Avainsana: väsymys

Kuulumisia muutosmatkalta

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.

Mistä lähdettiin matkaan

Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.

Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.

Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.

Syksyllä kutsui koulunpenkki

Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.

Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.

Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.

Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.

Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.

Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.

En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.

Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.

En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.

Yksi haaste

Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.

Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)

Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…

❤

Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa

Unettomuuden vaarat – laiskan naisen extreme-elämää väsymyksen vallassa

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Täällä blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viime aikoina, sillä en ole väsymykseltäni jaksanut keskittyä kirjoittamiseen. Monta juttua olen kyllä aloittanut, mutta lopettaminen onkin ollut sitten se ylitsepääsemättömän vaikea osuus – väsymyksen aiheuttama aivosumu on hämärtänyt ajatukset ja sanat ovat hukkuneet jonnekin pään syvyyksiin. Väsymyksen takana on jälleen kerran ollut vanha tuttu nukahtamisongelma.

Se alkoi kolmisen viikkoa sitten. Olin juuri saanut levättyä pois joulutohinoiden jättämää uupumusta ja jaksoin taas puuhastella. Koronatilanne hieman masensi, joten odotin innoissani harrastusten alkamista joulutauon jälkeen. Sitten iski päälle nukahtamisongelma. Uni ei vaan millään tullut ennen aamuyön tunteja, ja päivät alkoivat kulua sumussa. En saanut tehtyä mitään paperi- tai kotihommia perusjuttuja lukuunottamatta, ja ne tekisin unissanikin – päällä on silloin varmaan se sama autopilotti, jonka avulla toiset ajavat väsyneenä autoa.

Väsymyksen vuoksi harkintakykyni petti ja aloin elää vaarallisesti sortuen äärimmäisiin tekoihin. No, vitsivitsi. Hieman ehkä liioittelin, mutta oikeasti pitempiaikainen unettomuus voi aiheuttaa vaaratilanteita ja onnettomuuksia. Niin kävi minullekin, eikä ollut ensimmäinen kerta.

Ensimmäisen valvotun viikon ajan olin väsymyksestä huolimatta ihan toimintakykyinen, koska pystyin sillä viikolla venyttämään unta ja ylösnousua aamupäivään asti. Viikon päätteeksi sain päähäni, että haluan leipoa suklaahippukeksejä. Ohjeen mukaan niihin kannattaa käyttää Tescon suklaahippuja, ja niitä myytiin tietysti siinä kotoa kauempana olevassa ruokakaupassa. Eikun kävellen kauppaan läpi hankien ja nietosten, ja suklaahiput mukaan. Kotimatkalla liukastuin ja kaatua rojahdin parin kirosanan kera oikean käteni ja polveni ottaessa vastaan jäisen tantereen.

Mitään ei mennyt rikki ostoskassissa – kerrankin unohdin ostaa kananmunat oikeaan aikaan – ja vaatteetkin säilyivät ehjinä. Siitäpä sitten köpöttelin ostoksineni hitaasti ja varovaisesti kohti kotia, ja matkalla otin innoissani kuvia upeista lumisista ja huurteisista puista pimenevää pilvetöntä taivasta vasten. Kaatuminen ei siinä kohtaa tuntunut vielä missään, mutta kotona totuus lävähti silmille: polvessa oli koko polvilumpion peittävä mustelma ja mustelman keskellä ison mansikan kokoinen veripatti ja oikea käsivarsi oli turvoksissa.

Se ilta meni sohvalla makoiluksi. Sain polven veripatin lähes häviämään pitämällä sen päällä jääkaappikylmää salaattiastiaa sekä jäätelökulhoa – kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja veripatin hoidossa – mutta särky jäi niin polveen kuin käsivarteen ranteesta olkapäähän. Särky valvottikin sitten seuraavat kolme, neljä yötä. Ja kaikki tämä vain suklaahippujen tähden. (Tähän voisi melkein todeta, että ahneella on *piip* loppu, mutta koska keksit ovat edelleen leipomatta, niin se on vähän siinä ja siinä, että toteanko.. )

Seuraavalla viikolla jo aikansa odottaneet kotityöt, kuten varastolaatikoiden kantaminen varastoon, edistyivät vielä vähemmän kuin edellisellä, koska nyt olin paitsi väsynyt huonosti nukutuista öistä, niin myös puoliksi toimintakyvytön turvonneiden, venähtäneiden, mustelmaisten ja särkevien ruumiinjäsenteni vuoksi. Onneksi sillä viikolla oli verkkoluentoja ja verkkokursseja, niin ne vähän piristivät arkea, kuten myös yhtenä päivänä makoilu kosmetologilla kulmien laitossa (testasin kulmien laminointia). Taisin sinä samana päivänä sortua laskiaispullaan ja pariin pieneen suklaalevyyn….ups. Mutta koska kipu ja särky, niin en antanut omantuntoni äänen häiritä herkuttelua.

Tuo toinen uneton viikko loppui aika hurjasti. Päivät olin siis pääosin lepäillyt ja parannellut haavojani, mutta päiväunia en oikein saanut nukuttua, koska olin kehittänyt ylivireystilan. Tämä ylivireystila ei valitettavasti ollut sellainen vireystila, jossa tehdään asioita, vaikka fyysisesti kykenisikin. Se oli enemmänkin tila, jossa keskitytään pysymään hereillä vuorokauden ajasta piittaamatta. Voitte ehkä tässä kohtaa kuvitella miten ylikierroksilla koko elimistöni alkoi olla.

Perjantai-illan laulukurssin jälkeen en jaksanut enää muuta kuin syödä ja maata sohvalla. Silmät pysyivät hädin tuskin auki ja pelotti nousta sohvalta ylös, koska kävely oli epävakaata väsymyksen vuoksi. Pelkäsin myös kompastuvani johonkin ja satuttavani lisää jo ennestään kipeää polveani.

Pahimpina uupumuksen vuosina olen törmäillyt, kompastunut ja kaatunut useita kertoja, ja saanut palovammoja. Olen ollut niin väsynyt, ettei jalka tai käsi yksinkertaisesti ole totellut ja noussut siinä kohtaa, kun olisi pitänyt, tai koordinaatio on muuten pettänyt.

Olen muun muassa kompastunut ratikkakiskoihin keskellä vilkasta katua ja pudonnut keittiöjakkaralta. Olen useita kertoja törmännyt oviin ja ovenpieliin, satuttanut käsivarteni ovenkahvoihin, lyönyt polveni pöytien reunoihin ja polttanut käteni kuuman uunin reunoihin. Pari varvastakin olen murtanut. Kerran kompastuin kotona olohuoneen maton reunaan ja kädessäni ollut salaatti lensi ympäri olohuonetta.

Eräänä aamuna muutama vuosi sitten kompastuin työmatkalla jalkakäytävän reunakiveen ja kaaduin pitkin pituuttani kadulle. Ystävälliset ihmiset riensivät auttamaan minut pystyyn – yksin tuskin olisin siitä kyennyt nousemaan. Vasta töissä huomasin, että kämmenet olivat asfaltti-ihottumalla ja toinen vuoti verta. Se tapaus säikäytti minut pahanpäiväisesti, koska silloin tajusin miten pohjattoman väsynyt olin.

Mutta takaisin tähän päivään, tai oikeammin unettomuusviikkoon numero kaksi. Perjantain jälkeen tuli lauantai, kuten yleensä tulee, ja aamulla alkoi uusi kurssi. Asia oli todella mielenkiintoista, eikä väsymys tuntunut missään. Kun reilu parin tunnin setti päättyi, niin jotenkin romahdin. Tuntui, että niin kroppa kuin pääkin on haudattu syvälle hiekkaan. Vaikka olin nukkunut edellisenä yönä suhteellisen hyvin, ihme kyllä, niin se yö ei riittänyt paikkaamaan kahden viikon unettomuutta.

Olin suunnitellut siivoavani sinä päivänä, mutta päivän edetessä sydän alkoi hakata yhä nopeammin ja nopeammin lepotilassa. Kotona sisällä kävellessä tuntui, että lattia keinuu alla, puheen tuottaminen oli vaikeaa ja pyörrytti. Väsymystilaani voi siinä kohtaa verrata varmaan parin promillen humalatilaan.

Ja mitäpä ihminen tekee sellaisessa tilassa? No, alkaa leipomaan mutakakkua. Oh, dear…. Viisaampaa olisi ehkä ollut mennä päiväunille, mutta koska koko elämä ärsytti unettomuuden vuoksi ja herkkuhammasta kolotti, eikä kauppaan jaksanut lähteä, niin jotain oli tehtävä. Tunti siinä meni ja hyvä kakku tuli. Ohjeen olenkin linkittänyt aiemmin tänne: https://laiskannaisenkeittiossa.wordpress.com/2020/12/16/gluteeniton-mutakakku-sopii-myos-jouluherkutteluun/.

En kadu, että sen tein, ja kukapa nyt koskaan katuisi suklaakakun leipomista, ja tällä kertaa kakku vielä paitsi lohdutti lauantai-iltaa, sekä sunnuntai- ja maanantaipäiviäkin, niin se toimi myös hyvänä unilääkkeenä. Seuraavana yönä, kun uni ei taaskaan tullut, hiivin kello kolmen maissa jääkaapille ja leikkasin palan kakkua. Päälle lapoin kermavaahtoa ja kyytipojaksi kaadoin maitoa. Ah. Suosittelen kokeilemaan, jos mikään muu ei auta nukahtamaan. Minä ainakin simahdin alta aikayksikön, kun pääsin takaisin sänkyyn.

Oikeastaan olin aika järkyttynyt omasta kunnostani, sillä sainhan lisäksi muitakin oireita kuin ylivireyden, aivosumun, horjuvat askeleet ja sydämentykytyksiä. Vatsa nimittäin meni sekaisin, muisti pätki ja viimeiseksi tuli flunssainen olo, muttei kuitenkaan flunssaa. Onneksi tiesin menneiden vuosien perusteella mistä on kyse: kroppa huusi, tai suorastaan kirkui, että nyt pitää levätä.

Tämä viikko alkoi parilla hyvin nukutulla yöllä, mutta loppuviikko onkin ollut taas yhtä taistelua. Olen tietyssä mielessä jo luovuttanut, koska olen kokeillut nukahtamiseen kaikkia mahdollisia kotikonsteja unikoulusta alkaen. Henkisesti on nyt helpompaa taipua unettomuuden edessä kuin taistella sitä vastaan: uni tulee, jos tulee ja ei tule, jossei tule. Uskon, että luovuttaminen, tai tilanteeseen sopeutuminen, saa stressin ja kasvaneen ärtymyksen hellittämään, ja pitemmän päälle auttaa myös nukahtamisongelmaan.

Sitä en voi edelleen kuin ihmetellä, että miten olen tämmöisessä tilassa pystynyt käymään joskus töissä. Toki nuo aiemmin luetellut pienet onnettomuudet ja vahingot puhunevat omaa kieltään, sekä kaappeihin kertynyt tavaramäärä.

Muistan ennen monesti haahuilleeni töiden jälkeen väsyneenä kaupoissa ja ostaneeni usein hutiostoksia tai turhaa tavaraa. Tätä ei onneksi ole tapahtunut enää moneen vuoteen (viime kevättä ja lukuisia vaateostoksia tietystä verkkokaupasta ei lasketa, koska korona, ja kirjaostoksia ei lasketa muuten vaan, hah).

Tässä kohtaa täytyy kyllä tunnustaa, että näinä unettomuuden viikkoina on tullut tehtyä useampi ostos verkkokaupoista, mutta suklaata ja yhtä toppia lukuunottamatta kaikki on ollut tarpeellista tavaraa deodorantista lähtien. Ja heti perään kyseenalaistan suklaaostoksen turhuuden, sillä sen voimalla jaksoin kuunnella yhden pitkän iltaluennon tällä viikolla.

Tunnistatko sinä näitä oireita ja käyttäytymistapoja, jos olet joutunut joskus unettomuuden kierteeseen? Oletko joutunut väsyneenä onnettomuuksiin tai loukannut muuten itseäsi tai rikkonut jotain? Miten olet saanut unirytmistä uudelleen kiinni?

Jos tästä tilanteesta jotain muutakin olen nyt oppinut kuin tilanteeseen sopeutumisen, niin se on varovaisuus. Väsyneenä niin varovaisuus kuin tarkkaavaisuuskin, sekä harkintakyky helposti pettävät ja on altis onnettomuuksille.

Aika näyttää jatkuuko minun taisteluni unesta vai saanko uni- ja päivärytmin pian kohdilleen. Monen monta aivotyötä ja/tai lihasvoimaa vaativaa suunnitelmaa odottaa toteuttamista, joten suotavaa olisi senkin vuoksi saada nukkua kunnolla. Onneksi olen pystynyt säilyttämään positiivisen mielen muuten, paitsi ärtymystä siitä, etten jaksa tällä hetkellä tehdä sitä mitä haluaisin ja mihin olisi nyt kerrankin aikaa.

Jos ensi yönä valvotuttaa, niin tarjolla ei ole mutakakkua, mutta suklaahippuja kyllä löytyy. ❤