Kirjavinkki huhtikuulta: Korvapuustikesä

Tämän blogin kirjoittaminen ei mennyt taaskaan ihan suunnitelmieni mukaan, mutta kerrankos sitä ihmiselle sattuu, että luulee julkaisseensa blogipostauksen, jota ei sitten ollutkaan julkaissut. Ah ja voi.. Työpaikan vaihdolla helmi-maaliskuun vaihteessa sekä kässäkoulun kiireillä saattoi olla osuutta muistikapasiteetin ongelmiin – elämä on ollut aikamoista haipakkaa viimeiset kaksi kuukautta.

Kirjoitin siis maaliskuun alussa juttua viime vuonna lukemistani kirjoista. Olin niin ylpeä, kun pääsin viime vuonna pitkästä aikaa tavoitteeseeni lukea vähintään yksi kirja per kuukausi ja paloin halusta jakaa lukukokemukseni teidän kanssanne. Jatkumona tuohon juttuun ajattelin nostaa joka kuukausi yhden kirjan tänne niin sanotusti kuukauden kirjavinkiksi, ja ensimmäinen kirjavinkki piti tulla huhtikuun alussa. Pääsiäisen aikaan sitten huomasin, etten ollutkaan julkaissut maaliskuussa mitään.

No, nyt eletään jo huhtikuun 2023 viimeistä päivää, jota sitäkin on jäljellä enää puoli tuntia, joten kiirehän tässä taas tuli, mutta vielä ehtii, ehtii, kun nopeasti kirjoittaa. Ja nyt päätin vähän oikoa, eli mennä suoraan siihen kirjavinkkiin. Tarinoin sitten myöhemmin menneistä lukukokemuksistani, joilla on vaikutusta tuleviin.

joululahjaksi lyhyet yöunet

Sain viime jouluna lahjaksi pari kirjaa, joista Elly Griffithsin Ruth Gallowayn joulun luin tietysti heti yhdeltä istumalta, sarjan fani kun olen. Toinen lahjaksi saamani kirja oli Maija Kajannon Korvapuustikesä, jonka jätin odottelemaan valoisampia päiviä.

Kirjailija Maija Kajanto ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä tiennyt mitä ajatella kirjastakaan, joka vaikutti harvoin lukemalleni romanttisen viihdeosaston edustajalle, mutta lahjan antaja kehui tarinaa vuolaasti ja kertoi, että kirjan sekä sen jatko-osien suosio oli yllättänyt niin kirjailijan kuin kustantajankin (WSOY). Näiden saatesanojen houkuttelemina tartuin kirjaan maaliskuussa.

Kirjan kaunis kansi vie ajatukset koivun- ja pullantuoksuisille hiekkateille

Ja mitä siitä seurasikaan… No, huonosti nukuttuja öitä, sillä en olisi millään raaskinut laskea opusta käsistäni, kun olin sen kerran avannut. Tarina tempaisi mukaansa heti alkusivuilta lähtien ja piti otteessaan loppuun saakka. Kirjan takakannen teksti ”Korvapuustikesä on ahmimiskirjallisuutta viihdenälkäisille” piti siis täysin paikkansa.

ruokaa ja romantiikkaa keski-suomessa

Kirja kertoo ravintola-alalla työskentelevästä parikymppisestä Kristiinasta, joka saa tarpeekseen työstään ja päättää vaihtaa maisemaa. Hän päätyy pikkukylään Keski-Suomeen, jossa on viettänyt aikaa nuoruudessaan mummonsa hoivissa. Yhdessä mummon kanssa ja vähän vapaaehtoisen pakon sanelemanakin Kristiinasta tulee mummon lounaskahvilan pitäjä.

Kahvilanpidon pyörteissä Kristiina tutustuu kyläyhteisöön, jossa naapuriapu ja yhteiseen hiileen puhaltaminen tuntuvat kukoistavan. Siinä ohessa hän lämmittelee välejään nuoruuden poikaystävään sekä tutustuu nuoreen kunnanjohtajaan, jonka seura tuntuu oudon mukavalta. Vaikka maisema ja elämä ovat vaihtuneet, joutuu Kristiina lopulta kohtaamaan menneisyytensä, kun elämä pikkukylässä alkaa nostaa pintaan asioita, joita hän ei haluaisi ajatella.

Korvapuustikesä aloittaa kolmiosaisen Kahvila Koivu -sarjan

Kajanto kuvaa hyvin pikkukylän elämää kaikkine sen kiemuroineen. Hän myös kritisoi rivien välissä nykyajan työelämän vaativuutta/hulluutta, josta ehkä osin kumpuaa kirjassakin esiin tuleva ihmisten kaipuu yksinkertaisempaan elämään ja rauhallisempaan elinympäristöön.

Kirjaa lukiessa silmien eteen piirtyy elävästi paitsi henkilöhahmot niin myös tarinan maisema mäkineen ja järvineen. Kieli on elävää ja tarina soljuu eteenpäin – tätä kirjaa on helppo lukea. Eikä romantiikkaa ole yhtään liikaa, kuten pelkäsin, vaan päinvastoin, sitä olisi voinut olla jopa hieman enemmän, mutta ehkä tarina on kuitenkin tasapainoisempi juuri näin.

Kirjan takakannessa kysytään ”..onko todella hetkiä jolloin pulla voi parantaa kaiken, sydänsuruista särkeviin jalkoihin?” Suurena pullafanina vastaan tähän tietysti, että kyllä, pulla voi parantaa ihan kaiken, mutta jos haluat todella irtautua arjesta ja antaa aivojen levätä, niin silloin Korvapuustikesä on hyvä lukuvalinta.

Kirjaa lukiessa tuli välillä koti-ikävä mäkisiin järvimaisemiin

Korvapuustikesä aloittaa Kahvila Koivu -sarjan, jota Taatelitalvi jatkaa. Tätä toista osaa en ole vielä hamsteroinut hyllyyni, vaan ajattelin säästää sen metsästämisen ja lukemisen loppukesään, jos vain maltan odottaa…


Pikkulintu lauloi, että kirjassa olevat, veden kielelle nostattavat reseptit eivät olisi oikeita, vaan kirjailijan vähän sinne päin kirjoittamia. Tämä seikka täytyy vielä tarkistaa ennen kuin ryhdyn niitä kokeilemaan. Niin aidoille ja oikeille reseptit kuitenkin tuntuivat, että kirjaa lukiessa tuli lähes poikkeuksetta nälkä. Vinkki vitosena siis: syö ennen kuin avaat tämän kirjan! 😉

Tapahtui sitten viime postauksen…

Edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi jos toinenkin, jopa melkein pieni ikuisuus, kun lehdetkin ovat ehtineet pudota puista tässä välissä. Tämän normaalia pidemmän postaustauon syynä ovat olleet ystävämme virukset. Viime postauksen aikaan podin flunssaa ja hädin tuskin olin ehtinyt toipua siitä, kun sain koronatartunnan.

Tauti ei tällä kertaa ollut onneksi niin paha kuin ensimmäisellä kerralla pandemian alussa, mutta sen verran normaalia flunssaa kovempi, että koko lokakuu meni toipuessa. Vasta nyt, kun koronatartunnasta on kulunut noin seitsemän viikkoa, on olo alkanut tuntua normaalilta ja jaksan taas kävellä pitempiä matkoja ilman, että happi loppuu ja heikottaa. Myös haju- ja makuaisti ovat palautuneet ennalleen (asialla on kyllä myös kääntöpuolensa näin pimeänä, eli lohturuoan luvattuna vuodenaikana – suklaahyllyt, here I come).

Nyt on taudit toivottavasti sairastettu vähäksi aikaa ja siinä sivussa kerätty voimia pakkolevon muodossa. Menneenä viikonloppuna pääsin nollaamaan päätänikin pitkästä aikaa pienillä päiväkävelyillä lähiluonnossa. Innolla odotan, että ajatukset alkavat jälleen kulkemaan niin sanotusti omia polkujaan, eikä vain sitä pakollista arkista kolminaisuutta, eli kodin, töiden ja kaupan väliä, ja pääsen taas blogikirjoittamisen moodiin.

kirjavinkki sairastuvalta

Yleensä en sairaana ole jaksanut keskittyä lukemaan, mutta nyt, kun lähes koko syyskuu meni sairastellen, niin television katselu ja somen selaaminen alkoivat nopeasti puuduttaa, jopa ärsyttää, ja tartuin mieluummin kirjoihin. Lohtua ja tsemppiä sairastuvalla minulle antoi erityisesti parin dekkarin lomassa lukemani Anni Turpeisen alkusyksystä ilmestynyt kirja ”Aina ei tarvitse jaksaa” – kirja väsyneelle. Ehdin ostaa sen sopivasti juuri ennen sairastumistani.

Kirja on tarkoitettu vauhtiin väsyneille suorittajille, jotka ajavat itsensä äärimmäisyyksiin, eivätkä tunnista, saatikka tunnusta olevansa uupumuksen partaalla ennen kuin keho tai mieli tai molemmat pettävät. Kirjassa Anni Turpeinen kertoo oman tarinansa suorittamisen maailmassa, jossa ”sitä mitä pitäisi on niin paljon”. Lisäksi ääneen pääsevät eri alojen edustajat aika hurjienkin tarinoidensa kanssa.

Aina ei tarvitse jaksaa” kertoo mitä tapahtuu, jos aina vain yrittää jaksaa

Kirja valaisee mielenkiintoisella tavalla mitä stressaantuneen ihmisen kropassa tapahtuu ja miten hormonit vaikuttavat kaikkeen. Turpeinen pohtii teoksessaan myös sitä, että mikä meidät ajaa suorittamaan. Esiin nousee niin perfektionismi, pakkopositiivisuus, häpeä kuin huono omatuntokin.

Kirja ei tarjonnut itselleni kovinkaan paljon uutta tietoa uupumuksesta joitain ihmisen biokemiaan liittyviä juttuja lukuun ottamatta. Sen sijaan koin teoksen tässä kohtaa omaa toipumispolkuani ennemminkin vahvistavana ja voimaannuttavana.

Sain lukiessani myös muutamia hyviä oivalluksia, joista tärkein tuli Turpeisen kertoessa tuusailustaan. Olen aina ollut kova tyttö siivoilemaan ja järjestelemään tavaroita, ja Turpeisen valottaessa tuusailun saloja hoksasin, että miksi se on ollut minulle luontaista ja tärkeääkin, ja että miksi olen tehnyt huonosti itseäni kohtaan, kun olen rajoittanut siivousintoani.

Kirja sisältää hyvää tietoa ihan kaikille, eikä vain väsyneille suorittajille

”Aina ei tarvitse jaksaa” on kirja, joka kannattaa lukea, vaikket olisikaan suorittaja tai keikkuisi uupumuksen partaalla, sillä siitä saa hyviä, konkreettisia vinkkejä sekä neuvoja ihan niin sanotusti normaaliinkin arkeen, kuten ”Aina ei vaan jaksa. Ja tiedätkö, se on ihan ok.”

Toivottavasti sinun syksysi on sujunut paremmin ja olet säästynyt virusten hyökkäyksiltä. Ja jos pöpöt nyt riivaavatkin, niin parantele itsesi kaikessa rauhassa, sillä olet oman elämäsi tärkein ihminen. ❤

Joulukuun tunnelmia – 4. päivä

Joulukuun neljäs päivä kului rästiin jääneiden kotiaskareiden parissa puuhastellen, välillä ihan hiki päässä, joten illan tullen oli aika rauhoittua sohvannurkkaan. Ennen kuin istahdin alas sohvalle tyynyjen ja torkkupeittojen keskelle, sytytin sinne tänne kynttilöitä tunnelmantuojiksi ja keitin ison mukillisen teetä. Koska tv:stä ei tullut mitään mielenkiintoista, enkä halunnut avata tietokonetta, niin päätin syventyä lukemaan.

Yöpöydällä odotti pino puoliksi luettuja kirjoja, mutta mikään niistä ei houkutellut avaamaan kansiaan. Niiden sijaan tartuin olohuoneen pöydällä odottavaan jouluiseen kirjaan, jonka kaivoin esiin kirjahyllystä edellisenä iltana.

Tämän käteen nappaamani klassikkokirjan, Charles Dickensin Saiturin jouluyön, olen saanut joululahjaksi lähes 30 vuotta sitten. Muistan, että toivoin kirjaa lahjaksi nähtyäni tv:stä kirjasta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan. Ajaton tarina joulun hengestä teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin lahjaksi saamani kirjan aina joulun alla monena vuonna peräkkäin.

Kirjan tarina lienee teillekin tuttu? Eli lyhyesti kerrottuna vanha ja varakas, mutta hyvin saita Ebenezer Scrooge käännyttää jouluaattona konttorinsa ovelta niin jouluaterialle kutsun tuovan sisarenpoikansa kuin köyhille ja vähäosaisille rahaa keräävät miehetkin. Scroogen mielestä joulu on pelkkää humpuukia ja rahanmenoa.

Illalla kotiin mentyään Scrooge saa vieraakseen seitsemän vuotta aiemmin kuolleen liikekumppaninsa Jacob Marleyn kahleissa kulkevan haamun. Haamu tulee varoittamaan Scroogea itsekkään ja rahakeskeisen elämäntavan seurauksista ja kertoo, että Scrooge saa pian vieraakseen kolme henkeä.

Menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget näyttävät Scroogelle millaista hänen elämänsä oli ennen, mitä se on nyt ja mitä tuleman pitää. Scrooge joutuu kohtaamaan itsensä sekä tekemänsä vääryydet ja päättää korjata tilanteen.

Dickens kirjoitti kirjan vain kuudessa viikossa, ja se julkaistiin 19. joulukuuta 1843. Kirjasta tuli valtava menestys ja brittiläisen joulun hengen muokkaaja. Kirjan alkuperäinen nimi on A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas, mutta se lyhennetään usein vain muotoon A Christmas Carol.

Wikipedia kertoo, että kirjaa on paitsi käännetty useille kielille, niin se on myös suomennettu moneen kertaan ja eri nimillä sekä usean eri kustantajan toimesta. Ensimmäinen suomennos, Joulun-aatto, on vuodelta 1878.

Kirja löytyy suomeksi myös nimillä Joulu-ilta, Jouluaatto, Joululaulu ja Saiturin joulu. Tähän kai voisi todeta kliseisesti, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Minä pääsin kirjassa vasta kohtaan, jossa ensimmäinen, eli menneiden joulujen henki on tulossa kylään, joten parasta varmaan jatkaa lukemista, jos aion saada tämän luettua tämän viikonlopun aikana (joka onneksi on pidennetty, koska itsenäisyyspäivä). 😉

Onko sinulla jokin kirja, jota tapaat lukea jouluisin? Tai lainaatko kirjastosta jouluksi aina tietyn kirjan?

Uutta kohti

Puoli vuotta on kulunut hurjaa vauhtia, ja vuosi vaihtunut uuteen. Uskomatonta, että on jo vuosi 2021! En olisi vuosi sitten osannut yhtään ennustaa millaisissa tunnelmissa ja missä tilanteessa olen tänään. Niin nopeasti kaikki voi muuttua, kuten olemme moneen kertaan nähneet ja kokeneet erityisesti menneenä vuotena.

Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että nyt juhlakauden aikana pitäisi pitää vähän lomaa ja keskittyä juhlapyhien viettoon, eikä koko ajan ajatella kaikkia niitä projekteja, joita on kehitteillä, mutta on haastavaa olla miettimättä ja ideoimatta, koska olen niin innoissani tulevaisuudesta ja kaikista edessä aukeavista mahdollisuuksista. Olen sentään saanut pidettyä itseni kurissa ja poissa tietokoneen äärestä yhtä sortumista lukuun ottamatta. Siinä on auttanut eniten se, että olen viettänyt juhlapyhiä läheisteni kanssa höpötellen, pelaten, ulkoillen ja tietysti herkutellen.

Joulu oli hieman erilainen kuin aiemmat joulut, mutta erittäin virkistävä, koska vietin sitä tosiaan muiden ihmisten seurassa, enkä yksin kotona kököttäen, kuten suuren osan vuotta 2020. Vaikka viihdyn yksinkin, niin kyllä toisten ihmisten seura antaa paljon. Aina ei tarvitse edes tehdä mitään erityistä, vaan läsnäolo riittää.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti nauttinut tänä jouluna myös niistä hetkistä, kun olen ollut yksin juhla-asuun koristellussa kodissani kynttilöiden ja joulukuusen hämyisässä valossa, ja kun olen vain lojunut sohvalla suklaarasia käden ulottuvilla elokuvia katsellen. Vaikka siivous jäikin tekemättä. Jätin sen kiireen vuoksi aattoaamuun, ja kuinka ollakaan, heräsin aattoaamuna migreeniin. Jokainen migreeniä poteva tietää, että silloin ei siivota tai tehdä mitään muutakaan, kun kohtaus on päällä. Tarinan opetus on ollut se, että joulu tulee ilman lattioiden pesua ja pölyjen pyyhintääkin, kaappien siivoamisesta puhumattakaan. Kunpa muistaisin tämän tulevina vuosinakin.

Minulla oli aikaisemmin tapana vuodenvaihteessa uuden vuoden lupausten antamisen sijaan kirjoittaa niin sanottu tilinpäätös vanhasta vuodesta ja miettiä samalla tavoitteita uudelle vuodelle. Lähestymistapa on ollut näin jälkikäteen ajateltuna aika businessmäinen ja – yllätys, yllätys – suorituskeskeinen. Tavoitteet ovat yleensä olleet mitattavia, kuten pudota painoa 6 kg, säästä x määrä euroja ja nuku vähintään 7 tuntia yössä, joten myös vanhan vuoden tilinpäätös on painottunut suorittamiseen. Olen toki asettanut muunkinlaisia tavoitteita vähän elämäntilanteesta riippuen. Ne ovat liittyneet usein uuden taidon opetteluun, matkoihin, opiskeluun tai ihmissuhteisiin. Tavoitteiden rinnalle olen kirjannut myös haaveita ja unelmia, sellaisia ”vielä jonakin päivänä” -juttuja.

Muutamiin viime vuosiin en ole enää tilinpäätöksiä kirjoitellut, ja tavoitteetkin ovat vaihtuneet päätöksiin ja haasteisiin. Muutama vuosi sitten tein päätöksen, että menen aikaisemmin nukkumaan. Olen iltavirkku, ja ajoissa nukkumaan meneminen on minulle todella haastavaa, koska herään kunnolla vasta illalla, kun pitäisi jo mennä taas nukkumaan. No, tiedätte miten sen päätöksen kanssa on käynyt. 😉

Viime vuodenvaihteessa päätin, että tiputan painoani kesäkuun loppuun mennessä, kilomäärää en enää muista, mutta arvannette miten tämän päätöksen kanssa puolestaan meni. Korona tuli ja käänsi jo alkuvuodesta kaiken päälaelleen, eikä laihduttaminen ollut ensimmäisenä mielessä siinä kaoottisessa tilanteessa. Tärkeämmältä tuntui pysyä terveenä ja hengissä.

Keväällä huomasin, että olenkin laihtunut ihan yrittämättä, koska etätyöskentelyn myötä syöminen oli säännöllistynyt ja jokaviikkoiset – joskus lähes päivittäiset – kahvilakäynnit kakkupaloineen jäivät pois. Myös unen määrä lisääntyi, ja vapaa-ajan rientoihin kuuluivat pitkälti vain kauppareissut kävellen lähikauppaan sekä lenkkeily lähimaastoissa. Jossain kohtaa kesää kävin kaverin vaa’alla ja huomasin kevään lukuisista pannukakkupäivistä sekä kesän jäätelömässäilystä huolimatta olevani 4 kg kevyempi kuin tammikuun alussa – laihduttamista laiskan naisen malliin.

Jokin aika sitten mietin, että pitäisikö tällä kertaa vaihteeksi miettiä ja kirjoittaa kunnon tavoitteet uudelle vuodelle, koska 1.1.2021 lähtien olen aivan uudessa elämäntilanteessa ja uusien haasteiden edessä, ja jotenkin tuntui, että selkeät tavoitteet pitäisivät niin sanotusti koneen käynnissä. Uuden vuoden aatonaattona, lopen uupuneena päivän asiointi- ja ostosreissusta totesin, että ei, nyt en ala kirjoittamaan mitään vuosisuunnitelmaa tavoitteineen, koska alan sitten taas helposti suorittamaan elämää sen sijaan, että antaisin elämän soljua omalla painollaan. Tietyt asiat on joka tapauksessa muutenkin hoidettava, joten turha niistä on mitään väkinäistä tavoitelistaa kirjoittaa.

Eräänä iltana nukkumaan mennessä mieleeni kuitenkin putkahti liuta asioita, jotka innostuin listaamaan:

  1. Nuku riittävästi.
  2. Syö vähemmän herkkuja.
  3. Liiku, ihan sama miten, missä ja milloin, mutta liiku.
  4. Kuuntele itseäsi, ja erityisesti kuuntele mitä kroppa kertoo. Jos kroppa haluaa lepoa, niin lepää, vaikket haluaisi.
  5. Ole joka päivä 15 minuuttia ajattelematta yhtään mitään. Makaa sohvalla tai istu jossain mukavasti ilman yhtään ajatusta, ja keskity vain hengittämään rauhallisesti.
  6. Muista hymyillä peilikuvallesi joka päivä.
  7. Käy optikolla, sillä silmien siristely aiheuttaa ryppyjä. 😉
  8. Soita tai laula joka päivä jotain. Tai ainakin joka toinen päivä.
  9. Älä osta uusia vaatteita, ellet välttämättä jotain tarvitse.
  10. Harrasta asioita, joista nautit, koska elämässä on jo ihan riittävästi pakkoja ja velvollisuuksia.

Mietin mistä ihmeestä juuri tämmöiset asiat tulivat mieleeni, mutta kun kävin läpi tätä listausta, niin huomasin, että tämä kuvastaa lyhyesti ja ytimekkäästi sitä mitä tarvitsen tai en tarvitse elämääni juuri tällä hetkellä. Tavoitelistan sijaan tämä on enemminkin tsemppilista ja muistilista, joka vähän haastaakin. Muutama kirjaamani asia tästä puuttuu – ne on tarkoitettu vain omille silmilleni.

Teetkö sinä uuden vuoden lupauksia tai päätöksiä? Tai onko sinulla tapana tehdä tilinpäätöksen tyylistä analyysiä vanhalta vuodelta ja asettaa selkeitä tavoitteita uudelle vuodelle? Vai teetkö mieluummin haastelistaa tai haavelistaa?

Itse ajattelen, että elämää voi toki hyvin elää ilman mitään lupauksia, haasteita ja tavoitteita, mutta ne tuovat mielekkyyttä ja tarkoitusta elämään. Kuten myös haaveet ja unelmat, sillä haaveista ja unelmista kumpuaa usein tavoitteita, jotka saavat tekemään töitä niiden eteen. Ilman haaveita ja unelmia oma elämäni olisi ainakin ollut tyhjempää ja tylsempää, jopa vailla toivoa. Lupauksia en itse koe niin mielekkäinä kuin haasteita. Myönnetään, olen hieman kilpailuhenkinen, ja haasteet kutittelevat sopivasti kilpailuhenkisyyttäni ja saavat ponnistelemaan enemmän.

Yksi mielekkäimmistä itse itselleni heittämistäni haasteista on ollut uupumuksen keskellä keksitty lukuhaaste. Lukeminen on ollut minulle lapsesta saakka tärkeä ja rakas harrastus, mutta uupuneena en ole jaksanut keskittyä lukemiseen, tai se on ollut vain kevyempään kirjallisuuteen ja dekkareihin keskittyvää. Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan vähintään yhden kirjan joka kuukausi, sekä lisäksi lukemaan loppuun 2 – 3 aiemmin kesken jäänyttä kirjaa vuoden aikana.

Tänä vuonna lukuhaaste ei täysin toteutunut kesän uupumusromahduksesta sekä joulukiireistä johtuen, mutta olen ihan tyytyväinen saldoon: kahdeksan uutta luettua kirjaa ja kaksi aiemmin kesken jäänyttä luettu loppuun. Yöpöydällä on lisäksi kesken kaksi marraskuussa aloitettua teosta. Joulun alla lukuaikaani veivät paitsi jouluiset puuhat, niin myös jouluisten kirjojen selailu. Etsin kirjoista reseptejä sekä koristelu- ja askarteluvinkkejä. Mutta tunnustettakoon, että usein kyllä ihan vaan fiilistelen joulua jouluaiheisia kirjoja selaten.

Nyt en malttaisi odottaa, että saan kaksi kesken olevaa kirjaa luettua loppuun ja pääsen Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt” pariin. Tämä kirja on poltellut sohvapöydällä joulukuun alusta saakka. Aihe on itselleni hyvin ajankohtainen, eli uupumus ja riittämättömyyden tunteet. Luulenkin, että jätän toisen keskeneräisistä kirjoista hetkeksi odottamaan ja tartun välillä tähän. Jouluna nimittäin huomasin, että en ole vielä uupumustani täysin selättänyt, vaikka luulin puoli vuotta siihen riittävän. Koen tarvitsevani nyt vertaistukea ja tsemppausta, jotta maltan vielä myöskin levätä, enkä ala suorittamaan vuotta 2021.

Onnea, menestystä ja voimia sinulle tähän uuteen vuoteen teitpä lupauksia tai et! Olemme kaikki ansainneet paremman uuden vuoden, vaikka viime vuosi ei itselleni yhtään hullumpi ollutkaan. Kaikki on oikeastaan kiinni asenteesta, ja vähän kyllä sattumastakin.

Toivonkin sinulle hyviä sattumia vuoteen 2021! ❤