Avainsana: Ahdistus

Olin ajatellut kirjoittaa tammikuussa näpsäköitä ja pirteitä juttuja uudesta vuodesta uusine mahdollisuuksineen ja elämäntapamuutoksineen, ja melkein valmis juttu aiheesta luonnosten joukossa odotteleekin, mutta kun ei huvita. Ei huvita uudet mahdollisuudet, ei elämäntapamuutokset, ei jutut tai niiden julkaisu. Mikään ei huvita. Ja tällä ei ole mitään tekemistä huumorin kanssa. Päinvastoin. Joku omituinen ahdistus on vallannut mielen.

Olen miettinyt viime päivinä, että pitääkö olla huolissaan. Olenko masentunut, vai onko tämä normaali tunnetila tässä uudessa elämäntilanteessa, vai liittyykö tämä siihen mitenkään. Onko tämä pakkasella oleva olotila sittenkin koronan syy…

Nyt kun olisi kerrankin aikaa käydä arkipäivisin museoissa, leffateattereissa, jumpissa ja lounastreffeillä, niin suurin osa paikoista on kiinni. Olisi aikaa myös matkustaa sukulaisia ja kavereita tapaamaan ympäri maata, mutta koska korona, niin en matkusta minnekään, etenkään ulkomaille. Kauppoihin, kauppakeskuksiin, kahviloihin ja ruokaravintoloihin ei niihinkään uskalla kovin usein mennä, koska jokainen kerta ihmisten ilmoilla on riski.

Mitä olen viime viikkoina lähipiiriä kuulostellut, niin aika montaa muutakin yksinkertaisesti ahdistaa tämä koronasta johtuva tilanne. Kun tätä on kestänyt jo melkein vuoden verran, ja kun ei tiedetä kauanko tätä vielä kestää. Kun koko ajan pitää olla varpaillaan ja pelätä tartuntaa, ja mitä siitä seuraa. Kun ei voi elää normaalia elämää normaaleine menoineen, harrastuksineen ja kyläilyineen. Mihinkään ei voi mennä ilman, että pelko ja ahdistus kulkevat mukana. Tai ehkä korkeintaan metsään, ellei siellä ole kaikki muutkin samaan aikaan.

Heti tämän viikon aluksi maanantaina annoin itselleni luvan angstata oikein kunnolla. ”Kun ei kerran huvita ja ahdistaa, niin otetaan siitä sitten kaikki irti”, ajattelin. Päätin, että olen vaan ja möllötän sohvalla koko päivän, mutta kun ei huvittanut! Löysin itseni tiskihommista ja pyykinpesusta, kävin kaupassa ja postitin paketin, kävin tulevat kurssit läpi ja päivitin kalenterit, laitoin viestejä ja puhuin puhelimessa sukulaisten ja tuttavien kanssa ihaillen samalla ikkunasta lumista maisemaa. Tein ruokaa ja kuuntelin viisi tai kuusi lyhyttä verkkoluentoa. Söin laskiaispullan, talven ensimmäisen, ja kirjoitin tämän jutun luonnoksen. Melkoinen angstipäivä, hah!

Jäin miettimään, että onko paras tapa päästä ahdistuksesta, kun antaa itselleen luvan olla ahdistunut, eli olla huvittumatta mistään. Vai häviääkö ahdistus itsestään, jos vain potee sitä tarpeeksi monta päivää. Vai auttaako parhaiten kuitenkin se, jos juttelee muiden ihmisten kanssa.

Minua itseäni taisi auttaa parhaiten lähipiirin kanssa puhuminen, vertaistuki puoleen ja toiseen – samat fiilikset oli kaikilla ikään, sukupuoleen, siviilisäätyyn, tukan väriin tai määrään, ammattiin ja asuinpaikkaan katsomatta. Kaikki ovat totaalisen kyllästyneitä tähän tilanteeseen ja kaipaavat normaalia elämää, sitä vanhaa hyvää aikaa. Ja kaikki pelkäävät samaa: entäs jos emme voi enää koskaan palata entiseen elämäntapaamme?

”Olemme kaikki samassa veneessä.” Tätä lausetta on kuultu vuoden verran kyllästymiseen asti, mutta mielestäni on hyvä muistaa se vielä, vaikka kyllästyttääkin, sillä se on totta. Yhteisessä veneessämme on mukana myös epävarmuus, ja veikkaan, että se on se suurin ahdistuksen ja huvittamattomuuden syy suurimmalle osalle meistä. Koska kukaan ei tiedä, eikä pysty edes ennustamaan, mitä tuleman pitää.

Torstaina kävin manikyyrissä. Varasin ajan viime viikolla, koska ajattelin sen hieman piristävän oloani. Tarvoin läpi viimaisen, lumisen kylän pukeutuneena kuin paraskin naparetkeilijä. Käsien pesun ja maskin asettelun jälkeen loppu oli pelkkää rentoutumista. Paitsi etten ollut yhtään rento.

En itse huomannut sitä, mutta kosmetologin lakatessa kynsiäni vedin koko ajan käsivartta itseeni päin. Ja kun hän hieroi käsiäni ja kyynärvarsia, niin sormeni jähmettyivät koukkuasentoon kuten petolinnuilla niiden napatessa saalista. Minulla ei ollut saalista hyppysissäni, vaan ahdistus ryyditettynä hippusellisella stressiä, ja puheripuli. Puhua pälätin lähes koko ajan. Se on yleensä merkki siitä, että olen joko väsynyt tai stressaantunut, tai molempia.

Valitsin yllättäen kynsilleni keltaisen lakan, sellaisen sitruunan-, banaanin- ja auringonkeltaisen. En ole koskaan, ikinä, käyttänyt keltaista kynsilakkaa. Ei ole tullut edes mieleen, mutta nyt sen valitsin. Vaihtoehtona oli turvallinen pinkki, mutta keltainen väri suorastaan huusi lokerostaan: valitse minut, valitse minut!

Hetken arvoin ja mietin, olenko niin rohkea, että voin käyttää keltaista kynsilakkaa, ja totesin, että kyllä, tänään olen tarpeeksi rohkea. Tuntui, että nyt tarvitsen juuri keltaista väriä. Ja siinä istuessani, kaiken levottomuuteni keskellä, tajusin yhtäkkiä, että uusi aika on totta tosiaan alkamassa.

Manikyyri sai minut miettimään värien merkitystä yleensäkin elämään. Itselläni ainakin on selkeitä kausia, jolloin suosin tiettyä väriä niin vaatteissa kuin sisustuksessa huolimatta siitä mitkä värit ovat juuri sillä hetkellä muodissa. Uskon, että alitajunta vaikuttaa tässäkin ja kertoo sen hetkisen tarpeeni esimerkiksi saaden minut valitsemaan vihreän värin, kun kaipaan rauhoittumista.

Kotiin päästyäni oli pakko googlettaa mitä keltaisesta väristä sanotaan ja mitä se symboloi. Hakutuloksesta, 760 000 osumaa, klikkasin ensimmäisen, joka vei Anna-lehden sivulle https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/mita-lempivarisi-kertoo-sinusta-opi-varien-merkitys:

”Keltainen – iloitse elämästäsi!

Keltainen yhdistetään aurinkoon, lämpöön, voimaan, älyyn, onneen ja toivoon. Se symboloi optimismia, valppautta, virkeyttä, uskallusta, uteliaisuutta, itsetietoisuutta, voimaa ja valaistumista. Keltaiseen liitetään myös kateus, häpeä, petos, pelkuruus, varoitus ja vaara.

Keltainen keventää, piristää ja terästää. Pieninä annoksina se tuottaa iloa ja voi jopa torjua masennusta.

Kartatko keltaista vai tunnetko tarvitsevasi sitä? Oletko valmis oppimaan uutta ja suunnittelemaan? Iloitsetko elämästä? Ajelehditko ilman päämäärää?”

Samalla tavalla keltaista kuvattiin muutaman muunkin linkin takana: keltainen on auringon ja positiivisuuden väri, mutta myös vaaran ja kateuden väri – hyvin ristiriitainen väri siis. Itse mietin valinneeni keltaisen sen positiivisten signaalien ja mielikuvien vuoksi: olen valmis oppimaan uutta ja suunnittelemaan, tarvitsen uskallusta ja voimaa sekä ennen kaikkea piristystä tämän aiemmista poikkeavan tammikuun alun ahdistuksen karkottamiseksi.

Illalla ei tuntunut enää yhtään siltä, ettei mikään huvita, vaan päinvastoin, olin täynnä innostusta. Tuskin pelkästään keltaiset kynnet olivat syynä kelkan kääntymiseen, vaan myös se, että olen parin viime päivän ajan jatkuvasti saanut merkkejä ja vahvistusta omalle intuitiolleni tulevaisuuteni suhteen.

Milloin merkki on ollut Eeva Kolun kirjasta luetut ajatukset häpeästä tai perfektionismista ja niiden vaikutuksesta omaan tekemiseen ja uupumiseen. Milloin olen bongannut puolivahingossa tv:stä keskusteluja tai dokumentteja juuri pohtimistani asioista tai somesta verkkokursseja itselleni uusista aiheista osaamiseni kasvattamiseksi. Olen lukenut sattumalta Hesarista Maaret Kallion kolumnia elämän ja ajan rajallisuudesta, ja saanut heti perään ex-kollegalta pysäyttävän viestin – elämän ja ajan rajallisuutta koskettavan viestin – nimittäin suruviestin.

Viimeistään se viesti sai minut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen – elämä on tässä ja nyt koronasta huolimatta. Juuri nyt meidän kaikkien täytyy elää ja tehdä valintoja näissä puitteissa sen mukaan mikä on itse kullekin parasta tällä hetkellä. Välillä on päiviä, kun ahdistaa, kyllästyttääkin, eikä mikään huvita, mutta se on normaalia. Tärkeintä on löytää taas tie valoon ja yrittää pysyä siellä.

Nautitaan talvesta, huolehditaan toisistamme ja pysytään terveinä! ❤