Olen luovuttanut.
Mietin ensin, etten kirjoita tähän postaukseen mitään muuta kuin tuon ensimmäisen lauseen, mutta sitten tajusin, että tästä olisi tullut turhan dramaattinen. Väärinkäsityksen mahdollisuus olisi ollut noin 98 %, vaikkei tässä mikään suuri draama tai tragedia ole menossa. Olen vain luovuttanut.
Olen luovuttanut nimittäin uni- ja päivärytmin suhteen, koskien niiden etsimistä ja löytämistä ja kohdistamista ja tasapainoa, ja mitä kaikkea. Ei vaan jaksa, kun uni on mitä sattuun, ja päivätkin ovat mitä sattuun.
Totesin noin viikko sitten, kun yhtenä yönä valvoin vaihteeksi aamuviiteen asti, että pääsen helpommalla, kun elän hetkessä, enkä mieti koko ajan, monenko aikaan nyt teen minkäkin kotityön tai hoidan paperihommia. Päätin, että vietän jokaisen hetken miten mieleni tekee ja miten huvittaa, kun nyt siihen kerrankin on mahdollisuus. Päätin, että tartun siihen, mitä mikäkin päivä tai yö sattuu tarjoamaan – oikein klassisesti, ja vähän kliseisestikin, carpe diem, nainen!
Päätös hetkessä elämisestä on huomattavasti helpottanut elämääni ja oloani. Olen itse asiassa saanut päivisin enemmän aikaankin kaikenlaista nyt, kun lopetin turhan tekemisten suunnittelun ja aikatauluttamisen. Luulen, että enemmän kuin suunnitelmani ja aikatauluni, minua hallitsi stressi niiden noudattamisesta. Ja se stressi paitsi esti minua saamasta aikaan asioita, niin myös esti päivärytmin muodostumisen luonnollisesti, ilman pakkoa. Pakko ei aina ole paras lääke.
Tärkeintähän kuitenkin on saada päivisin tehtyä tärkeät ja akuutit asiat, sekä ne asiat, jotka täytyy hoitaa joka tapauksessa. Muut hommat voi tehdä sitten joskus, kun jaksaa, ehtii tai muistaa.
Olen tajunnut, että päivän kaikista tärkein asia on nousta ylös sängystä – siitä on ihan äärettömän hyvä aloittaa päivä. Kaikki muu tekeminen ylösnousun jälkeen on pelkkää plussaa sille päivälle. Toiseksi tärkein asia on mennä nukkumaan illalla, tai yöllä – kunhan nyt vaan menee.
Olin vuodenvaihteessa tehnyt selkeät suunnitelmat (hyvä, etten lukujärjestystä) miten päiväni vietän tammikuun alusta alkaen, tavoitteellisesti ja systemaattisesti, eli tehokkaasti suorittaen. Ensin agendani sotki se pidempi unettomuusjakso ja sitten unettomuudesta palautuminen. Muutama viikko sitten mietin vielä ihan tosissani, että voisin yrittää toteuttaa suunnittelemaani päivärytmiä to do -listoineen, mutta olen yllättänyt itsenikin luopuessani moisesta hulluudesta.
Sen sijaan olen ottanut päivistä kaiken irti. Olen testannut leivontaohjeita, kävellyt kauppaan pidemmän kaavan kautta, nauttinut imuroimisesta ja auringonpaisteesta, nukkunut päiväunia, kuunnellut musiikkia sohvalla maaten, pälättänyt puhelimessa tuntikausia, lukenut lehtiä ja kirjoja, opetellut koodausta, suunnitellut kodin sisustusta uusiksi, aloittanut huivin yhteisneulonnan, ja kaikkea sellaista pientä kivaa. Ihan mihin aikaan sattuun.
Parasta on ehkä ollut se, etten ole enää miettinyt joka asiaa, että nyt voisin tehdä sitä tai tätä, tai että sekin pitäisi tehdä. Olen vain mennyt ja tehnyt, välillä ihan huomaamattani. Minusta se on merkki siitä, että olen tosiaankin oppinut taas elämään hetkessä, mutta samalla se on merkki siitä, että voimani ovat palaamassa uupumuksen jäljiltä. Elämässä on jälleen mielekkyyttä, ja alan saada sen myötä tiettyä hyvää, kadoksissa ollutta rutiinia takaisin elämääni.
Rutiinihan on sitä, mikä sujuu huomaamatta, ainakin yleensä. Joskus se voi olla myös tylsistyttävää, tai ärsyttävääkin, mutta hyvä rutiini rytmittää elämäämme, niin päiviä kuin öitäkin, jopa unta. Rutiini luo myös turvallisuuden ja hallinnan tunnetta elämään.
Toistaiseksi minulle riittää päivieni rytmittämiseen ja rutiiniksi se, että nousen aamuhkolla ylös ja menen illahkolla nukkumaan, pesen hampaani, muistan syödä säännöllisesti (tämä on kyllä harvoin ollut ongelma, hah) ja luen sähköpostini. Ja että istun koneen äärellä iltaisin, kun jokin harrastekursseistani alkaa. Kaikki muu tekeminen näiden raamien sisällä on pelkkää plussaa.
Päätös luovuttaa – hylätä liian tarkka päivien, ja koko elämän, suunnittelu – ja elää hetkessä, on saanut alkuvuotta hallinneen tunteen haahuilemisesta ja hengailusta läpi päivien katoamaan. En tunne enää itseäni laiskaksi ja aikaansaamattomaksi, joksi tunsin itseni silloin, kun päähänpinttymä päivä- ja unirytmin palauttamisesta normaaliksi, aikaan ennen koronaa, valtasi mieleni.
Olen oppinut nyt sen, että kun tarttuu hetkiin, ja tekee joka päivä edes jotain, niin yhtäkkiä päätyykin hallitsemaan aikaansa, ja yllättäen päiviinkin tulee rytmiä ihan itsestään.
Miten tarkkaan sinä suunnittelet päiväsi, ja onko sinulla tarkka päivärytmi? Kestääkö rytmisi yhtään poikkeamaa ilman, että koko pakka hajoaa palasiksi? Osaatko tarttua hetkiin, myös työviikon aikana?
❤
Laiskan Naisen elämää 