Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Tulin vain pikaisesti toivottamaan teille blogin lukijoille kaikkea hyvää alkaneelle uudelle vuodelle 2026 sekä kertomaan, että kässäkoulun matka jatkuu pian.
Hyvin alkanut kirjoitusputki katkesi, kun joulu pääsi yllättämään. Tänä vuonna tonttupajalla syntyi jopa pieni paniikki, kun kalenterista uhkasivat päivät loppua kesken flunssan vielä pukatessa päälle pahimmoilleen juuri joulun alla.
Joulunaika onkin minulla mennyt kokonaan ihan vaan levätessä ja voimia kerätessä. Leffoja on tullut katsottua enemmän kuin koskaan ja suklaata syötyä vähemmän kuin koskaan, kiitos tukkoisen nenän.
Täällä sohvalla suklaavajeessa lojuessa päätin, etten tee tällekään vuodelle mitään lupauksia, enkä halua tällä kertaa tehdä mitään koostettakaan viime vuodesta, kuten yleensä olen tehnyt. Viime vuosi oli sen verran raskas, etten jaksa sitä muistella muuten kuin kesäretkien muodossa, joista kirjoittelen tänne blogiin myöhemmin. Uudenvuodenlupausten ja vuosikoosteen sijaan olen miettinyt muutamia tavoitteita tälle vuodelle.
Karusellin kyyti jäi kokematta joulun alla – tänä vuonnauusi yritys
Ensimmäinen tavoite tälle vuodelle on ehkä helpommin kirjoitettu kuin tehty, eli yrittää vältellä flunssia. Tämä ei taida kyllä taida onnistua muuten kuin eristäytymällä muusta ihmiskunnasta. Toinen tavoite tälle vuodelle on kirjoittaa blogia enemmän, ja kolmas on ehtiä lukemaan enemmän. Neljäs tavoite on sekin jotain enemmän, eli ulkoilla ja liikkua enemmän. Viime vuoden loppupuolella en ehtinyt, tai päässyt, edes lenkkeilemään kertaakaan, ja sitä puuhaa on kyllä ollut todella ikävä.
Viides juttu tälle vuodelle, jonka asetin ihan tavoitteeksi, on käydä konsertissa Musiikkitalossa. Tämä on ollut mielessä niin kauan kuin Musiikkitalo on ollut pystyssä Helsingissä, mutta asia on jäänyt tähän asti ajatuksen asteelle. Päätin, että nyt on tullut aika toteuttaa tämä haave, eikä tyytyä enää vain kuuntelemaan konsertteja lineaarisesta, eli perinteisestä, televisiosta.
No niin, eipä tästä nyt ihan pikainen toivotus tullutkaan, ja on minulla vielä muutama muukin tavoite tälle vuodelle – yllätys, yllätys – mutta niistä enemmän joskus myöhemmin. Sen verran vinkkaan, että yhden tavoitteen avainsana on savi. 😉
Toivottavasti tuo minun toinen tavoitteeni toteutuu tänä vuonna ennemmin, eikä myöhemmin, ja pääsen pian kertomaan lisää käsityö- ja muotoilukoulun puuhista. Siihen asti mukavaa alkuvuotta ja kuulumisiin!
❤
Minusta haaveet pitävät ihmisen pinnalla elämän tyrskyissä ja antavat potkua ja sisua arjessa. Olenkin ollut koko ikäni aivan parantumaton haaveilija, ja se on ehkä myös osaltaan auttanut minua selviytymään elämän vaikeuksien keskellä. Mites siellä, haaveiletko, pieniä tai suuria? Oletko ajatellut toteuttaa jonkin pitkään haaveilemasi asian tänä vuonna?
Kylläpä aika on mennyt nopeasti tänä syksynä. Yhtäkkiä ollaan jo marraskuun lopussa ja joulukuun alussa, ja jouluvalmistelut ovat täyttä häkää käynnissä, mutta aivot elävät vielä jossain lokakuun loppupuolella. Lämmin syksy lienee osittain syynä siihen, että joulukuun alku tulee tänä vuonna vähän yllättäen.
Olin vahvasti sitä mieltä, että olin kirjoittanut tänne postauksen lokakuussa, mutta viimeisen postauksen päivämäärä olikin jo parin kuukauden takaa syyskuulta. Olin näköjään silloin ollut liikkeellä sillä ajatuksella, että kerron seuraavaksi viime kesän retkistä. No, nyt kun ollaan jo näin lähellä joulua, niin siirränpä suosiolla kesäretkistä kertomisen ensi vuoden puolelle. Ties jos niistä joku saisi sitten vinkkiä omiin ensi kesän reissuihinsa.
Kesäretkien sijaan kirjoittelen tänne seuraavan viikon ajan hiki päässä tarinaa matkastani käsityö- ja muotoilukoulussa. Se matka on pian tulossa päätökseensä, tai päättyy ainakin tältä erää – eikö neljä vuotta olekin mennyt vauhdilla!?! Hiki päässä puolestaan kirjoittelen takuuvarmasti, koska opintojen dokumentaation, eli portfolion, deadline lähestyy uhkaavasti.
Joulukorttiaskartelut saavat hetken vielä odottaa
Paljastettakoon tässä ja nyt samalla, jos ette ole vielä täällä blogissa huomanneet, että olen ihminen, joka jättää usein, ei siis läheskään aina, kaikenlaiset kirjoitelmat viime tippaan. Vuosia mietin itsekin, että miksi ihmeessä toimin näin ja aiheutan itse itselleni stressiä, mutta vastaus on hyvin yksinkertaisesti se, että toimin parhaiten ja tehokkaimmin pienessä stressissä ja pienen aikapaineen alla (huom. korostan tässä kohtaa tuota pieni-sanaa 😀 ).
Ajatustyötä olen toki tässäkin tapauksessa tehnyt jo pidempään sekä ottanut kuvia työvaiheista ja töistä koko neljän vuoden ajan enemmän tai vähemmän. Aina ei ole muistanut kaivaa kameraa esiin, kun on innokkaasti alkanut jotain uutta opettelemaan.
Tulen kirjoittamaan blogin kategorian ”Puuhastelut” alle yleisesti kässäkoulun kunkin vuoden opinnoista ja sen lisäksi kerron hieman tarkemmin muutamasta eri jaksosta, eli erilaisista käsityötekniikoista, joita olemme opetelleet.
Jaksot jouduin valitsemaan pitkälti sen mukaan, että miten olen muistanut ottaa työvaihekuvia ja miten valmiiksi olen saanut työt tehtyä. Jakson mielekkyydellä on saattanut olla osuutta tähän… Niitä melkein valmiitakin, eli keskeneräisiä, kässätöitä löytyy siis yhä nurkista, mutta ehkäpä ensi vuonna on sitten aikaa tehdä ne valmiiksi yksi kerrallaan.
Sen pidemmittä plörinöittä jään ainakin itse nyt innokkaana odottamaan, että millainen neljän vuoden aikamatka seuraava viikko tulee olemaan. Tervetuloa mukaan matkalle!
Heiii! Tulin taas vain huikkaamaan, että on niitä postauksia edelleen tulossa, kun vain pääsen eroon tästä lorvikatarrista, eli laiskamatotaudista, joka jäi päälle heinä-elokuun helteillä lomaillessani.
En tiedä, että mistä sain laiskamatotaudin tartunnan, mutta sitkeässä on tauti ollut, ja vetänyt veltoksi niin kehon kuin mielenkin. Kirjoita siinä sitten jotain, kun persus tahtoo vain lojua sohvalla ja pää on tyhjä ajatuksista.
Olen yrittänyt viime viikkoina hoitaa tautia suklaalla, koska aiemmin taudin hoitoon kokeilemani tuoreet mansikat, mustikat ja vadelmat eivät auttaneet. Pientä virkistymistä onkin ollut havaittavissa. (Suklaa toimii kyllä aina ja kaikkeen, ihme ainetta!) Myös viilenevä sää on selkeästi saanut liikettä niveliin ja persuksen ylös sohvalta, joten ehkä se tämä elo tästä vielä aktiivisemmaksi muuttuu.
Söderlångvikin kartanosijaitsee Kemiönsaarella meren äärellä
Oikeastihan kesä oli superkiireinen töissä ennen ja jälkeen loman, eikä alkusyksy ole ollut yhtään helpompi, joten siksi pää on ollut ihan tyhjä viime kuukausina. Viikonloppuisin taas on ollut menoja enemmän tai vähemmän kesäretkistä syksyn harrastusjuttuihin, joten ei ihme, että persus, ja koko ihminen siinä mukana, haluaa lojua sohvalla aina, kun se vaan on mahdollista.
Kesäretkistä puheen ollen, lupailin viimeksi juttua Visavuoresta, yhdestä suosikkipaikastani Suomen kamaralla. Juttu on hioutumassa edelleen luonnoksissa, kuten ehkä arvasittekin, mutta kyllä se sieltä vielä valmistuu, joku päivä.
Visavuori oli pitkän aikaa bucket-listallani, mutta nyt olen käynyt siellä jo kolmesti. Se on antanut kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että ajan mittaan myös muut listalla (joka kyllä elääkin koko ajan) olevista kohteista tulevat tutuksi ennemmin tai myöhemmin.
Söderlångvikin kartanon vanhan autotallin ja nykyisen tilapuodin seinää koristavat upeat pilarit eli karyatidit
Kuluneena kesänä pääsinkin käymään aika monessa paikassa, jossa olen pitkään halunnut käydä. Osa oli suunniteltuja reissuja ja osa tuli suunniteltujen reissujen kaupanpäällisinä, eli ex tempore -koukkauksina – tämä on sitä parasta matkailua, ettei suunnittele ihan kaikkea. Muutama paikka jäi sitten näkemättäkin, kun helle peruutti retket omalta osaltani.
Yksi suunnitelluista käyntikohteista oli Söderlångvikin kartano Dragsfjärdissä, josta jutun kuvat ovat. Siellä on pitänyt käydä jo monet kerrat, mutta vasta tänä kesänä pääsin perille asti. Ja kyllä kannatti odottaa kaikki nämä vuodet.
Mutta lisää siitä reissusta sekä Visavuoresta ja muista paikoista kuulette tässä syksyn mittaan.
Heippa hei pitkästä aikaa! Tulin vain pikaisesti huikkaamaan, että blogiin on tulossa uusia postauksia, jahka ehdin ja pääsen kirjoittamaan. Kevät oli todella kiireinen – kerron siitä vähän enemmän seuraavassa postauksessa – ja nyt kun juhannuksen alla aikaa olisi viimein ollut, niin onnistuin keräämään juhannusviikolle sekä kesäflunssan että migreenin.
Mutta tämmöistä se elämä on: vaikka kuinka suunnittelisi ja aikatauluttaisi elämäänsä ja tekemisiään, niin aina tulee jotain arvaamatonta ja yllättävää, eikä kaikki yllättävä ole aina niin kivaa ja toivottua.
Onneksi elämä osaa kuitenkin tarjota myös mukavia yllätyksiä ja jopa täysin ennalta-arvaamattomia, uskomattoman upeita ja hyvällä tavalla vähän erikoisiakin kokemuksia. Milloin sinulle on viimeksi käynyt niin, että elämä yllättää mitä ihmeellisemmällä hyvällä tavalla?
Minulle ovat viimeiset viisi vuotta olleet enemmän tai vähemmän haastavia vuosia, mutta samaan aikaan olen saanut kokea sellaisia asioita, joita en viisi vuotta sitten, vuonna 2020, näihin aikoihin vanhan työpaikan irtisanomisen jälkimainingeissa olisi osannut yhtään, tai ikinä, kuvitella tapahtuvaksi. Elämäni on muuttunut täysin, tai no, asun vielä samassa osoitteessa (toivottavasti en enää ensi vuonna) ja käytän edelleen samoja vaatteita, ja kotikin näyttää vielä aika samalta, mutta samoista ulkoisista puitteista huolimatta voin sanoa, että elämäni on muuttunut täysin, ja paljon, paljon parempaan suuntaan. (Ihan isoksi hymyksi vetää suupieliä, kun kirjoitan tätä.) Ja tietysti minä itsekin olen muuttunut, toivottavasti paljon parempaan suuntaan.
Ei ole elämä pelkkää ruusuilla tanssimista – joskus saa tanssia myös päivänkakkaroilla
Uusi postaus, tai oikeastaan kaksikin, on siis ollut viime viikkoina työn alla. Toisessa postauksessa on tulossa tarinaa yhdestä lempimuseokohteestani, eli Visavuoresta, mutta sitä ennen on pakko päästää ilmoille vähän noihin yllä mainittuihin elämän tarjoamiin yllätyksiin ja elämänmuutokseen liittyvää asiaa.
Lopuksi paljastan – tai en ainakaan muista kertoneeni tätä ennen julkisesti täällä blogissa – että mitä sanoin, kun esihenkilöni viisi vuotta sitten, kesäkuun ensimmäisiä päiviä elellessämme, ilmoitti minulle korona-ajan tapaan Teamsissä, että minut on irtisanottu.
Tätä on aika kamala kertoa, koska tiedän, että monille tuollainen irtisanomistilanne on katastrofi ja maailmanloppu, mutta minulle se ei ollut kumpaakaan niistä, vaan suuren suuri helpotus, pitkään toivottu ja odotettu uusi alku, ja huuliltani pääsikin ihan ensimmäiseksi spontaanisti ja isosti: ”JEI!” Esihenkilö näytti hölmistyneeltä, tietenkin, mutta en voinut hänelle siinä sanoa muuta kuin että niin minä sillä hetkellä oikeasti tunsin. Jälkijunassa kävin tietysti läpi saman tunneketjun kuin irtisanotut yleensä käyvät, mutta tuosta päivästä alkaen minun sisälläni alkoi taas pikku hiljaa kuplia ilo. Ilo, joka oli ollut hukassa monta vuotta. Tuskin edes tunsin enää koko sanaa. I-l-o, ilo?
Viiden vuoden takaisen ”Jein!” ja sen myötä elämääni palanneen ilon sekä kirkkaampien värien kunniaksi kävin eilen muuttamassa Blogin takana -sivulla olevan päivänkakkaraniittykuvan värilliseksi ja vaihdoin myös sivun lopussa olevan oman kuvani uuteen, viikko sitten ottamaani selfieen. Semmoinen minä nyt olen. Keski-ikäinen. Vähän vielä väsynyt, mutta iloinen ja onnellinen. Jei.
Seuraavia postauksia odotellessa tämän iloisen ja onnellisen keski-ikäisen naisen kuvan voi käydä katsomassa Blogin takana -sivulla. Jei. Sieltä löytyy myös tarina tämän blogin taustasta ja synnystä, jos se on sinulle vielä tuntematon.
Minä puolestani jatkan omaa tarinaani seuraavassa blogipostauksessa. Kuulumisiin siihen asti! ❤
PS. Tämä postaus syntyi vähän reilussa tunnissa. Täytyy ehkä alkaa kirjoittaa useammin spontaaneja huikkauksia… 😀
Päätin toissapäivänä, tiistaina tammikuun 30. päivä, olla reipas ja ottaa päivän projektiksi tämän vuoden ensimmäisen blogitekstin kirjoittamisen, mutta matkaan tuli hieman haasteita pitkän tauon jälkeen, eli tietysti jälleen taistelin tekniikan kanssa, kuten viime tammikuussakin. Ehkäpä otan tästä nyt opikseni sen, että muun muassa selainten päivitykset kannattaa tehdä ajallaan, niin saa esimerkiksi oman bloginsa sekä blogialustan olennaiset työkalut ja valikot näkyviin.
Mutta tosiaan, kirjoitustaukoni oli jälleen pitkä. Viime marras-joulukuun vaihteessa olin jossain positiivisuuspuuskassa yltiöoptimistinen ajankäytön ja omien resurssieni suhteen, mutta niinhän siinä kävi, että joulukuu yllätti jälleen nopeudellaan, enkä ehtinyt kirjoittamaan joulukuussa yhtä blogijuttua enempää. Osasyyllinen kirjoitustaukoon oli myös koko viime syksyn sekä alkutalven jatkunut puolikuntoinen olotila ja tautikierre, jonka vuoksi pää on ollut näihin päiviin saakka aika lailla tyhjä muista kuin työhön ja akuutteihin arkisiin askareisiin liittyvistä ajatuksista. Yritä siinä sitten kirjoittaa jotain järkevää.
Onneksi olo on nyt päivien pidentyessä alkanut olla pirteämpi, ja energiaa on töiden jälkeen muuhunkin kuin sohvalla makoiluun, kirjoittaa nainen, joka tunti sitten nousi sohvalta ylös kolmen tunnin lepäilyn jälkeen. (Kello on nyt 22.09.) Mutta tämä lepäily selittyy helposti viime yön lyhyehköiksi jääneillä unilla: valvoin ja jännitin koko alkuyön hajoavatko ja tippuvatko parvekelasit alas kovassa tuulessa.
Kesän odottaminen alkoi tänään, 1. helmikuuta– Billnäs on mukana tulevankin kesän retkikohteissa
Perinteiseen tapaan ajattelin näin vuoden aluksi summata vähän viime vuotta. (Juu, juu, helmikuu alkoi juuri, mutta joillekin helmikuu on vuoden alku.) Tällä kertaa viime vuoden läpikelaaminen on tuntunut jotenkin erityisen hankalalta, koska loppuvuoteen liittyy omassa mielessäni niin paljon negatiivisia tuntemuksia sairastelusta johtuen, mutta myös vanhenemisesta – menossa on ollut oman tähänastisen elämäni pahin ikäkriisi. Ja jos mietit paljonko täytin, niin vastaus on tietysti 35, nyt ja aina. 😉
Luin ennen tämän tekstin aloittamista vuoden takaisen juttuni toissa vuodesta 2022, ja totesin, että aika lailla samalla kaavalla viime vuosikin meni sairasteluja myöten: vuosi alkoi jollain taudilla ja kässäkoululla, töissä opettelin uusia asioita, kesä meni väsyneenä retkeillessä ja syksyllä iski tautikierre juuri, kun tunsin päässeeni voitolle uupumuksesta. Viime syksy oli kyllä paljon hirveämpi kuin vuoden 2022 syksy koronoineen. Ehkä joskus myöhemmin kerron tarkemmin mitä tapahtui, tai siis varmasti kerron, mutta vielä ei ole sen aika.
Nyt ajattelin kuitenkin keskittyä enemmän viime vuoden hyviin asioihin vähän samaan tyyliin kuin vuosi sitten listasin vuoden 2022 parhaimpia asioita. Asiat eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä, eikä alla olevassa listassa ole läheskään kaikki kivat asiat viime vuodelta, vaan lähinnä sellaisia asioita, joita tässä hetkessä mieleen pulpahteli hyvin sekavassa järjestyksessä.
vuoden 2023 top 5 -juttuani
1Tuftaaminen ja rautalankatyöt – eli kässäkoulun jutuilla mennään jälleen. Näitä tekniikoita harjoittelimme kässäkoulussa viime vuoden alkupuolella huovutuksen lisäksi, ja itselleni suurena yllätyksenä pidin molemmista tekniikoista todella paljon. Ne vaativat aika paljon tarkkaavaisuutta muun muassa välineiden (teräviä – laastareita tarvittiin) ja materiaalien puolesta, mutta molemmat tekniikat sekä rauhoittivat että rentouttivat, koska oli pakko sulkea mielestä pois kaikki muu ja keskittyä täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Jatkan varmasti näiden molempien harjoittelua jossain kohtaa tulevaisuudessa.
Sorminäppäryys, kärsivällisyys ja sitkeys – niillä on tätä puuta taivuteltu
2Tassukaveri, joka tuli viime keväänä läheisen perheeseen tuomaan iloa, hupsuutta ja rakkautta valloittavalla persoonallaan ja söpöllä ulkonäöllään. Onnekseni olen päässyt harjoittelemaan hoitotätinä olemista silloin tällöin, ja saattaapa olla, että joku on kietonut hoitotädin pienen karvatassunsa ympärille. Tassukaverin myötä on itselle avautunut aivan uudenlainen maailma ja ymmärrys koiranomistajia kohtaan. Koirakuumettakin tassukaveri on tietysti kasvattanut, mutta lemmikin hankkiminen on sellaisen hetken juttu, kun tiedän, että minulla on riittävästi aikaa huolehtia koirasta.
3Maalaaminen, jota kokeilin yhdellä akryylimaalauskurssilla viime keväänä ensimmäistä kertaa elämässäni. (Koulun kuvaamataidon tunteja ei oteta lukuun tässä kohtaa.) Maalauskurssi oli minulle totaalinen hyppy mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä en ollut koskaan aiemmin perehtynyt akryyliväreillä maalaamiseen, saatikka abstraktiin maalaamiseen, jota kurssilla harjoittelimme, enkä myöskään koe olevani taiteellisesti lahjakas.
Halusin kuitenkin kokeilla viime keväänä jotain sellaista tekemistä, joka oli minulle paitsi ihan uutta, niin myös sellaista, jossa tiesin olevani korkeintaan keskinkertainen. Tuntui, että suorittaja-minäni oli hyvä nähdä ja kokea, ettei kaikkea tarvitse aina osata tai tehdä täydellisesti, ja silti asiasta voi kokea iloa ja tyydytystä. Ja kuinkas kävikään – hurahdin akryylimaalaamiseen ihan täysin. Kävin viime syksynä vielä yhdellä viikonloppukurssillakin. Nyt odotan kevättä, jolloin minulla toivottavasti on taas aikaa keskittyä hetkeksi akryyliväreillä maalaamisen saloihin.
4Kohtaamiset ja tekemiset ystävien sekä läheisten kanssa, joista onneksi pääsin nauttimaan etenkin viime kesänä. (Syksyhän menikin sitten sairastellessa ja tapaamisia peruutellessa.) Ehkä näiden kohtaamisten vuoksi näin jälkeenpäin tuntuu, että viime kesänä paistoi koko ajan aurinko. Ei se ihan niin tainnut olla reaalimaailmassa, mutta tuo tuntemus kertonee sen, miten paljon nämä kohtaamiset merkitsivät, miten paljon iloa ne toivat elämään ja miten ihania muistoja niistä jäi.
Ystävän kanssa ollaan jo monena kesänä retkeilty Iittalaan naivistien näyttelyyn
Näitäkin maalauksia katsoo nykyään hieman eri silmin kuin ennen maalauskursseja
5 Työ nousee jälleen listalle, kuten vuosi sitten, ja jos mietit, että miksi, niin minäpä kerron. Viime vuonna vaihdoin työtehtäviä kahdesti, ensin maaliskuussa ja sitten uudelleen syys-lokakuussa. Oli aika rankkaa opetella vuoden sisällä kaksi uutta työtehtävää, tai jälkimmäinen on vielä prosessissa, mutta hitsin kivaa se on kyllä ollut. Molemmissa olen päässyt käyttämään itsestäni uusia, tai enemminkin vähän uinuneita tai unohtuneita puolia, ja oppinut paljon kaikenlaista uutta ja mielenkiintoista.
Maaliskuisen tehtävänvaihdoksen myötä vaihdoin myös toimipistettä, jossa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Huono puoli oli se, että työmatka piteni ja hyvä Prisma jäi entisen toimipisteen viereen. (Ruokakaupalla on väliä.) Hyvä puoli taas oli se, että pääsin takaisin tutuille kulmille, missä olen viettänyt suurimman osan elämästäni viimeisten reilun 20 vuoden ajan, sekä se, että jouduin kohtaamaan paljon uusia ihmisiä paitsi uudessa toimipisteessä niin myös työmatkoilla.
Uupumuksen vuosina minusta tuli hieman ihmisarka monen negatiivisen kokemuksen lopputulemana, eikä korona-ajan eristyneisyys mitenkään kannustanut pyrkimään siitä pois. Päinvastoin, korona-aika antoi minulle paitsi tilaisuuden toipua rauhassa uupumuksesta, niin myös tilaisuuden olla ihan vaan rauhassa, jatkuvan arvostelun ja kuonanheittämisen ulottumattomissa, ja säilyttää näin mielenrauhani ja kasvaa takaisin omaksi itsekseni. Viime vuonna aloin kuitenkin olla jo niin vahva fyysisesti, että oli aika päästää lopullisesti irti arkuudesta ja alkaa taas kunnolla tutustua uusiin ihmisiin. Ja hitsin kivaa sekä antoisaa on kyllä sekin ollut. (Just nyt tuntui pieni onnenhypähdys sydämessä.)
lupaan, etten lupaa mitään
Tämmöinen lista siis pulpahti mieleeni tällä kertaa. Tässä taisi tulla aika monta sellaista asiaa, joista en ole aiemmin täällä blogissa maininnut mitään. Olin aikeissa lisätä listalle myös keittiöhommelit, mutta sitten päätin, että kerronkin aiheesta enemmän jonkin toisen postauksen yhteydessä. Jotain olen tainnut kertoa postauksissa syksyllä heränneestä leipomisvimmastani jo viime vuoden puolella, mutta vihjaan sen verran, että tapahtui muutakin ja talous liittyy vahvasti asiaan.
Olen muistaakseni aiemmin tässä kohtaa kertoillut vähän millaisia juttujen aiheita on mieleen tullut ja mistä olen ajatellut seuraavaksi kirjoittaa, mutta nyt en poikkeuksellisesti kerro yhtään mitään tuon yllä mainitsemani lisäksi. Syy on yksinkertaisesti se, että tuntuu, ettei mikään ikinä mene tämän blogin osalta kuten suunnittelen tai haluan. Sen vuoksi tein itselleni yhden ainokaisen uuden vuoden lupauksen, ja se oli se, että lupaan, etten lupaa täällä blogissa enää yhtään mitään. (Kylläpä muuten stressi helpotti, ja nyt tietysti palan halusta aloittaa seuraavan tekstin kirjoittamisen, hahhah – kuinkas tässä näin kävi.)
Tulevana kesänä olisi mukavaa päästä jälleen tämän järven rannalle
Itse asiassa en ole muutenkaan enää vuosiin tehnyt lupauksia uudelle vuodelle, vaan asettanut joitakin tarkkaan harkittuja tavoitteita sekä miettinyt muutamia kivoja asioita, joita haluaisin toteuttaa vuoden aikana. Tuolla yläpuolella Top 5 -listalla tulikin yksi asia mainittua, eli maalaamisen jatkaminen. Toinen asia, jonka tässä voin mainita, on ehkä ennemminkin toive kuin tavoite, ja se on se, että saisin olla tänä vuonna enemmän terveenä kuin sairaana.
On todella kurjaa sairastaa, koska se paitsi aiheuttaa sairauspoissaoloja töistä tai työpaikalta, kiitos etätöille, niin myös rajoittaa elämän neljän seinän sisälle ja eristää muista ihmisistä etenkin, jos sairastelu on jatkuvaa ja pitkäaikaista. Itselläni sairasteluun liittyi viime syksynä myös tekijöitä, joille en mahtanut mitään, joten tälle vuodelle olenkin toivonut, että karma ja universumi ottavat koppia ja hoitavat homman edukseni – kiiiitos.
Lähiaikoina tahtoisin toteuttaa niinkin ”suuren” unelman kuin päästä ihan tavalliselle ja arkiselle kävelylenkille työpäivän jälkeen, terveenä. En edes muista milloin viimeksi olen vetänyt verkkarit ja lenkkitossut jalkaan, ja vain nauttinut kävelyn rytmistä raikkaassa ilmassa.
Toivottavasti sinulla oli parempi vuosi 2023 kuin minulla, tai sairastelua lukuun ottamatta minulla kyllä oli ihan hyvä vuosi, ja toivottavasti tämä vuosi 2024 on vielä edellistä parempi, kaikki jäljellä olevat yksitoista pitkää kuukautta. Maailmantilanteesta huolimatta muistetaan tavoitella asioita ja toteuttaa unelmia ja haaveita tänäkin vuonna, niitä ihan pieniäkin – se on elämää se.
Kuulumisiin! ❤
Oli muuten todella mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa. Ajattelin vielä viikko sitten, etten osaa enää tuottaa pidempää tekstiä ja olen varmaan dementoitumassa, vaikka vasta täytin sen 35 vuotta 😉 , mutta ehkä tämä tästä taas lutviutuu, kun vähän harjoittelee, ja saan olla terveenä.
Jouduin julkaisemaan jutun vähän puolivalmiina viime yönä, ettei vaan rimakauhu iske ja koko postaus jää julkaisematta, ja kävinkin juuri hieman hiomassa rakennetta sekä tekstiä. Eli jos luit tämän aiemmin tänään, niin hieman on muutoksia tullut sen jälkeen.
Tulin vain nopeasti huikkaamaan, että elossa ollaan, vaikka helle ja kuuma kaupunki ovatkin ahdistaneet viime päivinä niin, etten ole saanut tehtyä oikein mitään, edes juhannussiivousta. Ja juhannus on vain lisännyt ahdistusta, koska mielestäni ainoa oikea paikka viettää juhannusta, tai ylipäätänsä kesää, on järven rannalla. Hätätapauksessa merikin käy, ja joki, tai ihan vaikka koristelampi, kunhan on joku lätäkkö, jossa on vettä!
Mutta tänä juhannuksena on tyytyminen siis kuivaan betoniviidakkoon, jossa nurmikko on auringon karrelle polttama ja maa halkeilee kuivuudesta. Tänään satoi kyllä vähän vettä, mutta niin vähän, että se toi lähinnä vain kosteutta ilmaan. Mutta linnut tykkäsivät päivän säästä ja innostuivat laulamaan täysin palkein melkein koko päivän ajan. Se olikin parasta tässä päivässä. Ei tarvinnut laittaa radiota päälle.
No, ehkä jo tuli selväksi, että kaupunkielämä kesällä ahdistaa. Olenkin tässä kesälomani aikana miettinyt paljon millainen on hyvä elämä ja miltä se minun hyvä elämäni näyttäisi ja millaisen ympäristön se vaatisi. Ei siis ihme, etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogia, kun ajatukset ovat olleet vähän isompien kysymysten kimpussa ratkaisuja miettien ja etsien.
Päivänkakkaraniitty iloisessa Itä-Suomessa juhannuksena 2021 – taustalla siintää Pielinen
Tänään kuitenkin kaiken ahdistukseni keskellä päätin, että nyt riittää tulevaisuudessa vellominen ja on aika palata menneisyyteen, nimittäin matkoihin ja retkiin, joista minun on pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä postauksia. Juhannuksen jälkeen niitä alkaa tulemaan. (”Juhannuksen jälkeen” on kyllä aika lavea aikaikkuna, mutta tarkoitus on kyllä postata ennemmin kuin myöhemmin. 😀 )
Nyt kuitenkin toivottelen täältä betoniviidakosta yllä olevan kuvan myötä paitsi hyvää yötä, niin myös leppoisaa ja mukavaa juhannuksen aikaa sinne missä ikinä näitä keskikesän valoisia päiviä ja öitä vietätkin!
Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan, mutta kai silti voi vielä toivottaa hyvää uutta vuotta, jossei ole vielä aiemmin ehtinyt?!
Halusin tulla paitsi toivottamaan uudet vuodet, niin myös nopeasti moikkaamaan ja kertomaan, että täällä ollaan taas pitkän kirjoitustauon jälkeen.
Viime vuoden loppupuoli oli haastava, jonka vuoksi jouduin jättämään blogin ja myös somen tekemisen entistäkin vähemmälle, mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa, jossa koostan mennyttä vuotta 2022. Jotain voitte noista haasteista kyllä arvatakin edellisten postausten perusteella.
Tämän uuden vuoden 2023 ensimmäiseksi suunnittelemani postaus on siis työn alla. Suureksi ilokseni, not, olen sitä tehdessäni kohdannut puolestaan teknisiä haasteita.
Täällä blogialustalla on tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana, ja kun en ole täällä kovin paljon pyörinyt, niin yhtä sun toista uutta on ilmennyt, tai ennemminkin mennyt hieman ohi.
Mutta haasteet on tehty ratkottaviksi, joten enköhän pääse pian kärryille vimpaimista ja muista työkaluista. Ja kun kirjoittaminenkin tuntuu taas luistavan ja juttujen aiheitakin on takataskussa pilvin pimein blogin nimen muutoksesta alkaen – kyllä, nimi on vaihtunut, vaikka logot, domain ynnä muut ovatkin vielä vanhaa – niin hyvä tästä tulee.
Edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi jos toinenkin, jopa melkein pieni ikuisuus, kun lehdetkin ovat ehtineet pudota puista tässä välissä. Tämän normaalia pidemmän postaustauon syynä ovat olleet ystävämme virukset. Viime postauksen aikaan podin flunssaa ja hädin tuskin olin ehtinyt toipua siitä, kun sain koronatartunnan.
Tauti ei tällä kertaa ollut onneksi niin paha kuin ensimmäisellä kerralla pandemian alussa, mutta sen verran normaalia flunssaa kovempi, että koko lokakuu meni toipuessa. Vasta nyt, kun koronatartunnasta on kulunut noin seitsemän viikkoa, on olo alkanut tuntua normaalilta ja jaksan taas kävellä pitempiä matkoja ilman, että happi loppuu ja heikottaa. Myös haju- ja makuaisti ovat palautuneet ennalleen (asialla on kyllä myös kääntöpuolensa näin pimeänä, eli lohturuoan luvattuna vuodenaikana – suklaahyllyt, here I come).
Nyt on taudit toivottavasti sairastettu vähäksi aikaa ja siinä sivussa kerätty voimia pakkolevon muodossa. Menneenä viikonloppuna pääsin nollaamaan päätänikin pitkästä aikaa pienillä päiväkävelyillä lähiluonnossa. Innolla odotan, että ajatukset alkavat jälleen kulkemaan niin sanotusti omia polkujaan, eikä vain sitä pakollista arkista kolminaisuutta, eli kodin, töiden ja kaupan väliä, ja pääsen taas blogikirjoittamisen moodiin.
kirjavinkki sairastuvalta
Yleensä en sairaana ole jaksanut keskittyä lukemaan, mutta nyt, kun lähes koko syyskuu meni sairastellen, niin television katselu ja somen selaaminen alkoivat nopeasti puuduttaa, jopa ärsyttää, ja tartuin mieluummin kirjoihin. Lohtua ja tsemppiä sairastuvalla minulle antoi erityisesti parin dekkarin lomassa lukemani Anni Turpeisen alkusyksystä ilmestynyt kirja ”Aina ei tarvitse jaksaa” – kirja väsyneelle. Ehdin ostaa sen sopivasti juuri ennen sairastumistani.
Kirja on tarkoitettu vauhtiin väsyneille suorittajille, jotka ajavat itsensä äärimmäisyyksiin, eivätkä tunnista, saatikka tunnusta olevansa uupumuksen partaalla ennen kuin keho tai mieli tai molemmat pettävät. Kirjassa Anni Turpeinen kertoo oman tarinansa suorittamisen maailmassa, jossa ”sitä mitä pitäisi on niin paljon”. Lisäksi ääneen pääsevät eri alojen edustajat aika hurjienkin tarinoidensa kanssa.
”Aina ei tarvitse jaksaa” kertoo mitä tapahtuu, jos aina vain yrittää jaksaa
Kirja valaisee mielenkiintoisella tavalla mitä stressaantuneen ihmisen kropassa tapahtuu ja miten hormonit vaikuttavat kaikkeen. Turpeinen pohtii teoksessaan myös sitä, että mikä meidät ajaa suorittamaan. Esiin nousee niin perfektionismi, pakkopositiivisuus, häpeä kuin huono omatuntokin.
Kirja ei tarjonnut itselleni kovinkaan paljon uutta tietoa uupumuksesta joitain ihmisen biokemiaan liittyviä juttuja lukuun ottamatta. Sen sijaan koin teoksen tässä kohtaa omaa toipumispolkuani ennemminkin vahvistavana ja voimaannuttavana.
Sain lukiessani myös muutamia hyviä oivalluksia, joista tärkein tuli Turpeisen kertoessa tuusailustaan. Olen aina ollut kova tyttö siivoilemaan ja järjestelemään tavaroita, ja Turpeisen valottaessa tuusailun saloja hoksasin, että miksi se on ollut minulle luontaista ja tärkeääkin, ja että miksi olen tehnyt huonosti itseäni kohtaan, kun olen rajoittanut siivousintoani.
Kirja sisältää hyvää tietoa ihan kaikille, eikä vain väsyneille suorittajille
”Aina ei tarvitse jaksaa” on kirja, joka kannattaa lukea, vaikket olisikaan suorittaja tai keikkuisi uupumuksen partaalla, sillä siitä saa hyviä, konkreettisia vinkkejä sekä neuvoja ihan niin sanotusti normaaliinkin arkeen, kuten ”Aina ei vaan jaksa. Ja tiedätkö, se on ihan ok.”
Toivottavasti sinun syksysi on sujunut paremmin ja olet säästynyt virusten hyökkäyksiltä. Ja jos pöpöt nyt riivaavatkin, niin parantele itsesi kaikessa rauhassa, sillä olet oman elämäsi tärkein ihminen. ❤
Laiskan Naisen elämää 