Avainsana: Elämä

Postauksia tulossa! Uskokaa tai älkää! :)

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Heippa hei pitkästä aikaa! Tulin vain pikaisesti huikkaamaan, että blogiin on tulossa uusia postauksia, jahka ehdin ja pääsen kirjoittamaan. Kevät oli todella kiireinen – kerron siitä vähän enemmän seuraavassa postauksessa – ja nyt kun juhannuksen alla aikaa olisi viimein ollut, niin onnistuin keräämään juhannusviikolle sekä kesäflunssan että migreenin.

Mutta tämmöistä se elämä on: vaikka kuinka suunnittelisi ja aikatauluttaisi elämäänsä ja tekemisiään, niin aina tulee jotain arvaamatonta ja yllättävää, eikä kaikki yllättävä ole aina niin kivaa ja toivottua.

Onneksi elämä osaa kuitenkin tarjota myös mukavia yllätyksiä ja jopa täysin ennalta-arvaamattomia, uskomattoman upeita ja hyvällä tavalla vähän erikoisiakin kokemuksia. Milloin sinulle on viimeksi käynyt niin, että elämä yllättää mitä ihmeellisemmällä hyvällä tavalla?

Minulle ovat viimeiset viisi vuotta olleet enemmän tai vähemmän haastavia vuosia, mutta samaan aikaan olen saanut kokea sellaisia asioita, joita en viisi vuotta sitten, vuonna 2020, näihin aikoihin vanhan työpaikan irtisanomisen jälkimainingeissa olisi osannut yhtään, tai ikinä, kuvitella tapahtuvaksi. Elämäni on muuttunut täysin, tai no, asun vielä samassa osoitteessa (toivottavasti en enää ensi vuonna) ja käytän edelleen samoja vaatteita, ja kotikin näyttää vielä aika samalta, mutta samoista ulkoisista puitteista huolimatta voin sanoa, että elämäni on muuttunut täysin, ja paljon, paljon parempaan suuntaan. (Ihan isoksi hymyksi vetää suupieliä, kun kirjoitan tätä.) Ja tietysti minä itsekin olen muuttunut, toivottavasti paljon parempaan suuntaan.

Päivänkakkaroita ja kissankelloja
Ei ole elämä pelkkää ruusuilla tanssimista – joskus saa tanssia myös päivänkakkaroilla

Uusi postaus, tai oikeastaan kaksikin, on siis ollut viime viikkoina työn alla. Toisessa postauksessa on tulossa tarinaa yhdestä lempimuseokohteestani, eli Visavuoresta, mutta sitä ennen on pakko päästää ilmoille vähän noihin yllä mainittuihin elämän tarjoamiin yllätyksiin ja elämänmuutokseen liittyvää asiaa.

Lopuksi paljastan – tai en ainakaan muista kertoneeni tätä ennen julkisesti täällä blogissa – että mitä sanoin, kun esihenkilöni viisi vuotta sitten, kesäkuun ensimmäisiä päiviä elellessämme, ilmoitti minulle korona-ajan tapaan Teamsissä, että minut on irtisanottu.

Tätä on aika kamala kertoa, koska tiedän, että monille tuollainen irtisanomistilanne on katastrofi ja maailmanloppu, mutta minulle se ei ollut kumpaakaan niistä, vaan suuren suuri helpotus, pitkään toivottu ja odotettu uusi alku, ja huuliltani pääsikin ihan ensimmäiseksi spontaanisti ja isosti: ”JEI!” Esihenkilö näytti hölmistyneeltä, tietenkin, mutta en voinut hänelle siinä sanoa muuta kuin että niin minä sillä hetkellä oikeasti tunsin. Jälkijunassa kävin tietysti läpi saman tunneketjun kuin irtisanotut yleensä käyvät, mutta tuosta päivästä alkaen minun sisälläni alkoi taas pikku hiljaa kuplia ilo. Ilo, joka oli ollut hukassa monta vuotta. Tuskin edes tunsin enää koko sanaa. I-l-o, ilo?

Viiden vuoden takaisen ”Jein!” ja sen myötä elämääni palanneen ilon sekä kirkkaampien värien kunniaksi kävin eilen muuttamassa Blogin takana -sivulla olevan päivänkakkaraniittykuvan värilliseksi ja vaihdoin myös sivun lopussa olevan oman kuvani uuteen, viikko sitten ottamaani selfieen. Semmoinen minä nyt olen. Keski-ikäinen. Vähän vielä väsynyt, mutta iloinen ja onnellinen. Jei.

Seuraavia postauksia odotellessa tämän iloisen ja onnellisen keski-ikäisen naisen kuvan voi käydä katsomassa Blogin takana -sivulla. Jei. Sieltä löytyy myös tarina tämän blogin taustasta ja synnystä, jos se on sinulle vielä tuntematon.

Minä puolestani jatkan omaa tarinaani seuraavassa blogipostauksessa. Kuulumisiin siihen asti! ❤

PS. Tämä postaus syntyi vähän reilussa tunnissa. Täytyy ehkä alkaa kirjoittaa useammin spontaaneja huikkauksia… 😀

Helmikuun kuulumisia

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Päätin alkuvuodesta, että tänä vuonna kirjoitan blogia vähintään kerran kuussa ja että varaan kunnolla aikaa kirjoittamiseen, mutta tässä sitä taas ollaan kuukauden viimeisillä minuuteilla takomassa puhelimen näppäimistöä sormenpäät hellinä ja aivot sauhuten.

Osasyy tälle viime hetken tilanteelle on alkukuun sairastelu – yllätys, yllätys – ja osaksi syynä on jo pari viikkoa kestänyt ongelma puhelimen verkon ja samalla tietysti netin kanssa. Ei ole huvittanut alkaa kirjoituspuuhiin, kun perus nettiselailukin vaatii hermoja ja pitkää pinnaa kuten 1990-luvulla ikään. Hyvä puoli netin pätkimisessä on toisaalta ollut se, että puhelin on ollut iltaisin vähemmän kädessä kuin yleensä.

Mitäpä sitä sitten olen tullut puuhailleeksi tässä kuussa, paitsi taistellut tautikierteen ja netin kanssa.. No, tuohon tautikierteeseen liittyen alkukuu meni lähinnä ihmisiä vältellen, leväten, inkiväärishotteja ja vitamiineja napsien sekä lukien ja telkkaria katsoen. (Uusin Iholla-kausi on koukuttanut täysin.) Yhtenä iltana onnistuin tekemään todella maukasta kasviskiusausta ja vähän epäonnekkaampana iltana rikkomaan kuumemittarin. Silloin kävi mielessä, että puolen vuoden infektiokierre on saavuttanut kulminaatiopisteensä, kun kuumemittarikin jo rikkoutuu, ja ettei tästä ankeudesta voi muuta kuin nousta ylöspäin.

Eläintarhanlahden öinen valomeri tammi-helmikuun vaihteessa

Tässä kuussa olen lisäksi onnistunut ilmoittamaan itseni muutamalle keramiikkakurssille, jei. Se on todellakin pienoinen ihme, sillä kyseiset opistojen kurssit tuppaavat täyttymään yleensä heti ilmoittautumisen avautuessa, ja harvoin jonosta onnistuu pääsemään kursseille mukaan, saati, että pääsisi täysin ilman jonotusta. Siinä keramiikkakursseja katsellessa osui silmiin pari muutakin kurssia, joille saattoi tulla myös ilmoittauduttua neljän seinän sisällä olosta ahdistuneena. Onpahan nyt jotain mitä odottaa keväällä.

Loppukuusta pääsin palaamaan vähän enemmän normaaliin päivärytmiin, kun kävin parina päivänä harjoittelemassa toimistoelämää ja ensimmäistä kertaa sitten viime toukokuun pienellä kävelylenkillä. Molemmat näistä ovat pienoisia työvoittoja tässä pitkään jatkuneessa epänormaalissa elämäntilanteessa, joka alkoi uupumuksen humahdettua päälle viime kesäkuussa ja infektiokierteen alkaessa elokuussa. Kerron tästä lisää myöhemmin.

Helmikuun ankea harmaus on myös saanut haaveilemaan entistä enemmän kesästä ja auringosta, kuten varmaan monen muunkin, ja ulkomaanreissusta johonkin kivaan, lämpimään paikkaan, tai ihan vaan kaupunkilomalle jonnekin päin Eurooppaa. Edellisestä ulkomaanmatkasta muualle kuin Viroon tai Ruotsiin onkin kulunut jo todella pitkä aika, joten ei ihme, että reissujalkaa vipattaa.

Että semmoinen on ollut helmikuu tänä vuonna, alkupuolelta rauhallinen ja loppukuusta jo aika vauhdikas harrastuksineen kaikkineen. Ilahduttavaa on ollut, ettei elämä ole ollut enää pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen, vaan olen oikeasti jaksanut jo tehdäkin jotain ja käydä kodin ulkopuolella muuallakin kuin kaupassa.

Toivottavasti maaliskuu jatkuu helmikuun lopun spekseillä, eli normaalilla elämällä ihmisten ilmoilla ja ilman kaikki voimat nielevää uupumusta ja petiin kaatavia tauteja, kiiitos.

Kuulumisiin ensi kuussa!

❤

Kaupunkiahdistusta keskikesän yössä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Tulin vain nopeasti huikkaamaan, että elossa ollaan, vaikka helle ja kuuma kaupunki ovatkin ahdistaneet viime päivinä niin, etten ole saanut tehtyä oikein mitään, edes juhannussiivousta. Ja juhannus on vain lisännyt ahdistusta, koska mielestäni ainoa oikea paikka viettää juhannusta, tai ylipäätänsä kesää, on järven rannalla. Hätätapauksessa merikin käy, ja joki, tai ihan vaikka koristelampi, kunhan on joku lätäkkö, jossa on vettä!

Mutta tänä juhannuksena on tyytyminen siis kuivaan betoniviidakkoon, jossa nurmikko on auringon karrelle polttama ja maa halkeilee kuivuudesta. Tänään satoi kyllä vähän vettä, mutta niin vähän, että se toi lähinnä vain kosteutta ilmaan. Mutta linnut tykkäsivät päivän säästä ja innostuivat laulamaan täysin palkein melkein koko päivän ajan. Se olikin parasta tässä päivässä. Ei tarvinnut laittaa radiota päälle.

No, ehkä jo tuli selväksi, että kaupunkielämä kesällä ahdistaa. Olenkin tässä kesälomani aikana miettinyt paljon millainen on hyvä elämä ja miltä se minun hyvä elämäni näyttäisi ja millaisen ympäristön se vaatisi. Ei siis ihme, etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogia, kun ajatukset ovat olleet vähän isompien kysymysten kimpussa ratkaisuja miettien ja etsien.

Päivänkakkaraniitty iloisessa Itä-Suomessa juhannuksena 2021 – taustalla siintää Pielinen

Tänään kuitenkin kaiken ahdistukseni keskellä päätin, että nyt riittää tulevaisuudessa vellominen ja on aika palata menneisyyteen, nimittäin matkoihin ja retkiin, joista minun on pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä postauksia. Juhannuksen jälkeen niitä alkaa tulemaan. (”Juhannuksen jälkeen” on kyllä aika lavea aikaikkuna, mutta tarkoitus on kyllä postata ennemmin kuin myöhemmin. 😀 )

Nyt kuitenkin toivottelen täältä betoniviidakosta yllä olevan kuvan myötä paitsi hyvää yötä, niin myös leppoisaa ja mukavaa juhannuksen aikaa sinne missä ikinä näitä keskikesän valoisia päiviä ja öitä vietätkin!

❤

Asioiden äärellä – kun rimakauhu iskee

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Olen tänä kesänä pudonnut blogin suhteen johonkin kummalliseen olotilaan, joka muistuttaa loputonta, ahdistavan upottavaa suota: aina kun luulen saaneeni jalkani tukevalle mättäälle, niin huomaankin uppoavani suonsilmäkkeeseen.

Viime viikkoina olen aloittanut ainakin kolme eri blogipostausta, mutta en ole saanut kirjoitettua yhtäkään niistä alkua pidemmälle. Ensin ajattelin, että vauhdikas vuosi se vain on tehnyt tässä kohtaa tehtävänsä ja väsyttänyt minut niin pahoin, että olen liian nuupahtanut yhtään mihinkään muuhun kuin työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Pelkäsin jopa, että olen putoamassa takaisin uupumuksen kurimukseen ja että kohta koko elämäni romahtaa.

Mutta sitten havahduin siihen, että päässänihän käy työpäivän ulkopuolella koko ajan ihan hirveä kuhina, kun hahmottelen postauksia kuvineen päivineen. Että mitä ihmettä tämä nyt on…? Asian ytimen ymmärtämiseen tarvitsin pari kahvikupillista veljieni luona sekä yhden leppoisan päiväkahvihetken vehreässä puutarhassa ystävien seurassa.

Päiväkahvi maistuu parhaimmalta varjossa puiden alla

Kun jokin aika sitten tuskailin toiselle veljistäni, että tuntuu sille, etteivät voimani ja aikani riitä nyt kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, niin hän tokaisi kahvikuppinsa yli, että jospa keskittyisit siihen sisällöntuotantoon. Olin vähän hämmentynyt hänen sanoistaan ja ensimmäinen ajatukseni oli, että oliko kommentti moite siitä, että minulla on kenties liian monta rautaa tulessa, mutta hänen äänensävystään ymmärsin, että hän tarkoitti sanat kannustuksekseni: en ole ihan paska siinä mitä teen. (Huomaa positiivinen sanavalintani, hahhah.)

Kun parisen viikkoa sitten huokailin puolestaan toiselle veljelleni, miten vaikealle kirjoittaminen on tänä kesänä tuntunutkaan, niin hän lausahti siihen jämäkästi, että jospa et yrittäisi tehdä niin täydellistä jälkeä ja että vähempikin riittää. Tajusin siinä samassa, että olin pudonnut huomaamattani taas perfektionistisen suorittajan ansaan: minä tosiaan yritin jälleen kerran tehdä kaiken liian täydellisesti taustatyötä myöten, vaikka aikaa oli nyt käytettävissä blogiin rajallisemmin – ei ihme, että ahdisti.

Tuskainen taipaleeni blogikirjoittajana jatkui noiden kahvikupillisten ja oivallusten jälkeenkin. Juttuideoista ei ollut pulaa, vaan päinvastoin niitä pulpahteli lisää jatkuvalla syötöllä, mutta kirjoitusjumi vaivasi edelleen. Joka aamu ennen leipätyön aloittamista silmäilin läpi jonkin kesken olevista postauksistani, huokaisin syvään ja suljin WordPressin. Sama toistui iltaisin työpäivän jälkeen, kunnes tuli viime viikko ja tiistai.

Cafe Unelma – Vantaan paras kahvipaikka, kylkiäisenä ihanat puodit

Olin sopinut iltapäiväkahvitreffit parin ystäväni ja ex-kollegani kanssa Vantaan Korson Wanhalle Asemalle. Olin vaihteeksi viettänyt unettomia öitä edellisellä viikolla podetun flunssan perään, ja kroppa olisi oikeastaan tahtonut töiden jälkeen lepäämään, mutta halu nähdä ystävät voitti väsymyksen 6 – 0, sillä en ollut tainnut tavata toista heistä kasvokkain sitten ensimmäisen koronakesän 2020. Kaiken kukkuraksi oli mitä parhain sää vetelehtiä jossain muualla kuin kotona, ja vieläpä hyvässä seurassa.

Istuimme Wanhan Aseman vehreällä pihalla kahvittelemassa ja herkuttelemassa leivoksilla rupatellen samalla niitä näitä. Kesäpäivä oli niin täydellinen kuin se vain olla voi. Yhtäkkiä huomasin hieman liikuttuvani paitsi tuon kahvihetken ainutlaatuisuudesta, niin myös siitä, kun tajusin, että olen tuntenut nämä ihmiset kohta lähes 20 vuotta, ja mitä kaikkea olemmekaan sinä aikana käyneet läpi yksin sekä yhdessä. Ilmankos oli niin helppo olla heidän seurassaan omana itsenään, vähän nuutuneenakin, kysellä ja kuunnella kuulumisia kaikessa rauhassa, vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä sekä kehitellä siinä sivussa kaikenmaailman käyttöliittymäideoita asioiden tehokkaaseen hoitamiseen digitaalisesti (entiset ict-alan työläiset vauhdissa).

Tuolit suorastaan huutavat istahtamaan ja nauttimaan olostaan

Ystävät lähtivät kahvittelun jälkeen vielä puistokävelylle. Mielelläni olisin mennyt heidän mukaansa, mutta sekä järki että kroppa sanoivat siinä kohtaa, että mars junaan ja kotiin lepäämään. Eikä se kotimatka siinä kohden päivää tosiaankaan ollut hullummin ajoitettu, sillä kotiin päästyäni tunsin ihmeellistä voimaa sisälläni ja totesin yhtäkkiä ymmärtäneeni parikin asiaa liittyen kirjoitusjumiini.

Ensimmäinen seikka oli se, että näillä minunkin blogijutuillani sekä somepostauksillani on oikeasti merkitystä jollekin ja että olen pystynyt antamaan teksteilläni ja kuvillani ajatuksia ja ideoita muille ihmisille, vaikka itse olenkin sitä epäillyt erittäin suuressa määrin viime aikoina. Tämän merkityksellisyyden seikan tajusin siitä, kun toinen kahviseuralaisistani kertoi, että Korson Wanha Asema valikoitui tapaamispaikaksemme siksi, kun olin postannut Facebookiin joskus kuvia paikasta, ja niiden kuvien perusteella hänen kiinnostuksensa paikkaa kohtaan heräsi.

Heti tämän perään hoksasin, että minua oli viime aikoina vaivannut täydellisyyden tavoittelun ja blogin pitämisen merkityksen, sen punaisen langan katoamisen lisäksi klassinen huijarisyndrooma. Kaikki tämä yhteensä oli aiheuttanut paitsi riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahdistuksen, niin myös täydellisen kirjoitusjumin, sekä johtanut lopulta tyhjän paperin kammoon ja mietteisiin koko blogin lopettamisesta.

Näiden oivallusteni sinetiksi keitin kupposen teetä ja istahdin sohvalle suunnittelemaan tätä postausta. Pari iltaa myöhemmin löysin itseni aivan uudella innolla koneen äärestä kirjoittamasta.

Onnenkivien väriloistoa Korson Aseman Puodissa

Joskus sitä pitää näköjään mennä ihan umpisolmuun, jotta saa asiat päänsä sisällä jälleen oikeaan mittakaavaan ja järjestykseen. Mutta jos näin ei olisi käynyt, niin en olisi varmaan ymmärtänyt sitä, että minun pitää ennen kaikkea hyväksyä itseni tämmöisenä kuin olen, hieman pikkutarkkana asioihin uppoutujana, ja että minun pitää uskoa itseeni ja siihen mitä teen, sekä kirjoittaa niistä asioista, joista itse haluan. Näin annan muille sen parhaimman osan itsestäni, rehellisesti. Mutta minun täytyy muistaa sallia itseni tehdä myös ei-niin-täydellistä-jälkeä siellä, missä täydellisyyttä ei vaadita.

Tämäkin postaus oli vähällä jäädä kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska minulle iski rimakauhu monen viikon postaustauon jälkeen. Epäröin vieläkin, että haluanko julkaista tätä ollenkaan, mutta koska haluan . Nähtäväksi jää, onko seuraava postaus kirjoitettu vähän niin sanotusti vasemmalla kädellä

Villejä veikkauksia: kuinka kauan menee, että korjaan nuo kaksi viimeistä lausetta, joista toinen jäi kesken ennen pistettä ja toisesta puuttuu piste lopusta? Nyt on perjantai 22.7.2022 ja kello on 0:30, ja aika alkaa n-y-t-nyt!

Kesän loppu on uuden alku

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kuten aiemmin kerroin, niin pari viikkoa on mennyt kummallisessa lamaannuksessa ja ahdistuksessa. Muutama päivä sitten kyllästyin happamaan olotilaani ja aloin sohvalla neuloessani miettimään, että miten saisin mielialaani kohennettua.

Lähtökohtaisestihan ihminen ei voi aina olla iloinen, tai varmaan joku voi olla, mutta omaan elämääni kyllä kuuluvat myös ihmiselon nurjat ja kurjat puolet, kuten alakulot, surut ja ahdistukset, joskus jopa paniikki, kaaos tai vihastuminen. Yleensä nämä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän nopeasti ohimeneviä tiloja. Näistä ehkä vain suru on itselle sellainen tunnetila, joka voi kestää kuukausia, jos kyseessä on esimerkiksi lähimmäisen poismeno tai vakava sairastuminen.

Juuri nyt ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista suoraan itseä tai ihan läheisimpiä ihmisiä koskettavaa, josta lamaannus ja ahdistus voisivat johtua. Niin, no, paitsi työttömyys ja siitä johtuvat tunteet, mutta tässä alakulossa ei tuntunut olevan niistäkään kyse, vaikka aiemmin niin luulin.

Yksi kesän upeimmista retkikohteista oli Visavuori

Aikani mietittyä, noin 170 silmukan kerroksen kohdalla neulomustani ja viime viikon keskivaiheilla sen tajusin: suren kesän loppua. Minulla on siis suruaika kesän poismenon johdosta, tai morkkis ennemminkin.

Tämä kesähän oli aivan ainutlaatuinen monella tapaa. Ensiksikin oli harvinaisen lämmintä harvinaisen pitkään, suorastaan kyllästyttävän pitkään, jos rehellisiä ollaan. Toiseksi, olin melkein koko kesän vapaa kuin taivaan lintu ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuusvuosien. Ja kolmanneksi, pääsin käymään kesän aikana monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Lisäksi tapasin uusia ihmisiä mukavissa merkeissä ja uin enemmän kuin moneen vuoteen, ja joka kerta eri lätäkössä eri puolilla maakuntia.

Vaikka korona oli läsnä koko kesän ajan, niin nautin kesästä joka solullani ja aistillani enemmän kuin koskaan. Ei siis liene ihme, että päivien lyhentyessä mielen on vallannut alakulo ja iltojen lamauttavassa pimeydessä sitä miettii yhä uudelleen, että tässäkö tämä nyt oli tämä ainutlaatuinen vapauden kesä.

Omenoita lautasella
Kesän muistoja keittiön pöydällä

No, suosta ei voi kuin yrittää nousta ylös, ellei halua upota sinne ikiajoiksi, joten viikko sitten maanantaina kaivoin esiin ensin neulepuikot ja lankaa. Sitten etsin sopivan ohjeen langalle, loin ensimmäiset silmukat ja aloin miettimään, eli neulomaan.

Neulominen on mitä parhain keino pään nollaukseen ja ajatusten järjestelyyn, ja joskus suorastaan meditaatiota. Siinä kun sormet kuljettavat lankaa muuttaen sen puikkojen avulla milloin minkäkinlaiseksi kuvioksi ja muodoksi, niin samalla ajatukset virtaavat vapaasti järjestäytyen milloin minkäkinlaisiksi lätäköiksi tai lammikoiksi, vuolaiksi virroiksi, puroiksi tai joiksi, joskus kuihtuen, ja välillä taas tulvien yli äyräiden.

Neulomisesta tuloksena on yleensä käyttökelpoinen vaatekappale tai muu tekstiili. Neulojan ajatuksista puolestaan putkahtelee välillä erittäin hyviä ja käyttökelpoisia ideoita, jopa valmiita suunnitelmia. Välillä neuloja taas ihan vaan purkaa negaa neuleeseen, ja se onkin todella puhdistavaa.

Minä keksin viikon aikana neuloessani muun muassa mitkä asiat minua eniten stressaavat nykyisessä tilanteessani. Yllättäen se kaikista stressaavin asia ei ollutkaan työttömyys, epävarmuus tai rahatilanne, vaan kodin epäjärjestys.

Ajatusten virtaa, vaikkei sitä silmillä näekään

Ympärilläni oleva epäjärjestys on alkanut häiritsemään sitä enemmän, mitä vahvemmin olen päässyt takaisin jaloilleni uupumuksen kurimuksesta. Viikon aikana keksinkin miten, minne ja missä aikataulussa järjestelen sinne tänne kerääntyneet epämääräiset tavarapinot ja minkä asian kimppuun käyn seuraavaksi.

Samalla päätin, että vuosien tauon jälkeen keskitän siivoamisen taas viikonloppuihin, jotta saan uupumuksen vuosina kadonnutta rutiinia takaisin elämääni. Tämä myös lopettaa siivoamisesta stressaamiseni viikolla – viikonloppu riittää siihen hyvin, hah.

Päätin viime viikolla myös sen, että ainakin yhtenä arkiaamuna ja yhtenä viikonloppuaamuna minun täytyy syödä aamupala ruokapöydän ääressä lehtiä lukien, eikä sohvalla samalla telkkaria katsoen tai neuloen, kuten yleensä teen. Päivä alkaa pöydän ääressä syödessä vähän levollisemmin, kun jätän kännykänkin siksi aikaa rauhaan.

Rauhallinen aamupalahetki pöydän ääressä oli pitkään tapani, ennen kuin elämä ja sen rytmi menivät uupumuksesta sekaisin. Aamun rauhallisia hetkiä olen kaivannutkin paljon, mutta jostain syystä en ole aiemmin onnistunut palauttamaan sitä aamuihini kotona. Nyt tuon ne takaisin pikku hiljaa, päivä kerrallaan.

Sadepäivän rauhallinen aamuhetki

Tajusin viime perjantaina noin 245 silmukan kerroksen kohdalla, että alakuloni on johtunut myös siitä, että yksinkertaisesti olen väsähtänyt kaikesta ajattelusta, jota vuoden aikana on pitänyt erilaisissa valmennuksissa ja webinaareissa harrastaa liittyen osaamiseeni, vahvuuksiini, heikkouksiini, persoonaani, motivaatiooni, hakemuksiin, työpaikkailmoituksiin, CV:hin ynnä muihin. Olen jauhanut niin paljon samoja asioita vähän eri kantilta, että ajatukset ovat jääneet kesän aikana kiertämään kehää, ja tuntuu, että enää ei synny mitään järkevää tai uutta ajatusta, vaikka kuinka pinnistelen.

Päätinkin, että keskitän työpaikkojen etsimisen ja hakemusten tekemisen tietyille päiville, enkä touhua niinä päivinä muuta, paitsi ehkä ulkoilen, ja neulonkin vähän, jos ajatukset alkavat taas sakkaamaan.

Kaikkien näiden ja monien muiden ideoiden, ajatusten ja päätösten jälkeen minulla on ollut paljon levollisempi mieli. Parasta on ollut se, että sain toteutettua ajatuksia jo ihan käytännössäkin. Pitkästä aikaa nimittäin aloitin lauantain rauhallisesti aamupalalla ruokapöydän ääressä ja sain itseni, tosin monen tunnin viivytystaistelun jälkeen, myös imuroimaan koko kodin. Tästä innostuneena käytin sunnuntain tavaroiden ja kirjojen järjestelyyn, sekä jatkumona järjestelylle intouduin pyyhkimään pölyjä niin tarmokkaasti, että unohdin blogin kirjoittamisen.

Tällä viikolla ajattelin tarttua seuraavaan asiaan, eli keskittää työpaikkoihin tai muun tulevaisuuteen tähtäävän tai liittyvän tekemisen tietyille päiville. Taidan siis alkaa pitää taas niin sanottuja toimistopäiviä. Olenko outo, jos innostun tästä? (Pääsi ihan tirskahdus, kun mietin, että taidan olla aika pöljä toimistopäiväinnostukseni kanssa. Myös väsymyksellä voi olla osuutta asiaan.)

Hei hei kesä ja päivänkakkarat – tervetuloa uusi alku ja elämä

Neuleessa on tällä hetkellä 369 silmukkaa. Vielä on matkaa työn lopulliseen silmukkamäärään, hurjat 453 silmukkaa, mutta työn lopputulos on jo tiedossa, ja se on huivi. Omasta elämästäni sen sijaan en tiedä tänään yhtään sen enempää kuin tiesin eilen, mutta tiedän vähän enemmän kuin tiesin viikko sitten. Ja ensi viikolla olen varmasti taas yhtä viikkoa viisaampi.

Nyt hieman hymyilyttää viime viikkojen angstinen olotila, kun se ratkesi lopulta niin helpolla tavalla. Toki tämä matka ylös ahdistuksen alhoista vaati vahvojen perslihasten, neulepuikkojen ja langan lisäksi myös juttelua ihimisten kanssa. Ihimisiltä saa aina hyviä ideoita, toivottavasti joskus antaa niitä itsekin.

Happamuus on joka tapauksessa enää muisto vain, kuten on kohta kesäkin. Mutta kesän loppu on onneksi aina uuden alku.

Minun elämäni on palautunut kesän aikana vaivihkaa normaaliksi. Sellaiseksi kuin on vain minun ihan oma elämäni.

❤

Oman elämänsä vankina

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta yhtenä iltapäivänä monta tuntia blogitekstiä. Hioin ja hinkkasin sisältöä ja rakennetta moneen kertaan edestakaisin päivän hämärtyessä hiljalleen illaksi.

Yritin saada tekstin niin valmiiksi, ettei siihen tarvitsisi lisätä enää muuta kuin kuvat ja sen tekemisen kuvaus, johon olisin loppuviikosta päätynyt. Mielessä oli taiteeseen tai kädentaitoihin liittyvä juttu, mutta kumpikin miettimäni asia on edelleen tekemättä, kun viikko on juuri vaihtunut uuteen.

Että mitenkä tässä näin pääsi käymään..? No, se aiemmin potemani helleväsymys kääntyi viime viikolla jonkinlaiseksi apatiaksi, tai ehkä jopa lieväksi masennukseksi, ja sen tuomaksi saamattomuudeksi. En vain oikeasti saanut otetta mistään tai päässyt kotoa lähikauppaa pidemmälle. Kävin kyllä lenkillä parina iltana, mutta päivät menivät lähinnä ihmetellessä. Ja stressatessa.

Kuihtunut ohdakkeen kukka
Kuihtuneesta versoo uusi elämä

Vasta lauantaina tajusin, että olen rakentanut koko kesän ympärilleni eräänlaista vankilaa. Jotenkin hupsusti ja vaivihkaa olen alkanut kuvittelemaan, että kun olen työtön, niin minulla ei ole lupaa nauttia elämästä, enkä saa poistua kotoa minnekään, ainakaan päivisin, vaan minun pitää päivät pääksytysten vain etsiä töitä, töitä ja töitä, jottei minusta tule muiden verorahoillaan elättämää yhteiskunnan loista ja syöpää, joka vain makaa sohvalla piereksien.

Kesti jokunen päivä tajuta, että sehän ihmisestä juuri tulee, jos jää neljän seinän sisälle märehtimään ja potemaan yhteiskunnan asettamaa häpeää, eikä liiku missään muiden ihmisten tuomitsevien asenteiden pelossa. Paikoillaan oleminen kun vie ihmiseltä paitsi vaihtelun, tekemisen ja kokemisen tuoman ilon elämästä, niin myös pikku hiljaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Vaarana voi olla myös erakoituminen, etenkin yksin asuvilla, jos sosiaaliset kontaktit hiipuvat.

Olikin havahduttava hetki, kun kävin tekemässä TE-palveluista annetun tehtävän lukea työttömän työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Olin lukenut asiat TE-palvelun nettisivuilta jo viime talvena, mutta kertaaminen oli hyvästä, sillä osan jutuista olin autuaasti unohtanut.

Kuten sen, ettei siellä missään sanota, ettei kotoa saa poistua minnekään. Eikä siellä kielletä harrastamasta tai opiskelemasta tai tekemästä talkoo- tai vapaaehtoistyötä, ja yrittääkin saa. Näille tekemisille on tietysti omat reunaehtonsa, ja hyvin järkeenkäyvät sellaiset ovatkin, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen ihmistä ei kielletä elämästä. (Toisin kuin monia mielipidepalstoja tai keskusteluryhmiä lukemalla voisi luulla.) Täytyy vain olla TE-toimiston tavoitettavissa, ja senhän ei pitäisi olla ongelma tällä teknologian aikakaudella. (Tätäkin tekstiä kirjoittelen muuten puhelimellani.)

Ovet lukossa
Uskallanko avata lukon ja hypätä rohkeasti elämään?

Itsellä alkoi ahdistus helpottaa, ja työnhakukin sai uutta virtaa, kun tajusin, ettei minun tarvitse olla oman elämäntilanteeni vanki, vaan voin edelleen tehdä, nähdä ja kokea asioita. Ja sitä enemmän luulen saavani lisää energiaa, mitä enemmän teen muutakin kuin nökötän kotona samojen seinien sisällä päivästä toiseen. Kun pyrin käymään joka päivä ulkona, oli se sitten lenkki, kauppa, kampaaja tai vaikka taidenäyttely, niin joka kerta lataan samalla akkujani, ja mieli virkeänä jaksan paremmin työnhaun haasteet.

Ahdistus helpotti vielä entistäkin enemmän, kun ymmärsin senkin, että voin rakentaa päiväni juuri sellaisiksi kuin minulle parhaiten sopii. Minun ei esimerkiksi tarvitse olla aamulla kello kahdeksan koneen ääressä naputtelemassa työhakemuksia, koska se ei ole minulle luontainen tai hyvä aika kirjoittaa mitään. Järkevämpää on keskittää hakemusten kirjoittaminen päivään tai vaikka iltaan, jolloin olen iltavirkun aivoillani virkeimmilläni, ja aamut voin käyttää hyödyllisemmin esimerkiksi kotitöihin tai lenkkeilyyn.

Kysehän on kuitenkin ennemmin siitä, mitä saan aikaan päivän tai viikon aikana kuin siitä, mihin aikaan päivästä tai minä päivänä sen teen. Deadlinet ovat tietysti asia erikseen.

Ruusu kukkii
Ei ruusukaan kysy lupaa milloin saa kukkia, se kukkii vaan

Viime viikko tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi se(kin) oli oikein hedelmällinen tärkeine oivalluksineen. Paitsi että tajusin päästää itseni ulos itse rakentamastani vankilasta, niin ymmärsin myös miten ulkoapäin langetettu häpeä, jonka ottaa kantaakseen, voi tehdä ihmisen araksi ja estää ihmistä tekemästä asioita.

Pahimmillaan häpeä voi lamauttaa koko elämän ja estää niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin kehittymästä. Se ei liene ole siis koko yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, että työttömät laitetaan tuntemaan häpeää omasta tilanteestaan, varsinkin, jos takana on irtisanominen tai vaikkapa sairaus. (Eikä niihin töihin muuten niin vain mennä, kuten monet tuntuvat luulevan.)

Itse löysin heti useita varteenotettavia työpaikkailmoituksia, kun uskalsin karistaa ulkoapäin langetetun häpeän tunteen olkapäiltäni ja alkaa uskoa ja luottaa siihen, että irtisanomisesta huolimatta olen edelleen kyvykäs ja monenlaiseen kykenevä ihminen, ja että minulla on vielä paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle, muutenkin kuin verorahojen muodossa.

Ehkäpä tällä viikolla uskaltaudun ulos ulko-ovesta ihan muina työttöminä röyhkeästi keskellä arkipäivää ja menen käymään parissa paikassa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Saisin sen viime viikon alussa kirjoittamani blogitekstinkin sitten valmiiksi.

Ja olen tavoitettavissa, tietysti, sillä minähän elän.