Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Täällä ollaan taas kuukauden tauon jälkeen! Muutaman viikon mittaiseksi suunnittelemani blogin kevätloma venähtikin siis hieman pidemmäksi, ja nyt eletään jo toukokuuta.
Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, kuten se ihme, että lumikasat alkavat olla kohta muisto vain. Olen myös tavannut yli puolen vuoden tauon jälkeen vanhempani. Vietimme sisarusteni kanssa pääsiäistä heidän luonaan pitkästä aikaa koko porukalla. Kuukauteen on mahtunut lisäksi käyntejä uusissa paikoissa, kahvitteluita kavereiden kanssa ja joogaa.
Pääsiäisen jälkeiset pari viikkoa olivat kiireisiä, kun yritin töiden ohella saada samaan aikaan käsityö- ja muotoilukoulun tehtäviä valmiiksi sekä jatkaa näyttötyöni kirjoittamista levon ja yöunien kärsimättä. Kässäkoulun työt jäivät lopulta vähän kesken, mutta niihin voin onneksi keskittyä rauhassa tulevina viikkoina, tai vaikka vasta kesällä, koska niihin palataan seuraavan kerran ensi syksynä.
Kiinteistöalan koulutuksen näyttötyökin oli jäädä kesken. Pääsiäisenvietosta palatessani nimittäin tajusin, että minulla oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa tehdä erittäin keskeneräinen työni valmiiksi. Päälle iski pieni paniikki, ja olin lyömässä hanskat tiskiin näytön osalta, mutta viisas ohjaaja sai taiottua minulle pari lisäpäivää ja tsempattua minut maaliin asti. Yöunet jäivät siinä hötäkässä vähän lyhyeksi, ja niitä olenkin menneenä viikonloppuna yrittänyt saada paikattua.
Näyttötyöhän oli meillä vapaaehtoinen, sillä se on osa isännöinnin ammattitutkintoa, ja me taas opiskelimme kiinteistöassistenteiksi. Näyttötyötä ei siis olisi ollut pakko tehdä, mutta itseni tuntien olisin myöhemmin harmitellut näytön tekemättä jättämistä enemmän kuin (omasta mielestäni) hieman hätäisesti ja hutiloiden tehdyn työn palauttamista, joten oli parempi se kuitenkin tehdä valmiiksi. Ja läpikin näyttö meni arviointikeskustelussa viime viikon keskiviikkona – päivää ennen valmistujaisia.
Nyt olen siis valmis kiinteistöassistentti, ainakin paperilla. Töissä uusia asioita tulee kyllä edelleen vastaan päivittäin, mutta näinpä se tahtoo olla melkein työssä kuin työssä ja on osa työnteon mielekkyyttä.
Tällä hetkellä olen töissä samassa paikassa, jossa suoritin koulutuksen työssäoppimisjakson, ja näillä näkymin työsuhde kestää elokuun loppuun saakka. Sen pitemmälle en vielä juuri nyt uskallakaan tulevaisuutta ajatella, kun on noita muutamia muitakin projekteja kesken. Toki en olisi itselleni ja tavoilleni uskollinen, ellen olisi jo keksinyt jotain uuttakin projektia kesken olevien rinnalle – vierivä kivi ei sammaloidu.
Viime keväänä ja kesänä jäi vähän kaivelemaan, kun en uupumustoipilaana jaksanut vetää Fitfarmilta ostamiani valmennuksia läpi niin täysillä kuin olisin halunnut. Asia vaivasi siinä määrin, että jossain kohtaa tänä keväänä päätin, että kun opiskeluhommat päättyvät, niin aloitan taas jonkin liikuntavalmennuksen. Ja eilen sen sitten toteutin: sunnuntain kunniaksi ostin Rapakunto Next Step -valmennuksen.
Rapakunto Next Step -valmennus on Fitfarmin uusi valmennus. Se jatkaa Rapakunnosta eroon 30 päivässä -valmennusta, jossa olin mukana viime kesänä. Olin niin innoissani tästä uudesta valmennuksesta, että aloitinkin sen eilen jo samantien peruskunto-osuudella, eli iltalenkillä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tällä juuri alkaneella uudella viikolla tekemään myös valmennuksen lihaskunto- ja kehonhuolto-osuudet.
Että semmoisia juttuja täällä laiskan naisen nurkilla on tapahtunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Puuhaa on ollut enemmän kuin riittävästi, mutta onneksi olen pystynyt myös lepäämään ja tasaamaan kertynyttä univelkaa aina jossain välissä, ettei uupumus ole pääsyt jälleen yllättämään selän takaa.
Nyt sitten toivotaan lämpeneviä ilmoja, jotta lenkeillä tarkenisi jatkossa ilman pipoa, hanskoja ja villahousuja, ja eipä sitten muuta, paitsi rauhaa maailmaan.
❤
Jutun kuvat olen ottanut huhtikuussa 2022 Tikkurilankoskella kevättulvan aikaan
Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.
Mistä lähdettiin matkaan
Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.
Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.
Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.
Syksyllä kutsui koulunpenkki
Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.
Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.
Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.
Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.
Uusi vuosi, uudet kujeet
Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.
Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.
Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.
En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.
Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.
En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.
Yksi haaste
Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.
Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)
Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…
❤
Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa
Selasin tänään läpi puhelimessa olevia kesäkuvia etsiessäni yhtä tiettyä kuvaa. Huomioni kiinnittyi siihen, miten kauniita, iloisia ja värikkäitä kuvia viime kesältä puhelimesta löytyikään. Niistä oikein huokui onnellisuutta, voimaa ja energiaa.
Itse en tuntenut oloani aina niin iloiseksi ja energiseksi helteiden keskellä kuin miltä kuvat näyttivät, sillä epävarma tulevaisuus stressasi mieltä ja yöunet jäivät vajaiksi kuumuudessa. Kuvien selaaminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että loppujen lopuksi elämä kesällä oli hyvää ja onnellista.
Tänään, juuri nyt, olen jälleen kerran ihan tajuttoman väsynyt. Tätä kirjoittaessani kuitenkin hymyilen hassusti itsekseni ja sydämeni on pakahtua onnesta, sillä tämä väsymys on pitkästä aikaa hyvää väsymystä. Se on niin sanotusti normaalisti syntynyttä, ja tuntuukin erilaiselta kuin se synkkä, koko elämänvoiman nielevä väsymys, jota vuosikaudet podin.
Väsymykseni juuri tänä sumuisena syyskuisena sunnuntai-iltana johtuu pääosin siitä, että olen joka aamu menneellä viikolla joutunut nousemaan ylös paljon aikaisemmin kuin mihin olen reilun puolen vuoden ajan itseni totuttanut. Ja se on ollut ihan kamalan ihanaa!
Osittain taas olen itse syypää tähän olotilaan, koska olen valvonut joka ilta liian myöhään. En vain jostain syystä ole saanut mentyä aikaisin nukkumaan. Voi olla, että (iloisilla) ylikierroksilla on osuutta asiaan.
Kuten muutama viikko sitten kerroin, niin pääsin mukaan koulutukseen, joka alkoi tällä viikolla. Meitä on yhteensä parisenkymmentä innostunutta ja motivoitunutta alanvaihtajaa, ja seuraavat kaksi kuukautta opiskelemme täsmätietoa kiinteistö- ja isännöintialasta.
Teoriaosuuden jälkeen meillä alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää ensi kevääseen asti, ellei työelämä imaise sisäänsä vakituisen paikan muodossa tässä välillä, tai jokin muu suunnitelma ota tuulta siipiensä alle ja vie mennessään. Niinkin voi käydä. 😉
(Piti käydä välillä iltapesulla edistämässä aikaisempaa nukkumaanmenoa. Lupasin nimittäin perjantaina itselleni, että tulevalla viikolla olen nukkumassa vähintään puoli tuntia aiemmin kuin menneellä viikolla. Eli nyt sormet viuhumaan, hoplaa.)
Parisen viikkoa sitten taisin mainita myös, että tämä koulutus ei ollut itselleni mikään paniikkiratkaisu tai hetken huraus, vaan olen miettinyt sitä viimeiset kuusi vuotta. Uupumus esti minua kuitenkin hakeutumasta aiemmin alan koulutukseen, koska se olisi silloin pitänyt suorittaa töiden ohella, ja uupuneena siihen ei tietenkään olisi ollut resursseja.
Kipinä tälle alalle syttyi juurikin tuossa kuutisen vuotta sitten asunnonvaihtorumban yhteydessä sekä yhden alalla olevan ystävän kanssa jutellessa. Siitä asti se kipinä on kytenyt, välillä pienemmin ja välillä isommin.
Voitte kuvitella, miten onnellinen olen nyt, kun vihdoinkin pääsen toteuttamaan yhtä unelmaani. Ja pohjalaisena olen mielikuvissani toki jo jossain urani huipulla alan korkeimmilla paikoilla, enkä vasta aloitteleva kiinteistöassistentti. Hahhah.
Epäilyksiäkin on toki ollut siitä, että teinkö oikean ratkaisun, ja olisiko pitänyt kuitenkin hakea opiskelemaan jotain muuta, mutta tällä viikolla olen sisäistänyt, että sen voin tehdä myöhemminkin, jos sille tuntuu. Töiden etsiminen jatkuu joka tapauksessa, sillä harjoittelupaikka pitää löytää marraskuun alkuun mennessä. (Iiik. Jännää.)
Alkuviikon epäilysten jälkeen olen siis todennut olevani täysin oikeassa paikassa. Ja mikä parasta, ympärilläni on yhtä motivoituneita ja innostuneita ihmisiä, joiden energia on kannatellut läpi väsyneimmänkin päivän.
❤
(Kuvat on otettu Laila Pullisen veistospuisto & kotimuseosta Vantaaltapari viikkoa sitten.)
Elettiin juhannuksen ja Pohjois-Karjalan mökkiviikon jälkeistä aikaa. Helteet jatkoivat hemmotteluaan, mutta minä istuin kotona sisällä tietokoneen ääressä Urapolku-valmennuksessa, katsoin YouTubesta Riikka Pajusen vuonna 2015 Monster Klubi -työnhakutapahtumassa pitämää puheenvuoroa piilotyöpaikkojen löytämisestä ja unelmoin uintiretkestä. Sivusilmällä vahdin, etteivät ulkona liihottelevat nokkosperhoset lennähtele sisätiloihin avonaisesta ikkunasta tai ovesta.
Pajusen puheenvuoro oli jotenkin erityisen inspiroiva, mutta ei niinkään piilotyöpaikkoja, vaan oman itsensä ja intohimonsa löytämistä koskien. Me olimme saaneet tehtäväksi poimia tallenteelta jokunen työnhakuun liittyvä idea tai ajatus, lukumäärää en enää muista, mutta sen muistan, että lähes kaikilla valmennettavilla taisi se lukumäärä mennä roimasti yli annetun.
Itse olin kirjoittanut muistivihkooni ylimmäksi: fokus omassa kiinnostuksessa, jopa intohimossa, ei CV:ssä tai koulutuksessa tai muiden mielipiteissä. Ja alimmaksi olin raapustanut: taito + kiinnostus = vahvuudet. Näiden väliin olin kirjoittanut seitsemän muuta kohtaa muun muassa motivaatiosta, asenteesta ja osaamisesta, mutta ylin ja alin rivi resonoivat minussa vahvimmin: juuri näitä sanoja olin jo monta kuukautta odottanut kuulevani jonkun muun suusta. Pelkkä mutu ei ollut minua vakuuttanut.
Fyysisesti koneen ääressä, henkisesti vielä jollain rannalla matkalla kotiin Pohjois-Karjalasta
Syy siihen, miksi Pajusen puheenvuoro niin kosketti, oli se, että olin edellisenä iltana täyttänyt innosta puhkuen hakemuksen yhteen koulutukseen. Olin miettinyt kyseistä koulutusta jo monta vuotta, mutta opiskelu kokopäivätyön ohessa ei ollut innostanut, sillä tiesin kokemuksesta miten rankkaa se voi olla. Tunsin sinä iltana, että nyt oli tilaisuuteni tullut, nyt tai ei koskaan.
Eikä hakemusten täyttäminen suinkaan siihen yhteen jäänyt, vaan lisäksi olin löytänyt vielä toisen, enemmän harrastuspohjalta suoritettavan (osa)tutkinnon, jota en ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta joka tuntui heti omalta jutulta. Oma intohimo ja kiinnostus tuntuivat siinä kohtaavan tavalla, joka löi itsenikin ällikällä.
Omaa kieltään innostuksestani kertoo ehkä kommentti, jonka sain viimeisenä valmennuspäivänä kanssavalmennettavilta sekä valmentajalta. Kun kävimme läpi kunkin jatkosuunnitelmia, niin silmäni kuulema loistivat bittiavaruuden yli, kun kerroin jälkimmäisestä tutkinnosta. Osa oli sitä mieltä, että minun kannattaisi unohtaa ensiksi mainitsemani ja keskittyä vain jälkimmäiseen, mutta itse halusin tietysti, ei enempää, eikä vähempää kuin molemmat.
Joskus pitää rohkeasti astua sillalle, vaikka se näyttäisi hieman erikoiselle
En oikein tiennyt silloin, enkä kyllä tiedä nytkään, että miksi halusin hakea molempiin paikkoihin, mutta nämä jutut eivät aina ole tiedon asioita. Koska oma järkikään ei siinä kohtaa, kerrankaan, jarrutellut, niin miksipä olisin alkanut painaa jarrua pohjaan, kun niin vahvasti tunsin pitkästä aikaa, että juuri näin minun tulee nyt tehdä ja että joku tarkoitus tällä on, vaikken vielä tiedä mikä se on.
Voitte arvata, että loppukesä kului melkoisessa jännityksessä jatkoinfoja odotellessa. Se saattoi ehkä heijastua noihin aiempiin blogiteksteihinikin. 😉 Jännittämisen ohessa jatkoin tietysti työpaikkojen etsimistä, ja siinä sivussa yritin nauttia kesästä.
Tapahtui noin kaksi viikkoa sitten…
Oli keskiviikko. Olin ollut sinä päivänä jotenkin erityisen ahdistunut. En ollut jaksanut edes avata tietokonetta, saati sähköpostia, vaan olin neulonut koko päivän. Ystäväni soitti illansuussa, ja taisin kaataa ahdistustani hänenkin niskaansa (anteeksi siitä!).
Puhelun jälkeen ajattelin lähteä lenkille hakemaan helpotusta olooni, mutta olimme puhuneet niin kauan, että pimeys kolkutteli jo ikkunoiden takana. Niinpä päädyin jäämään kodin valoon ja lämpöön tekemään sisätreenit.
Ahdistus jää yleensä lenkkipolun varrelle
Sähköpostista valmennusohjelman linkkiä etsiessäni silmiini osui ohimennen viesti ”Sinulle on postia” ja lähettäjänä TE-palvelut. Taisin ajatella, että voi ei, mitähän sieltä nyt on tulossa, ja jatkoin valmennusohjelmaan. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun treenien ja iltapalan jälkeen keskityin viimein lukemaan viestejä läpi ja totesin saaneeni kutsun haastatteluun kahden viikon päähän.
Luulisi, että ahdistukseni olisi siinä kohtaa helpottanut, mutta eiiiii. Siitähän se vasta kasvoikin uusiin sfääreihin, kun aloin miettimään, että entä jos olenkin hakenut ihan väärään koulutukseen, vaikka sitä viimeiset kuusi vuotta olenkin miettinyt. Ja ihan kamalaa, jos vaikka pääsen mukaan, kun enhän mä varmaan kykene siihen. Ja vielä hirveämpää, jos kaiken huipuksi työllistyn alalle, kun enhän mä mitään osaa. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?!?! Klassinen huijarisyndrooma se sieltä nosti päätään, yllätyys.
Tapahtui noin viikko sitten…
Olin ostanut alennusmyynnistä siistin valkopohjaisen raidallisen paidan, jonka ajattelin sopivan hyvin haastatteluihin. (Tokihan niitä tulisi useampi, kun ei kai nyt ensimmäinen haastattelu voi natsata.) Olin laittanut paidan käyttöönottopesuun yhdessä muiden valkoisten vaatteiden kanssa, mutta koko koneellisesta ainoana juuri se paita oli ottanut jostain väriä itseensä ja kuivui pesun jälkeen narulla murheellisen näköisten sinisten läiskien täplittämänä.
Katsoin paitaa ja ajattelin, että tämä on selkeä merkki siitä, ettei minun pidä mennä haastatteluun. Ja ahdistuin taas lisää.
Unelmillakin on siivet – otatko ne vastaan vai annatko lentää pois?
Seuraavana päivänä tein reklamaation paidasta, koska luulin, että väri oli peräisin sen raidoista, mutta päivän mietittyäni päätin kokeilla pestä paidan vielä kerran, jos värjäymät vaikka häviäisivätkin.
Tuli jotenkin sellainen sisuuntumisen puuska, kun työnsin paitaa uudelleen pesukoneeseen. Että havuja p**kele ja se värihän muuten nyt lähtee! Ja sehän lähtikin melkein kokonaan. Onneksi en langennut oman epävarmuuteni ansaan ja perunut haastatteluun menoa tai turhaan palauttanut paitaa.
Tapahtui kaksi päivää sitten…
Tiistaiaamu valkeni harmaana, mutta poutaisena. Nukuin yön levottomasti, ja unta kertyi vain viitisen tuntia, mutta oli pakko nousta ylös ja lähteä liikkeelle, sillä oli haastattelupäivä.
Heräsin kunnolla vasta hyytävässä kylmyydessä bussipysäkille kävellessäni. ”Minne se lämpö katosi?”, ihmettelin itsekseni. Haastattelupaikkaan päästessäni tunsin itseni jo suorastaan pirteäksi ja katselin mielenkiinnolla ympärilläni olevaa sisustusta sekä arkkitehtuuria.
Minulle tuli hassun ristiriitainen olo. Toisaalta tunsin oloni hyvin kotoisaksi ja pystyin hyvin kuvittelemaan itseni liikkumaan rakennuksessa, mutta toisaalta en tuntenut kuuluvani sinne – erikoinen tilanne haastatteluvuoroaan odottavalle.
Itse haastattelutilanne oli nopeahko ja miellyttävä, mutta lähtiessä minulle tuli tunne, että se oli siinä – en varmasti tule valituksi. Hakijoita oli kuitenkin yli 130, joista sisään otettaisiin vähän yli 20, joten olisin onnekas, jos kuuluisin koulutukseen valittujen joukkoon. Valituille ilmoitettaisiin valinnasta viimeistään perjantaina, eli taas olisi jännitettävä pari päivää lisää.
Voimalause epävarmuuden hetkelle
Hermoja rauhoittaakseni, sekä yhden Digestive-keksin ja vajaan teekupposen voimalla käyvää kroppaa ruokkiakseni hurautin haastattelun jälkeen junalla lähimmän kauppakeskuksen suojiin vaeltelemaan. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, joten päätin kierrellä vähän kauppoja lounaspaikkojen väljentymistä odotellessani.
Yhden puodin kassalla ostostani maksaessani osui silmiini kassapöydän magneettirivistöstä sanat ”sinä riität”. Sanat osuivat paitsi silmiini, niin johonkin sieluni syvyyksiin ja antoivat minulle hetkessä aimo annoksen voimaa. Arvata saattaa, että sanat osuivat sinä iltana silmiini myös jääkaappini ovesta, monta kertaa.
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 13.01…
Ajattelin ennen päiväkahvia tyhjentää astianpesukoneen, jotta saisin tiskipöydältä likaiset astiat vuorostaan koneeseen ja keittiön siistiksi. Pää ylipitkistä yöunista pöhnäisenä ja liikkeet jähmeinä onnistuin pudottamaan pöydältä kahden mukin pinon lattialle, kiitos sisempään mukiin laittamani pitkävartisen lusikan, joka toimi vipuvartena.
Alempi muki säilyi pudotuksessa täysin ehjänä, mutta ylempänä ollut Taika-muki pirstoutui lattialle muruiksi ja palasiksi. Vaikka minua harmittikin, että hyvä muki meni rikki, niin olin ihmeen tyyni alkaessani koota isompia palasia pois lattialta.
Onnensirpaleita?
Tässä vaiheessa huomasin, että yhdestä varpaasta tulee verta ja lähdin huuhtomaan sitä kylpyhuoneeseen. Matkalla muistin, että sirpaleethan tuovat onnea, ja totesin, että mukin rikkoutumisen täytyi olla merkki jostain lähestyvästä hyvästä. Ja vaihtoehtojahan oli mielessä tasan kaksi: joko pääsisin koulutukseen tai sitten en, ja kumpikin vaihtoehto olisi oikea – sirpaleet sen kertoivat. (No oli se lottovoittokin mielessä, milloinpa ei olisi, hah.)
Omista ajatuksistani hämmentyneenä imuroin sirpaleiden lisäksi samaan syssyyn koko muunkin huushollin ennen kuin laitoin kahvin tippumaan ja antauduin katsomaan televisiosta iltapäivän sisustusohjelmia. Otin kahvin seuraksi jäätelöä, ihan vain hermoja rauhoittaakseni (tätä en usko itsekään).
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 19.11…
Äiti soitti. Olin juuri hetkeä aikaisemmin äärimmäisen stressaantuneena sulkenut stressin hallinnasta kertovan webinaarin ja avannut OmaPostiin tulleen kirjeen. En yhtään aavistanut mitä kirje koski, mutta ei se voinut ainakaan koulutusta koskea, koska tieto valituille tulisi vasta torstaina tai perjantaina. Mieleeni nousi kuitenkin ystäväni edellisenä iltana puhelimessa lausuma viisaus.
Elämän tuulissa täytyy vain luottaa omiin siipiinsä
Olin jälleen kerran tuskaillut ystävälle sitä, että olinkohan nyt varmasti tehnyt oikean ratkaisun hakiessani koulutukseen, ja entä jos nyt sitten pääsenkin siihen, ja apua!!! Ystäväni oli todennut rauhalliseen tapaansa, että sitten kun tieto tulee tai ei tule, niin tiedän reaktiostani siihen, että oliko ratkaisu oikea. Ja niin juuri tapahtui.
Kun avasin kirjeen ja näin mitä se koski, niin leveä hymy levisi kasvoilleni ja kropan valtasi miellyttävä, suorastaan lempeä rauha. Samalla vastasin puhelimeen: ”Äiti, mä pääsin siihen koulutukseen.”
Kello on nyt 4.02, ja minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en voinut vastustaa kiusausta valvoa ja kirjoittaa, koska mä vielä voin. Kohta, ihan liian pian ja samalla jo pitkään odotettuna, elämä muuttuu taas toimistoaikaan.
Ja se toinen koulutus, josta alussa mainitsin… Jääköön se vielä salaisuudeksi.
Laiskan Naisen elämää 