Unettomuuden vaarat – laiskan naisen extreme-elämää väsymyksen vallassa

Täällä blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viime aikoina, sillä en ole väsymykseltäni jaksanut keskittyä kirjoittamiseen. Monta juttua olen kyllä aloittanut, mutta lopettaminen onkin ollut sitten se ylitsepääsemättömän vaikea osuus – väsymyksen aiheuttama aivosumu on hämärtänyt ajatukset ja sanat ovat hukkuneet jonnekin pään syvyyksiin. Väsymyksen takana on jälleen kerran ollut vanha tuttu nukahtamisongelma.

Se alkoi kolmisen viikkoa sitten. Olin juuri saanut levättyä pois joulutohinoiden jättämää uupumusta ja jaksoin taas puuhastella. Koronatilanne hieman masensi, joten odotin innoissani harrastusten alkamista joulutauon jälkeen. Sitten iski päälle nukahtamisongelma. Uni ei vaan millään tullut ennen aamuyön tunteja, ja päivät alkoivat kulua sumussa. En saanut tehtyä mitään paperi- tai kotihommia perusjuttuja lukuunottamatta, ja ne tekisin unissanikin – päällä on silloin varmaan se sama autopilotti, jonka avulla toiset ajavat väsyneenä autoa.

Väsymyksen vuoksi harkintakykyni petti ja aloin elää vaarallisesti sortuen äärimmäisiin tekoihin. No, vitsivitsi. Hieman ehkä liioittelin, mutta oikeasti pitempiaikainen unettomuus voi aiheuttaa vaaratilanteita ja onnettomuuksia. Niin kävi minullekin, eikä ollut ensimmäinen kerta.

Ensimmäisen valvotun viikon ajan olin väsymyksestä huolimatta ihan toimintakykyinen, koska pystyin sillä viikolla venyttämään unta ja ylösnousua aamupäivään asti. Viikon päätteeksi sain päähäni, että haluan leipoa suklaahippukeksejä. Ohjeen mukaan niihin kannattaa käyttää Tescon suklaahippuja, ja niitä myytiin tietysti siinä kotoa kauempana olevassa ruokakaupassa. Eikun kävellen kauppaan läpi hankien ja nietosten, ja suklaahiput mukaan. Kotimatkalla liukastuin ja kaatua rojahdin parin kirosanan kera oikean käteni ja polveni ottaessa vastaan jäisen tantereen.

Mitään ei mennyt rikki ostoskassissa – kerrankin unohdin ostaa kananmunat oikeaan aikaan – ja vaatteetkin säilyivät ehjinä. Siitäpä sitten köpöttelin ostoksineni hitaasti ja varovaisesti kohti kotia, ja matkalla otin innoissani kuvia upeista lumisista ja huurteisista puista pimenevää pilvetöntä taivasta vasten. Kaatuminen ei siinä kohtaa tuntunut vielä missään, mutta kotona totuus lävähti silmille: polvessa oli koko polvilumpion peittävä mustelma ja mustelman keskellä ison mansikan kokoinen veripatti ja oikea käsivarsi oli turvoksissa.

Se ilta meni sohvalla makoiluksi. Sain polven veripatin lähes häviämään pitämällä sen päällä jääkaappikylmää salaattiastiaa sekä jäätelökulhoa – kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja veripatin hoidossa – mutta särky jäi niin polveen kuin käsivarteen ranteesta olkapäähän. Särky valvottikin sitten seuraavat kolme, neljä yötä. Ja kaikki tämä vain suklaahippujen tähden. (Tähän voisi melkein todeta, että ahneella on *piip* loppu, mutta koska keksit ovat edelleen leipomatta, niin se on vähän siinä ja siinä, että toteanko.. )

Seuraavalla viikolla jo aikansa odottaneet kotityöt, kuten varastolaatikoiden kantaminen varastoon, edistyivät vielä vähemmän kuin edellisellä, koska nyt olin paitsi väsynyt huonosti nukutuista öistä, niin myös puoliksi toimintakyvytön turvonneiden, venähtäneiden, mustelmaisten ja särkevien ruumiinjäsenteni vuoksi. Onneksi sillä viikolla oli verkkoluentoja ja verkkokursseja, niin ne vähän piristivät arkea, kuten myös yhtenä päivänä makoilu kosmetologilla kulmien laitossa (testasin kulmien laminointia). Taisin sinä samana päivänä sortua laskiaispullaan ja pariin pieneen suklaalevyyn….ups. Mutta koska kipu ja särky, niin en antanut omantuntoni äänen häiritä herkuttelua.

Tuo toinen uneton viikko loppui aika hurjasti. Päivät olin siis pääosin lepäillyt ja parannellut haavojani, mutta päiväunia en oikein saanut nukuttua, koska olin kehittänyt ylivireystilan. Tämä ylivireystila ei valitettavasti ollut sellainen vireystila, jossa tehdään asioita, vaikka fyysisesti kykenisikin. Se oli enemmänkin tila, jossa keskitytään pysymään hereillä vuorokauden ajasta piittaamatta. Voitte ehkä tässä kohtaa kuvitella miten ylikierroksilla koko elimistöni alkoi olla.

Perjantai-illan laulukurssin jälkeen en jaksanut enää muuta kuin syödä ja maata sohvalla. Silmät pysyivät hädin tuskin auki ja pelotti nousta sohvalta ylös, koska kävely oli epävakaata väsymyksen vuoksi. Pelkäsin myös kompastuvani johonkin ja satuttavani lisää jo ennestään kipeää polveani.

Pahimpina uupumuksen vuosina olen törmäillyt, kompastunut ja kaatunut useita kertoja, ja saanut palovammoja. Olen ollut niin väsynyt, ettei jalka tai käsi yksinkertaisesti ole totellut ja noussut siinä kohtaa, kun olisi pitänyt, tai koordinaatio on muuten pettänyt.

Olen muun muassa kompastunut ratikkakiskoihin keskellä vilkasta katua ja pudonnut keittiöjakkaralta. Olen useita kertoja törmännyt oviin ja ovenpieliin, satuttanut käsivarteni ovenkahvoihin, lyönyt polveni pöytien reunoihin ja polttanut käteni kuuman uunin reunoihin. Pari varvastakin olen murtanut. Kerran kompastuin kotona olohuoneen maton reunaan ja kädessäni ollut salaatti lensi ympäri olohuonetta.

Eräänä aamuna muutama vuosi sitten kompastuin työmatkalla jalkakäytävän reunakiveen ja kaaduin pitkin pituuttani kadulle. Ystävälliset ihmiset riensivät auttamaan minut pystyyn – yksin tuskin olisin siitä kyennyt nousemaan. Vasta töissä huomasin, että kämmenet olivat asfaltti-ihottumalla ja toinen vuoti verta. Se tapaus säikäytti minut pahanpäiväisesti, koska silloin tajusin miten pohjattoman väsynyt olin.

Mutta takaisin tähän päivään, tai oikeammin unettomuusviikkoon numero kaksi. Perjantain jälkeen tuli lauantai, kuten yleensä tulee, ja aamulla alkoi uusi kurssi. Asia oli todella mielenkiintoista, eikä väsymys tuntunut missään. Kun reilu parin tunnin setti päättyi, niin jotenkin romahdin. Tuntui, että niin kroppa kuin pääkin on haudattu syvälle hiekkaan. Vaikka olin nukkunut edellisenä yönä suhteellisen hyvin, ihme kyllä, niin se yö ei riittänyt paikkaamaan kahden viikon unettomuutta.

Olin suunnitellut siivoavani sinä päivänä, mutta päivän edetessä sydän alkoi hakata yhä nopeammin ja nopeammin lepotilassa. Kotona sisällä kävellessä tuntui, että lattia keinuu alla, puheen tuottaminen oli vaikeaa ja pyörrytti. Väsymystilaani voi siinä kohtaa verrata varmaan parin promillen humalatilaan.

Ja mitäpä ihminen tekee sellaisessa tilassa? No, alkaa leipomaan mutakakkua. Oh, dear…. Viisaampaa olisi ehkä ollut mennä päiväunille, mutta koska koko elämä ärsytti unettomuuden vuoksi ja herkkuhammasta kolotti, eikä kauppaan jaksanut lähteä, niin jotain oli tehtävä. Tunti siinä meni ja hyvä kakku tuli. Ohjeen olenkin linkittänyt aiemmin tänne: https://laiskannaisenkeittiossa.wordpress.com/2020/12/16/gluteeniton-mutakakku-sopii-myos-jouluherkutteluun/.

En kadu, että sen tein, ja kukapa nyt koskaan katuisi suklaakakun leipomista, ja tällä kertaa kakku vielä paitsi lohdutti lauantai-iltaa, sekä sunnuntai- ja maanantaipäiviäkin, niin se toimi myös hyvänä unilääkkeenä. Seuraavana yönä, kun uni ei taaskaan tullut, hiivin kello kolmen maissa jääkaapille ja leikkasin palan kakkua. Päälle lapoin kermavaahtoa ja kyytipojaksi kaadoin maitoa. Ah. Suosittelen kokeilemaan, jos mikään muu ei auta nukahtamaan. Minä ainakin simahdin alta aikayksikön, kun pääsin takaisin sänkyyn.

Oikeastaan olin aika järkyttynyt omasta kunnostani, sillä sainhan lisäksi muitakin oireita kuin ylivireyden, aivosumun, horjuvat askeleet ja sydämentykytyksiä. Vatsa nimittäin meni sekaisin, muisti pätki ja viimeiseksi tuli flunssainen olo, muttei kuitenkaan flunssaa. Onneksi tiesin menneiden vuosien perusteella mistä on kyse: kroppa huusi, tai suorastaan kirkui, että nyt pitää levätä.

Tämä viikko alkoi parilla hyvin nukutulla yöllä, mutta loppuviikko onkin ollut taas yhtä taistelua. Olen tietyssä mielessä jo luovuttanut, koska olen kokeillut nukahtamiseen kaikkia mahdollisia kotikonsteja unikoulusta alkaen. Henkisesti on nyt helpompaa taipua unettomuuden edessä kuin taistella sitä vastaan: uni tulee, jos tulee ja ei tule, jossei tule. Uskon, että luovuttaminen, tai tilanteeseen sopeutuminen, saa stressin ja kasvaneen ärtymyksen hellittämään, ja pitemmän päälle auttaa myös nukahtamisongelmaan.

Sitä en voi edelleen kuin ihmetellä, että miten olen tämmöisessä tilassa pystynyt käymään joskus töissä. Toki nuo aiemmin luetellut pienet onnettomuudet ja vahingot puhunevat omaa kieltään, sekä kaappeihin kertynyt tavaramäärä.

Muistan ennen monesti haahuilleeni töiden jälkeen väsyneenä kaupoissa ja ostaneeni usein hutiostoksia tai turhaa tavaraa. Tätä ei onneksi ole tapahtunut enää moneen vuoteen (viime kevättä ja lukuisia vaateostoksia tietystä verkkokaupasta ei lasketa, koska korona, ja kirjaostoksia ei lasketa muuten vaan, hah).

Tässä kohtaa täytyy kyllä tunnustaa, että näinä unettomuuden viikkoina on tullut tehtyä useampi ostos verkkokaupoista, mutta suklaata ja yhtä toppia lukuunottamatta kaikki on ollut tarpeellista tavaraa deodorantista lähtien. Ja heti perään kyseenalaistan suklaaostoksen turhuuden, sillä sen voimalla jaksoin kuunnella yhden pitkän iltaluennon tällä viikolla.

Tunnistatko sinä näitä oireita ja käyttäytymistapoja, jos olet joutunut joskus unettomuuden kierteeseen? Oletko joutunut väsyneenä onnettomuuksiin tai loukannut muuten itseäsi tai rikkonut jotain? Miten olet saanut unirytmistä uudelleen kiinni?

Jos tästä tilanteesta jotain muutakin olen nyt oppinut kuin tilanteeseen sopeutumisen, niin se on varovaisuus. Väsyneenä niin varovaisuus kuin tarkkaavaisuuskin, sekä harkintakyky helposti pettävät ja on altis onnettomuuksille.

Aika näyttää jatkuuko minun taisteluni unesta vai saanko uni- ja päivärytmin pian kohdilleen. Monen monta aivotyötä ja/tai lihasvoimaa vaativaa suunnitelmaa odottaa toteuttamista, joten suotavaa olisi senkin vuoksi saada nukkua kunnolla. Onneksi olen pystynyt säilyttämään positiivisen mielen muuten, paitsi ärtymystä siitä, etten jaksa tällä hetkellä tehdä sitä mitä haluaisin ja mihin olisi nyt kerrankin aikaa.

Jos ensi yönä valvotuttaa, niin tarjolla ei ole mutakakkua, mutta suklaahippuja kyllä löytyy. ❤