Siitä on nyt reilut kolme viikkoa aikaa, kun kirjoitin tammikuisesta kolmen viikon unettomuusjaksostani ja siitä, millaisia onnettomuuksia unettomuudesta johtuva syvä väsymystila on minulle aiheuttanut. Tällä kertaa selvisin unettomuusjaksosta enimmittä kolhuitta – vain yksi liukastuminen jäisellä tiellä. Normaaliin rytmiin palaamisen kanssa sen sijaan on ollut haasteita.
Ei ole helppoa päästä takaisin rytmiin noinkin pitkän kuin kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen. Unettomuushan sotki paitsi unirytmini, niin myös koko päivärytmini. Viimeiset kolme viikkoa olenkin yrittänyt palauttaa molempia, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Unirytmiin pääseminen on yllättäen ollut helpompaa.
Taakkana tammikuussa olivat vielä edellisen vuoden loppupuolen myöhään valvotut juhlapyhät, sekä juhlapyhäkautta edeltänyt unettomuusjakso marras-joulukuussa. Päivärytmin pystyin pitämään jotakuinkin kasassa vuodenvaihteeseen asti, mutta unirytmini on ollut aika lailla sekaisin kolmisen kuukautta.
Vuodenvaihteessahan elämäntilanteeni paitsi muuttui totaalisesti toiseksi, niin myös iltapainotteiseksi. Nykyään iltaisin tapahtuu kaikki, eli sosiaaliset harrastukset, joskin edelleen virtuaalisesti nimeltä mainitsemattomasta syystä. Iltapainotteisuus on vaikeuttanut normaalin rytmin ylläpitämistä. Koska aamuisin ei ole ollut pakko herätä aikaisin, niin vastaavasti iltaisin ei ole ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan – varsinainen noidankehä.
Voisi luulla, että viimeisin unettomuusjaksokin olisi ollut seurausta tuosta noidankehästä, mutta tällä kertaa unettomuuden aiheuttajana oli kuitenkin stressi. Ja stressin aiheuttajana oli tuo edellä mainittu elämäntilanteen muutos, joka sai ajatusten tulvan virtaamaan päässäni. Aloin öisin pyöritellä mielessäni kysymyksiä toisensa perään puntaroiden samalla erilaisia vaihtoehtoja ja karkottaen unen joka ikinen yö. Kolmannen unettomuusviikon lopussa aloin olla aika hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Olin kokeillut kolmannella unettomuusviikolla viime syksyisen unikoulun oppeja ja noussut aamuisin ylös yhdeksän maissa, sekä yrittänyt paikata noin viiteen tuntiin jääviä yöunia päivätorkuilla. Kokeilun seurauksena olin vain entistä väsyneempi, koska vuorokaudessa nukuttu aika jäi aivan liian lyhyeksi.
Lopulta en saanut nukuttua päiväuniakaan, ja tunsin, että kohta romahdan. Jotain oli keksittävä, ja pian. Annoin itselleni viikon aikaa lähteä omin avuin korjaamaan tilannetta. Päätin, että jossei edistystä tapahtuisi, niin varaisin ajan lääkäriin.
Mutta mitäpä sitten tein tilanteen muuttamiseksi? Ja miten selätin unettomuusjakson, vai selätinkö? Miten pääsin tilanteen päälle niin, että minä määrään rytmin, eikä uni tai sen puute?
Ihan ensin piti saada mielessäni mylläävä kysymystulva tyrehtymään. En tiedä vieläkään miten se hiljeni, mutta vertaistuella oli varmasti osuutta asiaan. Helpottaa, kun tietää jonkun muunkin käyvän läpi samaa kuin itse. Osaltaan kysymysten hiljenemiseen vaikutti varmaan myös se, kun tajusin, että kysymyksiä on turha pyöritellä mielessä öisin. Päivät ovat siihen parempi vaihtoehto.
Seuraavaksi aloin huijata itseäni – viime syksyisen unikoulun oppeja tämäkin. Aloin himmentämään valoja aikaisemmin ja laitoin television aikaisemmin kiinni, sekä avasin sängyn, vaihdoin pyjaman päälle ja kävin iltapesulla. Yritin välttää avaamasta tietokonetta iltaisin ja koskemasta kännykkään enää sen jälkeen, kun olin asettanut herätyksen päälle. Kännykän sijaan tartuin taas kirjaan.
Unikoulun jäljiltä muistin, että sängyssä pitäisi viettää mahdollisimman vähän aikaa valveilla. Toisaalta olen myös todennut, että lukeminen johdattaa minut uneen, joten siksi palasin kirjojen pariin. Jossain vaiheessa unettomuusjaksoa olin nimittäin hylännyt lukemisen, koska se stimuloi liikaa mieltäni. (Vika saattoi olla kyllä myös Brownin kirjassa ”Alku”, jonka seikkailu Barcelonassa herätti paljon tunteita ja mielikuvia. Katalonia oli viimeinen pitempi matkakohteeni ennen koronaa.)
Ensimmäisellä unettomuusjakson jälkeisellä viikolla menin sänkyyn samaan aikaan kuin aiemmin, eli puoli yhden ja yhden välillä. En aikaistanut vielä nukkumaanmenoa, koska en olisi kuitenkaan nukahtanut yhtään aiemmin. Luin kahteen tai puoli kolmeen asti, koska en vain malttanut lopettaa lukemista, tunnustan. Melko pian huomasin, että lukeminen alkoi unettaa aina vaan nopeammin, ja usein jo puolen tunnin päästä olin täysin nukahtamispisteessä. Jei, erävoitto!
Toisella unettomuuden jälkeisellä viikolla aloin mennä sänkyyn ensin varttia ja sitten puolta tuntia aikaisemmin – välillä siis jopa puolenyön aikaan, oho! Ajattelin, että vaikka innostuisinkin taas lukemaan vähän enemmän, niin entistä aikaisemman sänkyynmenon johdosta nukahtaisin kuitenkin entistä aikaisemmin. Ja se toimi! Silmät alkoivat painua yhä useammin väkisin kiinni jo yhden maissa, ja myös nukahdin, enkä joutunut pyörimään sängyssä levottomana valveilla.
Aamut olivat kuitenkin edelleen haastavia. Ensimmäisenä unettomuuden jälkeisenä viikkona olin yrittänyt uudestaan noudattaa unikoulun oppeja myös aamuisin ja nousta ylös aikaisemmin, mutta jopa seitsemän tunnin unet olivat ihan liian vähän kolmen viikon unettomuuden jälkeen.
Jouduin antamaan periksi väsymykselle ja nukkumaan seuraavina viikkoina aamuisin pidempään, koska kroppa alkoi oireilla flunssan kaltaisilla oireilla. Vanha kunnon ”taistele tai pakene” -reaktio se vain aktivoitui. Nyt osasin sen jopa tunnistaakin, koska sama asia oli tapahtunut viimeksi marras-joulukuussa unettomuusjakson päätteeksi.
Nyt olen viimeiset pari viikkoa nukahtanut useimmiten yhden ja kahden välillä, ja viime viikon yöt nukuin jo todella hyvin ilman heräämisiä. Olen pyrkinyt nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä välttääkseni kehon stressireaktion, eli ”flunssan”, mutta valoisat aamut ovat alkaneet aktivoida hypotalamustani, ja se herättää minut usein ennen herätyskelloa.
Olen todella tyytyväinen siihen, että olen saanut hilattua nukahtamisaikaani aamuneljästä kello kahteen. Tällöin saan nukuttua kunnollisen syvän unen vaiheen, enkä ole päivällä niin nuutunut, vaikka unen kokonaismäärä olisikin toivottua pienempi. Tavoitteenani tulevina viikkoina on saada aikaistettua nukahtamista vielä lähemmäksi normaaliaikaani eli keskiyötä.
Olen joutunut viime viikkoina kysymään itseltäni, että entä jos tämä onkin se itselle luontainen rytmi, ihan oma rytmini, joka nyt vasta on päässyt esiin. Entäs jos olenkin elänyt vuosikymmenet väärässä rytmissä ja osaltaan senkin vuoksi olen uupunut? Iltavirkkuna minun on läpi elämäni ollut haastavaa herätä aikaisin aamulla. Muistan, että aikaisten aamuheräämisten vuoksi elin koko kouluajankin kuin horroksessa.
Huomasin eilen Teksti-TV:stä uutisen, jonka mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä huonoksi jopa kaksi kertaa useammin kuin aamuvirkut. Uutisen mukaan Oulun yliopiston tutkijaryhmä ehdottaa, että ihmisen sisäinen vuorokausirytmi kannattaisi ottaa entistä paremmin huomioon työelämässä. Se voisi parantaa työssä jaksamista ja jopa pidentää työuria. Kannatan! Itse ainakin tekisin mieluusti töitä sellaiseen vuorokaudenaikaan, kun olen virkeimmilläni – se ei ole klo 8 aamulla – ja veikkaan, että olisin myös paljon tehokkaampi ja tuottavampi.
Viimeksi kuluneina viikkoina olen joutunut hyväksymään sen, etten jaksa juuri tällä hetkellä tehdä niin paljon asioita päivisin kuin haluaisin. Olen joutunut myös asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja siirtämään tulevaisuuden kannalta tärkeitä tekemisiä. Mielestäni unirytmin kuntoon saaminen on kuitenkin se kaikista tärkein asia. Pitkällä tähtäimellä se vaikuttaa eniten jaksamiseeni ja päivärytmin haltuunottoon.
Pari päivää sitten oivalsin, ettei kroppa voi toipua kolmen viikon unettomuusjaksosta viikossa tai kahdessa, tai edes kolmessa. Samaan syssyyn oivalsin myös, ettei kroppa voi vastaavasti toipua yli kuuden vuoden uupumuksesta kuudessa kuukaudessa, tai edes kahdeksassa. (Minullahan todettiin työuupumus jo marraskuussa 2014. Olin silloin viikon sairaslomalla, mutten koskaan mennyt hakemaan lisää sairaslomaa lääkärin kehotuksesta huolimatta, koska tunnollisuus.)
Tämä oivallus oli varsinainen läpimurto: vaikka olen tästä kuullut ja lukenut, niin silti se piti itse tajuta ja iskostaa takaraivoon, että uupumisesta toipuminen on pitkä taival. Eivätkä unettomuusjaksot helpota ja nopeuta toipumista, vaan päinvastoin pitkittävät sitä.
Tajusin myös, että kehoni ei yli kuuden vuoden jälkeen yksinkertaisesti tiedä mikä on sen normaalitila. Tämä oivallus toi rauhan itselleni. Ymmärsin, että minun ei tarvitse jaksaa vielä niin paljoa kaikkea tekemistä, koska kroppa on edelleen vähän rikki. Vaikka aivosumu onkin hälvennyt, ja vaikka voin henkisesti paljon, paljon paremmin ja haluaisin tehdä kaikenlaisia asioita, niin kehoni tulee jälkijunassa toipumisen suhteen.
Ymmärsin viimein myös sen, että minun pitää olla lempeä ja armollinen itselleni, eikä vaatia itseltäni liikaa. Teen vain ne tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat, muistan välillä hemmotella itseäni ja lepään niin paljon kuin mahdollista – kehoni on sen ansainnut. Kaapit voi siivota myöhemminkin.
Ja se unirytmi sitten.. Bluesin sykkeellä mennään tällä hetkellä, mutta onneksi olen aina rakastanut bluesia.
❤
Laiskan Naisen elämää 