhuoneesta kantautuvaan koneen tasaiseen hurinaan ja heräsin, kun pyykkikone napsahti äänekkäästi ohjelman loppumisen merkiksi. En tuntenut oloani yhtään virkistyneeksi, mutta tällä olisi mentävä tämä päivä loppuun saakka.

Ilta oli onneksi vapaa kursseista tai luennoista, mutta kirjoitettavaa oli yllin kyllin. Mietin, että taisin ajoittaa päiväkirjan kirjoittamisen blogiin aika hankalaan saumaan. Toisaalta taas, tämmöistähän tämä on ollut tammikuun puolesta välistä lähtien: iltakursseja, kirjoittamista, tehtävien tekemistä, kotitöitä ja huonosti nukuttuja öitä.

Ripustaessani pyykkejä kuivumaan tajusin, etten ollut käynyt suihkussa tänään. Kello oli neljä, joten ehtisin hyvin suihkuun sekä keittää kahvit ennen kuin jätskiauto saapuisi. Se oli ajamassa tänään kevään ensimmäistä reittiään meidän kulmilla, ja olin ajatellut käydä ostamassa sieltä pari laatikollista jäätelöä. Haaveilin jo kuinka nautiskelisin mustikkatuutin kahvin kanssa.

Viiden jälkeen lähdin roskapussit kädessä, maski päässä ja vastakeitetyllä kahvilla tankattuna pihalle odottamaan jäätelöautoa, joka saapui lopulta 40 min myöhässä. Autoa odottaessani olin ehtinyt päivittää somekanavia ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumia sekä käydä kotona juomassa lisää kahvia.

Minulla oli huono omatunto, koska en ollut saanut edistettyä haastattelua koko päivänä, joten sisälle päästyäni avasin heti toisen jäätelölaatikon. Jäätelö on nimittäin parasta lääkettä, jos huono omatunto vaivaa. Balsamia haavoille. Tai jotain.

Kello oli jo seitsemän illalla, kun viimein istahdan tietokoneen ääreen. Puolessa tunnissa olin siivonnut päivän aikana tulleet viestit sähköpostista ja ilmoittautunut pariin webinaariin, joista toisen aiheena oli oman osaamisen brändäys LinkedInissä. Juuri sitä nyt kaipasin, koska viime syksynä olin uravalmennuksen aikaan vielä niin uuvuksissa, etten saanut valmennuksesta kaikkea hyötyä irti. Enkä ole saanut lukuisista aikomuksistani huolimatta vieläkään LinkedIn-profiiliani kuntoon.

Puoli kahdeksalta hyppäsin blogiin kirjoittamaan muistiinpanoja ja kävin siinä sivussa laittamassa iltaruoan lämpiämään. Taas meni ruokailu myöhäiseksi, mutta ei voi mitään.

Ruokaa odotellessa katsoin nopeasti missä haastattelun materiaalin kanssa mennään. Poimin materiaalista sitaatteja ja kirjoittelin ylös lisäkysymyksiä. Olin sopinut haastateltavan kanssa, että käytäisiin niitä tänään illalla läpi. Huomasin siinä kirjoittaessani, että stressikäyrä alkoi nousta.

Mieleeni nousivat veljen sanat parin viikon takaa, kun olin tuskaillut jonkin toisen tehtävän kanssa. Hän kysyi, että maksetaanko minulle siitä palkkaa. Kun vastasin, että ei, niin hän sanoi, että älä sitten stressaa. Se oli itse asiassa todella hyvin sanottu: suorittaja-minäni tuupattiin tehokkaasti kumoon.

Lisäkysymysten läpikäynti haastateltavan kanssa venähti puoli yhteentoista asti, jonka jälkeen loikkasin takaisin blogin pariin. Yritin kirjoittaa auki eilisen, eli tiistain, tapahtumia, mutta tuntui aivan sille, kuin olisin nukkunut päivän ohi. Ajatus ei kulkenut yhtään, teksti takkusi, enkä keksinyt millaiset kuvat laittaisin artikkeliin.

Olin kuvitellut julkaisevani tiistain tarinan ennen puolta yötä, mutta ei se onnistunut. Kirjoitin ja korjailin, ja korjailin ja kirjoitin. Aikamuodot heittivät koko ajan jossain kohtaa artikkelia, vaikka luulin ne jo korjanneeni.

Tietokoneen kello oli lähempänä kolmea yöllä, kun tekstin korjailemiseen tuskastuneena painoin Julkaise-nappia. Sinne se meni, humpsis vaan, minun tiistainen tarinani. Lisäsin siihen puhelimella pari kummallista kuvaa, ja sitten menin nukkumaan.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 8 tuntia)

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

Tänään heräsin tasan kello 9.37. Herätyskello oli soimassa 9.45, joten kerrankin heräsin etuajassa, jippii.

Ennen ylösnousua luin taas puhelimelta päivän uutisotsikot, sekä selasin nopeasti somekanavat. Vähän kymmenen jälkeen olin ylhäällä ja vaatteet päällä odottamassa teeveden kiehumista. Kylpyhuoneessa pyykkikone aloitteli omaa aamuohjelmaansa.

Aamu siis sujui tänäänkin samoin kuin useimmat aamut nykyään. Tänään en kuitenkaan pukenut päälleni verkkareita, vaan mekon. Kevät on saanut minut käyttämään nyt enemmän hameita ja mekkoja.

Mekon helmat hulmuten kannoin aamupalani olohuoneeseen ja istahdin sohvalle. Teen jäähtyessä ehtisin neulomaan pari kerrosta huivia samalla, kun katsoin sivusilmällä Poirotia.

Olin harmikseni huomannut edellisenä iltana, että huivin kolmanteen osaan oli tullut virhe. Ihan ensimmäiseksi siis purin huivista useita kerroksia ja neuloin ne uusiksi. Tällä kertaa kuvio meni oikein, mutta tee ehti jäähtyä vähän liikaakin.

Kello oli vähän yli yksitoista, kun minun oli pakko jaloitella. Pyykkikone oli hetkeä aiemmin lopettanut ohjelmansa, joten kävin ripustamassa pyykit kuivumaan. Samalla seisomalla petasin sängyn ja laitoin astianpesukoneen päälle. ”Hienoa, laiska nainen! Oletpa tehokas tänään”, onnittelin itseäni, ja vaivuin takaisin sohvalle neulomaan.

Kahdentoista maissa päätin, että nyt saa neulominen riittää ja avasin tietokoneen. Kävin ruuhkaisen sähköpostini kimppuun. Tunnin jälkeen siirryin blogin pariin kirjoittamaan muistiinpanoja, ihan vaan nopeasti. Havahduin siihen, kun suuta kuivasi ja kello näytti jo 14.45. Sehän olisi kahviaika, mutta missä kahvi? Ei ainakaan tippumassa, joten ylös, laiska nainen, ja kahvia tulemaan.

Olin istunut koneen ääressä yhtä soittoa melkein kolme tuntia – todellakin jo tauon paikka. Illalla olisi vielä 2,5 tuntia lisää istuttavaa koodauskurssin merkeissä. Olin unohtanut blogiin uppoutuessani paitsi ajankulun, niin myös lounaan, joten tein voileivän välipalaksi.

Kahvin tippumista odotellessa katselin ikkunasta ulkona hehkuvaa auringonpaistetta ja päätin, että tänään käyn ulkona, vaikka vain parvekkeella ennen koodauskurssia.

Yllättäen neulepuikot eksyivät taas käteeni kahvia juodessani. Neulominen jotenkin rauhoitti väsynyttä mieltäni. Rauhoitti niin paljon, että silmäni alkoivat painua väkisin kiinni. Totesin, että nyt on pakko ottaa päiväunet, jotta jaksan seurata illan luennon. Torkahdin nippa nappa vartiksi, ja sitten eksyin selaamaan keskiviikkona alkavien Hullujen Päivien tarjontaa.

Kello viisi tajusin, että minulla on alle tunti aikaa, jos tosiaan aion käydä ulkona ennen luennon alkua. Lenkille en enää ehtinyt, joten menin sitten parvekkeelle. Siellä olikin ihanan lämmintä – aurinko oli paistanut sinne jo monta tuntia.

Parveke jäi huonolle tolalle viime syksynä, kun en uupumukseltani jaksanut sitä siivota. Kukat kukkivat siellä tosin vielä marraskuussa, ja vasta joulukuun pakkaset saivat ne nuupahtamaan. Olin tammikuusta asti katsonut ärsyyntyneenä kuihtuneita kukanraatoja, mutta tässä välillä oli niin kovia pakkasia, ettei tehnyt mieli mennä parvekkeelle siivoilemaan. Nyt käytin tilaisuuden hyväkseni ja aloin raivata.

Maski päässä pilkoin saksilla melkein raivon vimmalla kuolleet pelargoniat sekä muratin palasiksi. Tuli sellainen tunne, niin kuin siivoaisin viime kesän kukkien myötä lopullisesti pois oman nuupahdukseni, sulloisin uupumukseni suoraan biojätepussiin.

Kello kävi kuutta nopeammin kuin huomasinkaan, ja minulle tuli kiire sisälle avaamaan konetta. Ennen luennon alkua piti vielä ehtiä keittää kuppi teetä ja ottaa pientä välipalaa.

Luento meni taas nopeasti. Maanantain vastaisen yön riemu onnistuneesta koodista oli tosin luennon aikana haihtunut ilmaan. En saanut kurssilla tehtyä CSS-tiedostoa toimimaan HTML-dokumentin kanssa. Täytyy tutkia myöhemmin mikä siinä oikein on vialla.

Yhdeksän jälkeen illalla sain vihdoin päivän ensimmäisen lämpimän ruoan lautaselle. Ruokailun lomassa jatkoin Hullujen päivien tarjontaan perehtymistä ja viestittelin samalla veljieni kanssa pääsiäisestä. Nähtäväksi jää, millainen siitä lopulta tulee, jos kaavaillut liikkumisrajoitukset tulevat voimaan.

Kymmeneen mennessä ruoka oli syöty, Hullujen päivien kuvasto tutkittu ja kirjoitettu blogiin ylös päivän tapahtumat. Pienen tauon jälkeen – kävin välillä neulomassa – jatkoin kirjoittamista. Puoli kahdentoista aikoihin sain viimein postattua blogiin artikkelin ja pyysin veljeä oikolukemaan sen.

On haastavaa kirjoittaa päiväkirjaa tällaiseen muotoon, kun olen tottunut kirjoittamaan sitä vain omille silmilleni. Olin epävarma tekstin sisällöstä ja muodosta, mutta veli näytti peukkua. Tein tekstiin kuitenkin vielä pieniä viilauksia, sekä lisäsin kuvat. Tekstin oheen päätyi tällä kertaa mielestäni aika outoja kuvia, mutta toisaalta, outoja ne olisivat henkilökohtaisessa päiväkirjassanikin. Hah.

Illan päätteeksi kävin vielä läpi sähköpostin, sekä siivosin keittiön, joka näytti ihan menneitten majalle, kuten isäni sanoisi. Enkä tietenkään malttanut olla neulomatta vielä paria kerrosta ennen nukkumaanmenoa. Hieman hymyilytti, kun havaitsin neuloneeni tänään joka välissä, missä se suinkin oli ollut mahdollista.

Tänä iltana (yönä) en kuitenkaan jäänyt neulomaan pitempään, vaan olin peiton alla peräti jo puoli kahdelta. Huomenna onkin aikainen ylösnousu, jos aion saada tilattua Hulluilta päiviltä haluamani tavarat, vähän Iittalaa, kosmetiikkaa ja uusi tyyny. Unen sopisi siis kerrankin tulla heti, eikä vasta aamuyöllä.

Kello 2.20 makasin sängyssä valveilla puhelin kädessäni ja karsin Hullujen päivien ostoslistaani.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 9 tuntia)

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

Tänään nousin sängystä ylös todella väsyneenä. Nukahdin vasta puoli viiden jälkeen aamulla, ja heräilin siitä eteenpäin noin tunnin välein jokaiseen ovenkolahdukseen ja koiran tassujen rapinaan käytävällä.

Eilen illalla, tai yötä se jo oli, kävi vähän hassusti. Minun piti tehdä koodaustehtävä, CSS-tiedosto HTML-koodille, jo sunnuntaina päivällä, mutta väsytti mielettömästi edellisen, huonosti nukutun yön jäljiltä. (Siis neuloin sitä halavatun KAL-huivia puoli kolmeen asti lauantain vastaisena yönä – voihan neuloosi.)

Vasta kymmenen jälkeen illalla piristyin sen verran, että pääsin paneutumaan tehtävään. Yllättäen sainkin CSS-koodin heti toimimaan – aiemmin oli ollut hankaluuksia. Päätin tehdä tehtävän ripeästi, jotta saisin palautettua sen vielä sunnuntain puolella.

Muistan, että kun katsoin kelloa viimeksi, se näytti 23.54. Ajattelin, että kokeilen nopeasti vielä pari juttua, kun nyt vauhtiin pääsin, ja sitten palautan tehtävän. Yhtäkkiä havahduin siihen, että tietokoneen kello näyttää 02.47. Siis apua! Olin niin uppoutunut koodaamiseen, ja joutunut flow-tilaan, että ajantajuni oli kadonnut täysin. Ja vuorokausikin oli ehtinyt vaihtua hyvän aikaa sitten.

Suorastaan syöksyin sänkyyn peiton alle. Tunsin väsymyksen painavana kropassani ja ajattelin, että tänään uni taitaa tulla nopeasti. Mutta ei se tullut. Sen sijaan päälle iski maanantaiyön syndrooma

Usean heräilyn ja herätyskellon torkutuksen jälkeen päätin puoli yhdentoista aikoihin nousta ylös. Harmitti, kun tajusin, että tämä maanantai menisi umpiväsyneenä, mutta kerrankaan en harmitellut sitä, että olin valvonut niin myöhään. Päinvastoin, tunsin suurta riemua ja tyytyväisyyttä siitä, että olin onnistunut ja saanut koodin toimimaan.

Hymyillen avasin kännykän ja selasin nopeasti uutisotsikot. Sen jälkeen rynnin Facebookiin ja yhteisneulonnan sivuille katsomaan, mille aamulla klo 6 ilmestynyt huivin viidennen osan ohje näyttää. Ei paha ollenkaan, eli tulossa on helppoa neulontaa neljännen osan vaativahkon pitsin jälkeen.

Kello näytti vähän vaille yhtätoista, kun lopulta kömmin ylös peiton alta. Parinkymmenen minuutin päästä siitä oli jalkaan vedetty verkkarit, pyykit pyörimässä pesukoneessa ja aamutee keitetty. Istahdin sohvalle syömään aamupalaa ja neulomaan loppuun huivin toista osaa. Halusin saada sen osan nopeasti valmiiksi, jotta saisin kirittyä yhteisneulonnan aikataulua kiinni.

Neulomisen lomassa kävin ripustamassa pyykit kuivumaan ja katsoin telkkarista perjantaina tullutta jaksoa Annasta, eli ”Anna, lopussa a”. Siinä sivussa onnistuin myös suututtamaan puhelinmyyjän, joka kaupitteli minulle jotain lehteä. Tiukasti totesin heti puhelun alkuun, etten ole nyt yhtään innostunut tilaamaan lisää lehtiä.

En ollut vastaanottavaisella tuulella, koska viimeksi perjantaina minulle soitti lehtimyyjä. Sillä kertaa puhelu päättyi hieman eri tavalla. En tilannut lehteä silloinkaan, mutta minulle ehdotettiin, että mitäs jos tulisinkin myymään lehtiä. Se olikin vallan hauska puhelu. Vieläkin hymyilyttää.

Ennen kello kahta raaskin laskea neuleen hetkeksi käsistäni ja kävin laittamassa kahvin tippumaan. Olen yrittänyt pitää kiinni edes päiväkahviajasta, koska aamupalat, lounaat ja iltaruoat tulee tällä hetkellä syötyä milloin sattuun, muun muassa iltakursseista johtuen.

Kahvin tippuessa avasin tietokoneen. Oli aika käydä läpi sähköpostit sekä maksaa laskut. Samalla katsoin Duunitorin ja LinkedInin hakuvahdit: ei mitään mielenkiintoista kummassakaan tänään.

Minulla menee nykyään sähköpostin kanssa ihan hirveästi aikaa. Saan noin 25 – 40 viestiä päivittäin. Joukossa on tietysti mainoksia, jotka poistan saman tien, mutta tarkemmin läpikäytäviä ja hetken aikaa säilytettäviä viestejä, kuten laskut, kurssimateriaalit ja erilaiset infot, jää noin kolmasosa.

Välillä tuntuu, että olen ihan uupunut sähköpostitulvaan ja hävinnyt taistelun meiliboxini herruudesta. Viime viikkoina olen perunut jo useita turhia mainoskirjeitä. Täytyy miettiä mitä vielä voisin tehdä helpottaakseni sähköpostini hallintaa.

Reilun puolen tunnin päästä luovutin sähköpostin suhteen ja kävin maksamassa laskut. Kello oli melkein puoli neljä, kun siirryin blogin pariin. Ajattelin, että kirjoitan nopeasti ylös ajatuksia, jotta voin illemmalla kirjoittaa tämän artikkelin valmiiksi.

Nooo, ei se nyt ihan niin nopeasti käynyt kuin olin ajatellut. Vielä viiden aikaan istuin koneen ääressä, mutta onneksi Anna oli alkamassa televisiossa, ja sain kammettua itseni sen verukkeella pois koneen äärestä. Kun nyt kerrankin on arki-ilta vapaana, niin on kiva tehdä välillä muutakin kuin istua tietokoneella.

Ohjelmaa katsoessani tajusin, että aurinko alkoi pikku hiljaa laskemaan olohuoneen ikkunan takana, enkä ehtinyt tänäänkään ulkoilemaan päivänvalossa. En olisi kyllä jaksanutkaan. Jospa huomenna…

Loppuilta kului neuloessa. Siinä sivussa kokkasin tonnikalapastaa, ensimmäinen ja ainoa lämmin ruokani tänään, ja kävin hakemassa paketin automaatilta. Minun olisi pitänyt kirjoittaa tätä artikkelia, mutta olin niin väsynyt, että tuntui siltä kuin aivoni olisivat lähteneet kyläilemään. (Toivottavasti ovat palanneet takaisin huomiseen mennessä.)

Kello puoli yksitoista illalla ajattelin, että tänään menen kerrankin aikaisin nukkumaan. Mutta ei siinä niin käynyt, ei tänäkään maanantaina.