Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Eletään elokuun viimeistä tuntia. Ulkona on sysipimeää ja syksyisen viileää, ja minun pitäisi olla jo nukkumassa flunssanenäni kanssa. Ajattelin kuitenkin ennen peiton alle kääriytymistä tulla huikkaamaan muutaman sanan tänne hiljaiseloa viettäneeseen blogiini.
Sitten viime postauksen väsymys otti kuin ottikin vallan. Tai voinen tunnustaa, että olen ollut viime viikot hieman uuvuksissa, mikä ei ole yllätys, sillä olen kohta vuoden ajan paahtanut uutta oppien pitämättä juurikaan lomaa. Ja tällä viikolla, kun viimein olin alkuviikosta pari päivää lomalla, niin sain flunssan – kohtalon keljuiluako, etten vain pääsisi nauttimaan lomapäivistä, vaiko kropan viesti siitä, että se käy ylikierroksilla… No, oli kumpi vaan, niin kyllä on ottanut päähän viimeiset pari päivää, murr.
Loppukesän väsymystä ja flunssaa sekä mieltä masentanutta maailmantilannetta lukuun ottamatta lopuillaan oleva kesä on mennyt keskimäärin hyvin. Olen päässyt mukavasti kiinni uuteen päivärytmiin ja saanut palautettua elämääni joitakin vanhoja, uupumuksen vuosina kadonneita tapoja, kuten lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Olen myös päässyt eroon pitkistä tehtävälistoista (uupumuksen pahimpina vuosina jouduin kirjoittamaan to do -listoille ihan kaiken roskapussin viennistä laskujen maksuun) ja saanut hiljalleen normalisoitua unirytmiä.
Mutta mikä tärkeintä, niin tänä kesänä olotila on tuntunut lähes kahdeksan vuoden jälkeen normaalilta. Kotona tai töiden ääressä en niinkään ole kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kesän aikana tekemilläni reissuilla olen kerta toisensa jälkeen havahtunut huomaamaan, että jaksan liikkua ja olla kiinnostunut ympäristöstä sekä muista ihmisistä aivan eri tavalla kuin vuosiin.
Erityisesti parissa tutussa paikassa olen saanut flashbackeja vuosien takaisilta reissuilta ja tuntenut ihan fyysisesti kehossa sen, mitä olin joskus uupuneena tuntenut juuri siinä kohtaa tallinnalaisessa kadunkulmassa tai tukholmalaisella sillalla. Ne ovat olleet silmiä avaavia hetkiä.
Lomailemattomuudesta huolimatta uupumuksesta toipuminen on edennyt kesän aikanakin koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voi vain arvailla, olisiko vuosikausia kestäneestä uupumuksesta toipuminen ollut näinkin nopeaa ilman työympäristön vaihtumista. Enpä siis voi muuta kuin olla iloinen, vaikka flunssa juuri nyt painaakin päälle.
Edessä on pitkä syksy, tai ainakin pitkä talvi, joten toivottavasti saan pian flunssan häädettyä ja kehon balanssiin, jotta jaksan kertoilla vähän lisää noista kesäreissuista, joista edellä mainitsin. Sen verran voin paljastaa, että suurin osa reissuista suuntautui kotimaan kohteisiin, ja että aika moni kohde oli ollut pitkään listallani ”paikkoja, joissa olen aina halunnut käydä”. Instagram-tililtäni löytyy vihjeitä muutamista reissuista.
Mutta nyt on pakko päästä pitkälleen parantelemaan töhnäistä oloa. Hyvää syyskuun ensimmäistä yötä!
❤
Postauksen kuvat on otettu kesäkuisella reissulla Tallinnan Telliskivessä.
Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.
Mistä lähdettiin matkaan
Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.
Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.
Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.
Syksyllä kutsui koulunpenkki
Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.
Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.
Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.
Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.
Uusi vuosi, uudet kujeet
Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.
Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.
Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.
En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.
Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.
En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.
Yksi haaste
Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.
Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)
Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…
❤
Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa
Mietin ensin, etten kirjoita tähän postaukseen mitään muuta kuin tuon ensimmäisen lauseen, mutta sitten tajusin, että tästä olisi tullut turhan dramaattinen. Väärinkäsityksen mahdollisuus olisi ollut noin 98 %, vaikkei tässä mikään suuri draama tai tragedia ole menossa. Olen vain luovuttanut.
Olen luovuttanut nimittäin uni- ja päivärytmin suhteen, koskien niiden etsimistä ja löytämistä ja kohdistamista ja tasapainoa, ja mitä kaikkea. Ei vaan jaksa, kun uni on mitä sattuun, ja päivätkin ovat mitä sattuun.
Totesin noin viikko sitten, kun yhtenä yönä valvoin vaihteeksi aamuviiteen asti, että pääsen helpommalla, kun elän hetkessä, enkä mieti koko ajan, monenko aikaan nyt teen minkäkin kotityön tai hoidan paperihommia. Päätin, että vietän jokaisen hetken miten mieleni tekee ja miten huvittaa, kun nyt siihen kerrankin on mahdollisuus. Päätin, että tartun siihen, mitä mikäkin päivä tai yö sattuu tarjoamaan – oikein klassisesti, ja vähän kliseisestikin, carpe diem, nainen!
Hallitseeko aika sinua vai sinä aikaasi?
Päätös hetkessä elämisestä on huomattavasti helpottanut elämääni ja oloani. Olen itse asiassa saanut päivisin enemmän aikaankin kaikenlaista nyt, kun lopetin turhan tekemisten suunnittelun ja aikatauluttamisen. Luulen, että enemmän kuin suunnitelmani ja aikatauluni, minua hallitsi stressi niiden noudattamisesta. Ja se stressi paitsi esti minua saamasta aikaan asioita, niin myös esti päivärytmin muodostumisen luonnollisesti, ilman pakkoa. Pakko ei aina ole paras lääke.
Tärkeintähän kuitenkin on saada päivisin tehtyä tärkeät ja akuutit asiat, sekä ne asiat, jotka täytyy hoitaa joka tapauksessa. Muut hommat voi tehdä sitten joskus, kun jaksaa, ehtii tai muistaa.
Olen tajunnut, että päivän kaikista tärkein asia on nousta ylös sängystä – siitä on ihan äärettömän hyvä aloittaa päivä. Kaikki muu tekeminen ylösnousun jälkeen on pelkkää plussaa sille päivälle. Toiseksi tärkein asia on mennä nukkumaan illalla, tai yöllä – kunhan nyt vaan menee.
Olin vuodenvaihteessa tehnyt selkeät suunnitelmat (hyvä, etten lukujärjestystä) miten päiväni vietän tammikuun alusta alkaen, tavoitteellisesti ja systemaattisesti, eli tehokkaasti suorittaen. Ensin agendani sotki se pidempi unettomuusjakso ja sitten unettomuudesta palautuminen. Muutama viikko sitten mietin vielä ihan tosissani, että voisin yrittää toteuttaa suunnittelemaani päivärytmiä to do -listoineen, mutta olen yllättänyt itsenikin luopuessani moisesta hulluudesta.
Sen sijaan olen ottanut päivistä kaiken irti. Olen testannut leivontaohjeita, kävellyt kauppaan pidemmän kaavan kautta, nauttinut imuroimisesta ja auringonpaisteesta, nukkunut päiväunia, kuunnellut musiikkia sohvalla maaten, pälättänyt puhelimessa tuntikausia, lukenut lehtiä ja kirjoja, opetellut koodausta, suunnitellut kodin sisustusta uusiksi, aloittanut huivin yhteisneulonnan, ja kaikkea sellaista pientä kivaa. Ihan mihin aikaan sattuun.
Tulossa ensimmäinen KAL -huivini
Parasta on ehkä ollut se, etten ole enää miettinyt joka asiaa, että nyt voisin tehdä sitä tai tätä, tai että sekin pitäisi tehdä. Olen vain mennyt ja tehnyt, välillä ihan huomaamattani. Minusta se on merkki siitä, että olen tosiaankin oppinut taas elämään hetkessä, mutta samalla se on merkki siitä, että voimani ovat palaamassa uupumuksen jäljiltä. Elämässä on jälleen mielekkyyttä, ja alan saada sen myötä tiettyä hyvää, kadoksissa ollutta rutiinia takaisin elämääni.
Rutiinihan on sitä, mikä sujuu huomaamatta, ainakin yleensä. Joskus se voi olla myös tylsistyttävää, tai ärsyttävääkin, mutta hyvä rutiini rytmittää elämäämme, niin päiviä kuin öitäkin, jopa unta. Rutiini luo myös turvallisuuden ja hallinnan tunnetta elämään.
Toistaiseksi minulle riittää päivieni rytmittämiseen ja rutiiniksi se, että nousen aamuhkolla ylös ja menen illahkolla nukkumaan, pesen hampaani, muistan syödä säännöllisesti (tämä on kyllä harvoin ollut ongelma, hah) ja luen sähköpostini. Ja että istun koneen äärellä iltaisin, kun jokin harrastekursseistani alkaa. Kaikki muu tekeminen näiden raamien sisällä on pelkkää plussaa.
Päätös luovuttaa – hylätä liian tarkka päivien, ja koko elämän, suunnittelu – ja elää hetkessä, on saanut alkuvuotta hallinneen tunteen haahuilemisesta ja hengailusta läpi päivien katoamaan. En tunne enää itseäni laiskaksi ja aikaansaamattomaksi, joksi tunsin itseni silloin, kun päähänpinttymä päivä- ja unirytmin palauttamisesta normaaliksi, aikaan ennen koronaa, valtasi mieleni.
Olen oppinut nyt sen, että kun tarttuu hetkiin, ja tekee joka päivä edes jotain, niin yhtäkkiä päätyykin hallitsemaan aikaansa, ja yllättäen päiviinkin tulee rytmiä ihan itsestään.
Parasta nyt ja aina – tartu hetkeen!
Miten tarkkaan sinä suunnittelet päiväsi, ja onko sinulla tarkka päivärytmi? Kestääkö rytmisi yhtään poikkeamaa ilman, että koko pakka hajoaa palasiksi? Osaatko tarttua hetkiin, myös työviikon aikana?
Siitä on nyt reilut kolme viikkoa aikaa, kun kirjoitin tammikuisesta kolmen viikon unettomuusjaksostani ja siitä, millaisia onnettomuuksia unettomuudesta johtuva syvä väsymystila on minulle aiheuttanut. Tällä kertaa selvisin unettomuusjaksosta enimmittä kolhuitta – vain yksi liukastuminen jäisellä tiellä. Normaaliin rytmiin palaamisen kanssa sen sijaan on ollut haasteita.
Ei ole helppoa päästä takaisin rytmiin noinkin pitkän kuin kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen. Unettomuushan sotki paitsi unirytmini, niin myös koko päivärytmini. Viimeiset kolme viikkoa olenkin yrittänyt palauttaa molempia, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Unirytmiin pääseminen on yllättäen ollut helpompaa.
Taakkana tammikuussa olivat vielä edellisen vuoden loppupuolen myöhään valvotut juhlapyhät, sekä juhlapyhäkautta edeltänyt unettomuusjakso marras-joulukuussa. Päivärytmin pystyin pitämään jotakuinkin kasassa vuodenvaihteeseen asti, mutta unirytmini on ollut aika lailla sekaisin kolmisen kuukautta.
Yöpöydän lampun valossa lentelee satoja ajatuksia
Vuodenvaihteessahan elämäntilanteeni paitsi muuttui totaalisesti toiseksi, niin myös iltapainotteiseksi. Nykyään iltaisin tapahtuu kaikki, eli sosiaaliset harrastukset, joskin edelleen virtuaalisesti nimeltä mainitsemattomasta syystä. Iltapainotteisuus on vaikeuttanut normaalin rytmin ylläpitämistä. Koska aamuisin ei ole ollut pakko herätä aikaisin, niin vastaavasti iltaisin ei ole ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan – varsinainen noidankehä.
Voisi luulla, että viimeisin unettomuusjaksokin olisi ollut seurausta tuosta noidankehästä, mutta tällä kertaa unettomuuden aiheuttajana oli kuitenkin stressi. Ja stressin aiheuttajana oli tuo edellä mainittu elämäntilanteen muutos, joka sai ajatusten tulvan virtaamaan päässäni. Aloin öisin pyöritellä mielessäni kysymyksiä toisensa perään puntaroiden samalla erilaisia vaihtoehtoja ja karkottaen unen joka ikinen yö. Kolmannen unettomuusviikon lopussa aloin olla aika hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Olin kokeillut kolmannella unettomuusviikolla viime syksyisen unikoulun oppeja ja noussut aamuisin ylös yhdeksän maissa, sekä yrittänyt paikata noin viiteen tuntiin jääviä yöunia päivätorkuilla. Kokeilun seurauksena olin vain entistä väsyneempi, koska vuorokaudessa nukuttu aika jäi aivan liian lyhyeksi.
Lopulta en saanut nukuttua päiväuniakaan, ja tunsin, että kohta romahdan. Jotain oli keksittävä, ja pian. Annoin itselleni viikon aikaa lähteä omin avuin korjaamaan tilannetta. Päätin, että jossei edistystä tapahtuisi, niin varaisin ajan lääkäriin.
Mutta mitäpä sitten tein tilanteen muuttamiseksi? Ja miten selätin unettomuusjakson, vai selätinkö? Miten pääsin tilanteen päälle niin, että minä määrään rytmin, eikä uni tai sen puute?
Ihan ensin piti saada mielessäni mylläävä kysymystulva tyrehtymään. En tiedä vieläkään miten se hiljeni, mutta vertaistuella oli varmasti osuutta asiaan. Helpottaa, kun tietää jonkun muunkin käyvän läpi samaa kuin itse. Osaltaan kysymysten hiljenemiseen vaikutti varmaan myös se, kun tajusin, että kysymyksiä on turha pyöritellä mielessä öisin. Päivät ovat siihen parempi vaihtoehto.
Seuraavaksi aloin huijata itseäni – viime syksyisen unikoulun oppeja tämäkin. Aloin himmentämään valoja aikaisemmin ja laitoin television aikaisemmin kiinni, sekä avasin sängyn, vaihdoin pyjaman päälle ja kävin iltapesulla. Yritin välttää avaamasta tietokonetta iltaisin ja koskemasta kännykkään enää sen jälkeen, kun olin asettanut herätyksen päälle. Kännykän sijaan tartuin taas kirjaan.
Yöpöydän täyttävässä kirjapinossa riittää lukemista yön valvotuille tunneille
Unikoulun jäljiltä muistin, että sängyssä pitäisi viettää mahdollisimman vähän aikaa valveilla. Toisaalta olen myös todennut, että lukeminen johdattaa minut uneen, joten siksi palasin kirjojen pariin. Jossain vaiheessa unettomuusjaksoa olin nimittäin hylännyt lukemisen, koska se stimuloi liikaa mieltäni. (Vika saattoi olla kyllä myös Brownin kirjassa ”Alku”, jonka seikkailu Barcelonassa herätti paljon tunteita ja mielikuvia. Katalonia oli viimeinen pitempi matkakohteeni ennen koronaa.)
Ensimmäisellä unettomuusjakson jälkeisellä viikolla menin sänkyyn samaan aikaan kuin aiemmin, eli puoli yhden ja yhden välillä. En aikaistanut vielä nukkumaanmenoa, koska en olisi kuitenkaan nukahtanut yhtään aiemmin. Luin kahteen tai puoli kolmeen asti, koska en vain malttanut lopettaa lukemista, tunnustan. Melko pian huomasin, että lukeminen alkoi unettaa aina vaan nopeammin, ja usein jo puolen tunnin päästä olin täysin nukahtamispisteessä. Jei, erävoitto!
Toisella unettomuuden jälkeisellä viikolla aloin mennä sänkyyn ensin varttia ja sitten puolta tuntia aikaisemmin – välillä siis jopa puolenyön aikaan, oho! Ajattelin, että vaikka innostuisinkin taas lukemaan vähän enemmän, niin entistä aikaisemman sänkyynmenon johdosta nukahtaisin kuitenkin entistä aikaisemmin. Ja se toimi! Silmät alkoivat painua yhä useammin väkisin kiinni jo yhden maissa, ja myös nukahdin, enkä joutunut pyörimään sängyssä levottomana valveilla.
Yöpöydällä pölyttyy enää kello kirjapinon pienentyessä
Aamut olivat kuitenkin edelleen haastavia. Ensimmäisenä unettomuuden jälkeisenä viikkona olin yrittänyt uudestaan noudattaa unikoulun oppeja myös aamuisin ja nousta ylös aikaisemmin, mutta jopa seitsemän tunnin unet olivat ihan liian vähän kolmen viikon unettomuuden jälkeen.
Jouduin antamaan periksi väsymykselle ja nukkumaan seuraavina viikkoina aamuisin pidempään, koska kroppa alkoi oireilla flunssan kaltaisilla oireilla. Vanha kunnon ”taistele tai pakene” -reaktio se vain aktivoitui. Nyt osasin sen jopa tunnistaakin, koska sama asia oli tapahtunut viimeksi marras-joulukuussa unettomuusjakson päätteeksi.
Nyt olen viimeiset pari viikkoa nukahtanut useimmiten yhden ja kahden välillä, ja viime viikon yöt nukuin jo todella hyvin ilman heräämisiä. Olen pyrkinyt nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä välttääkseni kehon stressireaktion, eli ”flunssan”, mutta valoisat aamut ovat alkaneet aktivoida hypotalamustani, ja se herättää minut usein ennen herätyskelloa.
Olen todella tyytyväinen siihen, että olen saanut hilattua nukahtamisaikaani aamuneljästä kello kahteen. Tällöin saan nukuttua kunnollisen syvän unen vaiheen, enkä ole päivällä niin nuutunut, vaikka unen kokonaismäärä olisikin toivottua pienempi. Tavoitteenani tulevina viikkoina on saada aikaistettua nukahtamista vielä lähemmäksi normaaliaikaani eli keskiyötä.
Uskollinen kumppani valaisee synkimmänkin yön
Olen joutunut viime viikkoina kysymään itseltäni, että entä jos tämä onkin se itselle luontainen rytmi, ihan oma rytmini, joka nyt vasta on päässyt esiin. Entäs jos olenkin elänyt vuosikymmenet väärässä rytmissä ja osaltaan senkin vuoksi olen uupunut? Iltavirkkuna minun on läpi elämäni ollut haastavaa herätä aikaisin aamulla. Muistan, että aikaisten aamuheräämisten vuoksi elin koko kouluajankin kuin horroksessa.
Huomasin eilen Teksti-TV:stä uutisen, jonka mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä huonoksi jopa kaksi kertaa useammin kuin aamuvirkut. Uutisen mukaan Oulun yliopiston tutkijaryhmä ehdottaa, että ihmisen sisäinen vuorokausirytmi kannattaisi ottaa entistä paremmin huomioon työelämässä. Se voisi parantaa työssä jaksamista ja jopa pidentää työuria. Kannatan! Itse ainakin tekisin mieluusti töitä sellaiseen vuorokaudenaikaan, kun olen virkeimmilläni – se ei ole klo 8 aamulla – ja veikkaan, että olisin myös paljon tehokkaampi ja tuottavampi.
Viimeksi kuluneina viikkoina olen joutunut hyväksymään sen, etten jaksa juuri tällä hetkellä tehdä niin paljon asioita päivisin kuin haluaisin. Olen joutunut myös asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja siirtämään tulevaisuuden kannalta tärkeitä tekemisiä. Mielestäni unirytmin kuntoon saaminen on kuitenkin se kaikista tärkein asia. Pitkällä tähtäimellä se vaikuttaa eniten jaksamiseeni ja päivärytmin haltuunottoon.
Pienet oivallukset ovat joskus niitä suurimpia
Pari päivää sitten oivalsin, ettei kroppa voi toipua kolmen viikon unettomuusjaksosta viikossa tai kahdessa, tai edes kolmessa. Samaan syssyyn oivalsin myös, ettei kroppa voi vastaavasti toipua yli kuuden vuoden uupumuksesta kuudessa kuukaudessa, tai edes kahdeksassa. (Minullahan todettiin työuupumus jo marraskuussa 2014. Olin silloin viikon sairaslomalla, mutten koskaan mennyt hakemaan lisää sairaslomaa lääkärin kehotuksesta huolimatta, koska tunnollisuus.)
Tämä oivallus oli varsinainen läpimurto: vaikka olen tästä kuullut ja lukenut, niin silti se piti itse tajuta ja iskostaa takaraivoon, että uupumisesta toipuminen on pitkä taival. Eivätkä unettomuusjaksot helpota ja nopeuta toipumista, vaan päinvastoin pitkittävät sitä.
Tajusin myös, että kehoni ei yli kuuden vuoden jälkeen yksinkertaisesti tiedä mikä on sen normaalitila. Tämä oivallus toi rauhan itselleni. Ymmärsin, että minun ei tarvitse jaksaa vielä niin paljoa kaikkea tekemistä, koska kroppa on edelleen vähän rikki. Vaikka aivosumu onkin hälvennyt, ja vaikka voin henkisesti paljon, paljon paremmin ja haluaisin tehdä kaikenlaisia asioita, niin kehoni tulee jälkijunassa toipumisen suhteen.
Unettomasta päivän kuningattareksi on vielä matkaa
Ymmärsin viimein myös sen, että minun pitää olla lempeä ja armollinen itselleni, eikä vaatia itseltäni liikaa. Teen vain ne tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat, muistan välillä hemmotella itseäni ja lepään niin paljon kuin mahdollista – kehoni on sen ansainnut. Kaapit voi siivota myöhemminkin.
Ja se unirytmi sitten.. Bluesin sykkeellä mennään tällä hetkellä, mutta onneksi olen aina rakastanut bluesia.
Laiskan Naisen elämää 