Kadonneen notkeuden ja hoikemman vyötärön metsästys – seitsemäs viikko, voittaako väsymys?

Testissä kolme verkkovalmennusta, aikaa 12 viikkoa – löytyykö kadonneen notkeuden lisäksi vyötärö ja osuvatko kämmenet jälleen lattiaan?

---

Olen ollut nyt jo monta viikkoa aika stressaantuneessa tilassa. Stressi on paitsi vienyt yöunet, niin tuntuu koko kropassa erilaisina jumeina. Projektini seitsemäs viikko ja Rapakunnosta eroon 30 päivässä-valmennuksen kolmas viikko oli siis parasta aloittaa liikkuvuusharjoituksella, jonka toivoin edes hieman avaavan kehon kireyttä.

Liikkuvuusharjoitus kesti noin 18 minuuttia, ja se oli yhtä tuskaa kropan kireyden vuoksi. Harjoituksenkin aikana huomasin pariin otteeseen, että yritin vetää hartioita korviin ja purra takahampaita yhteen. Nämä ovat minulle kaksi tyypillisintä tapaa stressaantuneena.

Olo harjoituksen jälkeen ei ollut ollenkaan hyvä, kuten se yleensä on, ja niinpä päätin jättää väliin lihaskuntoharjoituksen, jonka olin ajatellut tehdä liikkuvuusharjoituksen perään.

Lihaskuntoharjoitus jäi kokonaan tekemättä toisella valmennusviikolla, joten vähän harmitti, etten pystynyt sitä nytkään tekemään. Mutta on tärkeää kuunnella omaa olotilaansa, eikä treenata väkisin – sen verran olen jo oppinut tässä matkan varrella.

Vaihdoin siis treenivaatteet pois päältä ja keitin kahvia. Kahvitauon jälkeen yritin kirjoittaa blogia ja lukea lehteä, mutten pystynyt keskittymään mihinkään. Koska oli lauantai, ja elettiiin jo iltapäivää, niin päätin lopulta istahtaa sohvalle ja antautua katsomaan televisiosta kaikkea hömppää.

Sunnuntai-iltana alkoi tuntua sille, että olin lorvaillut tarpeeksi television ääressä ja tartuin Rapakunnosta eroon 30 päivässä-valmennuksen kolmannen viikon kestävyysharjoitukseen – oli lenkin aika.

Ensin ajattelin tehdä puolet sen viikon kestävyysharjoituksen tavoitteesta, eli 30 minuutin lenkin, mutta kävelin kuitenkin kolmisen varttia. Osan siitä ajasta käytin kyllä valokuvaamiseen – tunnustan – mutta se olikin hyvää treeniä reisille, kun kumartelin ja kyykistelin kävelytien varrella ja vähän sivussakin kohteita kuvatessani.

Havaitsin kotiin palatessani, että vaikka mieli oli pirteä, niin keho oli raskaamman tuntuinen kuin yleensä lenkin jälkeen, vaikka olin kerrankin kävellyt kevyellä sykkeellä. Oli ollut pakko kävellä vähän rauhallisemmin, sillä olin luullut, että ulkona on kylmempi sää kuin mitä siellä oli, ja olin hieman ylipukeutunut. Lisäksi edellisellä viikolla tuntunut kipu toisessa jalkaterässä ilmoitti jälleen olemassaolostaan.

Noin kuukauden mittainen univaje alkoi tässä kohtaa allergiaoireiden lisäksi vaikuttaa olemiseen ja elämiseen hurjana väsymyksenä, joten seuraavan viikon alkupuolen otin rauhallisesti ja yritin levätä. Tai no, levätä ja levätä niin paljon kuin se nyt oli mahdollista kaiken kursseilun, CV:n hiomisen, webinaarien ja juoksevien asioiden hoitamisen ohessa.

Torstai oli kiireinen päivä. Juoksin asioilla heti aamusta, ja koko loppupäivää väritti kiireen tuntu niin, että illalla oli pakko päästä lenkille rauhoittumaan. Hieman mietitytti lenkille lähtiessä, että miten oikea jalkaterä kestää pitemmän kävelyn, joten yritin jälleen kävellä rauhallisemmin kuin yleensä.

Lähdin aika myöhään liikkeelle, kello oli jo yli kahdeksan illalla, joten ajattelin tehdä vain lyhyen lenkin. Ilta oli kuitenkin jotenkin erityisen kaunis ja raikas sateen jälkeen, ja kun iltakasteen noustessa aurinkokin alkoi pilkottaa pilvien lomasta, niin päädyin lopulta kävelemään lähes tunnin mittaisen lenkin.

Olin lenkin loppupuolella jo melkein kääntymässä yhdestä risteyksestä nopeimmalle reitille kotiin päin, mutta jokin kumma voima veti minua toiseen suuntaan. Yhtäkkiä huomasin seisovani upeassa kukassa olevan kirsikkapuun juurella kasvot kohti ilta-aurinkoa. Auringon valo siivilöityi pehmeästi puiden oksien lävitse suoraan puuhun saaden sen hehkumaan sadunomaisesti.

Hetken seisoin paikoillani lumoutuneena luonnon kauneudesta ennen kuin aloin lähes meditatiivisessa tilassa ottaa hetkestä kuvia. Kuvakulmia ja valon suuntaa miettiessä unohtuivat niin omat murheet kuin koko muu maailmakin, ja kotiin palasi yhtä aikaa rauhaa ja uutta energiaa huokuva nainen.

Perjantaiksi olin suunnitellut lihaskuntoharjoitusta, joka oli yhä tekemättä, mutta olin liian väsynyt treenaamaan. Treenaamisen sijaan fiilistelin koko perjantain edellisen illan lenkkiä upeassa kevätillassa – mikäs sen parempaa mielenhuoltoa!

Kolmannen Rapakunnosta eroon 30 päivässä-valmennusviikon treenisaldoksi tuli, univelasta ja väsymyksestä huolimatta, kolme treenikertaa, joka koostui yhdestä liikkuvuusharjoituksesta ja kahdesta lenkistä. Kahdesta lenkistä kertyi yhteensä noin 1 h 30 min aktiivista kestävyysharjoittelua, kun kukkien kuvaaminen ja kirsikkapuusta lumoutuminen lasketaan pois.

Nyt sitten suunnataan nokka kohti kahdeksatta projektiviikkoa ja neljättä ja viimeistä viikkoa tätä verkkovalmennusta.

Kylläpä aika onkin mennyt kuin siivillä, kun elämä on mielekästä! ❤

---

Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon: vaikka univaje on jo melkoinen, niin minulla ei ole ollut enää samanlaista jatkuvaa aivosumua kuin oli vielä esimerkiksi helmikuussa. Myöskin fyysiset oireet, kuten pulssin kiihtyminen jo pienestä rasituksesta tai koordinaatiokyvyn heikentyminen ilmenevät entistä myöhemmin, jos ollenkaan, univajejakson aikana.

Minusta tämä on merkki siitä, että jaksan fyysisesti paljon paremmin ja että työuupumus alkaa olla enää vain muisto.