Avainsana: unettomuus

Miten palata normaaliin rytmiin, osa 1 – unirytmiä etsimässä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Siitä on nyt reilut kolme viikkoa aikaa, kun kirjoitin tammikuisesta kolmen viikon unettomuusjaksostani ja siitä, millaisia onnettomuuksia unettomuudesta johtuva syvä väsymystila on minulle aiheuttanut. Tällä kertaa selvisin unettomuusjaksosta enimmittä kolhuitta – vain yksi liukastuminen jäisellä tiellä. Normaaliin rytmiin palaamisen kanssa sen sijaan on ollut haasteita.

Ei ole helppoa päästä takaisin rytmiin noinkin pitkän kuin kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen. Unettomuushan sotki paitsi unirytmini, niin myös koko päivärytmini. Viimeiset kolme viikkoa olenkin yrittänyt palauttaa molempia, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Unirytmiin pääseminen on yllättäen ollut helpompaa.

Taakkana tammikuussa olivat vielä edellisen vuoden loppupuolen myöhään valvotut juhlapyhät, sekä juhlapyhäkautta edeltänyt unettomuusjakso marras-joulukuussa. Päivärytmin pystyin pitämään jotakuinkin kasassa vuodenvaihteeseen asti, mutta unirytmini on ollut aika lailla sekaisin kolmisen kuukautta.

Yöpyödän lamppu
Yöpöydän lampun valossa lentelee satoja ajatuksia

Vuodenvaihteessahan elämäntilanteeni paitsi muuttui totaalisesti toiseksi, niin myös iltapainotteiseksi. Nykyään iltaisin tapahtuu kaikki, eli sosiaaliset harrastukset, joskin edelleen virtuaalisesti nimeltä mainitsemattomasta syystä. Iltapainotteisuus on vaikeuttanut normaalin rytmin ylläpitämistä. Koska aamuisin ei ole ollut pakko herätä aikaisin, niin vastaavasti iltaisin ei ole ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan – varsinainen noidankehä.

Voisi luulla, että viimeisin unettomuusjaksokin olisi ollut seurausta tuosta noidankehästä, mutta tällä kertaa unettomuuden aiheuttajana oli kuitenkin stressi. Ja stressin aiheuttajana oli tuo edellä mainittu elämäntilanteen muutos, joka sai ajatusten tulvan virtaamaan päässäni. Aloin öisin pyöritellä mielessäni kysymyksiä toisensa perään puntaroiden samalla erilaisia vaihtoehtoja ja karkottaen unen joka ikinen yö. Kolmannen unettomuusviikon lopussa aloin olla aika hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olin kokeillut kolmannella unettomuusviikolla viime syksyisen unikoulun oppeja ja noussut aamuisin ylös yhdeksän maissa, sekä yrittänyt paikata noin viiteen tuntiin jääviä yöunia päivätorkuilla. Kokeilun seurauksena olin vain entistä väsyneempi, koska vuorokaudessa nukuttu aika jäi aivan liian lyhyeksi.

Lopulta en saanut nukuttua päiväuniakaan, ja tunsin, että kohta romahdan. Jotain oli keksittävä, ja pian. Annoin itselleni viikon aikaa lähteä omin avuin korjaamaan tilannetta. Päätin, että jossei edistystä tapahtuisi, niin varaisin ajan lääkäriin.

Mutta mitäpä sitten tein tilanteen muuttamiseksi? Ja miten selätin unettomuusjakson, vai selätinkö? Miten pääsin tilanteen päälle niin, että minä määrään rytmin, eikä uni tai sen puute?

Ihan ensin piti saada mielessäni mylläävä kysymystulva tyrehtymään. En tiedä vieläkään miten se hiljeni, mutta vertaistuella oli varmasti osuutta asiaan. Helpottaa, kun tietää jonkun muunkin käyvän läpi samaa kuin itse. Osaltaan kysymysten hiljenemiseen vaikutti varmaan myös se, kun tajusin, että kysymyksiä on turha pyöritellä mielessä öisin. Päivät ovat siihen parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi aloin huijata itseäni – viime syksyisen unikoulun oppeja tämäkin. Aloin himmentämään valoja aikaisemmin ja laitoin television aikaisemmin kiinni, sekä avasin sängyn, vaihdoin pyjaman päälle ja kävin iltapesulla. Yritin välttää avaamasta tietokonetta iltaisin ja koskemasta kännykkään enää sen jälkeen, kun olin asettanut herätyksen päälle. Kännykän sijaan tartuin taas kirjaan.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydän täyttävässä kirjapinossa riittää lukemista yön valvotuille tunneille

Unikoulun jäljiltä muistin, että sängyssä pitäisi viettää mahdollisimman vähän aikaa valveilla. Toisaalta olen myös todennut, että lukeminen johdattaa minut uneen, joten siksi palasin kirjojen pariin. Jossain vaiheessa unettomuusjaksoa olin nimittäin hylännyt lukemisen, koska se stimuloi liikaa mieltäni. (Vika saattoi olla kyllä myös Brownin kirjassa ”Alku”, jonka seikkailu Barcelonassa herätti paljon tunteita ja mielikuvia. Katalonia oli viimeinen pitempi matkakohteeni ennen koronaa.)

Ensimmäisellä unettomuusjakson jälkeisellä viikolla menin sänkyyn samaan aikaan kuin aiemmin, eli puoli yhden ja yhden välillä. En aikaistanut vielä nukkumaanmenoa, koska en olisi kuitenkaan nukahtanut yhtään aiemmin. Luin kahteen tai puoli kolmeen asti, koska en vain malttanut lopettaa lukemista, tunnustan. Melko pian huomasin, että lukeminen alkoi unettaa aina vaan nopeammin, ja usein jo puolen tunnin päästä olin täysin nukahtamispisteessä. Jei, erävoitto!

Toisella unettomuuden jälkeisellä viikolla aloin mennä sänkyyn ensin varttia ja sitten puolta tuntia aikaisemmin – välillä siis jopa puolenyön aikaan, oho! Ajattelin, että vaikka innostuisinkin taas lukemaan vähän enemmän, niin entistä aikaisemman sänkyynmenon johdosta nukahtaisin kuitenkin entistä aikaisemmin. Ja se toimi! Silmät alkoivat painua yhä useammin väkisin kiinni jo yhden maissa, ja myös nukahdin, enkä joutunut pyörimään sängyssä levottomana valveilla.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydällä pölyttyy enää kello kirjapinon pienentyessä

Aamut olivat kuitenkin edelleen haastavia. Ensimmäisenä unettomuuden jälkeisenä viikkona olin yrittänyt uudestaan noudattaa unikoulun oppeja myös aamuisin ja nousta ylös aikaisemmin, mutta jopa seitsemän tunnin unet olivat ihan liian vähän kolmen viikon unettomuuden jälkeen.

Jouduin antamaan periksi väsymykselle ja nukkumaan seuraavina viikkoina aamuisin pidempään, koska kroppa alkoi oireilla flunssan kaltaisilla oireilla. Vanha kunnon ”taistele tai pakene” -reaktio se vain aktivoitui. Nyt osasin sen jopa tunnistaakin, koska sama asia oli tapahtunut viimeksi marras-joulukuussa unettomuusjakson päätteeksi.

Nyt olen viimeiset pari viikkoa nukahtanut useimmiten yhden ja kahden välillä, ja viime viikon yöt nukuin jo todella hyvin ilman heräämisiä. Olen pyrkinyt nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä välttääkseni kehon stressireaktion, eli ”flunssan”, mutta valoisat aamut ovat alkaneet aktivoida hypotalamustani, ja se herättää minut usein ennen herätyskelloa.

Olen todella tyytyväinen siihen, että olen saanut hilattua nukahtamisaikaani aamuneljästä kello kahteen. Tällöin saan nukuttua kunnollisen syvän unen vaiheen, enkä ole päivällä niin nuutunut, vaikka unen kokonaismäärä olisikin toivottua pienempi. Tavoitteenani tulevina viikkoina on saada aikaistettua nukahtamista vielä lähemmäksi normaaliaikaani eli keskiyötä.

Yöpöydän lamppu
Uskollinen kumppani valaisee synkimmänkin yön

Olen joutunut viime viikkoina kysymään itseltäni, että entä jos tämä onkin se itselle luontainen rytmi, ihan oma rytmini, joka nyt vasta on päässyt esiin. Entäs jos olenkin elänyt vuosikymmenet väärässä rytmissä ja osaltaan senkin vuoksi olen uupunut? Iltavirkkuna minun on läpi elämäni ollut haastavaa herätä aikaisin aamulla. Muistan, että aikaisten aamuheräämisten vuoksi elin koko kouluajankin kuin horroksessa.

Huomasin eilen Teksti-TV:stä uutisen, jonka mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä huonoksi jopa kaksi kertaa useammin kuin aamuvirkut. Uutisen mukaan Oulun yliopiston tutkijaryhmä ehdottaa, että ihmisen sisäinen vuorokausirytmi kannattaisi ottaa entistä paremmin huomioon työelämässä. Se voisi parantaa työssä jaksamista ja jopa pidentää työuria. Kannatan! Itse ainakin tekisin mieluusti töitä sellaiseen vuorokaudenaikaan, kun olen virkeimmilläni – se ei ole klo 8 aamulla – ja veikkaan, että olisin myös paljon tehokkaampi ja tuottavampi.

Viimeksi kuluneina viikkoina olen joutunut hyväksymään sen, etten jaksa juuri tällä hetkellä tehdä niin paljon asioita päivisin kuin haluaisin. Olen joutunut myös asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja siirtämään tulevaisuuden kannalta tärkeitä tekemisiä. Mielestäni unirytmin kuntoon saaminen on kuitenkin se kaikista tärkein asia. Pitkällä tähtäimellä se vaikuttaa eniten jaksamiseeni ja päivärytmin haltuunottoon.

Pienet oivallukset
Pienet oivallukset ovat joskus niitä suurimpia

Pari päivää sitten oivalsin, ettei kroppa voi toipua kolmen viikon unettomuusjaksosta viikossa tai kahdessa, tai edes kolmessa. Samaan syssyyn oivalsin myös, ettei kroppa voi vastaavasti toipua yli kuuden vuoden uupumuksesta kuudessa kuukaudessa, tai edes kahdeksassa. (Minullahan todettiin työuupumus jo marraskuussa 2014. Olin silloin viikon sairaslomalla, mutten koskaan mennyt hakemaan lisää sairaslomaa lääkärin kehotuksesta huolimatta, koska tunnollisuus.)

Tämä oivallus oli varsinainen läpimurto: vaikka olen tästä kuullut ja lukenut, niin silti se piti itse tajuta ja iskostaa takaraivoon, että uupumisesta toipuminen on pitkä taival. Eivätkä unettomuusjaksot helpota ja nopeuta toipumista, vaan päinvastoin pitkittävät sitä.

Tajusin myös, että kehoni ei yli kuuden vuoden jälkeen yksinkertaisesti tiedä mikä on sen normaalitila. Tämä oivallus toi rauhan itselleni. Ymmärsin, että minun ei tarvitse jaksaa vielä niin paljoa kaikkea tekemistä, koska kroppa on edelleen vähän rikki. Vaikka aivosumu onkin hälvennyt, ja vaikka voin henkisesti paljon, paljon paremmin ja haluaisin tehdä kaikenlaisia asioita, niin kehoni tulee jälkijunassa toipumisen suhteen.

Queen of the Day
Unettomasta päivän kuningattareksi on vielä matkaa

Ymmärsin viimein myös sen, että minun pitää olla lempeä ja armollinen itselleni, eikä vaatia itseltäni liikaa. Teen vain ne tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat, muistan välillä hemmotella itseäni ja lepään niin paljon kuin mahdollista – kehoni on sen ansainnut. Kaapit voi siivota myöhemminkin.

Ja se unirytmi sitten.. Bluesin sykkeellä mennään tällä hetkellä, mutta onneksi olen aina rakastanut bluesia.

❤

Unettomuuden vaarat – laiskan naisen extreme-elämää väsymyksen vallassa

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Täällä blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viime aikoina, sillä en ole väsymykseltäni jaksanut keskittyä kirjoittamiseen. Monta juttua olen kyllä aloittanut, mutta lopettaminen onkin ollut sitten se ylitsepääsemättömän vaikea osuus – väsymyksen aiheuttama aivosumu on hämärtänyt ajatukset ja sanat ovat hukkuneet jonnekin pään syvyyksiin. Väsymyksen takana on jälleen kerran ollut vanha tuttu nukahtamisongelma.

Se alkoi kolmisen viikkoa sitten. Olin juuri saanut levättyä pois joulutohinoiden jättämää uupumusta ja jaksoin taas puuhastella. Koronatilanne hieman masensi, joten odotin innoissani harrastusten alkamista joulutauon jälkeen. Sitten iski päälle nukahtamisongelma. Uni ei vaan millään tullut ennen aamuyön tunteja, ja päivät alkoivat kulua sumussa. En saanut tehtyä mitään paperi- tai kotihommia perusjuttuja lukuunottamatta, ja ne tekisin unissanikin – päällä on silloin varmaan se sama autopilotti, jonka avulla toiset ajavat väsyneenä autoa.

Väsymyksen vuoksi harkintakykyni petti ja aloin elää vaarallisesti sortuen äärimmäisiin tekoihin. No, vitsivitsi. Hieman ehkä liioittelin, mutta oikeasti pitempiaikainen unettomuus voi aiheuttaa vaaratilanteita ja onnettomuuksia. Niin kävi minullekin, eikä ollut ensimmäinen kerta.

Ensimmäisen valvotun viikon ajan olin väsymyksestä huolimatta ihan toimintakykyinen, koska pystyin sillä viikolla venyttämään unta ja ylösnousua aamupäivään asti. Viikon päätteeksi sain päähäni, että haluan leipoa suklaahippukeksejä. Ohjeen mukaan niihin kannattaa käyttää Tescon suklaahippuja, ja niitä myytiin tietysti siinä kotoa kauempana olevassa ruokakaupassa. Eikun kävellen kauppaan läpi hankien ja nietosten, ja suklaahiput mukaan. Kotimatkalla liukastuin ja kaatua rojahdin parin kirosanan kera oikean käteni ja polveni ottaessa vastaan jäisen tantereen.

Mitään ei mennyt rikki ostoskassissa – kerrankin unohdin ostaa kananmunat oikeaan aikaan – ja vaatteetkin säilyivät ehjinä. Siitäpä sitten köpöttelin ostoksineni hitaasti ja varovaisesti kohti kotia, ja matkalla otin innoissani kuvia upeista lumisista ja huurteisista puista pimenevää pilvetöntä taivasta vasten. Kaatuminen ei siinä kohtaa tuntunut vielä missään, mutta kotona totuus lävähti silmille: polvessa oli koko polvilumpion peittävä mustelma ja mustelman keskellä ison mansikan kokoinen veripatti ja oikea käsivarsi oli turvoksissa.

Se ilta meni sohvalla makoiluksi. Sain polven veripatin lähes häviämään pitämällä sen päällä jääkaappikylmää salaattiastiaa sekä jäätelökulhoa – kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja veripatin hoidossa – mutta särky jäi niin polveen kuin käsivarteen ranteesta olkapäähän. Särky valvottikin sitten seuraavat kolme, neljä yötä. Ja kaikki tämä vain suklaahippujen tähden. (Tähän voisi melkein todeta, että ahneella on *piip* loppu, mutta koska keksit ovat edelleen leipomatta, niin se on vähän siinä ja siinä, että toteanko.. )

Seuraavalla viikolla jo aikansa odottaneet kotityöt, kuten varastolaatikoiden kantaminen varastoon, edistyivät vielä vähemmän kuin edellisellä, koska nyt olin paitsi väsynyt huonosti nukutuista öistä, niin myös puoliksi toimintakyvytön turvonneiden, venähtäneiden, mustelmaisten ja särkevien ruumiinjäsenteni vuoksi. Onneksi sillä viikolla oli verkkoluentoja ja verkkokursseja, niin ne vähän piristivät arkea, kuten myös yhtenä päivänä makoilu kosmetologilla kulmien laitossa (testasin kulmien laminointia). Taisin sinä samana päivänä sortua laskiaispullaan ja pariin pieneen suklaalevyyn….ups. Mutta koska kipu ja särky, niin en antanut omantuntoni äänen häiritä herkuttelua.

Tuo toinen uneton viikko loppui aika hurjasti. Päivät olin siis pääosin lepäillyt ja parannellut haavojani, mutta päiväunia en oikein saanut nukuttua, koska olin kehittänyt ylivireystilan. Tämä ylivireystila ei valitettavasti ollut sellainen vireystila, jossa tehdään asioita, vaikka fyysisesti kykenisikin. Se oli enemmänkin tila, jossa keskitytään pysymään hereillä vuorokauden ajasta piittaamatta. Voitte ehkä tässä kohtaa kuvitella miten ylikierroksilla koko elimistöni alkoi olla.

Perjantai-illan laulukurssin jälkeen en jaksanut enää muuta kuin syödä ja maata sohvalla. Silmät pysyivät hädin tuskin auki ja pelotti nousta sohvalta ylös, koska kävely oli epävakaata väsymyksen vuoksi. Pelkäsin myös kompastuvani johonkin ja satuttavani lisää jo ennestään kipeää polveani.

Pahimpina uupumuksen vuosina olen törmäillyt, kompastunut ja kaatunut useita kertoja, ja saanut palovammoja. Olen ollut niin väsynyt, ettei jalka tai käsi yksinkertaisesti ole totellut ja noussut siinä kohtaa, kun olisi pitänyt, tai koordinaatio on muuten pettänyt.

Olen muun muassa kompastunut ratikkakiskoihin keskellä vilkasta katua ja pudonnut keittiöjakkaralta. Olen useita kertoja törmännyt oviin ja ovenpieliin, satuttanut käsivarteni ovenkahvoihin, lyönyt polveni pöytien reunoihin ja polttanut käteni kuuman uunin reunoihin. Pari varvastakin olen murtanut. Kerran kompastuin kotona olohuoneen maton reunaan ja kädessäni ollut salaatti lensi ympäri olohuonetta.

Eräänä aamuna muutama vuosi sitten kompastuin työmatkalla jalkakäytävän reunakiveen ja kaaduin pitkin pituuttani kadulle. Ystävälliset ihmiset riensivät auttamaan minut pystyyn – yksin tuskin olisin siitä kyennyt nousemaan. Vasta töissä huomasin, että kämmenet olivat asfaltti-ihottumalla ja toinen vuoti verta. Se tapaus säikäytti minut pahanpäiväisesti, koska silloin tajusin miten pohjattoman väsynyt olin.

Mutta takaisin tähän päivään, tai oikeammin unettomuusviikkoon numero kaksi. Perjantain jälkeen tuli lauantai, kuten yleensä tulee, ja aamulla alkoi uusi kurssi. Asia oli todella mielenkiintoista, eikä väsymys tuntunut missään. Kun reilu parin tunnin setti päättyi, niin jotenkin romahdin. Tuntui, että niin kroppa kuin pääkin on haudattu syvälle hiekkaan. Vaikka olin nukkunut edellisenä yönä suhteellisen hyvin, ihme kyllä, niin se yö ei riittänyt paikkaamaan kahden viikon unettomuutta.

Olin suunnitellut siivoavani sinä päivänä, mutta päivän edetessä sydän alkoi hakata yhä nopeammin ja nopeammin lepotilassa. Kotona sisällä kävellessä tuntui, että lattia keinuu alla, puheen tuottaminen oli vaikeaa ja pyörrytti. Väsymystilaani voi siinä kohtaa verrata varmaan parin promillen humalatilaan.

Ja mitäpä ihminen tekee sellaisessa tilassa? No, alkaa leipomaan mutakakkua. Oh, dear…. Viisaampaa olisi ehkä ollut mennä päiväunille, mutta koska koko elämä ärsytti unettomuuden vuoksi ja herkkuhammasta kolotti, eikä kauppaan jaksanut lähteä, niin jotain oli tehtävä. Tunti siinä meni ja hyvä kakku tuli. Ohjeen olenkin linkittänyt aiemmin tänne: https://laiskannaisenkeittiossa.wordpress.com/2020/12/16/gluteeniton-mutakakku-sopii-myos-jouluherkutteluun/.

En kadu, että sen tein, ja kukapa nyt koskaan katuisi suklaakakun leipomista, ja tällä kertaa kakku vielä paitsi lohdutti lauantai-iltaa, sekä sunnuntai- ja maanantaipäiviäkin, niin se toimi myös hyvänä unilääkkeenä. Seuraavana yönä, kun uni ei taaskaan tullut, hiivin kello kolmen maissa jääkaapille ja leikkasin palan kakkua. Päälle lapoin kermavaahtoa ja kyytipojaksi kaadoin maitoa. Ah. Suosittelen kokeilemaan, jos mikään muu ei auta nukahtamaan. Minä ainakin simahdin alta aikayksikön, kun pääsin takaisin sänkyyn.

Oikeastaan olin aika järkyttynyt omasta kunnostani, sillä sainhan lisäksi muitakin oireita kuin ylivireyden, aivosumun, horjuvat askeleet ja sydämentykytyksiä. Vatsa nimittäin meni sekaisin, muisti pätki ja viimeiseksi tuli flunssainen olo, muttei kuitenkaan flunssaa. Onneksi tiesin menneiden vuosien perusteella mistä on kyse: kroppa huusi, tai suorastaan kirkui, että nyt pitää levätä.

Tämä viikko alkoi parilla hyvin nukutulla yöllä, mutta loppuviikko onkin ollut taas yhtä taistelua. Olen tietyssä mielessä jo luovuttanut, koska olen kokeillut nukahtamiseen kaikkia mahdollisia kotikonsteja unikoulusta alkaen. Henkisesti on nyt helpompaa taipua unettomuuden edessä kuin taistella sitä vastaan: uni tulee, jos tulee ja ei tule, jossei tule. Uskon, että luovuttaminen, tai tilanteeseen sopeutuminen, saa stressin ja kasvaneen ärtymyksen hellittämään, ja pitemmän päälle auttaa myös nukahtamisongelmaan.

Sitä en voi edelleen kuin ihmetellä, että miten olen tämmöisessä tilassa pystynyt käymään joskus töissä. Toki nuo aiemmin luetellut pienet onnettomuudet ja vahingot puhunevat omaa kieltään, sekä kaappeihin kertynyt tavaramäärä.

Muistan ennen monesti haahuilleeni töiden jälkeen väsyneenä kaupoissa ja ostaneeni usein hutiostoksia tai turhaa tavaraa. Tätä ei onneksi ole tapahtunut enää moneen vuoteen (viime kevättä ja lukuisia vaateostoksia tietystä verkkokaupasta ei lasketa, koska korona, ja kirjaostoksia ei lasketa muuten vaan, hah).

Tässä kohtaa täytyy kyllä tunnustaa, että näinä unettomuuden viikkoina on tullut tehtyä useampi ostos verkkokaupoista, mutta suklaata ja yhtä toppia lukuunottamatta kaikki on ollut tarpeellista tavaraa deodorantista lähtien. Ja heti perään kyseenalaistan suklaaostoksen turhuuden, sillä sen voimalla jaksoin kuunnella yhden pitkän iltaluennon tällä viikolla.

Tunnistatko sinä näitä oireita ja käyttäytymistapoja, jos olet joutunut joskus unettomuuden kierteeseen? Oletko joutunut väsyneenä onnettomuuksiin tai loukannut muuten itseäsi tai rikkonut jotain? Miten olet saanut unirytmistä uudelleen kiinni?

Jos tästä tilanteesta jotain muutakin olen nyt oppinut kuin tilanteeseen sopeutumisen, niin se on varovaisuus. Väsyneenä niin varovaisuus kuin tarkkaavaisuuskin, sekä harkintakyky helposti pettävät ja on altis onnettomuuksille.

Aika näyttää jatkuuko minun taisteluni unesta vai saanko uni- ja päivärytmin pian kohdilleen. Monen monta aivotyötä ja/tai lihasvoimaa vaativaa suunnitelmaa odottaa toteuttamista, joten suotavaa olisi senkin vuoksi saada nukkua kunnolla. Onneksi olen pystynyt säilyttämään positiivisen mielen muuten, paitsi ärtymystä siitä, etten jaksa tällä hetkellä tehdä sitä mitä haluaisin ja mihin olisi nyt kerrankin aikaa.

Jos ensi yönä valvotuttaa, niin tarjolla ei ole mutakakkua, mutta suklaahippuja kyllä löytyy. ❤

Torstai toivoa täynnä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Taannoin aloitettu unikoulu koki takaiskun heti sen jälkeen, kun olin siitä kirjoittanut. Miten tyypillistä! Unettomia öitä on siis taas vietetty parin viikon ajan, mutta yöt ovat olleet hyvin mielenkiintoisia ja erilaisia kuin aiemmat unettomat yöt. Totesin nimittäin hiljattain, että tässäkin asenne ratkaisee: kun ei kerran nukuta, niin turha siitä on stressata tai hermostua, vaan keksii jotain muuta tekemistä aamuyön unettomille tunneille.

Ainaisen nettisurffailun tai lukemisen sijaan olenkin välillä kello kolmen aikaan yöllä täyttänyt pyykkikonetta tai mennyt keittiön pöydän ääreen askartelemaan joulukortteja (se voi muuten olla todella unettavaa puuhaa). Välillä taas olen siirtynyt sängystä sohvalle tyyny kainalossa ja ihmeekseni nukahtanutkin melko nopeasti. Onneksi Aikuisten unikoulusta on pian tulossa toinen osa. Jospa saisin siitä lisää hyviä vinkkejä nyt toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen.

Koska vähäiseksi jäävät yöunet vaikuttavat vireystilaan, niin tekemättömiä töitä on alkanut kasaantua. Enkä tarkoita pelkästään kotitöitä, vaan kaikenlaisia hoidettavia paperihommia, sekä erilaisia juoksevia asioita. Ei ole auttanut muu kuin kiireellisyysjärjestyksessä aikatauluttaa hoidettavat asiat kalenteriin ja alkaa pitää niin sanotusti toimistopäiviä, jolloin keskityn paperihommiin – käytännössä istun tuntikaupalla tietokoneen ääressä – ja ”juoksupäivinä” hoidan kauppa- sekä postiasiat. Ja sitten on tietysti vielä erikseen siivouspäivät ja harrastuspäivät ja lukupäivät ja mitävielä-päivät. Heh, no en sentään ihan näin tarkasti ole kategorisoinut elämääni kalenteriin, vaikka tässä kieltämättä olisi ideaa, hmm…

Tämän viikon keskiviikkona, taas yhden unettoman yön jälkeen, iski päälle lievä masennus. Ja kun koko päivä meni vielä potiessa päänsärkyä, joka perui kaikki päivän suunnitelmat, niin tuli olo, että tästä elämästä ei tule nyt kertakaikkiaan yhtään mitään. Illalla päänsäryn hellittäessä päätinkin leipoa lohtukakun piristämään päivän kurjuutta. Taikinaa sekoittaessani keksin, että torstaina piristän itseäni lisää jollain kivalla.

Olin jo aiemmin varannut hieronnan torstaille. Kipeästi sitä tarvitsinkin, koska koronakevään pitkä etätyörupeama ei-niin-ergonomisessa kotikonttorissa, sekä koko koronatilanteen stressaavuus ovat totisesti piirtyneet kroppaan ja aiheuttaneet muun muassa raajojen puutumista. Omat konstit eivät enää riitä avaamaan näitä jumeja. Hierojan ammattitaitoiset kädet puolestaan löysivät juuri oikeat kohdat ja laittoivat kuona-aineet kiertämään pyörryttävän tehokkaasti vajaassa puolessa tunnissa. Tiesittekö muuten, että kallonpohjassa on kohta, jonka hierominen saa aikaan yskimisreaktion. Se onkin varsin veikeä tunne pää alaspäin hierontapöydällä maatessa.

Hierojalta mukavan rentoutuneena poispäin kävellessä mietin mitä muuta kivaa nyt keksisinkään – en ollut ehtinyt ajatella asiaa tarkemmin unettomuudesta tahmaisilla aivoillani. Muistin kylälle avatun uuden kukkakaupan, jonka ikkunoita olin ohikulkiessani ihaillut. Sinne siis – kukat piristävät aina.

Kävin kaupan koko valikoiman läpi, enkä yhtään tiennyt mitä ostaisin. Kukkakauppias onneksi tuli hätiin, ja nosti pöydältä eteeni ihanan joulukaktuksen, joka hennon vaaleanpunaisilla ja herkän kauniilla kukillaan kosketti jotakin sieluni syvyyksissä. Siinä ei muu auttanut kuin laittaa kaktus pakettiin ja tuoda kotiin.

En ole vielä koskaan koko tähän astisen elämäni aikana onnistunut pitämään yhtä ainutta kaktusta hengissä paria kuukautta pidempään, joten tämä on minulle samalla haaste. Muita kukkia ja kasveja olen kyllä kasvattanut ja hoitanut erittäinkin hyvällä menestyksellä. Tämä yksilö on niin kaunis, että toivon hartaasti osaavani hoitaa sitä niin, että se elää pidempään kuin joulun ajan ja kukkii vielä monet kerrat tulevina vuosina. Mielenkiinnolla odotan miten tässä tällä kertaa mahtaakaan käydä.

Kotiin tultuani sovittelin kukkaa erilaisiin ruukkuihin – kukkakaupasta ei löytynyt sopivan kokoista ja näköistä – ja mietin minne sen laitan, jotta näkisin sen mahdollisimman usein. Kukkakauppias sanoi, että joulukaktus ei pidä kääntelystä ja siirtelystä, vaan se kannattaa pitää samassa paikassa ja asennossa, joten sille oli löydettävä heti sopiva paikka. Olin ajatellut sijoittaa kukan olohuoneen ikkunan alla olevalle tasolle, mutta kukka päätti toisin, ja halusi keskelle asuntoa ruokapöydän takana olevan vitriinin päälle. Kaapista löysin sille pitkän etsimisen jälkeen ruukuksi kivan jouluisen lasisen maljan, johon kukan ruukku sopi kuin valettu.

Mietin siinä joulukaktuksen kanssa hössöttäessäni ja vitriinin päällä olevaa esineistöä uudelleen järjestellessäni, että kylläpä tuli tehtyä suuri numero tästä kukasta, ja tässäkin menee taas ihan hirveästi aikaa hukkaan tärkeämmiltä, rästiin jääneiltä asioilta, jotka odottavat hoitamista. Onneksi muistin heti perään, että minähän nimenomaan olin halunnut ilahduttaa ja piristää itseäni jollain, ja koska siihen tehtävään valikoitui juuri tämä kukka, niin voin nyt ihan rauhassa hössöttää, ja ottaa tästä kaiken lisäksi vaikka miljoona kuvaa, tai ainakin niin paljon kuin kameran tallennustila enää kestää niiden kahdenkymmenen kukasta jo otetun kuvan lisäksi.

Tajusin, että tämäkin hössöttäminen on taas niitä elämän pieniä suuria asioita, jotka niin helposti ihan itse mitätöi tai polkee jonkin muun, tärkeämmäksi nostamansa tai kokemansa asian jalkoihin. Miksen muka voi käyttää elämästäni puolta tuntia ja vähän hössöttää kukan vuoksi potematta siitä syyllisyyttä. Kuka, tai mikä, sen kieltää muu kuin minä itse. Onko ajatus tehokkuudesta kaikessa tekemisessä ja olemisessa, sekä vaatimus jatkuvasti kasvavasta taloudesta ja tuottavuudesta iskostunut niin syvälle mieleeni, että kun tuon kotiini kukan, niin en salli itseni nauttia siitä, koska sen ihastelu ei tuota mitään (paitsi iloa minulle).

No, onneksi oli torstai toivoa täynnä, ja kaapissa keskiviikkoiltana lohtuleivottua mutakakkua. Kaadoin kahvia kuppiin ja otin lautaselle ison kakkupalan, jonka päälle lusikoin kermavaahtoa niin paljon kuin kehtasin – onneksi kukaan ei ollut näkemässä kermavaahdon määrää. Nautin päiväkahvini sohvalla suurella ilolla unohtaen tehokkuuden ja tuottavuuden, mutta salaa toivoen, että kakun syöminen ei näkyisi jatkuvana kasvuna vyötärölläni.

Loppupäivän käytin siihen, että puhuin pitkän puhelun isäni kanssa, katsoin televisiosta pari hömppäohjelmaa ja kuuntelin Saku Tuomisen mielenkiintoisen, koronavuoden inspiroiman luennon #parasvuosiikinä. Iltapalalla otin toisen kakkupalan sille päivälle, ja se maistui vielä paremmalta kuin päivällä. Perjantaina tunsin olevani täynnä energiaa, vaikka olinkin taas valvonut suurimman osan torstain ja perjantain välisestä yöstä.

Tänään on sunnuntai ja Suomen sadaskolmas itsenäisyyspäivä. Joka vuosi tämä päivä nostaa tunteet pintaan, koska se saa muistamaan sodan kokeneet, jo poisnukkuneet isovanhemmat. Tänä vuonna tämä päivä on lisäksi ollut jotenkin erityisen harras tunnelmaltaan. Osaksi siihen vaikuttaa varmaan harmaa sää ja hämärä valo, jotka panivat sytyttämään kynttilöitä kotona jo heti aamusta sinne, tänne ja tuonne, ja osaksi ajatus siitä, että kohta on joulu ja pian koko tämä raskas koronavuosi lopuillaan, ja taivaanrannassa pilkottaa toivo paremmasta uudesta vuodesta koronarokoteuutisten muodossa.

Tein eilen pitkän tehtävälistan itselleni tälle päivälle, koska koronan vuoksi tämän päivän syntymäpäiväkahvit peruuntuivat, ja eilen siivousvimmassani ajattelin tänään jatkavani vimman purkamista loppuihin kasaantuneisiin pinoihin. Sain päivällä siivottua joulukorttitehtaan rauniot keittiön pöydältä, mutta siihen se siivousvimma sitten lopahtikin ja laiskuus iski päälle, tai oikeastaan kaikki ne viime aikoina huonosti nukutut yöt. Kauppareissun ja päiväkahvien jälkeen päätin, etten tee tänään mitään. Olen vaan ja laiskottelen. No, oikeasti olen kirjoittanut sohvalla tätä juttua monta tuntia välillä telkkaria vilkuillen.

Tämä koronavuosi on taas osoittanut sen, että mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja koskaan emme tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Tehdyt suunnitelmat voivat muuttua tai peruuntua hetkessä, ja elämä heittää ihan häränpyllyä. Ainoa mitä voimme tehdä on toivoa parasta, koska ilman toivoa ei ole mitään.

Oikein hyvää yötä ja parasta huomista!

Laiska nainen aloittaa unikoulun

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kolmisen viikkoa sitten marraskuun alussa unirytmini meni jostain syystä sekaisin ja aloin valvoa aamuyön tunneille, jopa puoli viiteen asti, nukkumatta sekuntiakaan. Välillä laitoin valot päälle tunnin valvomisen jälkeen ja luin kirjaa tai selasin somekanavia, kun hengitysharjoitukset tai unisukat eivät olleet auttaneet unentuloon. Välillä pää alkoi täyttyä kaikenlaisista ideoista, ja kirjoitin niitä ylös luonnosvihkoihini. Kello kolmen jälkeen tuli usein nälkä, ja kävin jääkaapilla nappaamassa jogurtin yöpalaksi. Muutamien valvottujen öiden jälkeen olin tietysti tarpeeksi väsynyt kaatuakseni sänkyyn ja nukahtaakseni saman tien. Ja sitten kierre lähti taas alusta.

Valvominen syö ihmistä sisältä ja ulkoapäin. Niin kroppa kuin mielikin tarvitsevat unta tietyn määrän yössä palautuakseen. Hyvin nukuttu yö näkyy yleensä ulospäinkin ihmisen kasvoista ja käytöksestä, oikeastaan koko olemuksesta, kuten usein myös se huonosti nukuttu yö, saati jos niitä on useampi peräkkäin. Muutama yö viikossa voi mennä vähän vähemmillä unilla, eikä se olennaisesti vaikuta jaksamiseen, mutta pitempään jatkuessaan unettomuus voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Uni on meille tärkeää paitsi aiemmin mainitun palautumisen sekä arjessa jaksamisen kannalta, niin myös muun muassa oppimisen ja muistin kannalta. Uni vaikuttaa immuunijärjestelmän toimintaan ja tietysti mieleen. Lyhytaikainen univaje aiheuttaa usein ärtyisyyttä. Pitempään jatkunut unettomuus voi aiheuttaa masennusta, sekä altistaa muille mielenterveyden häiriöille. Riittävä uni on tärkeää myös painonhallinnan kannalta. Väsyneenä ei usein jaksa niin välittää mitä suuhunsa pistää, kunhan nälkä tulee tyydytettyä, ja valitettavasti itselle ainakin väsyneenä maistuvat parhaiten juuri ne epäterveelliset herkut.

Joskus muutamia vuosia sitten uupumuksen syvimmässä päässä kauhoessa saatoin valvoa aamuneljään ja nukahtaa muutamiksi tunneiksi ennen kellonsoittoa. Pahimmillaan tätä kesti kolme viikkoa yhteen menoon. Onneksi pystyin tekemään etätöitä parina päivänä viikossa ja sain edes muutamana arkiaamuna nukkua pidempään ennen työkoneen avaamista. Viikonloppuisin sitten nukuinkin puolille päivin yrittäen tasata univelkaa. Mutta ei se oikein toiminut, eli univelkaa ei pystynyt maksamaan itselleen takaisin.

Tarpeeksi valvottuani aloin unohdella asioita, enkä jaksanut huolehtia ulkonäöstäni saati olla sosiaalinen. Hoidin vain välttämättömimmät kotityöt. En jaksanut harrastaa juuri mitään satunnaisia lenkkejä tai joogaa lukuunottamatta. Söin arkena kotona pääosin valmista ruokaa, viikonloppuisin yritin tehdä ruoan itse. Aina en jaksanut sitäkään. En leiponut muutamaan vuoteen mitään, mutta herkkuja sai valitettavasti kaupastakin, ja niitä kului, etenkin jäätelöä. En kyennyt lukemaan kuin kevyempää kirjallisuutta tai dekkareita, mutta pääosin kulutin vapaa-aikaa sohvalla somen tai tv:n äärellä välillä neuloen. Elin monta vuotta kuin sumussa keskittäen kaiken energiani työssäkäymiseen.

Utuinen kuin unettoman mieli

Viime viikkojen unettomuus ei ole aiheuttanut minulle samanlaista stressiä kuin töissä ollessa. Nyt olen pystynyt tasaamaan valvottuja tunteja nukkumalla aamuisin hieman pidempään. Välillä olen noussut ylös samaan aikaan kuin normaalisti, syönyt aamupalan ja katsonut tv:stä jonkun aamuohjelman, tehnyt vähän kotitöitä ja mennyt sitten ennen puolta päivää puolen tunnin, jopa tunnin päiväunille. Näin olen jaksanut puuhailla iltapäivän ja illan, eikä elämä ole mennyt vain sohvalla istumiseksi ja telkkarin tuijottamiseksi, kuten pahimpina uupumisen vuosina.

Viime viikolla parin unettoman yön jälkeen sain aikaiseksi kuunnella lokakuisen webinaaritallenteen Aikuisten unikoulusta. Webinaari oli Tradenomien jäsenilleen tarjoama, ja kouluttajana oli Anne Huutoniemi Uniklinikalta. Koulutuksessa kävi ilmi, että on ihan normaalia, että aikuisella on huonosti nukuttuja öitä muutama viikossa. Jokaisella on myös oma optimaalinen aikansa mennä nukkumaan, ja jos sen ohittaa, niin unensaanti voi olla vaikeaa. Jos unirytmi menee rikki, niin hyvä tapa on kuitenkin nousta aamulla normaaliin aikaan, ja sitten voi nukkua pienet päiväunet. Tietotyötä tekevien aivoilla kestää yleensä noin 1,5 tuntia rauhoittua nukkumaan, joten televisio, puhelin ynnä muut aivoja stimuloivat laitteet ja tekemiset pitäisi jättää rauhaan hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, jotta unensaanti ei vaikeutuisi. Hmmm…. Tiedostan ongelmien syyn käytöksessäni… Kuka muu kuin minä nostaa käden ylös?

Päätin, että aloitan itselleni unikoulun, ja viime sunnuntaina panin sen täytäntöön. Olen sammuttanut tv:n yhdentoista ja kahdentoista välillä, ja olen yrittänyt olla avaamatta tietokonetta myöhään illalla. Facebook ynnä muut ovat pääosin saaneet olla rauhassa ennen ja jälkeen sänkyynmenon. En ole edes lukenut kirjaa tai lehtiä sängyssä joka ilta, vaan olen lukenut niitä päivällä tai illalla sohvalla. Tulokset ovat olleet tähän mennessä lupaavia – olen nukahtanut paremmin ja nukkunut yöt sikeästi. Olen hämmästynyt: voiko tämä olla näin yksinkertaista?

Nyt menin sitten rikkomaan itselleni tehtyä lupausta jättää kaikki tietoinen älyllinen toiminta (hahhah) rauhaan hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, ja kirjoitan tätä juttua, vaikka kello on jo 01.34. On siis aika lopettaa ja toivoa, että uni tulee yhtä hyvin myös tänä yönä kuin neljänä edellisenä, eikä tarvitse ajankuluksi surffailla netissä yöllä tai turvautua aamuyön jogurttiin.

Toivottavasti sinulla menee paremmin unirintamalla kuin minulla on mennyt viime aikoina. Kauniita unia ja hyvin nukuttuja öitä sinne! ❤