Tämän blogin kirjoittaminen ei mennyt taaskaan ihan suunnitelmieni mukaan, mutta kerrankos sitä ihmiselle sattuu, että luulee julkaisseensa blogipostauksen, jota ei sitten ollutkaan julkaissut. Ah ja voi.. Työpaikan vaihdolla helmi-maaliskuun vaihteessa sekä kässäkoulun kiireillä saattoi olla osuutta muistikapasiteetin ongelmiin – elämä on ollut aikamoista haipakkaa viimeiset kaksi kuukautta.
Kirjoitin siis maaliskuun alussa juttua viime vuonna lukemistani kirjoista. Olin niin ylpeä, kun pääsin viime vuonna pitkästä aikaa tavoitteeseeni lukea vähintään yksi kirja per kuukausi ja paloin halusta jakaa lukukokemukseni teidän kanssanne. Jatkumona tuohon juttuun ajattelin nostaa joka kuukausi yhden kirjan tänne niin sanotusti kuukauden kirjavinkiksi, ja ensimmäinen kirjavinkki piti tulla huhtikuun alussa. Pääsiäisen aikaan sitten huomasin, etten ollutkaan julkaissut maaliskuussa mitään.
No, nyt eletään jo huhtikuun 2023 viimeistä päivää, jota sitäkin on jäljellä enää puoli tuntia, joten kiirehän tässä taas tuli, mutta vielä ehtii, ehtii, kun nopeasti kirjoittaa. Ja nyt päätin vähän oikoa, eli mennä suoraan siihen kirjavinkkiin. Tarinoin sitten myöhemmin menneistä lukukokemuksistani, joilla on vaikutusta tuleviin.
joululahjaksi lyhyet yöunet
Sain viime jouluna lahjaksi pari kirjaa, joista Elly Griffithsin Ruth Gallowayn joulun luin tietysti heti yhdeltä istumalta, sarjan fani kun olen. Toinen lahjaksi saamani kirja oli Maija Kajannon Korvapuustikesä, jonka jätin odottelemaan valoisampia päiviä.
Kirjailija Maija Kajanto ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä tiennyt mitä ajatella kirjastakaan, joka vaikutti harvoin lukemalleni romanttisen viihdeosaston edustajalle, mutta lahjan antaja kehui tarinaa vuolaasti ja kertoi, että kirjan sekä sen jatko-osien suosio oli yllättänyt niin kirjailijan kuin kustantajankin (WSOY). Näiden saatesanojen houkuttelemina tartuin kirjaan maaliskuussa.
Ja mitä siitä seurasikaan… No, huonosti nukuttuja öitä, sillä en olisi millään raaskinut laskea opusta käsistäni, kun olin sen kerran avannut. Tarina tempaisi mukaansa heti alkusivuilta lähtien ja piti otteessaan loppuun saakka. Kirjan takakannen teksti ”Korvapuustikesä on ahmimiskirjallisuutta viihdenälkäisille” piti siis täysin paikkansa.
ruokaa ja romantiikkaa keski-suomessa
Kirja kertoo ravintola-alalla työskentelevästä parikymppisestä Kristiinasta, joka saa tarpeekseen työstään ja päättää vaihtaa maisemaa. Hän päätyy pikkukylään Keski-Suomeen, jossa on viettänyt aikaa nuoruudessaan mummonsa hoivissa. Yhdessä mummon kanssa ja vähän vapaaehtoisen pakon sanelemanakin Kristiinasta tulee mummon lounaskahvilan pitäjä.
Kahvilanpidon pyörteissä Kristiina tutustuu kyläyhteisöön, jossa naapuriapu ja yhteiseen hiileen puhaltaminen tuntuvat kukoistavan. Siinä ohessa hän lämmittelee välejään nuoruuden poikaystävään sekä tutustuu nuoreen kunnanjohtajaan, jonka seura tuntuu oudon mukavalta. Vaikka maisema ja elämä ovat vaihtuneet, joutuu Kristiina lopulta kohtaamaan menneisyytensä, kun elämä pikkukylässä alkaa nostaa pintaan asioita, joita hän ei haluaisi ajatella.
Kajanto kuvaa hyvin pikkukylän elämää kaikkine sen kiemuroineen. Hän myös kritisoi rivien välissä nykyajan työelämän vaativuutta/hulluutta, josta ehkä osin kumpuaa kirjassakin esiin tuleva ihmisten kaipuu yksinkertaisempaan elämään ja rauhallisempaan elinympäristöön.
Kirjaa lukiessa silmien eteen piirtyy elävästi paitsi henkilöhahmot niin myös tarinan maisema mäkineen ja järvineen. Kieli on elävää ja tarina soljuu eteenpäin – tätä kirjaa on helppo lukea. Eikä romantiikkaa ole yhtään liikaa, kuten pelkäsin, vaan päinvastoin, sitä olisi voinut olla jopa hieman enemmän, mutta ehkä tarina on kuitenkin tasapainoisempi juuri näin.
Kirjan takakannessa kysytään ”..onko todella hetkiä jolloin pulla voi parantaa kaiken, sydänsuruista särkeviin jalkoihin?” Suurena pullafanina vastaan tähän tietysti, että kyllä, pulla voi parantaa ihan kaiken, mutta jos haluat todella irtautua arjesta ja antaa aivojen levätä, niin silloin Korvapuustikesä on hyvä lukuvalinta.
Korvapuustikesä aloittaa Kahvila Koivu -sarjan, jota Taatelitalvi jatkaa. Tätä toista osaa en ole vielä hamsteroinut hyllyyni, vaan ajattelin säästää sen metsästämisen ja lukemisen loppukesään, jos vain maltan odottaa…
Pikkulintu lauloi, että kirjassa olevat, veden kielelle nostattavat reseptit eivät olisi oikeita, vaan kirjailijan vähän sinne päin kirjoittamia. Tämä seikka täytyy vielä tarkistaa ennen kuin ryhdyn niitä kokeilemaan. Niin aidoille ja oikeille reseptit kuitenkin tuntuivat, että kirjaa lukiessa tuli lähes poikkeuksetta nälkä. Vinkki vitosena siis: syö ennen kuin avaat tämän kirjan! 😉
Laiskan Naisen elämää 