Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta yhtenä iltapäivänä monta tuntia blogitekstiä. Hioin ja hinkkasin sisältöä ja rakennetta moneen kertaan edestakaisin päivän hämärtyessä hiljalleen illaksi.
Yritin saada tekstin niin valmiiksi, ettei siihen tarvitsisi lisätä enää muuta kuin kuvat ja sen tekemisen kuvaus, johon olisin loppuviikosta päätynyt. Mielessä oli taiteeseen tai kädentaitoihin liittyvä juttu, mutta kumpikin miettimäni asia on edelleen tekemättä, kun viikko on juuri vaihtunut uuteen.
Että mitenkä tässä näin pääsi käymään..? No, se aiemmin potemani helleväsymys kääntyi viime viikolla jonkinlaiseksi apatiaksi, tai ehkä jopa lieväksi masennukseksi, ja sen tuomaksi saamattomuudeksi. En vain oikeasti saanut otetta mistään tai päässyt kotoa lähikauppaa pidemmälle. Kävin kyllä lenkillä parina iltana, mutta päivät menivät lähinnä ihmetellessä. Ja stressatessa.
Vasta lauantaina tajusin, että olen rakentanut koko kesän ympärilleni eräänlaista vankilaa. Jotenkin hupsusti ja vaivihkaa olen alkanut kuvittelemaan, että kun olen työtön, niin minulla ei ole lupaa nauttia elämästä, enkä saa poistua kotoa minnekään, ainakaan päivisin, vaan minun pitää päivät pääksytysten vain etsiä töitä, töitä ja töitä, jottei minusta tule muiden verorahoillaan elättämää yhteiskunnan loista ja syöpää, joka vain makaa sohvalla piereksien.
Kesti jokunen päivä tajuta, että sehän ihmisestä juuri tulee, jos jää neljän seinän sisälle märehtimään ja potemaan yhteiskunnan asettamaa häpeää, eikä liiku missään muiden ihmisten tuomitsevien asenteiden pelossa. Paikoillaan oleminen kun vie ihmiseltä paitsi vaihtelun, tekemisen ja kokemisen tuoman ilon elämästä, niin myös pikku hiljaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Vaarana voi olla myös erakoituminen, etenkin yksin asuvilla, jos sosiaaliset kontaktit hiipuvat.
Olikin havahduttava hetki, kun kävin tekemässä TE-palveluista annetun tehtävän lukea työttömän työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Olin lukenut asiat TE-palvelun nettisivuilta jo viime talvena, mutta kertaaminen oli hyvästä, sillä osan jutuista olin autuaasti unohtanut.
Kuten sen, ettei siellä missään sanota, ettei kotoa saa poistua minnekään. Eikä siellä kielletä harrastamasta tai opiskelemasta tai tekemästä talkoo- tai vapaaehtoistyötä, ja yrittääkin saa. Näille tekemisille on tietysti omat reunaehtonsa, ja hyvin järkeenkäyvät sellaiset ovatkin, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen ihmistä ei kielletä elämästä. (Toisin kuin monia mielipidepalstoja tai keskusteluryhmiä lukemalla voisi luulla.) Täytyy vain olla TE-toimiston tavoitettavissa, ja senhän ei pitäisi olla ongelma tällä teknologian aikakaudella. (Tätäkin tekstiä kirjoittelen muuten puhelimellani.)
Itsellä alkoi ahdistus helpottaa, ja työnhakukin sai uutta virtaa, kun tajusin, ettei minun tarvitse olla oman elämäntilanteeni vanki, vaan voin edelleen tehdä, nähdä ja kokea asioita. Ja sitä enemmän luulen saavani lisää energiaa, mitä enemmän teen muutakin kuin nökötän kotona samojen seinien sisällä päivästä toiseen. Kun pyrin käymään joka päivä ulkona, oli se sitten lenkki, kauppa, kampaaja tai vaikka taidenäyttely, niin joka kerta lataan samalla akkujani, ja mieli virkeänä jaksan paremmin työnhaun haasteet.
Ahdistus helpotti vielä entistäkin enemmän, kun ymmärsin senkin, että voin rakentaa päiväni juuri sellaisiksi kuin minulle parhaiten sopii. Minun ei esimerkiksi tarvitse olla aamulla kello kahdeksan koneen ääressä naputtelemassa työhakemuksia, koska se ei ole minulle luontainen tai hyvä aika kirjoittaa mitään. Järkevämpää on keskittää hakemusten kirjoittaminen päivään tai vaikka iltaan, jolloin olen iltavirkun aivoillani virkeimmilläni, ja aamut voin käyttää hyödyllisemmin esimerkiksi kotitöihin tai lenkkeilyyn.
Kysehän on kuitenkin ennemmin siitä, mitä saan aikaan päivän tai viikon aikana kuin siitä, mihin aikaan päivästä tai minä päivänä sen teen. Deadlinet ovat tietysti asia erikseen.
Viime viikko tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi se(kin) oli oikein hedelmällinen tärkeine oivalluksineen. Paitsi että tajusin päästää itseni ulos itse rakentamastani vankilasta, niin ymmärsin myös miten ulkoapäin langetettu häpeä, jonka ottaa kantaakseen, voi tehdä ihmisen araksi ja estää ihmistä tekemästä asioita.
Pahimmillaan häpeä voi lamauttaa koko elämän ja estää niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin kehittymästä. Se ei liene ole siis koko yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, että työttömät laitetaan tuntemaan häpeää omasta tilanteestaan, varsinkin, jos takana on irtisanominen tai vaikkapa sairaus. (Eikä niihin töihin muuten niin vain mennä, kuten monet tuntuvat luulevan.)
Itse löysin heti useita varteenotettavia työpaikkailmoituksia, kun uskalsin karistaa ulkoapäin langetetun häpeän tunteen olkapäiltäni ja alkaa uskoa ja luottaa siihen, että irtisanomisesta huolimatta olen edelleen kyvykäs ja monenlaiseen kykenevä ihminen, ja että minulla on vielä paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle, muutenkin kuin verorahojen muodossa.
Ehkäpä tällä viikolla uskaltaudun ulos ulko-ovesta ihan muina työttöminä röyhkeästi keskellä arkipäivää ja menen käymään parissa paikassa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Saisin sen viime viikon alussa kirjoittamani blogitekstinkin sitten valmiiksi.
Ja olen tavoitettavissa, tietysti, sillä minähän elän.
Laiskan Naisen elämää 