Tammikuu tuntuu tänä vuonna suorastaan kiitävän kohti loppuaan, kun oma kroppa puolestaan tuntuu jarruttavan joka käänteessä. Käydään siis jatkuvaa taistelua, tai tasapainoilua – miten sen nyt sitten haluaakin ilmaista – ajan ja jaksamisen kanssa, minä ja kehoni.
Toistaiseksi olen useimmiten taipunut kehoni tahtoon levätä, vaikka se olisikin merkinnyt pölyistä kotia tai valmisruokien syömistä. Välillä taas ratkaisun kehon ja mielen (= suorittajaminäni) taisteluun on tarjonnut universumi tullessaan vastaan yllättävillä tavoilla. Se on näin auttanut pois muutamista stressaavista tilanteista, joissa aikataulut ovat painaneet päälle ja sydämeni on sykkinyt vähän liian nopeasti.
Parina viime viikkona olen yrittänyt moneen otteeseen kirjoittaa kesken olevaa blogitekstiä joulukuusta, mutta joka kerta vain aloitan sen alusta hieman eri sanoilla. Tänään tajusin, että joulusta alkaa olla jo kuukausi aikaa, ja jäin miettimään, että onko juttua edes mielekästä enää kirjoittaa loppuun. Toisaalta tiedän, että keskeneräisyys jää harmittamaan, joten päätin saada sen valmiiksi. Aikaahan minulla vielä on, sillä edellisessä postauksessa taisin asettaa jutun aikatauluksi vain ”tammikuun aikana”.
Tässä kuussa olen joutunut pohtimaan myös, että olenko voimien vaivihkaisesta palautumisesta innostuneena haukannut liian suuren palan elämää ja työntänyt lusikkani liian moneen soppaan. Olen joutunut tunnustelemaan, että uuvutanko itseni uudelleen, painanko taas täysillä kohti pohjaa, vaikka vasta ihan vähän aikaa sitten olen juuri ja juuri noussut pinnalle. Heti perään olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämähän on nyt se minun oppimisen paikkani: nyt jos koskaan minun pitää ymmärtää tehdä toisin, ettei uupumus pääse taas voitolle.
Tällä viikolla keskityinkin iltaisin kotona enimmäkseen seuraamaan, miten jouluksi ostettu amaryllis puhkesi uudestaan kukkaan.
Se kasvatti ensin puolimetrisen kukkavarren ja siihen neljä pulleaa nuppua. Perjantaina, kun tein opiskeluuni liittyviä verkkokursseja, avautui ensimmäinen kukka. Siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittamaan näyttötyötä, avautui hiljalleen toinen. Lauantaiaamuna kukkia oli jo kolme, ja jouduin lisäämään kukalle toisen tukikepin, jottei se kaatuisi.
Tänään, aivan kuin viikon päättävän sunnuntain kunniaksi, oli viimeinenkin nuppu puhjennut täyteen loistoonsa, ja koko kasvi oli samalla kääntynyt kallelleen ikkunaan päin.
Jos kaatuminen nyt edelleen tukikepeistä huolimatta uhkaakin painavaa kukkavartta, niin tiedän, että sen ottaa vastaan tukeva ikkunalasi, joka ei amarylliksen painoa hätkähdä. Ja aamulla lasi päästää lävitseen taas uuden päivän valon.
❤
Laiskan Naisen elämää 