Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Eletään elokuun viimeistä tuntia. Ulkona on sysipimeää ja syksyisen viileää, ja minun pitäisi olla jo nukkumassa flunssanenäni kanssa. Ajattelin kuitenkin ennen peiton alle kääriytymistä tulla huikkaamaan muutaman sanan tänne hiljaiseloa viettäneeseen blogiini.
Sitten viime postauksen väsymys otti kuin ottikin vallan. Tai voinen tunnustaa, että olen ollut viime viikot hieman uuvuksissa, mikä ei ole yllätys, sillä olen kohta vuoden ajan paahtanut uutta oppien pitämättä juurikaan lomaa. Ja tällä viikolla, kun viimein olin alkuviikosta pari päivää lomalla, niin sain flunssan – kohtalon keljuiluako, etten vain pääsisi nauttimaan lomapäivistä, vaiko kropan viesti siitä, että se käy ylikierroksilla… No, oli kumpi vaan, niin kyllä on ottanut päähän viimeiset pari päivää, murr.
Loppukesän väsymystä ja flunssaa sekä mieltä masentanutta maailmantilannetta lukuun ottamatta lopuillaan oleva kesä on mennyt keskimäärin hyvin. Olen päässyt mukavasti kiinni uuteen päivärytmiin ja saanut palautettua elämääni joitakin vanhoja, uupumuksen vuosina kadonneita tapoja, kuten lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Olen myös päässyt eroon pitkistä tehtävälistoista (uupumuksen pahimpina vuosina jouduin kirjoittamaan to do -listoille ihan kaiken roskapussin viennistä laskujen maksuun) ja saanut hiljalleen normalisoitua unirytmiä.
Mutta mikä tärkeintä, niin tänä kesänä olotila on tuntunut lähes kahdeksan vuoden jälkeen normaalilta. Kotona tai töiden ääressä en niinkään ole kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kesän aikana tekemilläni reissuilla olen kerta toisensa jälkeen havahtunut huomaamaan, että jaksan liikkua ja olla kiinnostunut ympäristöstä sekä muista ihmisistä aivan eri tavalla kuin vuosiin.
Erityisesti parissa tutussa paikassa olen saanut flashbackeja vuosien takaisilta reissuilta ja tuntenut ihan fyysisesti kehossa sen, mitä olin joskus uupuneena tuntenut juuri siinä kohtaa tallinnalaisessa kadunkulmassa tai tukholmalaisella sillalla. Ne ovat olleet silmiä avaavia hetkiä.
Lomailemattomuudesta huolimatta uupumuksesta toipuminen on edennyt kesän aikanakin koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voi vain arvailla, olisiko vuosikausia kestäneestä uupumuksesta toipuminen ollut näinkin nopeaa ilman työympäristön vaihtumista. Enpä siis voi muuta kuin olla iloinen, vaikka flunssa juuri nyt painaakin päälle.
Edessä on pitkä syksy, tai ainakin pitkä talvi, joten toivottavasti saan pian flunssan häädettyä ja kehon balanssiin, jotta jaksan kertoilla vähän lisää noista kesäreissuista, joista edellä mainitsin. Sen verran voin paljastaa, että suurin osa reissuista suuntautui kotimaan kohteisiin, ja että aika moni kohde oli ollut pitkään listallani ”paikkoja, joissa olen aina halunnut käydä”. Instagram-tililtäni löytyy vihjeitä muutamista reissuista.
Mutta nyt on pakko päästä pitkälleen parantelemaan töhnäistä oloa. Hyvää syyskuun ensimmäistä yötä!
❤
Postauksen kuvat on otettu kesäkuisella reissulla Tallinnan Telliskivessä.
Kuten aiemmin kerroin, niin pari viikkoa on mennyt kummallisessa lamaannuksessa ja ahdistuksessa. Muutama päivä sitten kyllästyin happamaan olotilaani ja aloin sohvalla neuloessani miettimään, että miten saisin mielialaani kohennettua.
Lähtökohtaisestihan ihminen ei voi aina olla iloinen, tai varmaan joku voi olla, mutta omaan elämääni kyllä kuuluvat myös ihmiselon nurjat ja kurjat puolet, kuten alakulot, surut ja ahdistukset, joskus jopa paniikki, kaaos tai vihastuminen. Yleensä nämä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän nopeasti ohimeneviä tiloja. Näistä ehkä vain suru on itselle sellainen tunnetila, joka voi kestää kuukausia, jos kyseessä on esimerkiksi lähimmäisen poismeno tai vakava sairastuminen.
Juuri nyt ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista suoraan itseä tai ihan läheisimpiä ihmisiä koskettavaa, josta lamaannus ja ahdistus voisivat johtua. Niin, no, paitsi työttömyys ja siitä johtuvat tunteet, mutta tässä alakulossa ei tuntunut olevan niistäkään kyse, vaikka aiemmin niin luulin.
Yksi kesän upeimmista retkikohteista oli Visavuori
Aikani mietittyä, noin 170 silmukan kerroksen kohdalla neulomustani ja viime viikon keskivaiheilla sen tajusin: suren kesän loppua. Minulla on siis suruaika kesän poismenon johdosta, tai morkkis ennemminkin.
Tämä kesähän oli aivan ainutlaatuinen monella tapaa. Ensiksikin oli harvinaisen lämmintä harvinaisen pitkään, suorastaan kyllästyttävän pitkään, jos rehellisiä ollaan. Toiseksi, olin melkein koko kesän vapaa kuin taivaan lintu ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuusvuosien. Ja kolmanneksi, pääsin käymään kesän aikana monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Lisäksi tapasin uusia ihmisiä mukavissa merkeissä ja uin enemmän kuin moneen vuoteen, ja joka kerta eri lätäkössä eri puolilla maakuntia.
Vaikka korona oli läsnä koko kesän ajan, niin nautin kesästä joka solullani ja aistillani enemmän kuin koskaan. Ei siis liene ihme, että päivien lyhentyessä mielen on vallannut alakulo ja iltojen lamauttavassa pimeydessä sitä miettii yhä uudelleen, että tässäkö tämä nyt oli tämä ainutlaatuinen vapauden kesä.
Kesän muistoja keittiön pöydällä
No, suosta ei voi kuin yrittää nousta ylös, ellei halua upota sinne ikiajoiksi, joten viikko sitten maanantaina kaivoin esiin ensin neulepuikot ja lankaa. Sitten etsin sopivan ohjeen langalle, loin ensimmäiset silmukat ja aloin miettimään, eli neulomaan.
Neulominen on mitä parhain keino pään nollaukseen ja ajatusten järjestelyyn, ja joskus suorastaan meditaatiota. Siinä kun sormet kuljettavat lankaa muuttaen sen puikkojen avulla milloin minkäkinlaiseksi kuvioksi ja muodoksi, niin samalla ajatukset virtaavat vapaasti järjestäytyen milloin minkäkinlaisiksi lätäköiksi tai lammikoiksi, vuolaiksi virroiksi, puroiksi tai joiksi, joskus kuihtuen, ja välillä taas tulvien yli äyräiden.
Neulomisesta tuloksena on yleensä käyttökelpoinen vaatekappale tai muu tekstiili. Neulojan ajatuksista puolestaan putkahtelee välillä erittäin hyviä ja käyttökelpoisia ideoita, jopa valmiita suunnitelmia. Välillä neuloja taas ihan vaan purkaa negaa neuleeseen, ja se onkin todella puhdistavaa.
Minä keksin viikon aikana neuloessani muun muassa mitkä asiat minua eniten stressaavat nykyisessä tilanteessani. Yllättäen se kaikista stressaavin asia ei ollutkaan työttömyys, epävarmuus tai rahatilanne, vaan kodin epäjärjestys.
Ajatusten virtaa, vaikkei sitä silmillä näekään
Ympärilläni oleva epäjärjestys on alkanut häiritsemään sitä enemmän, mitä vahvemmin olen päässyt takaisin jaloilleni uupumuksen kurimuksesta. Viikon aikana keksinkin miten, minne ja missä aikataulussa järjestelen sinne tänne kerääntyneet epämääräiset tavarapinot ja minkä asian kimppuun käyn seuraavaksi.
Samalla päätin, että vuosien tauon jälkeen keskitän siivoamisen taas viikonloppuihin, jotta saan uupumuksen vuosina kadonnutta rutiinia takaisin elämääni. Tämä myös lopettaa siivoamisesta stressaamiseni viikolla – viikonloppu riittää siihen hyvin, hah.
Päätin viime viikolla myös sen, että ainakin yhtenä arkiaamuna ja yhtenä viikonloppuaamuna minun täytyy syödä aamupala ruokapöydän ääressä lehtiä lukien, eikä sohvalla samalla telkkaria katsoen tai neuloen, kuten yleensä teen. Päivä alkaa pöydän ääressä syödessä vähän levollisemmin, kun jätän kännykänkin siksi aikaa rauhaan.
Rauhallinen aamupalahetki pöydän ääressä oli pitkään tapani, ennen kuin elämä ja sen rytmi menivät uupumuksesta sekaisin. Aamun rauhallisia hetkiä olen kaivannutkin paljon, mutta jostain syystä en ole aiemmin onnistunut palauttamaan sitä aamuihini kotona. Nyt tuon ne takaisin pikku hiljaa, päivä kerrallaan.
Sadepäivän rauhallinen aamuhetki
Tajusin viime perjantaina noin 245 silmukan kerroksen kohdalla, että alakuloni on johtunut myös siitä, että yksinkertaisesti olen väsähtänyt kaikesta ajattelusta, jota vuoden aikana on pitänyt erilaisissa valmennuksissa ja webinaareissa harrastaa liittyen osaamiseeni, vahvuuksiini, heikkouksiini, persoonaani, motivaatiooni, hakemuksiin, työpaikkailmoituksiin, CV:hin ynnä muihin. Olen jauhanut niin paljon samoja asioita vähän eri kantilta, että ajatukset ovat jääneet kesän aikana kiertämään kehää, ja tuntuu, että enää ei synny mitään järkevää tai uutta ajatusta, vaikka kuinka pinnistelen.
Päätinkin, että keskitän työpaikkojen etsimisen ja hakemusten tekemisen tietyille päiville, enkä touhua niinä päivinä muuta, paitsi ehkä ulkoilen, ja neulonkin vähän, jos ajatukset alkavat taas sakkaamaan.
Kaikkien näiden ja monien muiden ideoiden, ajatusten ja päätösten jälkeen minulla on ollut paljon levollisempi mieli. Parasta on ollut se, että sain toteutettua ajatuksia jo ihan käytännössäkin. Pitkästä aikaa nimittäin aloitin lauantain rauhallisesti aamupalalla ruokapöydän ääressä ja sain itseni, tosin monen tunnin viivytystaistelun jälkeen, myös imuroimaan koko kodin. Tästä innostuneena käytin sunnuntain tavaroiden ja kirjojen järjestelyyn, sekä jatkumona järjestelylle intouduin pyyhkimään pölyjä niin tarmokkaasti, että unohdin blogin kirjoittamisen.
Tällä viikolla ajattelin tarttua seuraavaan asiaan, eli keskittää työpaikkoihin tai muun tulevaisuuteen tähtäävän tai liittyvän tekemisen tietyille päiville. Taidan siis alkaa pitää taas niin sanottuja toimistopäiviä. Olenko outo, jos innostun tästä? (Pääsi ihan tirskahdus, kun mietin, että taidan olla aika pöljä toimistopäiväinnostukseni kanssa. Myös väsymyksellä voi olla osuutta asiaan.)
Hei hei kesä ja päivänkakkarat – tervetuloa uusi alku ja elämä
Neuleessa on tällä hetkellä 369 silmukkaa. Vielä on matkaa työn lopulliseen silmukkamäärään, hurjat 453 silmukkaa, mutta työn lopputulos on jo tiedossa, ja se on huivi. Omasta elämästäni sen sijaan en tiedä tänään yhtään sen enempää kuin tiesin eilen, mutta tiedän vähän enemmän kuin tiesin viikko sitten. Ja ensi viikolla olen varmasti taas yhtä viikkoa viisaampi.
Nyt hieman hymyilyttää viime viikkojen angstinen olotila, kun se ratkesi lopulta niin helpolla tavalla. Toki tämä matka ylös ahdistuksen alhoista vaati vahvojen perslihasten, neulepuikkojen ja langan lisäksi myös juttelua ihimisten kanssa. Ihimisiltä saa aina hyviä ideoita, toivottavasti joskus antaa niitä itsekin.
Happamuus on joka tapauksessa enää muisto vain, kuten on kohta kesäkin. Mutta kesän loppu on onneksi aina uuden alku.
Minun elämäni on palautunut kesän aikana vaivihkaa normaaliksi. Sellaiseksi kuin on vain minun ihan oma elämäni.
Laiskan Naisen elämää 