Kolmas joulukuuta oli pitkän tuntuinen päivä. Kun lähdin aamulla kotoa puoli kahdeksan maissa pakkasen nipistellessä poskia, oli vielä pimeää. Aiemmin maata peittänyt höyhenenkevyt pakkaslumi oli lähtenyt yön aikana tuulen mukaan ja jättänyt jälkeensä pelkkää mustuutta.
Kun palasin myöhemmin illalla kotiin, oli taas pimeää, mutta jossain välissä iltaa oli alkanut sataa lunta. Suuria hiutaleita leijaili hiljalleen alas säkkipimeältä taivaalta. Lähes tyynessä säässä ne tipahtivat alas juuri siihen kohtaan, johon niiden oli määrä tipahtaa, ja ne peittivät alleen kerros kerrokselta kaiken, mitä niiden edessä sattui olemaan.
Kävelin kotiin hitaasti nauttien samalla täysin rinnoin tuosta talven tarjoamasta valkoisesta näytelmästä. Edes ajoittain yllättävä viimanpuuska koillisesta ei häirinnyt keskittymistäni, kun bongailin katulamppujen valossa kimaltavia lumitähtiä sieltä täältä.
Yhtäkkiä kesken matkan pääni valtasi Carol of the Bellsin helisevä sävelkulku. Se toi mukanaan hyviä muistoja menneiltä vuosilta, etenkin talvista ja jouluista, aina hamasta nuoruudesta asti. Muistot vilisivät pääni läpi kuin filminauha.
Näin oli käynyt usein tänä syksynä, että yhtäkkiä jokin laukaisi mielessäni hyvien muistojen kuvavirran. Se oli tapahtunut pari kertaa kesken luennon ja kerran matkalla asemalle, junassa istuessa ja kerran lounastauolla silloin vielä outojen ihmisten keskellä.
Osan päässäni vilisevistä tapahtumista olin tyystin unohtanut. Osan taas olin muistanut, mutta tajusin, etten ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut käsitellä niitä, vaikka ne olivat hyviä asioita, vaan olin siirtänyt ne mielessäni johonkin mappi ö:hön odottamaan parempaa hetkeä. Katselinkin joka kerta kuvien virtaa uteliaana, että mitä sieltä sillä kertaa tulisi.
Olin ymmärtänyt syksyllä melko nopeasti, että hyviä muistoja esiin nostamalla mieleni korjasi ja vahvisti itse itseään, ja että tämä oli merkki siitä, että olin saavuttanut jonkin uuden tason uupumuksesta toipumisessa. Nyt lumisateessa kotiin kävellessäni ymmärsin lisäksi sen, että hyvien muistojen kuvavirran oli tarkoitus karkoittaa menneisyyden aaveet, kaikki ne mieltä painaneet huonot asiat, ja että minun pitäisi antaa niille tilaa kadota, jollen haluaisi viettää loppuelämääni aaveiden vaikerrusta ja valitusta kuunnellen.
Ihmisen mieli on kyllä todella viisas. Se kertoo meille mielenkiintoisia asioita, kun vain keskitymme kuuntelemaan.
Minun ajatukseni palasivat käytännön tasolle, kun pääsin lumisateesta lämpimään kotiin. Laitoin pyykkikoneen pyörimään ja siivosin keittiön sotkut. Joulukorttipaja odotti ruokapöydällä, mutta en jaksanut enää tänään käydä sen kimppuun.
Teekupillisen ja parin leipäpalan jälkeen huomasin kaivelevani kirjahyllystä esiin kauan sitten joululahjaksi saamaani kirjaa. Se oli tullut mieleeni lumisateesta ja menneisyyden aaveista. En ollut lukenut sitä moneen vuoteen, mutta tänä viikonloppuna avaisin sen.
Laiskan Naisen elämää 