Testissä kolme verkkovalmennusta, aikaa 12 viikkoa – löytyykö kadonneen notkeuden lisäksi vyötärö ja osuvatko kämmenet jälleen lattiaan?
Yhdestoista ja toiseksi viimeinen projektiviikko, juhannusviikko muuten, alkoi hieman erilaisissa maisemissa kuin aikaisemmat verkkovalmennusviikot. Olimme nimittäin edelleen mökillä Kolilla Pohjois-Karjalassa, jonne olimme lauantaina monen mutkan, tai kosken, kautta päätyneet.
Maanantaina jatkui edelliseltä viikolta perintönä tullut lähes +30 asteen helle. Minulla puolestaan jatkui edellisellä viikolla alkanut Urapolku-valmennus, ja jäin istumaan maanantaipäiväksi mökin keittiöön tietokoneen ääreen muun mökkikunnan lähtiessä taas Kolin rinteille patikoimaan.
Myönnän, että hieman harmitti jäädä sisälle istumaan, mutta kun muistelin edellisen päivän kiipeämistä Ukko-Kolille tuhansien helteestä kiukkuisten hyttysten ja mäkäräisten kanssa, niin se vähän laimensi harmitustani, kuten myös mökin ihanasti viilentävä ilmalämpöpumppu.
Lohdutin itseäni päivän aikana myös ajatuksella, että kropallekin teki hyvää olla yksi päivä paikoillaan. Tai ainakin melkein paikoillaan, sillä iltapäivällä hyppäsimme jälleen autoon ja ajoimme Joensuuhun asioille.
Ajattelin yrittää etsiä Joensuusta itselleni uudet lenkkarit parhaat päivänsä nähneiden pinkkien paholaisten tilalle (tässä vaiheessa vielä kuvittelin itseni tekemässä seesteisiä lenkkejä hiekkateillä aamuauringossa ennen koneen ääreen istahtamista), mutta helteestä johtuen en jaksanutkaan alkaa sovittelemaan kenkiä. Lämpömittari näytti ylimmillään +31 asteen lukemaa Joensuun torin kulmalla, ja myös kauppojen sisätiloissa oli tukahduttavan lämmintä.
Lenkkareiden sijaan päädyin etsimään uutta jumppamattoa, ja löysinkin vähän entistä (jooga)mattoa paksumman ja nykyisiin treeneihin sopivamman maton. ”Jei”, iloitsivat polveni ostoksestani jo kassalla. (Tässä vaiheessa kuvittelin myös tekeväni alkaneen viikon aikana ainakin muutaman Tiny Waist-valmennukseen kuuluvan treenin, koska oli uusi jumppamatto ja viileä mökki.)
Tiistaina toistui sama kaava kuin maanantaina: minä sisällä, muut ulkona, ei aamulenkkiä, eikä Tiny Waist-treeniä. Olo oli väsähtänyt helteestä sekä vähiksi jääneistä yöunista, ja taisimmekin koko mökkikunta nukkua sinä päivänä päiväunet – erinomaisen hyvää palauttavaa toimintaa. Päiväunien virkistämänä ajoimme myöhään iltapäivällä lähimmälle isolle uimarannalle.
Merilänranta oli pitkä, upea, hienohiekkainen ranta. Olimme käyneet samalla rannalla jo sunnuntaina Kolille nousun jälkeen, mutta vesi oli silloin niin kylmää, että tyydyin vain kahlaamaan rantaviivaa pitkin. Nyt päätin heittää talviturkin, oli vesi kylmää tai ei, mutta päätöstäni koeteltiin ankarasti.
Kesti varmaan parikymmentä minuuttia ennen kuin olin saanut totutettua itseni hyytävän kylmään veteen ja päässyt kahlaamaan niin syvälle, että pystyin uimaan. Kuvittelin välillä olevani avannossa, eikä se kuvitelma kyllä paljon todellisuudesta poikennut, paitsi ettei Pielisen pinta ollut jäässä.
Uinti kylmässä vedessä kuitenkin piristi mukavasti, ja rantamäntyjen takaa pilkistävä aurinko kuivatti ihon nopeasti. Oli ihanaa istua rannalla pehmeällä hiekalla päivän tietokoneella istumisen jälkeen. Olisinkin voinut istuksia rannalla vaikka kuinka kauan katselemassa vaahtopäiden pirstoutumista rantaviivaan ja kuuntelemassa aallokon rauhoittavaa laulua, mutta muu seurue alkoi saada tarpeekseen lentävistä pisteliäistä ystävistämme, ja niin jätimme Pielisen pauhaamaan Merilänrantaan.
Emme menneet heti takaisin mökille, vaan päristelimme tovin pitkin mutkaisia hiekkateitä Pohjois-Karjalan vehreällä maaseudulla. Kuskimme oli saanut päähänsä ajaa autolla keskelle Pielistä, joten sinne menimme, nimittäin Hattusaareen. Mukavaa oli päivän päätteeksi nähdä mille keskellä järveä näytti.
En tiedä, oliko syynä Kolille kipuaminen, vatsalihasten jännittäminen pitkään kylmässä vedessä kahlatessa ja mutkaisia hiekkateitä ajellessa, vaiko kaikki yhteensä, mutta myöhään tiistai-iltana olivat syvät vatsalihakset yhtäkkiä kuin tulessa.
Olin juuri ehtinyt ihmetellä mökkikaverille ääneen, että miten on mahdollista, ettei Kolin reissu tunnu missään kohtaa kroppaa, kun syvät vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Vaikka se tuntui ikävältä, etenkin istuessa, niin olin salaa tyytyväinen: jotain treeniä olivat vatsalihakset selkeästi saaneet, vaikken ollut tehnyt valmennusohjelman harjoituksia.
Keskiviikkoiltapäivänä ajelimme vaihteeksi Pielisen pohjoispäähän Nurmekseen. Olin jälleen istunut koneen ääressä aamuyhdeksästä alkaen, joten autossa istuminen siihen päälle sai kropan hieman vaikertamaan. Onneksi paikan päällä Bomban talon alueella sai jaloitella ympäristöä tutkiessa, ja reisitreenitkin hoituivat siellä täällä portaita kerroksesta toiseen kiivetessä.
Sää oli tukalan kuuma, ja ajaessamme takaisin Kolille päin alkoi ukkostaa. Ukkonen möykkäsi mökin päällä ja vieressä monta tuntia, joten siltäkin illalta jäivät väliin niin lenkki kuin Tiny Waist-treenitkin.
Torstaipäivä valkeni hieman viileämpänä kuin edeltävät päivät, kiitos edellisen illan ukonilman. Lopetimme uravalmennuksen sinä päivänä vähän normaalia aikaisemmin juhannuksen kunniaksi, ja singahdin koneelta kuistille lukemaan kirjaa. Tuuli kävi järveltä päin, ja se paitsi piti ilman kuistilla viileämpänä, niin toi tullessaan ihanan raikkaan tuoksun.
Olin haaveillut koko päivän uimaan menosta, mutta viikon aikana kertynyt univelka painoi silmiä väkisin kiinni, ja iltapäivällä oli pakko mennä vähäksi aikaa nukkumaan. Olo oli myös köhäinen – sen siitä avantouinnista ja ilmalämpöpumpusta ilakoinnista saa.
Illalla vietimme pre-juhannusaattoa, koska seuraavana päivänä, eli perjantaina, olisi alettava valmistautumaan lauantain paluumatkaa varten. Ei tullut tehtyä treenejä torstaina, kuten ei perjantainakaan.
Yhdennentoista projektiviikon treenaamiset jäivät vähiin viikonloppunakin, sillä helle kuritti edelleen niin Pohjois-Karjalaa sieltä lähtiessämme kuin eteläistä Suomeakin sinne myöhään lauantai-iltana palatessamme.
Kotona oli lämpötila päässyt nousemaan helteisen viikon aikana +27 asteeseen, eivätkä sisätreenit tulleet mieleenkään sunnuntaina. Päivä kului levätessä ja matkapyykkejä pestessä.
Sunnuntai-iltana olin kuitenkin jälleen toivoa täynnä tulevaa uutta viikkoa miettiessäni. Jospa helle vähän hellittäisi, toivoin, ja pääsisin tekemään edes yhden treenin viikon aikana. Se olisikin viimeinen viikko kahdentoista viikon projektistani, enkä halunnut päättää sitä tekemättä mitään.
Toukokuussa riivaamaan alkanut, suorastaan jäytävä stressi jäi Pohjois-Karjalaan. Taisi tipahtaa Pielisen hyiseen veteen ja hautautua tuhansien pienten hiekanjyvien alle.
”Pitäkää stressi hyvänänne siellä järven pohjassa”, huudan äänettömästi yöhön. ”Ei tarvitse lähettää takaisin koillistuulen mukana.”
Laiskan Naisen elämää 