Onnensirpaleita

Tapahtui noin kaksi kuukautta sitten…

Elettiin juhannuksen ja Pohjois-Karjalan mökkiviikon jälkeistä aikaa. Helteet jatkoivat hemmotteluaan, mutta minä istuin kotona sisällä tietokoneen ääressä Urapolku-valmennuksessa, katsoin YouTubesta Riikka Pajusen vuonna 2015 Monster Klubi -työnhakutapahtumassa pitämää puheenvuoroa piilotyöpaikkojen löytämisestä ja unelmoin uintiretkestä. Sivusilmällä vahdin, etteivät ulkona liihottelevat nokkosperhoset lennähtele sisätiloihin avonaisesta ikkunasta tai ovesta.

Pajusen puheenvuoro oli jotenkin erityisen inspiroiva, mutta ei niinkään piilotyöpaikkoja, vaan oman itsensä ja intohimonsa löytämistä koskien. Me olimme saaneet tehtäväksi poimia tallenteelta jokunen työnhakuun liittyvä idea tai ajatus, lukumäärää en enää muista, mutta sen muistan, että lähes kaikilla valmennettavilla taisi se lukumäärä mennä roimasti yli annetun.

Itse olin kirjoittanut muistivihkooni ylimmäksi: fokus omassa kiinnostuksessa, jopa intohimossa, ei CV:ssä tai koulutuksessa tai muiden mielipiteissä. Ja alimmaksi olin raapustanut: taito + kiinnostus = vahvuudet. Näiden väliin olin kirjoittanut seitsemän muuta kohtaa muun muassa motivaatiosta, asenteesta ja osaamisesta, mutta ylin ja alin rivi resonoivat minussa vahvimmin: juuri näitä sanoja olin jo monta kuukautta odottanut kuulevani jonkun muun suusta. Pelkkä mutu ei ollut minua vakuuttanut.

Syy siihen, miksi Pajusen puheenvuoro niin kosketti, oli se, että olin edellisenä iltana täyttänyt innosta puhkuen hakemuksen yhteen koulutukseen. Olin miettinyt kyseistä koulutusta jo monta vuotta, mutta opiskelu kokopäivätyön ohessa ei ollut innostanut, sillä tiesin kokemuksesta miten rankkaa se voi olla. Tunsin sinä iltana, että nyt oli tilaisuuteni tullut, nyt tai ei koskaan.

Eikä hakemusten täyttäminen suinkaan siihen yhteen jäänyt, vaan lisäksi olin löytänyt vielä toisen, enemmän harrastuspohjalta suoritettavan (osa)tutkinnon, jota en ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta joka tuntui heti omalta jutulta. Oma intohimo ja kiinnostus tuntuivat siinä kohtaavan tavalla, joka löi itsenikin ällikällä.

Omaa kieltään innostuksestani kertoo ehkä kommentti, jonka sain viimeisenä valmennuspäivänä kanssavalmennettavilta sekä valmentajalta. Kun kävimme läpi kunkin jatkosuunnitelmia, niin silmäni kuulema loistivat bittiavaruuden yli, kun kerroin jälkimmäisestä tutkinnosta. Osa oli sitä mieltä, että minun kannattaisi unohtaa ensiksi mainitsemani ja keskittyä vain jälkimmäiseen, mutta itse halusin tietysti, ei enempää, eikä vähempää kuin molemmat.

En oikein tiennyt silloin, enkä kyllä tiedä nytkään, että miksi halusin hakea molempiin paikkoihin, mutta nämä jutut eivät aina ole tiedon asioita. Koska oma järkikään ei siinä kohtaa, kerrankaan, jarrutellut, niin miksipä olisin alkanut painaa jarrua pohjaan, kun niin vahvasti tunsin pitkästä aikaa, että juuri näin minun tulee nyt tehdä ja että joku tarkoitus tällä on, vaikken vielä tiedä mikä se on.

Voitte arvata, että loppukesä kului melkoisessa jännityksessä jatkoinfoja odotellessa. Se saattoi ehkä heijastua noihin aiempiin blogiteksteihinikin. 😉 Jännittämisen ohessa jatkoin tietysti työpaikkojen etsimistä, ja siinä sivussa yritin nauttia kesästä.

Tapahtui noin kaksi viikkoa sitten…

Oli keskiviikko. Olin ollut sinä päivänä jotenkin erityisen ahdistunut. En ollut jaksanut edes avata tietokonetta, saati sähköpostia, vaan olin neulonut koko päivän. Ystäväni soitti illansuussa, ja taisin kaataa ahdistustani hänenkin niskaansa (anteeksi siitä!).

Puhelun jälkeen ajattelin lähteä lenkille hakemaan helpotusta olooni, mutta olimme puhuneet niin kauan, että pimeys kolkutteli jo ikkunoiden takana. Niinpä päädyin jäämään kodin valoon ja lämpöön tekemään sisätreenit.

Sähköpostista valmennusohjelman linkkiä etsiessäni silmiini osui ohimennen viesti ”Sinulle on postia” ja lähettäjänä TE-palvelut. Taisin ajatella, että voi ei, mitähän sieltä nyt on tulossa, ja jatkoin valmennusohjelmaan. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun treenien ja iltapalan jälkeen keskityin viimein lukemaan viestejä läpi ja totesin saaneeni kutsun haastatteluun kahden viikon päähän.

Luulisi, että ahdistukseni olisi siinä kohtaa helpottanut, mutta eiiiii. Siitähän se vasta kasvoikin uusiin sfääreihin, kun aloin miettimään, että entä jos olenkin hakenut ihan väärään koulutukseen, vaikka sitä viimeiset kuusi vuotta olenkin miettinyt. Ja ihan kamalaa, jos vaikka pääsen mukaan, kun enhän mä varmaan kykene siihen. Ja vielä hirveämpää, jos kaiken huipuksi työllistyn alalle, kun enhän mä mitään osaa. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?!?! Klassinen huijarisyndrooma se sieltä nosti päätään, yllätyys.

Tapahtui noin viikko sitten…

Olin ostanut alennusmyynnistä siistin valkopohjaisen raidallisen paidan, jonka ajattelin sopivan hyvin haastatteluihin. (Tokihan niitä tulisi useampi, kun ei kai nyt ensimmäinen haastattelu voi natsata.) Olin laittanut paidan käyttöönottopesuun yhdessä muiden valkoisten vaatteiden kanssa, mutta koko koneellisesta ainoana juuri se paita oli ottanut jostain väriä itseensä ja kuivui pesun jälkeen narulla murheellisen näköisten sinisten läiskien täplittämänä.

Katsoin paitaa ja ajattelin, että tämä on selkeä merkki siitä, ettei minun pidä mennä haastatteluun. Ja ahdistuin taas lisää.

Seuraavana päivänä tein reklamaation paidasta, koska luulin, että väri oli peräisin sen raidoista, mutta päivän mietittyäni päätin kokeilla pestä paidan vielä kerran, jos värjäymät vaikka häviäisivätkin.

Tuli jotenkin sellainen sisuuntumisen puuska, kun työnsin paitaa uudelleen pesukoneeseen. Että havuja p**kele ja se värihän muuten nyt lähtee! Ja sehän lähtikin melkein kokonaan. Onneksi en langennut oman epävarmuuteni ansaan ja perunut haastatteluun menoa tai turhaan palauttanut paitaa.

Tapahtui kaksi päivää sitten…

Tiistaiaamu valkeni harmaana, mutta poutaisena. Nukuin yön levottomasti, ja unta kertyi vain viitisen tuntia, mutta oli pakko nousta ylös ja lähteä liikkeelle, sillä oli haastattelupäivä.

Heräsin kunnolla vasta hyytävässä kylmyydessä bussipysäkille kävellessäni. ”Minne se lämpö katosi?”, ihmettelin itsekseni. Haastattelupaikkaan päästessäni tunsin itseni jo suorastaan pirteäksi ja katselin mielenkiinnolla ympärilläni olevaa sisustusta sekä arkkitehtuuria.

Minulle tuli hassun ristiriitainen olo. Toisaalta tunsin oloni hyvin kotoisaksi ja pystyin hyvin kuvittelemaan itseni liikkumaan rakennuksessa, mutta toisaalta en tuntenut kuuluvani sinne – erikoinen tilanne haastatteluvuoroaan odottavalle.

Itse haastattelutilanne oli nopeahko ja miellyttävä, mutta lähtiessä minulle tuli tunne, että se oli siinä – en varmasti tule valituksi. Hakijoita oli kuitenkin yli 130, joista sisään otettaisiin vähän yli 20, joten olisin onnekas, jos kuuluisin koulutukseen valittujen joukkoon. Valituille ilmoitettaisiin valinnasta viimeistään perjantaina, eli taas olisi jännitettävä pari päivää lisää.

Hermoja rauhoittaakseni, sekä yhden Digestive-keksin ja vajaan teekupposen voimalla käyvää kroppaa ruokkiakseni hurautin haastattelun jälkeen junalla lähimmän kauppakeskuksen suojiin vaeltelemaan. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, joten päätin kierrellä vähän kauppoja lounaspaikkojen väljentymistä odotellessani.

Yhden puodin kassalla ostostani maksaessani osui silmiini kassapöydän magneettirivistöstä sanat ”sinä riität”. Sanat osuivat paitsi silmiini, niin johonkin sieluni syvyyksiin ja antoivat minulle hetkessä aimo annoksen voimaa. Arvata saattaa, että sanat osuivat sinä iltana silmiini myös jääkaappini ovesta, monta kertaa.

Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 13.01…

Ajattelin ennen päiväkahvia tyhjentää astianpesukoneen, jotta saisin tiskipöydältä likaiset astiat vuorostaan koneeseen ja keittiön siistiksi. Pää ylipitkistä yöunista pöhnäisenä ja liikkeet jähmeinä onnistuin pudottamaan pöydältä kahden mukin pinon lattialle, kiitos sisempään mukiin laittamani pitkävartisen lusikan, joka toimi vipuvartena.

Alempi muki säilyi pudotuksessa täysin ehjänä, mutta ylempänä ollut Taika-muki pirstoutui lattialle muruiksi ja palasiksi. Vaikka minua harmittikin, että hyvä muki meni rikki, niin olin ihmeen tyyni alkaessani koota isompia palasia pois lattialta.

Tässä vaiheessa huomasin, että yhdestä varpaasta tulee verta ja lähdin huuhtomaan sitä kylpyhuoneeseen. Matkalla muistin, että sirpaleethan tuovat onnea, ja totesin, että mukin rikkoutumisen täytyi olla merkki jostain lähestyvästä hyvästä. Ja vaihtoehtojahan oli mielessä tasan kaksi: joko pääsisin koulutukseen tai sitten en, ja kumpikin vaihtoehto olisi oikea – sirpaleet sen kertoivat. (No oli se lottovoittokin mielessä, milloinpa ei olisi, hah.)

Omista ajatuksistani hämmentyneenä imuroin sirpaleiden lisäksi samaan syssyyn koko muunkin huushollin ennen kuin laitoin kahvin tippumaan ja antauduin katsomaan televisiosta iltapäivän sisustusohjelmia. Otin kahvin seuraksi jäätelöä, ihan vain hermoja rauhoittaakseni (tätä en usko itsekään).

Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 19.11…

Äiti soitti. Olin juuri hetkeä aikaisemmin äärimmäisen stressaantuneena sulkenut stressin hallinnasta kertovan webinaarin ja avannut OmaPostiin tulleen kirjeen. En yhtään aavistanut mitä kirje koski, mutta ei se voinut ainakaan koulutusta koskea, koska tieto valituille tulisi vasta torstaina tai perjantaina. Mieleeni nousi kuitenkin ystäväni edellisenä iltana puhelimessa lausuma viisaus.

Olin jälleen kerran tuskaillut ystävälle sitä, että olinkohan nyt varmasti tehnyt oikean ratkaisun hakiessani koulutukseen, ja entä jos nyt sitten pääsenkin siihen, ja apua!!! Ystäväni oli todennut rauhalliseen tapaansa, että sitten kun tieto tulee tai ei tule, niin tiedän reaktiostani siihen, että oliko ratkaisu oikea. Ja niin juuri tapahtui.

Kun avasin kirjeen ja näin mitä se koski, niin leveä hymy levisi kasvoilleni ja kropan valtasi miellyttävä, suorastaan lempeä rauha. Samalla vastasin puhelimeen: ”Äiti, mä pääsin siihen koulutukseen.”

---

Kello on nyt 4.02, ja minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en voinut vastustaa kiusausta valvoa ja kirjoittaa, koska mä vielä voin. Kohta, ihan liian pian ja samalla jo pitkään odotettuna, elämä muuttuu taas toimistoaikaan.

Ja se toinen koulutus, josta alussa mainitsin… Jääköön se vielä salaisuudeksi.