Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Heiii! Tulin taas vain huikkaamaan, että on niitä postauksia edelleen tulossa, kun vain pääsen eroon tästä lorvikatarrista, eli laiskamatotaudista, joka jäi päälle heinä-elokuun helteillä lomaillessani.
En tiedä, että mistä sain laiskamatotaudin tartunnan, mutta sitkeässä on tauti ollut, ja vetänyt veltoksi niin kehon kuin mielenkin. Kirjoita siinä sitten jotain, kun persus tahtoo vain lojua sohvalla ja pää on tyhjä ajatuksista.
Olen yrittänyt viime viikkoina hoitaa tautia suklaalla, koska aiemmin taudin hoitoon kokeilemani tuoreet mansikat, mustikat ja vadelmat eivät auttaneet. Pientä virkistymistä onkin ollut havaittavissa. (Suklaa toimii kyllä aina ja kaikkeen, ihme ainetta!) Myös viilenevä sää on selkeästi saanut liikettä niveliin ja persuksen ylös sohvalta, joten ehkä se tämä elo tästä vielä aktiivisemmaksi muuttuu.
Söderlångvikin kartanosijaitsee Kemiönsaarella meren äärellä
Oikeastihan kesä oli superkiireinen töissä ennen ja jälkeen loman, eikä alkusyksy ole ollut yhtään helpompi, joten siksi pää on ollut ihan tyhjä viime kuukausina. Viikonloppuisin taas on ollut menoja enemmän tai vähemmän kesäretkistä syksyn harrastusjuttuihin, joten ei ihme, että persus, ja koko ihminen siinä mukana, haluaa lojua sohvalla aina, kun se vaan on mahdollista.
Kesäretkistä puheen ollen, lupailin viimeksi juttua Visavuoresta, yhdestä suosikkipaikastani Suomen kamaralla. Juttu on hioutumassa edelleen luonnoksissa, kuten ehkä arvasittekin, mutta kyllä se sieltä vielä valmistuu, joku päivä.
Visavuori oli pitkän aikaa bucket-listallani, mutta nyt olen käynyt siellä jo kolmesti. Se on antanut kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että ajan mittaan myös muut listalla (joka kyllä elääkin koko ajan) olevista kohteista tulevat tutuksi ennemmin tai myöhemmin.
Söderlångvikin kartanon vanhan autotallin ja nykyisen tilapuodin seinää koristavat upeat pilarit eli karyatidit
Kuluneena kesänä pääsinkin käymään aika monessa paikassa, jossa olen pitkään halunnut käydä. Osa oli suunniteltuja reissuja ja osa tuli suunniteltujen reissujen kaupanpäällisinä, eli ex tempore -koukkauksina – tämä on sitä parasta matkailua, ettei suunnittele ihan kaikkea. Muutama paikka jäi sitten näkemättäkin, kun helle peruutti retket omalta osaltani.
Yksi suunnitelluista käyntikohteista oli Söderlångvikin kartano Dragsfjärdissä, josta jutun kuvat ovat. Siellä on pitänyt käydä jo monet kerrat, mutta vasta tänä kesänä pääsin perille asti. Ja kyllä kannatti odottaa kaikki nämä vuodet.
Mutta lisää siitä reissusta sekä Visavuoresta ja muista paikoista kuulette tässä syksyn mittaan.
Vuodenvaihteessa päätin ja vähän niinkuin lupailinkin somekanavissa, että tämän vuoden ensimmäinen postaus koskisi viime vuotta 2022. Ajatuksena oli kertoa, että mitä kaikkea puuhastelin viime vuonna, kun blogille ei tuntunut jäävän aikaa ja energiaa.
Aihe tuntui erinomaisen helpolle, mutta mitä enemmän sitä mietin, niin sitä monimutkaisempi ja monitahoisempi siitä tuli. Lopulta en enää tiennyt, että mistä päästä ja millä lailla lähtisin viime vuotta purkamaan, joten viime vuodesta ei tullut tämän vuoden ensimmäistä postausta, kuten ehkä olette huomanneet.
Karuselli pyörii, vaikka vuodet vaihtuvat
Koronapandemian pahimpien vuosien jälkeen odotukset vuodelle 2022 olivat tietysti kovat ja kohti parempaa. Jos vuosi 2020 oli romahduksen vuosi (pandemia, oma romahtaminen, tai uupumuksen nöyrä myöntäminen) ja vuosi 2021 sopeutumisen ja toipumisen vuosi, niin vuodesta 2022 piti omissa kuvitelmissani tulla uuden elämänrytmin sekä tasapainon etsimisen ja löytämisen vuosi. Ja kyllähän siitä tulikin, mutta tavalla, jota ei näin 2020-lukua elettäessä olisi osannut ikinä kuvitella.
tammikuussa uuden alku
Itse olin siis valmistautunut loppuvuoden 2021 työelämään paluuni siivittämänä käyttämään vuoden 2022 tasapainon hakemiseen: lepo, työ, harrastukset, kotihommat ja sosiaalinen elämä täytyi jotenkin saada uudestaan balanssiin. Uupumuksesta toipuminen oli minulla vielä täysin vaiheessa, ja koko elämänrytmi täytyi rakentaa uudestaan paitsi uupumuksen, niin myös pandemian jäljiltä.
Jottei balanssin hakeminen olisi ollut liian helppoa, niin aloitin vuoden 2022 tammikuussa uuden, neljän vuoden mittaisen ”harrastuksen” käsityö- ja muotoilukoulussa, eli käsityön taiteen perusopinnot. Se tiesi seuraavan neljän vuoden periodilla paitsi lukuvuosia ja lukukausia, niin niiden sisällä myös säännöllisin väliajoin oppitunteja sekä vähintään oppituntien verran kotitöitä töiden suunnittelun, materiaalien valinnan ja työvälineiden hankkimisen muodossa sekä usein myös itse kässätöiden tekemistä ja viimeistelyä kotona. Kaikki tämä piti jotenkin yrittää sovittaa muuhun elämään ja vähän vielä hukassa olevaan elämänrytmiin.
Kässäkoulussa oppii puuhastelemaan monenlaista
Viime vuoden alku olikin rankka oman jaksamisen kannalta, eikä tauti-invaasio sitä helpottanut, mutta oli se myös mielenkiintoista aikaa. Pääsin opettelemaan uusia asioita niin töissä kuin kässäkoulussakin, kuten me opiskelijat rakasta ”harrastustamme” kutsumme, ja sain tutustua moniin uusiin ihmisiin. Kaiken ohessa sain myös käytyä lisää läpi omia, arkisiin tilanteisiin liittyviä traumojani ja tunnistettua niihin liittyviä ajattelu- ja reagointimallejani. Näiden työstäminen jatkuu tietysti edelleen.
Olin juuri ja juuri selviytynyt alkuvuoden pöpöhyökkäyksistä, ja päässyt jonkinlaiseen vauhtiin niin töissä kuin kässäkoulunkin kanssa, kun helmikuun lopussa sitten rysähti. Pelko ja turvattomuus astuivat elämään, eikä vähään aikaan muusta puhuttukaan missään ja kenenkään kanssa kuin sodasta. Omat ongelmat tuntuivat yhtäkkiä kovin mitättömiltä.
täydestä kesästä tyhjään syksyyn
Omalla kohdallani vuodesta 2022 muodostui helmikuun tapahtumien vuoksi lopulta hieman sellainen ”nyt eletään täysillä, kun vielä voidaan” – vuosi, toki omalla hillityllä tyylilläni ja uupumuksesta toipumisen ehdoilla. Tuli halu tehdä, nähdä ja kokea asioita sekä tavata sukua, ystäviä ja tuttavia, kun vielä voi. Ja aika paljon ehdinkin loppukesään mennessä tavata ihmisiä ja toteuttaa asioita bucket listaltani. Pääsin viimein käymään esimerkiksi Haminassa, parissa ruukkikylässä sekä meren takana Visbyssä.
Intensiivisellä reissaamisella ja kylillä luuhaamisella oli tosin hintansa. Uupumuksesta toipuminen eteni koko kesän ajan periaatteella ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin”. Välillä taidettiin mennä myös yksi askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin, mutta onneksi sain aika nopeasti niistä tilanteista kiinni ja pakotin itseni lepäämään ja kotoilemaan kaikessa rauhassa.
Visbyn vaikuttava kehämuuri
Billnäsin ruukki oli yksi bucket listani ikuisuuskohteista – ei ole enää
Jos kesä meni täysillä eläessä, niin viime syksystä, tai oikeastaan koko loppuvuodesta, ei voi sanoa samaa. Kuten olen aiemmissa postauksissa maininnutkin, niin elo-syyskuun vaihteessa alkoi epäonninen sairastelukierre, josta toipuminen leimasi koko loppuvuotta. Etenkin syyskuun puolivälissä iskenyt koronatartunta vaati kuukausien toipumisajan. Elämästä tuli vähäksi aikaa pelkkää päivästä toiseen selviytymistä.
Hyvä puoli sairastelussa oli se, että ehdin lukemaan viime syksynä tavallista enemmän kirjoja. Jo aika alkuvaiheessa sairastelukierrettä yksinkertaisesti kyllästyin telkkariohjelmien tuijottamiseen ja somen selaamiseen ja niiden sijaan keskityin lukemaan kirjahyllyni lukemattomia lukemattomia opuksia. Lukuinto jäikin sitten päälle koko loppuvuodeksi ja osittain siksi, että oli aivan pakko yrittää kiriä ajan tasalle Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan julkaisurytmin kanssa. Melkein onnistuinkin, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa.
haasteita ja oivalluksia
Siinäpä oli pikakelaus minun viime vuoteeni. Se oli vuosi, jonka piti itselle olla tasapainon etsimisen ja löytämisen vuosi, ja sitä se totisesti olikin maustettuna pelolla ja epävarmuudella, mutta onneksi myös ilolla ja hauskuudella sekä monilla uusilla ajatuksilla ja hyvillä oivalluksilla.
Yksi perustavaa laatua oleva oivallus viime vuonna oli se, että kässäkoulun työt täytyy pyrkiä tekemään aina kunkin jakson aikana, etteivät ne jää roikkumaan nurkkiin puolivalmiina. Tämän tietysti pitäisi olla itsestään selvää, mutta minulle se jostain syystä kirkastui vasta viime syksynä, kun ne pari nurkissa lojuvaa puolivalmista työtä alkoi ärsyttää. Kässätöiden valmiiksi saaminen vaatii uhrauksia vapaa-ajalla, ja tähän en ehkä ollut valmis vielä vuosi sitten uupumuksen tasostakin johtuen. Jälkiviisaana voisin sanoa itselleni, että pitikö lähteä tuossa kohtaa toipumismatkaa kässäkouluilemaan, mutta koska käsin tekeminen on myös tutkitusti terapeuttista puuhaa, niin en sano.
Marraskuun taivaan alla syntyi hyviä oivalluksia
Haastavinta viime vuonna uuden elämänrytmin löytämisessä oli, ja on edelleen, paitsi yrittää löytää aikaa kirjoittamiselle, niin myös mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Iltavirkulle se ei vain ole helppoa, koska aivot ovat täydessä terässään yleensä puoli kymmenen aikaan illalla. Eli juuri silloin, kun pitäisi aloittaa iltatoimet ja rauhoittua nukkumaan. Ja samaan aikaan olisi tosiaan se parhain hetki kirjoittaa blogia. Ymmärtänette ristiriidan ja siitä kumpuavan haasteen.
Parhaat jutut vuonna 2022
Jos minun nyt pitäisi listata parhaimmat asiat tai hetket viime vuodelta, niin listasta tulisi aivan älyttömän pitkä, sillä niin paljon kaikkea hienoa tapahtui viime vuonna kaikesta kamalasta huolimatta. Jos pitkän listan sijaan kokoan asiat muutamien avainsanojen alle, niin listani viime vuoden parhaimmista asioista näyttää tältä:
Työ, jossa olen löytänyt ihan uusia puolia itsestäni. En esimerkiksi tiennyt, tai muistanut, pitäväni face to face -asiakaspalvelusta ja miten paljon asiakaskohtaamiset antavat.
Kässäkoulu, jossa olen tutustunut mahtavaan porukkaan ja päässyt oppimaan uusia taitoja luovuuden suorastaan pursutessa ympärillä.
Matkat ja retket maalla sekä merellä yhdessä ystävien ja/tai sukulaisten kanssa ovat jääneet kaikki erityisen vahvasti mieleen. Hyvillä säillä saattaa olla osuutta asiaan. Reissujen kylkiäisinä tuli käytyä yleensä myös ennalta suunnittelemattomissa paikoissa, joten reppuun kertyi paljon niin sanotusti bonuskokemuksiakin.
Kirjat, jotka muun muassa veivät muihin maisemiin, viihdyttivät ja antoivat (muuta) ajateltavaa. Joskus auttoivat myös nukahtamaan, mutta ei siitä sen enempää.
Uupumuksesta toipuminen, listan viimeisenä, muttei vähäisimpänä.. Yläpuolella jotain jo mainitsinkin traumojen ja omien, uupumuksen vuosina syntyneiden, negatiivisten ajattelu- ja käyttäytymismallien läpikäymisestä. Vasta hiljattain tajusin miten tärkeää se on ollut omalle toipumiselle. Ja tässä kohtaa on pakko todeta, että jos en olisi viime vuonna ollut töissä siellä, missä olen ollut, niin en tiedä olisinko päässyt yhtä hyvin toipumaan uupumuksesta kuin mitä nyt olen. Iso kiitos tästä kuuluu työyhteisölle, joka on tietämättään edesauttanut toipumistani.
Että semmoisia juttuja listalle viime vuodesta 2022 nousi.
Listan kohdista 2 – 4 kirjoittelen kevään mittaan ja jatkossa muutenkin vähän enemmän ja uupumuksesta puolestaan vähän vähemmän, sillä on tullut aika uudistaa blogia oman elämäntilanteen muuttuessa. Tähän liittyy myös blogin nimen vaihtaminen Laiskan naisen keittiöstä Laiskan Naisen elämään. Aika näyttää mihin muihin aiheisiin ja millaiseen suuntaan blogin kanssa päädynkään.
Tänään, toukokuun 18. päivä vuonna 2022, kun viime syksyisestä Ahvenanmaan reissusta sadonkorjuujuhlan merkeissä on kulunut aikaa tasan kahdeksan kuukautta, ja kun menojalkoja on kevään tullen alkanut jälleen kutkuttaa, taitaa olla juuri sopiva hetki kirjoittaa juttusarja viimein valmiiksi.
Olimme siis viime syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna matkaseuralaiseni kanssa Ahvenanmaalla sadonkorjuujuhla-teemaisella risteilyllä. Viking Linen laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja koukkasi Ahvenanmaalle Tallinnan kautta. Maarianhaminaan saavuimme aikaisin lauantaiaamuna, ja meille jäi noin kahdeksan tuntia aikaa kierrellä maissa.
Meillä oli reissulla mukana auto, ja olimme etukäteen hieman suunnitelleet ajoreittiä, sekä miettineet, että millä sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla omena- ja maatiloilla haluaisimme käydä. Harhauduimme kuitenkin suunnitelmistamme jo aika alkuunsa.
Juttusarjan toinen osa päättyy siihen, kun lähdimme ajelemaan poispäin idyllisestä Käringsundin kalastajakylästä. Tarkoituksenamme oli etsiä jokin ruokapaikka lähistöltä, sillä kävely raikkaassa ulkoilmassa oli saanut ruokahalun heräämään. Kaikki matkan varrelle osuvat ruokapaikat tuntuivat kuitenkin olevan kiinni, joten päätimme ajella saaren sisäosaan päin syömään.
Ennen kuin pääsimme ruokapöydän ääreen, oli tiellemme kuitenkin osuva mutka jos toinenkin.
Keskiaikaista tunnelmaa
Ensimmäiseksi harhauduimme kalastajakylästä tullessa kääntymään eräässä risteyksessä Eckerön kirkon suuntaan. Olin joutessani autossa istuessani googlettanut Ahvenanmaan kirkkoja, ja koska rakastan vanhoja rakennuksia, niin tämä kirkko oli pakko päästä katsomaan kuljettajan lievästä vastustuksesta huolimatta.
Idyllisen peltomaiseman halki vievän kylätien päässä odottikin kaunis keskiaikainen harmaakivikirkko paanukattoinen. Kirkon paksujen kiviseinien sisäpuolella oli vähän mystinen tunnelma, mikä taisi johtua osittain pilvisen päivän valosta, joka siivilöityi erikoisen hienolla tavalla kirkkosaliin epätasaisten ikkunalasien läpi. Niin kirkon sisällä kuin ulkona kirkkoa ympäröivällä hautausmaallakin saattoi aistia saaren menneiden aikojen elämää.
Eckerön keskiaikainen kivikirkko oli varsin tunnelmallinen
Sisältä kirkko oli koristeellinen ja kodikas
Eckerön kirkolta lähtiessämme nälkä oli jo kova, mutta sain harhautettua kuljettajan kääntymään ajamamme ykköstien varrelle seuraavaksi osuneen Hammarlandin kirkon pihaan. Harmikseni, ja kuljettajan iloksi, kirkossa oli kuitenkin menossa jokin tilaisuus, ja tyydyin ihailemaan edessä aukeavaa keskiaikaa henkivää maisemaa kirkon portilta käsin.
Tuulen tuivertaessa hiuksiani pystyin helposti kuvittelemaan portilta kirkkoon johtavalle käytävälle hieman kumarassa kulkevia, vaatimattomasti pukeutuneita hahmoja kävelemässä sunnuntain jumalanpalvelukseen jokunen sata vuotta sitten. Taisi siinä pienet kylmänväreet mennä pitkin selkäpiitä ennen kuin pääsin takaisin autolle.
Hammarlandin kirkko seisoi jykevänä käytävän päässä
Kirkko jäi tällä kertaa näkemättä sisäpuolelta
Gretas Butik & Café
Kirkkojen katsastamisen jälkeen päätimme, että nyt on pakko löytää jokin ruokapaikka. Tien varrella oli muutama sadonkorjuujuhlaan osallistuva maatila ja omenatarha, mutta ne näyttivät olevan niin täynnä ihmisiä, ettei meitä houkuttanut sukeltaa niiden tungokseen.
Tässä kohtaa alkoi kuitenkin vähän harmittamaan, ettemme olleet koko päivänä käyneet vielä yhdessäkään sadonkorjuujuhlaan osallistuvassa paikassa, ja niinpä sitten käännyimmekin seuraavan kyltin ohjaamana ajamaltamme kakkostieltä hiekkatielle, joka näytti vievän keskelle metsää. ”Minneköhän oikein olemme päätymässä”, taisin ihmetellä ääneen.
Kyltit ohjasivat meidät hiekkatieltä edelleen mäkeä ylös, ja pian edessämme aukeni idyllinen näkymä Färjsundet-lahden rantamaille. Sieltä löytyi puutarhan keskeltä kaunis puutalo, jonka kellarissa oli pieni kierrätyshenkinen putiikki ja yläkerrassa kahvila, Gretas Butik & Café.
Viimeinkin sadonkorjuujuhlilla Gretan putiikilla ja kahvilalla
Piha oli koristeltu kauniilla kransseilla
Ulkona puutarhassa kävi kuhina, kun asiakkaat parveilivat paikallisten käsityöläisten ja pientuottajien myyntipöytien ympärillä. Kävimme katsastamassa viihtyisän kahvilan tarjonnan, mutta totesimme olevamme enemmän nälkäisiä kuin kahvin tarpeessa, joten jätimme kahvittelun väliin ja siirryimme tutkimaan kellarin putiikin tarjonnan.
Gretan putiikki oli pullollaan mielenkiintoisia esineitä ja vanhoja kauniita posliiniastioita. Olipa siellä oma joulunurkkauskin. Löysin putiikista itselleni reissutulijaisiksi kivan kukikkaan, soikion mallisen vanhan posliinilautasen sekä vähän eriskummallisen vihreän vaasin.
Smakby ja Åland Distillery
Taisimme päättää Gretan putiikilla, että menemme ruokailemaan meille jo edelliseltä reissulta tuttuun Smakbyn ravintolaan Kastelholman linnan kupeeseen, joten suuntasimme seuraavaksi sinne.
Emme olleet etukäteen tulleet katsoneeksi, että myös Smakbyn ravintola osallistuu sadonkorjuujuhlaan, joten paikan liepeillä kohtaamamme liikenneruuhka tuli pienenä yllätyksenä. Ruuhkasta huolimatta saimme auton helposti parkkiin tien toiselle puolelle.
Pienen jonotuksen jälkeen sisälle päästyämme totesimme ravintolan puolen olevan niin täynnä ja ihmisiä jonossa sen verran paljon, ettemme jaksaisi odottaa ruokaa niin kauaa. Päätimme sen sijaan käydä ostamassa samoissa tiloissa toimivasta leipomosta jonkin herkullisesti tuoksuvan leivonnaisen alkupalaksi ensihätään ennenkuin keksisimme minne menisimme seuraavaksi.
Muutama vuosi sitten mahduimme hyvin Smakbyn pihalle ja sisälle
Jonottamiseksi meni sekin homma. Tuntui, että koko Ahvenanmaa turisteineen päivineen oli kokoontunut juuri sillä kellonlyömällä Smakbyhyn. Sadonkorjuujuhlan tunnelma oli ylimmillään jonon kiemurrellessa iloisen puheensorinan siivittämänä leipomon tiskin tuoksuista karkkikojulle, siitä edelleen ohi omenasose- ja mehumyyjien ja toista kautta takaisin.
Pakenimme uunituoreet leivonnaiset käsissämme jo hieman ahdistavaksi käynyttä tungosta ulos Smakbyn terassille. Ilma oli päivän mittaan lämmennyt niin, että terassilla oli oikein mukavaa levähtää hetki ennen seuraavaa etappia, joka löytyi niinkin läheltä kuin tien toiselta puolelta.
Lämpimäisten antaman pienen sokeriboostin voimalla mieleen oli terassilla istuskellessa muistunut, että tien toisella puolella ylhäällä mäellä, ulkoilmamuseo Jan Karlsgårdenin porttia vastapäätä, on myös ravintola. Ja muistimme mukaan myös sieltä sai ruokaa.
Mäen päältä löytyi Åland Distillery
Emme löytäneet paikalta enää samaa ravintolaa kuin mikä siinä oli edellisellä reissulla muutamia vuosia aiemmin ollut, vaan Jan Karlsgårdenin Wärdshusin vanhoihin tiloihin oli vuonna 2020 avattu tislaamo, Åland Distillery. Sen yhteydessä oli kuitenkin, ja onneksi, uusi ravintola, josta sai myös ruokaa sekä Smakbyn leipomon makoisia leivonnaisia.
Ilman pientä jonottamista emme tässäkään paikassa selvinneet, mutta lohikeiton herkullisuus korvasi jonottamiseen käytetyn ajan. Jälkiruoaksi otin kahvin keran gluteenittoman suklaaleivonnaisen matkaseuralaisen herkutellessa tuhdilla pannukakulla.
Ahvenanmaalainen klassikko: pannukakku kera luumusopan ja kermavaahdon
Tislaamon ravintola oli kaiken kaikkiaan mukava paikka. Paitsi että siellä voi nauttia maukasta ruokaa, niin siitä on kätevä vierailla myös aiemmin mainitussa Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseossa, eikä Kastelholman linnallekaan ole matkaa kuin kivenheitto.
Meille iski tässä kohtaa pieni matkaväsymys, mutta kuljettaja halusi kuitenkin ajella vielä saaren pohjoisosaan, jossa olisi jokin nähtävyys. Löysimme sieltä mukavan hotellin mäntykankaan keskeltä, sekä kivan maiseman merelle, mutta juuri muuta näkemisen arvoista siellä ei ollutkaan, joten päätimme suunnata seuraavaksi kohti Maarianhaminaa ja laivaa. Kello taisi tässä vaiheessa käydä neljää.
Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Teemaristeily oli ajatuksena ihan hyvä. Oli hienoa nähdä Ahvenanmaa syksyisessä asussa, ja oli mukavaa herkutella laivalla sesongin ruoilla. Olisimme kuitenkin voineet suunnitella päivää vähän tarkemmin etukäteen ja pysyä suunnitelmassa paremmin, niin olisimme välttyneet parilta harha-ajolta ja päätyneet useampaan sadonkorjuujuhlaan osallistuvaan paikkaan. Toisaalta nyt tiedämme mitä niidenkin harhateiden päässä on, joten eivät ne ajot ihan hukkaan menneet.
Yllätyksenä tuli ehkä se, millaiset ruuhkat joka paikassa oli. Ilman koronaa tuskin olisimme niistä hätkähtäneet, mutta nyt emme tohtineet panna itseämme liikaa alttiiksi koronavirukselle ynnä muille pöpöille. Ihmisiä tuntui nimittäin kielten sekamelskasta päätellen kerääntyneen sadonkorjuujuhliin ympäri, jossei maailman, niin ainakin Itämeren.
Ympäri saarta levittäytyneet omenatarhat pullistelivat punaposkisista hedelmistä
Jan Karlsgården -ulkoilmamuseo on kiva kesäkohde
Ahvenanmaalla on yllättävän paljon näkemistä ja tekemistä. Itse olen käynyt siellä yhteensä siis kolme kertaa, joista ensimmäinen oli 1980-luvun lopulla leirikoulun merkeissä. Toinen kerta puolestaan oli jokunen vuosi sitten juhannuksen aikaan, jolloin kiertelimme päänähtävyydet ja osallistuimme juhannusjuhlille Jan Karlsgårdenissa.
Seuraavan kerran Ahvenanmaalle mennessäni haluaisin käydä muutamassa kokonaan väliin jääneessä paikassa, kuten Lemland Maarianhaminasta itään, sekä patikoida luontopolkuja saaren eri osissa. Toivottavasti haave toteutuu lähiaikoina.
Kaikki jutun kuvat, kuten kuvat koko blogissa by Laiska nainen
Laiskan Naisen elämää 