Eletään jo helmikuuta 2022, ja nyt päätin saada viimeinkin kirjoitettua valmiiksi tämän ainakin viidesti aloittamani postauksen joulukuun tunnelmista. Itse joulukuuhan on enää muisto vain, mutta koska viime vuodelta kesken jääneet jutut ärsyttävät niin, etten pääse kiinni uusiinkaan aiheisiin, niin ei auta muu kuin yrittää kaivella sanoja aivojen syvistä sopukoista ja laittaa sormiin vipinää.
Olin suunnitellut tähän juttusarjaan monenlaisia aiheita askarteluista jouluisiin tekemisiin, tapahtumiin, kirjoihin ja leivontaan, mutta ne aiheet jääköön kuitenkin odottamaan seuraavaa joulukuuta. Niiden sijaan kerron pikakelauksella miten joulunalusaika lopulta meni joulukuun 9. päivästä eteenpäin. Siihen päiväänhän edellinen sarjan juttu päättyi.
Yhdeksättä päivää seurasi tietysti 10. päivä. Se olikin ällöttävän sateinen ja tuulinen perjantai. Muistan, että olin väsynyt koko viikon ajan huonosti nukkumistani öistä ja olin vähällä perua sen illan menon, koska teki mieli vain kaivautua lämpimien peittojen alle pakoon tuulta ja räntäsadetta, ja nukkua. Onneksi en kuitenkaan antanut väsymyksen määrätä illan kulkua, vaan päädyin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti joulukonserttiin Porvooseen.
Konserttipaikkana oli tunnelmallinen vanhan elokuvateatterin sali Porvoon vanhan kaupungin kulmilla. Paikalla oli koronasta johtuen rajoitetusti yleisöä, mutta tunnelma oli silti katossa, eivätkä maskit estäneet riemukasta yhteislaulua. Yleisö taputti esiintyjät takaisin pariin kertaan, ja olisi varmaan kuunnellut taitavia muusikoita vaikka koko illan ja yön, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan.
Olin joulukonsertin jälkeen niin onnellinen koko viikonlopun, että teki mieli itkeä monta kertaa, kuten teki mieli jo itse konsertissa – niin ihanaa oli kuulla livemusiikkia pitkästä aikaa. Ja joulukonsertissa olin ollut viimeksi ennen koronaa vuonna 2019.
Konsertin jälkeinen lauantaipäivä, joulukuun 11. päivä, meni pääosin lepäilyyn. Yritin kyllä viritellä marras-joulukuun vaihteessa aloittamaani joulukorttipajaa uudelleen käyntiin, mutta se ei ottanut enää tuulta alleen. Onneksi olin ennakoinut, että näin voi käydä, ja olin varmuuden vuoksi hyödyntänyt kauppojen korttitelineitä.
Joulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, päivän lorvimisesta energisoituneena, kirjoitin kortit ennätysajassa samalla ihmetellen, että miten olin aiempina vuosina saanut kulumaan kyseiseen puuhaan monta tuskaista iltaa. Uupumuksella saattoi olla osuutta asiaan. Joulukuun 12. päivä pudotin kortit kirjelaatikkoon helpotuksesta huokaisten – yksi homma to do -listalta hoidettu kokonaan – ja tallustelin sohjossa pikaiselle kierrokselle sumun peittämälle joulutorille.
Joulukuun 13. päivä oli maanantai ja Lucian päivä. Olin tyytyväinen, kun kerrankin olin aikataulussa jouluvalmisteluissani, ja aikataulussa edelleen pysyäkseni päätin käyttää illan lahjojen paketointiin. Muutama lahja oli vielä matkalla verkkokaupasta, mutta ne ehtisin hyvin paketoida myöhemmin jossain rakosessa ennen joulua, kunhan nyt saisin isoimman ja tärkeimmän kasan alta pois.
Tässä kohtaa olisi pitänyt arvata, että liian tyytyväinen olo kostautuu, mutta onneksi en vielä joulukuun 13. päivän iltana aavistanut, että alamäki alkaa seuraavana päivänä.
Ai mitäkö sitten tapahtui? No, ensin alkoi flunssa nostaa päätään. Se pilasi koko joulua edeltävän viikonlopun, jonka olin ajatellut käyttää kodin siivoamiseen, jotta jouluviikolla olisin voinut keskittyä leipomiseen ja viimeisten asioiden hoitamiseen. Sitten verkkokaupasta tuli sutta ja sekundaa, mikä tiesi paitsi pakettien palautusrumbaa, niin myös jalkautumista johonkin ostoskeskukseen metsästämään korvaavia tuotteita. Seuraavaksi vanhemmat ilmoittivat, että jäävät huonon sään ja koronatilanteen vuoksi jouluksi kotiin, ja se laski mielialaa entisestään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna eivät nuo nyt niin isoja ja vakavia takaiskuja olleet, mutta siinä väsymyksen tilassa, jossa tuossa kohtaa joulukuuta olin, ne tuntuivat valtavilta katastrofeilta – unelmien joulu jäisi jälleen kerran unelmaksi.
En enää kunnolla muista, että mitä minäkin päivänä joulukuun 13. päivän jälkeen tapahtui, mutta sen muistan, että jossain kohtaa pystytin kuusen ja koristelin sen sekä kodin valmiiksi. Myös sen muistan, että joulukuun 22. päivä juoksin töiden jälkeen ostamaan viimeiset lahjat ja kotimatkalla stressasin miten paljon on vielä tekemättä, kunnes kaivoin joulun muistilistani esiin, ja tilanne näyttikin yllättäen aika hyvältä:
- Lepää riittävästi /työn alla
- Älä stressaa /työn alla
- Kortit /hoidettu
- Lahjat /hoidettu
- Muista suklaat! /hoidettu
- Koristele koti /hoidettu
- Kuusi pystyssä ja koristeltu /hoidettu
- Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki vieläkään – ei yllätä – ja joulutähti just ja just hengissä) /hoidettu
- Siivoa – viikkosiivous riittää /sisäistetty
- Leivo kakku /työn alla (= reseptejä tutkailtu)
- Tee pipareita /ei aloitettu (Huom! Siirappia kaapissa edelleen riittävästi)
Olin suorastaan äimistynyt, että olin onnistunut siinä kaoottisen tuntuisessa tilanteessa hoitamaan käytännön asiat niinkin hyvin. Oikeastaan vain blogi oli jäänyt ihan retuperälle, mutta sehän ei ollut listalla. Joulukuun 22. päivän iltana oli kuitenkin selvää, etten ehtisi enää sekä leipoa että siivota (ja kirjoittaa blogia), sillä seuraava päivä oli jo aatonaatto. Oli tehtävä valintoja.
Joulukuun 23. päivä ostin kaupasta pipareita ja pari joulupullaa – ongelma ratkaistu. Illalla imuroin, vein matot tuulettumaan raikkaaseen ulkoilmaan ja moppasin lattiat. Hikisenä, mutta tyytyväisenä kodin raikkaaseen tuoksuun istahdin sohvalle teemuki toisessa ja joulupulla toisessa kädessä kuuntelemaan jouluradiota.
Ei tullut joulusta taaskaan unelmien joulua seesteisine joulunaluspäivineen tai aikataulussa sujuneine jouluaattoineen (olin unohtanut paketoida pari lahjaa, mikä johti myöhästymiseen joulukahveilta), mutta tämä postaus tuli vihdoin valmiiksi. Tässä kohtaa helmikuuta se onkin vallan mukavaa. Ensi joulukuussa voi tavoitella sitten taas sitä unelmaa. 😉
Laiskan Naisen elämää 