Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Tulin vain pikaisesti toivottamaan teille blogin lukijoille kaikkea hyvää alkaneelle uudelle vuodelle 2026 sekä kertomaan, että kässäkoulun matka jatkuu pian.
Hyvin alkanut kirjoitusputki katkesi, kun joulu pääsi yllättämään. Tänä vuonna tonttupajalla syntyi jopa pieni paniikki, kun kalenterista uhkasivat päivät loppua kesken flunssan vielä pukatessa päälle pahimmoilleen juuri joulun alla.
Joulunaika onkin minulla mennyt kokonaan ihan vaan levätessä ja voimia kerätessä. Leffoja on tullut katsottua enemmän kuin koskaan ja suklaata syötyä vähemmän kuin koskaan, kiitos tukkoisen nenän.
Täällä sohvalla suklaavajeessa lojuessa päätin, etten tee tällekään vuodelle mitään lupauksia, enkä halua tällä kertaa tehdä mitään koostettakaan viime vuodesta, kuten yleensä olen tehnyt. Viime vuosi oli sen verran raskas, etten jaksa sitä muistella muuten kuin kesäretkien muodossa, joista kirjoittelen tänne blogiin myöhemmin. Uudenvuodenlupausten ja vuosikoosteen sijaan olen miettinyt muutamia tavoitteita tälle vuodelle.
Karusellin kyyti jäi kokematta joulun alla – tänä vuonnauusi yritys
Ensimmäinen tavoite tälle vuodelle on ehkä helpommin kirjoitettu kuin tehty, eli yrittää vältellä flunssia. Tämä ei taida kyllä taida onnistua muuten kuin eristäytymällä muusta ihmiskunnasta. Toinen tavoite tälle vuodelle on kirjoittaa blogia enemmän, ja kolmas on ehtiä lukemaan enemmän. Neljäs tavoite on sekin jotain enemmän, eli ulkoilla ja liikkua enemmän. Viime vuoden loppupuolella en ehtinyt, tai päässyt, edes lenkkeilemään kertaakaan, ja sitä puuhaa on kyllä ollut todella ikävä.
Viides juttu tälle vuodelle, jonka asetin ihan tavoitteeksi, on käydä konsertissa Musiikkitalossa. Tämä on ollut mielessä niin kauan kuin Musiikkitalo on ollut pystyssä Helsingissä, mutta asia on jäänyt tähän asti ajatuksen asteelle. Päätin, että nyt on tullut aika toteuttaa tämä haave, eikä tyytyä enää vain kuuntelemaan konsertteja lineaarisesta, eli perinteisestä, televisiosta.
No niin, eipä tästä nyt ihan pikainen toivotus tullutkaan, ja on minulla vielä muutama muukin tavoite tälle vuodelle – yllätys, yllätys – mutta niistä enemmän joskus myöhemmin. Sen verran vinkkaan, että yhden tavoitteen avainsana on savi. 😉
Toivottavasti tuo minun toinen tavoitteeni toteutuu tänä vuonna ennemmin, eikä myöhemmin, ja pääsen pian kertomaan lisää käsityö- ja muotoilukoulun puuhista. Siihen asti mukavaa alkuvuotta ja kuulumisiin!
❤
Minusta haaveet pitävät ihmisen pinnalla elämän tyrskyissä ja antavat potkua ja sisua arjessa. Olenkin ollut koko ikäni aivan parantumaton haaveilija, ja se on ehkä myös osaltaan auttanut minua selviytymään elämän vaikeuksien keskellä. Mites siellä, haaveiletko, pieniä tai suuria? Oletko ajatellut toteuttaa jonkin pitkään haaveilemasi asian tänä vuonna?
Päätin alkuvuodesta, että tänä vuonna kirjoitan blogia vähintään kerran kuussa ja että varaan kunnolla aikaa kirjoittamiseen, mutta tässä sitä taas ollaan kuukauden viimeisillä minuuteilla takomassa puhelimen näppäimistöä sormenpäät hellinä ja aivot sauhuten.
Osasyy tälle viime hetken tilanteelle on alkukuun sairastelu – yllätys, yllätys – ja osaksi syynä on jo pari viikkoa kestänyt ongelma puhelimen verkon ja samalla tietysti netin kanssa. Ei ole huvittanut alkaa kirjoituspuuhiin, kun perus nettiselailukin vaatii hermoja ja pitkää pinnaa kuten 1990-luvulla ikään. Hyvä puoli netin pätkimisessä on toisaalta ollut se, että puhelin on ollut iltaisin vähemmän kädessä kuin yleensä.
Mitäpä sitä sitten olen tullut puuhailleeksi tässä kuussa, paitsi taistellut tautikierteen ja netin kanssa.. No, tuohon tautikierteeseen liittyen alkukuu meni lähinnä ihmisiä vältellen, leväten, inkiväärishotteja ja vitamiineja napsien sekä lukien ja telkkaria katsoen. (Uusin Iholla-kausi on koukuttanut täysin.) Yhtenä iltana onnistuin tekemään todella maukasta kasviskiusausta ja vähän epäonnekkaampana iltana rikkomaan kuumemittarin. Silloin kävi mielessä, että puolen vuoden infektiokierre on saavuttanut kulminaatiopisteensä, kun kuumemittarikin jo rikkoutuu, ja ettei tästä ankeudesta voi muuta kuin nousta ylöspäin.
Eläintarhanlahden öinen valomeri tammi-helmikuun vaihteessa
Tässä kuussa olen lisäksi onnistunut ilmoittamaan itseni muutamalle keramiikkakurssille, jei. Se on todellakin pienoinen ihme, sillä kyseiset opistojen kurssit tuppaavat täyttymään yleensä heti ilmoittautumisen avautuessa, ja harvoin jonosta onnistuu pääsemään kursseille mukaan, saati, että pääsisi täysin ilman jonotusta. Siinä keramiikkakursseja katsellessa osui silmiin pari muutakin kurssia, joille saattoi tulla myös ilmoittauduttua neljän seinän sisällä olosta ahdistuneena. Onpahan nyt jotain mitä odottaa keväällä.
Loppukuusta pääsin palaamaan vähän enemmän normaaliin päivärytmiin, kun kävin parina päivänä harjoittelemassa toimistoelämää ja ensimmäistä kertaa sitten viime toukokuun pienellä kävelylenkillä. Molemmat näistä ovat pienoisia työvoittoja tässä pitkään jatkuneessa epänormaalissa elämäntilanteessa, joka alkoi uupumuksen humahdettua päälle viime kesäkuussa ja infektiokierteen alkaessa elokuussa. Kerron tästä lisää myöhemmin.
Helmikuun ankea harmaus on myös saanut haaveilemaan entistä enemmän kesästä ja auringosta, kuten varmaan monen muunkin, ja ulkomaanreissusta johonkin kivaan, lämpimään paikkaan, tai ihan vaan kaupunkilomalle jonnekin päin Eurooppaa. Edellisestä ulkomaanmatkasta muualle kuin Viroon tai Ruotsiin onkin kulunut jo todella pitkä aika, joten ei ihme, että reissujalkaa vipattaa.
Että semmoinen on ollut helmikuu tänä vuonna, alkupuolelta rauhallinen ja loppukuusta jo aika vauhdikas harrastuksineen kaikkineen. Ilahduttavaa on ollut, ettei elämä ole ollut enää pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen, vaan olen oikeasti jaksanut jo tehdäkin jotain ja käydä kodin ulkopuolella muuallakin kuin kaupassa.
Toivottavasti maaliskuu jatkuu helmikuun lopun spekseillä, eli normaalilla elämällä ihmisten ilmoilla ja ilman kaikki voimat nielevää uupumusta ja petiin kaatavia tauteja, kiiitos.
Ajattelin vain tulla pikaisesti huikkaamaan hyvät uudet vuodet ja kertomaan, että blogiin on tulossa uusia juttuja lähiaikoina.
Joulukuu oli jälleen niin kiireinen, että ehdin juuri ja juuri hoitaa tärkeimmät asiat töiden lomassa. Tammikuu taas on mennyt pääosin sairastaessa, kuten on tainnut mennä monella muullakin, joten energiatasot ovat olleet aika lailla nollilla. Jossain vaiheessa alkuvuodesta kuitenkin ehdin ja jaksoin alkaa kirjoittamaan yhtä juttua, joka osoittautui sittemmin hieman työlääksi vatsatautien ja kuumeilujen kierteessä, mutta tuloillaan on, on. Ja tänään intouduin kirjailemaan iltapuhteeksi toista jutuntynkää. Olisin varmaan jatkanut sen kirjoittamista koko yön hamaan loppuun saakka, sillä niin ihanaa on ollut kirjoittaa pitkästä aikaa, mutta aamulla on työpäivä ja pitäisi varmaan nukkua sitä ennen.
Mutta täällä siis ollaan vaihteeksi positiivisella mielellä lähes koko kuukauden kestäneestä sairastelukierteestä sekä ulkona vallitsevasta melkein lumettomasta, harmaasta maisemasta ja vesisateesta huolimatta. Pari päivää sitten aloitetulla vahvalla vitamiinikuurilla voi olla osuutta asiaan. Auringolla ei ainakaan (tirsk).
Koska ulkona on tällä hetkellä tosiaan maailman tylsin keli tammikuuksi, niin on pakko liittää tähän loppuun pari kesäistä kuvaa. Olin valinnut nämä kuvat yhteen heinäkuussa luonnostelemaani blogitekstiin, jota en päätynyt vieläkään läpilukemisen jälkeen julkaisemaan (itsesensuuri iski), joten koristakoot kuvat nyt tätä juttua ja tuokoot mieleen kesän. Ihan kohtahan se taas on täällä valoisine päivineen ja öineen.
Päätin toissapäivänä, tiistaina tammikuun 30. päivä, olla reipas ja ottaa päivän projektiksi tämän vuoden ensimmäisen blogitekstin kirjoittamisen, mutta matkaan tuli hieman haasteita pitkän tauon jälkeen, eli tietysti jälleen taistelin tekniikan kanssa, kuten viime tammikuussakin. Ehkäpä otan tästä nyt opikseni sen, että muun muassa selainten päivitykset kannattaa tehdä ajallaan, niin saa esimerkiksi oman bloginsa sekä blogialustan olennaiset työkalut ja valikot näkyviin.
Mutta tosiaan, kirjoitustaukoni oli jälleen pitkä. Viime marras-joulukuun vaihteessa olin jossain positiivisuuspuuskassa yltiöoptimistinen ajankäytön ja omien resurssieni suhteen, mutta niinhän siinä kävi, että joulukuu yllätti jälleen nopeudellaan, enkä ehtinyt kirjoittamaan joulukuussa yhtä blogijuttua enempää. Osasyyllinen kirjoitustaukoon oli myös koko viime syksyn sekä alkutalven jatkunut puolikuntoinen olotila ja tautikierre, jonka vuoksi pää on ollut näihin päiviin saakka aika lailla tyhjä muista kuin työhön ja akuutteihin arkisiin askareisiin liittyvistä ajatuksista. Yritä siinä sitten kirjoittaa jotain järkevää.
Onneksi olo on nyt päivien pidentyessä alkanut olla pirteämpi, ja energiaa on töiden jälkeen muuhunkin kuin sohvalla makoiluun, kirjoittaa nainen, joka tunti sitten nousi sohvalta ylös kolmen tunnin lepäilyn jälkeen. (Kello on nyt 22.09.) Mutta tämä lepäily selittyy helposti viime yön lyhyehköiksi jääneillä unilla: valvoin ja jännitin koko alkuyön hajoavatko ja tippuvatko parvekelasit alas kovassa tuulessa.
Kesän odottaminen alkoi tänään, 1. helmikuuta– Billnäs on mukana tulevankin kesän retkikohteissa
Perinteiseen tapaan ajattelin näin vuoden aluksi summata vähän viime vuotta. (Juu, juu, helmikuu alkoi juuri, mutta joillekin helmikuu on vuoden alku.) Tällä kertaa viime vuoden läpikelaaminen on tuntunut jotenkin erityisen hankalalta, koska loppuvuoteen liittyy omassa mielessäni niin paljon negatiivisia tuntemuksia sairastelusta johtuen, mutta myös vanhenemisesta – menossa on ollut oman tähänastisen elämäni pahin ikäkriisi. Ja jos mietit paljonko täytin, niin vastaus on tietysti 35, nyt ja aina. 😉
Luin ennen tämän tekstin aloittamista vuoden takaisen juttuni toissa vuodesta 2022, ja totesin, että aika lailla samalla kaavalla viime vuosikin meni sairasteluja myöten: vuosi alkoi jollain taudilla ja kässäkoululla, töissä opettelin uusia asioita, kesä meni väsyneenä retkeillessä ja syksyllä iski tautikierre juuri, kun tunsin päässeeni voitolle uupumuksesta. Viime syksy oli kyllä paljon hirveämpi kuin vuoden 2022 syksy koronoineen. Ehkä joskus myöhemmin kerron tarkemmin mitä tapahtui, tai siis varmasti kerron, mutta vielä ei ole sen aika.
Nyt ajattelin kuitenkin keskittyä enemmän viime vuoden hyviin asioihin vähän samaan tyyliin kuin vuosi sitten listasin vuoden 2022 parhaimpia asioita. Asiat eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä, eikä alla olevassa listassa ole läheskään kaikki kivat asiat viime vuodelta, vaan lähinnä sellaisia asioita, joita tässä hetkessä mieleen pulpahteli hyvin sekavassa järjestyksessä.
vuoden 2023 top 5 -juttuani
1Tuftaaminen ja rautalankatyöt – eli kässäkoulun jutuilla mennään jälleen. Näitä tekniikoita harjoittelimme kässäkoulussa viime vuoden alkupuolella huovutuksen lisäksi, ja itselleni suurena yllätyksenä pidin molemmista tekniikoista todella paljon. Ne vaativat aika paljon tarkkaavaisuutta muun muassa välineiden (teräviä – laastareita tarvittiin) ja materiaalien puolesta, mutta molemmat tekniikat sekä rauhoittivat että rentouttivat, koska oli pakko sulkea mielestä pois kaikki muu ja keskittyä täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Jatkan varmasti näiden molempien harjoittelua jossain kohtaa tulevaisuudessa.
Sorminäppäryys, kärsivällisyys ja sitkeys – niillä on tätä puuta taivuteltu
2Tassukaveri, joka tuli viime keväänä läheisen perheeseen tuomaan iloa, hupsuutta ja rakkautta valloittavalla persoonallaan ja söpöllä ulkonäöllään. Onnekseni olen päässyt harjoittelemaan hoitotätinä olemista silloin tällöin, ja saattaapa olla, että joku on kietonut hoitotädin pienen karvatassunsa ympärille. Tassukaverin myötä on itselle avautunut aivan uudenlainen maailma ja ymmärrys koiranomistajia kohtaan. Koirakuumettakin tassukaveri on tietysti kasvattanut, mutta lemmikin hankkiminen on sellaisen hetken juttu, kun tiedän, että minulla on riittävästi aikaa huolehtia koirasta.
3Maalaaminen, jota kokeilin yhdellä akryylimaalauskurssilla viime keväänä ensimmäistä kertaa elämässäni. (Koulun kuvaamataidon tunteja ei oteta lukuun tässä kohtaa.) Maalauskurssi oli minulle totaalinen hyppy mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä en ollut koskaan aiemmin perehtynyt akryyliväreillä maalaamiseen, saatikka abstraktiin maalaamiseen, jota kurssilla harjoittelimme, enkä myöskään koe olevani taiteellisesti lahjakas.
Halusin kuitenkin kokeilla viime keväänä jotain sellaista tekemistä, joka oli minulle paitsi ihan uutta, niin myös sellaista, jossa tiesin olevani korkeintaan keskinkertainen. Tuntui, että suorittaja-minäni oli hyvä nähdä ja kokea, ettei kaikkea tarvitse aina osata tai tehdä täydellisesti, ja silti asiasta voi kokea iloa ja tyydytystä. Ja kuinkas kävikään – hurahdin akryylimaalaamiseen ihan täysin. Kävin viime syksynä vielä yhdellä viikonloppukurssillakin. Nyt odotan kevättä, jolloin minulla toivottavasti on taas aikaa keskittyä hetkeksi akryyliväreillä maalaamisen saloihin.
4Kohtaamiset ja tekemiset ystävien sekä läheisten kanssa, joista onneksi pääsin nauttimaan etenkin viime kesänä. (Syksyhän menikin sitten sairastellessa ja tapaamisia peruutellessa.) Ehkä näiden kohtaamisten vuoksi näin jälkeenpäin tuntuu, että viime kesänä paistoi koko ajan aurinko. Ei se ihan niin tainnut olla reaalimaailmassa, mutta tuo tuntemus kertonee sen, miten paljon nämä kohtaamiset merkitsivät, miten paljon iloa ne toivat elämään ja miten ihania muistoja niistä jäi.
Ystävän kanssa ollaan jo monena kesänä retkeilty Iittalaan naivistien näyttelyyn
Näitäkin maalauksia katsoo nykyään hieman eri silmin kuin ennen maalauskursseja
5 Työ nousee jälleen listalle, kuten vuosi sitten, ja jos mietit, että miksi, niin minäpä kerron. Viime vuonna vaihdoin työtehtäviä kahdesti, ensin maaliskuussa ja sitten uudelleen syys-lokakuussa. Oli aika rankkaa opetella vuoden sisällä kaksi uutta työtehtävää, tai jälkimmäinen on vielä prosessissa, mutta hitsin kivaa se on kyllä ollut. Molemmissa olen päässyt käyttämään itsestäni uusia, tai enemminkin vähän uinuneita tai unohtuneita puolia, ja oppinut paljon kaikenlaista uutta ja mielenkiintoista.
Maaliskuisen tehtävänvaihdoksen myötä vaihdoin myös toimipistettä, jossa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Huono puoli oli se, että työmatka piteni ja hyvä Prisma jäi entisen toimipisteen viereen. (Ruokakaupalla on väliä.) Hyvä puoli taas oli se, että pääsin takaisin tutuille kulmille, missä olen viettänyt suurimman osan elämästäni viimeisten reilun 20 vuoden ajan, sekä se, että jouduin kohtaamaan paljon uusia ihmisiä paitsi uudessa toimipisteessä niin myös työmatkoilla.
Uupumuksen vuosina minusta tuli hieman ihmisarka monen negatiivisen kokemuksen lopputulemana, eikä korona-ajan eristyneisyys mitenkään kannustanut pyrkimään siitä pois. Päinvastoin, korona-aika antoi minulle paitsi tilaisuuden toipua rauhassa uupumuksesta, niin myös tilaisuuden olla ihan vaan rauhassa, jatkuvan arvostelun ja kuonanheittämisen ulottumattomissa, ja säilyttää näin mielenrauhani ja kasvaa takaisin omaksi itsekseni. Viime vuonna aloin kuitenkin olla jo niin vahva fyysisesti, että oli aika päästää lopullisesti irti arkuudesta ja alkaa taas kunnolla tutustua uusiin ihmisiin. Ja hitsin kivaa sekä antoisaa on kyllä sekin ollut. (Just nyt tuntui pieni onnenhypähdys sydämessä.)
lupaan, etten lupaa mitään
Tämmöinen lista siis pulpahti mieleeni tällä kertaa. Tässä taisi tulla aika monta sellaista asiaa, joista en ole aiemmin täällä blogissa maininnut mitään. Olin aikeissa lisätä listalle myös keittiöhommelit, mutta sitten päätin, että kerronkin aiheesta enemmän jonkin toisen postauksen yhteydessä. Jotain olen tainnut kertoa postauksissa syksyllä heränneestä leipomisvimmastani jo viime vuoden puolella, mutta vihjaan sen verran, että tapahtui muutakin ja talous liittyy vahvasti asiaan.
Olen muistaakseni aiemmin tässä kohtaa kertoillut vähän millaisia juttujen aiheita on mieleen tullut ja mistä olen ajatellut seuraavaksi kirjoittaa, mutta nyt en poikkeuksellisesti kerro yhtään mitään tuon yllä mainitsemani lisäksi. Syy on yksinkertaisesti se, että tuntuu, ettei mikään ikinä mene tämän blogin osalta kuten suunnittelen tai haluan. Sen vuoksi tein itselleni yhden ainokaisen uuden vuoden lupauksen, ja se oli se, että lupaan, etten lupaa täällä blogissa enää yhtään mitään. (Kylläpä muuten stressi helpotti, ja nyt tietysti palan halusta aloittaa seuraavan tekstin kirjoittamisen, hahhah – kuinkas tässä näin kävi.)
Tulevana kesänä olisi mukavaa päästä jälleen tämän järven rannalle
Itse asiassa en ole muutenkaan enää vuosiin tehnyt lupauksia uudelle vuodelle, vaan asettanut joitakin tarkkaan harkittuja tavoitteita sekä miettinyt muutamia kivoja asioita, joita haluaisin toteuttaa vuoden aikana. Tuolla yläpuolella Top 5 -listalla tulikin yksi asia mainittua, eli maalaamisen jatkaminen. Toinen asia, jonka tässä voin mainita, on ehkä ennemminkin toive kuin tavoite, ja se on se, että saisin olla tänä vuonna enemmän terveenä kuin sairaana.
On todella kurjaa sairastaa, koska se paitsi aiheuttaa sairauspoissaoloja töistä tai työpaikalta, kiitos etätöille, niin myös rajoittaa elämän neljän seinän sisälle ja eristää muista ihmisistä etenkin, jos sairastelu on jatkuvaa ja pitkäaikaista. Itselläni sairasteluun liittyi viime syksynä myös tekijöitä, joille en mahtanut mitään, joten tälle vuodelle olenkin toivonut, että karma ja universumi ottavat koppia ja hoitavat homman edukseni – kiiiitos.
Lähiaikoina tahtoisin toteuttaa niinkin ”suuren” unelman kuin päästä ihan tavalliselle ja arkiselle kävelylenkille työpäivän jälkeen, terveenä. En edes muista milloin viimeksi olen vetänyt verkkarit ja lenkkitossut jalkaan, ja vain nauttinut kävelyn rytmistä raikkaassa ilmassa.
Toivottavasti sinulla oli parempi vuosi 2023 kuin minulla, tai sairastelua lukuun ottamatta minulla kyllä oli ihan hyvä vuosi, ja toivottavasti tämä vuosi 2024 on vielä edellistä parempi, kaikki jäljellä olevat yksitoista pitkää kuukautta. Maailmantilanteesta huolimatta muistetaan tavoitella asioita ja toteuttaa unelmia ja haaveita tänäkin vuonna, niitä ihan pieniäkin – se on elämää se.
Kuulumisiin! ❤
Oli muuten todella mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa. Ajattelin vielä viikko sitten, etten osaa enää tuottaa pidempää tekstiä ja olen varmaan dementoitumassa, vaikka vasta täytin sen 35 vuotta 😉 , mutta ehkä tämä tästä taas lutviutuu, kun vähän harjoittelee, ja saan olla terveenä.
Jouduin julkaisemaan jutun vähän puolivalmiina viime yönä, ettei vaan rimakauhu iske ja koko postaus jää julkaisematta, ja kävinkin juuri hieman hiomassa rakennetta sekä tekstiä. Eli jos luit tämän aiemmin tänään, niin hieman on muutoksia tullut sen jälkeen.
Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan, mutta kai silti voi vielä toivottaa hyvää uutta vuotta, jossei ole vielä aiemmin ehtinyt?!
Halusin tulla paitsi toivottamaan uudet vuodet, niin myös nopeasti moikkaamaan ja kertomaan, että täällä ollaan taas pitkän kirjoitustauon jälkeen.
Viime vuoden loppupuoli oli haastava, jonka vuoksi jouduin jättämään blogin ja myös somen tekemisen entistäkin vähemmälle, mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa, jossa koostan mennyttä vuotta 2022. Jotain voitte noista haasteista kyllä arvatakin edellisten postausten perusteella.
Tämän uuden vuoden 2023 ensimmäiseksi suunnittelemani postaus on siis työn alla. Suureksi ilokseni, not, olen sitä tehdessäni kohdannut puolestaan teknisiä haasteita.
Täällä blogialustalla on tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana, ja kun en ole täällä kovin paljon pyörinyt, niin yhtä sun toista uutta on ilmennyt, tai ennemminkin mennyt hieman ohi.
Mutta haasteet on tehty ratkottaviksi, joten enköhän pääse pian kärryille vimpaimista ja muista työkaluista. Ja kun kirjoittaminenkin tuntuu taas luistavan ja juttujen aiheitakin on takataskussa pilvin pimein blogin nimen muutoksesta alkaen – kyllä, nimi on vaihtunut, vaikka logot, domain ynnä muut ovatkin vielä vanhaa – niin hyvä tästä tulee.
Olen tänä kesänä pudonnut blogin suhteen johonkin kummalliseen olotilaan, joka muistuttaa loputonta, ahdistavan upottavaa suota: aina kun luulen saaneeni jalkani tukevalle mättäälle, niin huomaankin uppoavani suonsilmäkkeeseen.
Viime viikkoina olen aloittanut ainakin kolme eri blogipostausta, mutta en ole saanut kirjoitettua yhtäkään niistä alkua pidemmälle. Ensin ajattelin, että vauhdikas vuosi se vain on tehnyt tässä kohtaa tehtävänsä ja väsyttänyt minut niin pahoin, että olen liian nuupahtanut yhtään mihinkään muuhun kuin työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Pelkäsin jopa, että olen putoamassa takaisin uupumuksen kurimukseen ja että kohta koko elämäni romahtaa.
Mutta sitten havahduin siihen, että päässänihän käy työpäivän ulkopuolella koko ajan ihan hirveä kuhina, kun hahmottelen postauksia kuvineen päivineen. Että mitä ihmettä tämä nyt on…? Asian ytimen ymmärtämiseen tarvitsin pari kahvikupillista veljieni luona sekä yhden leppoisan päiväkahvihetken vehreässä puutarhassa ystävien seurassa.
Päiväkahvi maistuu parhaimmalta varjossa puiden alla
Kun jokin aika sitten tuskailin toiselle veljistäni, että tuntuu sille, etteivät voimani ja aikani riitä nyt kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, niin hän tokaisi kahvikuppinsa yli, että jospa keskittyisit siihen sisällöntuotantoon. Olin vähän hämmentynyt hänen sanoistaan ja ensimmäinen ajatukseni oli, että oliko kommentti moite siitä, että minulla on kenties liian monta rautaa tulessa, mutta hänen äänensävystään ymmärsin, että hän tarkoitti sanat kannustuksekseni: en ole ihan paska siinä mitä teen. (Huomaa positiivinen sanavalintani, hahhah.)
Kun parisen viikkoa sitten huokailin puolestaan toiselle veljelleni, miten vaikealle kirjoittaminen on tänä kesänä tuntunutkaan, niin hän lausahti siihen jämäkästi, että jospa et yrittäisi tehdä niin täydellistä jälkeä ja että vähempikin riittää. Tajusin siinä samassa, että olin pudonnut huomaamattani taas perfektionistisen suorittajan ansaan: minä tosiaan yritin jälleen kerran tehdä kaiken liian täydellisesti taustatyötä myöten, vaikka aikaa oli nyt käytettävissä blogiin rajallisemmin – ei ihme, että ahdisti.
Tuskainen taipaleeni blogikirjoittajana jatkui noiden kahvikupillisten ja oivallusten jälkeenkin. Juttuideoista ei ollut pulaa, vaan päinvastoin niitä pulpahteli lisää jatkuvalla syötöllä, mutta kirjoitusjumi vaivasi edelleen. Joka aamu ennen leipätyön aloittamista silmäilin läpi jonkin kesken olevista postauksistani, huokaisin syvään ja suljin WordPressin. Sama toistui iltaisin työpäivän jälkeen, kunnes tuli viime viikko ja tiistai.
Cafe Unelma – Vantaan paras kahvipaikka, kylkiäisenä ihanat puodit
Olin sopinut iltapäiväkahvitreffit parin ystäväni ja ex-kollegani kanssa Vantaan Korson Wanhalle Asemalle. Olin vaihteeksi viettänyt unettomia öitä edellisellä viikolla podetun flunssan perään, ja kroppa olisi oikeastaan tahtonut töiden jälkeen lepäämään, mutta halu nähdä ystävät voitti väsymyksen 6 – 0, sillä en ollut tainnut tavata toista heistä kasvokkain sitten ensimmäisen koronakesän 2020. Kaiken kukkuraksi oli mitä parhain sää vetelehtiä jossain muualla kuin kotona, ja vieläpä hyvässä seurassa.
Istuimme Wanhan Aseman vehreällä pihalla kahvittelemassa ja herkuttelemassa leivoksilla rupatellen samalla niitä näitä. Kesäpäivä oli niin täydellinen kuin se vain olla voi. Yhtäkkiä huomasin hieman liikuttuvani paitsi tuon kahvihetken ainutlaatuisuudesta, niin myös siitä, kun tajusin, että olen tuntenut nämä ihmiset kohta lähes 20 vuotta, ja mitä kaikkea olemmekaan sinä aikana käyneet läpi yksin sekä yhdessä. Ilmankos oli niin helppo olla heidän seurassaan omana itsenään, vähän nuutuneenakin, kysellä ja kuunnella kuulumisia kaikessa rauhassa, vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä sekä kehitellä siinä sivussa kaikenmaailman käyttöliittymäideoita asioiden tehokkaaseen hoitamiseen digitaalisesti (entiset ict-alan työläiset vauhdissa).
Tuolit suorastaan huutavat istahtamaan ja nauttimaan olostaan
Ystävät lähtivät kahvittelun jälkeen vielä puistokävelylle. Mielelläni olisin mennyt heidän mukaansa, mutta sekä järki että kroppa sanoivat siinä kohtaa, että mars junaan ja kotiin lepäämään. Eikä se kotimatka siinä kohden päivää tosiaankaan ollut hullummin ajoitettu, sillä kotiin päästyäni tunsin ihmeellistä voimaa sisälläni ja totesin yhtäkkiä ymmärtäneeni parikin asiaa liittyen kirjoitusjumiini.
Ensimmäinen seikka oli se, että näillä minunkin blogijutuillani sekä somepostauksillani on oikeasti merkitystä jollekin ja että olen pystynyt antamaan teksteilläni ja kuvillani ajatuksia ja ideoita muille ihmisille, vaikka itse olenkin sitä epäillyt erittäin suuressa määrin viime aikoina. Tämän merkityksellisyyden seikan tajusin siitä, kun toinen kahviseuralaisistani kertoi, että Korson Wanha Asema valikoitui tapaamispaikaksemme siksi, kun olin postannut Facebookiin joskus kuvia paikasta, ja niiden kuvien perusteella hänen kiinnostuksensa paikkaa kohtaan heräsi.
Heti tämän perään hoksasin, että minua oli viime aikoina vaivannut täydellisyyden tavoittelun ja blogin pitämisen merkityksen, sen punaisen langan katoamisen lisäksi klassinen huijarisyndrooma. Kaikki tämä yhteensä oli aiheuttanut paitsi riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahdistuksen, niin myös täydellisen kirjoitusjumin, sekä johtanut lopulta tyhjän paperin kammoon ja mietteisiin koko blogin lopettamisesta.
Näiden oivallusteni sinetiksi keitin kupposen teetä ja istahdin sohvalle suunnittelemaan tätä postausta. Pari iltaa myöhemmin löysin itseni aivan uudella innolla koneen äärestä kirjoittamasta.
Onnenkivien väriloistoa Korson Aseman Puodissa
Joskus sitä pitää näköjään mennä ihan umpisolmuun, jotta saa asiat päänsä sisällä jälleen oikeaan mittakaavaan ja järjestykseen. Mutta jos näin ei olisi käynyt, niin en olisi varmaan ymmärtänyt sitä, että minun pitää ennen kaikkea hyväksyä itseni tämmöisenä kuin olen, hieman pikkutarkkana asioihin uppoutujana, ja että minun pitää uskoa itseeni ja siihen mitä teen, sekä kirjoittaa niistä asioista, joista itse haluan. Näin annan muille sen parhaimman osan itsestäni, rehellisesti. Mutta minun täytyy muistaa sallia itseni tehdä myös ei-niin-täydellistä-jälkeä siellä, missä täydellisyyttä ei vaadita.
Tämäkin postaus oli vähällä jäädä kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska minulle iski rimakauhu monen viikon postaustauon jälkeen. Epäröin vieläkin, että haluanko julkaista tätä ollenkaan, mutta koska haluan . Nähtäväksi jää, onko seuraava postaus kirjoitettu vähän niin sanotusti vasemmalla kädellä
Villejä veikkauksia: kuinka kauan menee, että korjaan nuo kaksi viimeistä lausetta, joista toinen jäi kesken ennen pistettä ja toisesta puuttuu piste lopusta?Nyt on perjantai 22.7.2022 ja kello on 0:30, ja aika alkaa n-y-t-nyt!
Ensimmäinen juttu meni roskakoriin, mutta kuva jäi arkistoon
On tosiaan kulunut jo vuosi siitä, kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi ja kirjoitin ensimmäisen jutun. Testailin siinä erilaisia asetuksia, tyylejä ja kuvien muotoiluja, eikä se näin ollen päätynyt koskaan julkiseksi, vaan koki kovan kohtalon nimeltä roskakori.
Toinen juttuni oli sekin kurssin puitteissa koemielessä kirjoitettu. Haparointini lähes hyppii tekstistä silmille, eikä ihme, sillä en ymmärtänyt tuolloin juuri mitään blogikirjoittamisesta. Tämän toisen jutun kuitenkin jätin blogiin, ja se löytyy edelleen blogista ensimmäisenä postauksena.
Monta kertaa olen tämän vuoden aikana miettinyt, että pitäisi poistaa kyseinen postaus, mutta vielä en ole siihen pystynyt. En ollut edes lukenut sitä julkaisun jälkeen uudelleen ennen kuin nyt. Olikin mielenkiintoista lukea juttu vuoden jälkeen ja palata sen myötä hetkeksi vuoden takaisen harmaan lokakuun tunnelmiin keskelle uupumusta ja koronakurimusta.
Ensimmäisen julkaisemani postauksen pirteä maisemakuva
Kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi, en alunperin suunnitellut jatkavani bloggaamista kurssin jälkeen, sillä halusin vain oppia WordPress-alustan käytön. Melko pian kävi kuitenkin selväksi, että menemällä kurssille olin samalla ottanut askeleen kohti jotain sellaista, josta ei ollut enää paluuta: bloggaaminen imaisi mukaansa.
Pääsin yhdistämään siinä muutamat kiinnostuksen kohteeni ja intohimoni, kuten kirjoittaminen, valokuvaaminen, ideointi, suunnittelu ja – ”vaatimattomasti sanottuna” – maailman tutkiminen. Tuntui, että vain taivas, tai mielikuvitus, olisi rajana sille, mitä kaikkea blogissa pystyisi toteuttamaan, ja se kiehtoi minua äärettömästi.
Blogin nimi oli aika selvä alusta lähtien, vaikka hetken pähkäilinkin ja pyörittelin nimeä. Pyysin ideointiapua ja mielipiteitä lähipiiristäkin. Sieltä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi oikeastaan vain etunimestäni johdettu ”Helistelyä” alaotsikolla ”Uupuneesta upeaksi”, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt tykästyä ensimmäisenä itselleni mieleen tulleeseen nimeen ”Laiskan naisen keittiössä”.
Paljon kritiikkiä kerännyt kansikuva blogin alkuajoilta (minusta tämä näyttää herkulliselta)
Nimi pohjautuu joskus aiemmin tekemiini Facebook-postauksiin, joissa alter egoni Laiska nainen jakoi vinkkejä yksinkertaisista ja nopeista arkiruoista ja leivonnaisista. Niistä suunnittelin tekeväni juttuja säännöllisesti myös blogiin muutaman muun aihepiirin ohella, mutta eihän kaikki, jos mikään, ole mennyt niinkuin alussa suunnittelin. Elämä on vuoden aikana liian usein yllättäen ja pyytämättä hypännyt mukaan suunnitelmiini useimmiten niitä sotkien.
Blogissa taisi olla valmiina Etusivu ja pari postausta, kun 1.12.2020 viimein rohkenin tuoda sen kaiken kansan tietoisuuteen. Blogia olivat tuota ennen käyneet testilukemassa vain kurssin opettaja ja läheiset, joten suuremman yleisön vastaanotto jännitti ihan kamalasti. Mutta hengissä selvisin siitä, ja nyt ollaan jo täällä asti, uudessa harmaassa lokakuussa.
Tämä vuoden mittainen matka on ollut todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka välillä olenkin käynyt epätoivon syövereissä oman jaksamiseni ja unettomuuden kanssa sekä taistellut lähes koko vuoden aikaa ja liiallista elämän suorittamista vastaan. Olen kuitenkin saanut vuoden aikana tutustua aivan uudenlaiseen, todella monipuoliseen ja rikkaaseen maailmaan ja oppinut niin paljon blogin pitämisestä, kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta, että se peittoaa alleen edellä mainitut epätoivot ja taistelut.
Huhtikuussa 2021 väkersin blogille oman logon
Olen saanut tällä matkallani tutustua myös moniin uusiin ihmisiin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia sekä ideoita ja tietotaitoa niin muiden vasta-alkajien kuin kokeneempienkin bloggaajien kanssa monien erilaisten kurssien opettajista puhumattakaan. Vertaistuki on oppimisen ohella ollut erittäin tärkeää ja kannustanut eteenpäin. Kiitokset siitä!
Mutta blogi ei olisi nyt 1-vuotias ilman teitä lukijoita. Kauniit kiitokseni siis kaikille teille, jotka olette seuranneet tätä vuoden mittaista matkaani tai olette hypänneet mukaan kesken kaiken ja jääneet kyytiin. Ja kiitokset myös teille, jotka satunnaisesti singahdatte tänne lueskelemaan postauksiani, kuten myös teille, jotka päädyitte tänne ensimmäistä kertaa. Toivottavasti nähdään ja kuullaan jatkossakin!
Ja erityiskiitokset vielä ystäville ja kavereille, sukulaisille sekä läheisille: ilman teidän kannustustanne, tukeanne, hyviä kysymyksiänne ja kehittävää kritiikkiänne en ehkä olisi päässyt näin pitkälle. Jatkakaa samaan malliin! 🙂 ❤
Oma elämäni on reilun viikon päästä muuttumassa jälleen uudenlaiseen moodiin. En osaa vielä oikein edes ajatella, että mitä kaikkea muutos tuo tullessaan, mutta yhden asian tiedän, tai oikeastaan kaksi: 1) blogi jatkaa ja 2) jouluaattoon on 58 yötä.
❤
Laiska nainen aka Heli
Seikkailu jatkukoon!
P.S. Ahvenanmaalle ollaan edelleen menossa tulevissa postauksissa, vaikka 1-vuotissynttärit kiilasivatkin tähän väliin.
Lupailin Instagramin puolella maanantaina, että kertoisin tässä loppuviikolla täällä blogissa tarkemmin kolmesta kirjasta, ”terapiakirjoistani”, jotka ovat auttaneet minua uupumuksesta toipuessani, mutta eipä mennyt tämä viikko, kuten maanantaina ajattelin. Tällä viikolla tuli niin sanotusti elämä väliin.
Osin se oli itse aiheutettua, kun viime viikon helletauolla antauduin pariksi päiväksi täydellisen tylsyyden armoille ja sen seurauksena sain liikaa sisustusideoita, jotka realisoituivat alkuviikosta = tuli muutama postilähetys, jotka täytyi panna paikoilleen.
Yhtenä päivänä taas tuli mahdollisuus tavata ystävää ja tehdä samalla kävelylenkki. Tietysti tartuin hetkeen, koska olimme nähneet viimeksi yli kaksi kuukautta sitten. Lisäksi edellisestä lenkistä oli kulunut jo ikuisuus, ja lämpötilakin sattui pitkästä aikaa olemaan sopiva kävelyyn. Kävelimme lopulta yli viisi kilometriä kuulumisia vaihtaessamme, ja reippailun päätteeksi kävimme vielä syömässä ulkona.
Metsän siimeksessä oli vilpoisaa kävellä
Viikonloppu puolestaan kului sisarusteni kanssa vanhempien luona kyläillen. Pari yötä poissa kotoa samojen seinien sisältä teki hyvää, etenkin, kun sain samalla hiippailla pitkin lapsuudenkodin pihamaata ja kuvailla kukkia – hassuutensa kullakin. Innostuttiinpa äidin kanssa yhtenä iltana kello kymmenen kitkemään kukkapenkkiä. Penkin vallanneet tuoksuvadelma ja hiirenvirna kokivat kylmää kyytiä ilta-auringon valossa perennoiden saadessa kasvutilaa, ja me saimme helpotusta korona-ahdistukseen.
Lopputulemana näistä kaikista eletyistä päivistä on se, että kolmannen ”terapiakirjani” lukeminen on edelleen kesken, ja maanantaina suunnittelemani postaus kolmesta kirjasta tulee ulos joskus lähiaikoina. Nyt en uskalla edes luvata, että milloin, mutta tulossa se on, sillä minusta tuntuu, että on tullut aika myös eräänlaiselle välitilinpäätökselle, mitä tulee uupumuksesta toipumiseeni, ja että on aika kääntää esiin uusi lehti paitsi elämässä, niin myös tässä blogissa.
Ritarinkannukset äidin kukkapenkissä – kuin pienten haltioiden hatut
Ensimmäisenä askeleena uuteen päivitin tänään tämän blogisivuston osoitteen. Se on jatkossa ilman wordpress.com -päätettä, eli pelkkä laiskannaisenkeittiossa.com. Samalla tällä sivustolla näkyneet ilmaisversioon liittyneet mainokset lakkasivat näkymästä. Sain mainoksista jonkin verran kyselyitä, että mitä ne ovat ja miksi ne näkyvät blogissani, joten katsoin parhaimmaksi päivittää sivuston osoitteen.
Jotain muutakin uutta on blogiin tulossa syksyn mittaan, kuha ensin keksin (päätän) suunnan. Se on nimittäin tällä hetkellä yhtä hämärän peitossa kuin tulevaisuuteni muutenkin (ontto hah), mutta ei anneta sen häiritä helteisen heinäkuun ja kesän viimeisistä viikoista nauttimista.
Nyt hyvää yötä ja kauniita unia! Tuokoon uusi viikko tullessaan taas kaikkea jännittävää, elämää. ❤
Laiskan Naisen elämää 