Laiska Nainen

Onnensirpaleita

26/08/202126/08/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Tapahtui noin kaksi kuukautta sitten…

Elettiin juhannuksen ja Pohjois-Karjalan mökkiviikon jälkeistä aikaa. Helteet jatkoivat hemmotteluaan, mutta minä istuin kotona sisällä tietokoneen ääressä Urapolku-valmennuksessa, katsoin YouTubesta Riikka Pajusen vuonna 2015 Monster Klubi -työnhakutapahtumassa pitämää puheenvuoroa piilotyöpaikkojen löytämisestä ja unelmoin uintiretkestä. Sivusilmällä vahdin, etteivät ulkona liihottelevat nokkosperhoset lennähtele sisätiloihin avonaisesta ikkunasta tai ovesta.

Pajusen puheenvuoro oli jotenkin erityisen inspiroiva, mutta ei niinkään piilotyöpaikkoja, vaan oman itsensä ja intohimonsa löytämistä koskien. Me olimme saaneet tehtäväksi poimia tallenteelta jokunen työnhakuun liittyvä idea tai ajatus, lukumäärää en enää muista, mutta sen muistan, että lähes kaikilla valmennettavilla taisi se lukumäärä mennä roimasti yli annetun.

Itse olin kirjoittanut muistivihkooni ylimmäksi: fokus omassa kiinnostuksessa, jopa intohimossa, ei CV:ssä tai koulutuksessa tai muiden mielipiteissä. Ja alimmaksi olin raapustanut: taito + kiinnostus = vahvuudet. Näiden väliin olin kirjoittanut seitsemän muuta kohtaa muun muassa motivaatiosta, asenteesta ja osaamisesta, mutta ylin ja alin rivi resonoivat minussa vahvimmin: juuri näitä sanoja olin jo monta kuukautta odottanut kuulevani jonkun muun suusta. Pelkkä mutu ei ollut minua vakuuttanut.

Olavinlinna vastarannalla — Fyysisesti koneen ääressä, henkisesti vielä jollain rannalla matkalla kotiin Pohjois-Karjalasta

Syy siihen, miksi Pajusen puheenvuoro niin kosketti, oli se, että olin edellisenä iltana täyttänyt innosta puhkuen hakemuksen yhteen koulutukseen. Olin miettinyt kyseistä koulutusta jo monta vuotta, mutta opiskelu kokopäivätyön ohessa ei ollut innostanut, sillä tiesin kokemuksesta miten rankkaa se voi olla. Tunsin sinä iltana, että nyt oli tilaisuuteni tullut, nyt tai ei koskaan.

Eikä hakemusten täyttäminen suinkaan siihen yhteen jäänyt, vaan lisäksi olin löytänyt vielä toisen, enemmän harrastuspohjalta suoritettavan (osa)tutkinnon, jota en ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta joka tuntui heti omalta jutulta. Oma intohimo ja kiinnostus tuntuivat siinä kohtaavan tavalla, joka löi itsenikin ällikällä.

Omaa kieltään innostuksestani kertoo ehkä kommentti, jonka sain viimeisenä valmennuspäivänä kanssavalmennettavilta sekä valmentajalta. Kun kävimme läpi kunkin jatkosuunnitelmia, niin silmäni kuulema loistivat bittiavaruuden yli, kun kerroin jälkimmäisestä tutkinnosta. Osa oli sitä mieltä, että minun kannattaisi unohtaa ensiksi mainitsemani ja keskittyä vain jälkimmäiseen, mutta itse halusin tietysti, ei enempää, eikä vähempää kuin molemmat.

Silta Olavinlinnaan — Joskus pitää rohkeasti astua sillalle, vaikka se näyttäisi hieman erikoiselle

En oikein tiennyt silloin, enkä kyllä tiedä nytkään, että miksi halusin hakea molempiin paikkoihin, mutta nämä jutut eivät aina ole tiedon asioita. Koska oma järkikään ei siinä kohtaa, kerrankaan, jarrutellut, niin miksipä olisin alkanut painaa jarrua pohjaan, kun niin vahvasti tunsin pitkästä aikaa, että juuri näin minun tulee nyt tehdä ja että joku tarkoitus tällä on, vaikken vielä tiedä mikä se on.

Voitte arvata, että loppukesä kului melkoisessa jännityksessä jatkoinfoja odotellessa. Se saattoi ehkä heijastua noihin aiempiin blogiteksteihinikin. 😉 Jännittämisen ohessa jatkoin tietysti työpaikkojen etsimistä, ja siinä sivussa yritin nauttia kesästä.

Tapahtui noin kaksi viikkoa sitten…

Oli keskiviikko. Olin ollut sinä päivänä jotenkin erityisen ahdistunut. En ollut jaksanut edes avata tietokonetta, saati sähköpostia, vaan olin neulonut koko päivän. Ystäväni soitti illansuussa, ja taisin kaataa ahdistustani hänenkin niskaansa (anteeksi siitä!).

Puhelun jälkeen ajattelin lähteä lenkille hakemaan helpotusta olooni, mutta olimme puhuneet niin kauan, että pimeys kolkutteli jo ikkunoiden takana. Niinpä päädyin jäämään kodin valoon ja lämpöön tekemään sisätreenit.

Ahdistus jää yleensä lenkkipolun varrelle

Sähköpostista valmennusohjelman linkkiä etsiessäni silmiini osui ohimennen viesti ”Sinulle on postia” ja lähettäjänä TE-palvelut. Taisin ajatella, että voi ei, mitähän sieltä nyt on tulossa, ja jatkoin valmennusohjelmaan. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun treenien ja iltapalan jälkeen keskityin viimein lukemaan viestejä läpi ja totesin saaneeni kutsun haastatteluun kahden viikon päähän.

Luulisi, että ahdistukseni olisi siinä kohtaa helpottanut, mutta eiiiii. Siitähän se vasta kasvoikin uusiin sfääreihin, kun aloin miettimään, että entä jos olenkin hakenut ihan väärään koulutukseen, vaikka sitä viimeiset kuusi vuotta olenkin miettinyt. Ja ihan kamalaa, jos vaikka pääsen mukaan, kun enhän mä varmaan kykene siihen. Ja vielä hirveämpää, jos kaiken huipuksi työllistyn alalle, kun enhän mä mitään osaa. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?!?! Klassinen huijarisyndrooma se sieltä nosti päätään, yllätyys.

Tapahtui noin viikko sitten…

Olin ostanut alennusmyynnistä siistin valkopohjaisen raidallisen paidan, jonka ajattelin sopivan hyvin haastatteluihin. (Tokihan niitä tulisi useampi, kun ei kai nyt ensimmäinen haastattelu voi natsata.) Olin laittanut paidan käyttöönottopesuun yhdessä muiden valkoisten vaatteiden kanssa, mutta koko koneellisesta ainoana juuri se paita oli ottanut jostain väriä itseensä ja kuivui pesun jälkeen narulla murheellisen näköisten sinisten läiskien täplittämänä.

Katsoin paitaa ja ajattelin, että tämä on selkeä merkki siitä, ettei minun pidä mennä haastatteluun. Ja ahdistuin taas lisää.

Unelmillakin on siivet – otatko ne vastaan vai annatko lentää pois?

Seuraavana päivänä tein reklamaation paidasta, koska luulin, että väri oli peräisin sen raidoista, mutta päivän mietittyäni päätin kokeilla pestä paidan vielä kerran, jos värjäymät vaikka häviäisivätkin.

Tuli jotenkin sellainen sisuuntumisen puuska, kun työnsin paitaa uudelleen pesukoneeseen. Että havuja p**kele ja se värihän muuten nyt lähtee! Ja sehän lähtikin melkein kokonaan. Onneksi en langennut oman epävarmuuteni ansaan ja perunut haastatteluun menoa tai turhaan palauttanut paitaa.

Tapahtui kaksi päivää sitten…

Tiistaiaamu valkeni harmaana, mutta poutaisena. Nukuin yön levottomasti, ja unta kertyi vain viitisen tuntia, mutta oli pakko nousta ylös ja lähteä liikkeelle, sillä oli haastattelupäivä.

Heräsin kunnolla vasta hyytävässä kylmyydessä bussipysäkille kävellessäni. ”Minne se lämpö katosi?”, ihmettelin itsekseni. Haastattelupaikkaan päästessäni tunsin itseni jo suorastaan pirteäksi ja katselin mielenkiinnolla ympärilläni olevaa sisustusta sekä arkkitehtuuria.

Minulle tuli hassun ristiriitainen olo. Toisaalta tunsin oloni hyvin kotoisaksi ja pystyin hyvin kuvittelemaan itseni liikkumaan rakennuksessa, mutta toisaalta en tuntenut kuuluvani sinne – erikoinen tilanne haastatteluvuoroaan odottavalle.

Itse haastattelutilanne oli nopeahko ja miellyttävä, mutta lähtiessä minulle tuli tunne, että se oli siinä – en varmasti tule valituksi. Hakijoita oli kuitenkin yli 130, joista sisään otettaisiin vähän yli 20, joten olisin onnekas, jos kuuluisin koulutukseen valittujen joukkoon. Valituille ilmoitettaisiin valinnasta viimeistään perjantaina, eli taas olisi jännitettävä pari päivää lisää.

Hermoja rauhoittaakseni, sekä yhden Digestive-keksin ja vajaan teekupposen voimalla käyvää kroppaa ruokkiakseni hurautin haastattelun jälkeen junalla lähimmän kauppakeskuksen suojiin vaeltelemaan. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, joten päätin kierrellä vähän kauppoja lounaspaikkojen väljentymistä odotellessani.

Yhden puodin kassalla ostostani maksaessani osui silmiini kassapöydän magneettirivistöstä sanat ”sinä riität”. Sanat osuivat paitsi silmiini, niin johonkin sieluni syvyyksiin ja antoivat minulle hetkessä aimo annoksen voimaa. Arvata saattaa, että sanat osuivat sinä iltana silmiini myös jääkaappini ovesta, monta kertaa.

Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 13.01…

Ajattelin ennen päiväkahvia tyhjentää astianpesukoneen, jotta saisin tiskipöydältä likaiset astiat vuorostaan koneeseen ja keittiön siistiksi. Pää ylipitkistä yöunista pöhnäisenä ja liikkeet jähmeinä onnistuin pudottamaan pöydältä kahden mukin pinon lattialle, kiitos sisempään mukiin laittamani pitkävartisen lusikan, joka toimi vipuvartena.

Alempi muki säilyi pudotuksessa täysin ehjänä, mutta ylempänä ollut Taika-muki pirstoutui lattialle muruiksi ja palasiksi. Vaikka minua harmittikin, että hyvä muki meni rikki, niin olin ihmeen tyyni alkaessani koota isompia palasia pois lattialta.

Tässä vaiheessa huomasin, että yhdestä varpaasta tulee verta ja lähdin huuhtomaan sitä kylpyhuoneeseen. Matkalla muistin, että sirpaleethan tuovat onnea, ja totesin, että mukin rikkoutumisen täytyi olla merkki jostain lähestyvästä hyvästä. Ja vaihtoehtojahan oli mielessä tasan kaksi: joko pääsisin koulutukseen tai sitten en, ja kumpikin vaihtoehto olisi oikea – sirpaleet sen kertoivat. (No oli se lottovoittokin mielessä, milloinpa ei olisi, hah.)

Omista ajatuksistani hämmentyneenä imuroin sirpaleiden lisäksi samaan syssyyn koko muunkin huushollin ennen kuin laitoin kahvin tippumaan ja antauduin katsomaan televisiosta iltapäivän sisustusohjelmia. Otin kahvin seuraksi jäätelöä, ihan vain hermoja rauhoittaakseni (tätä en usko itsekään).

Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 19.11…

Äiti soitti. Olin juuri hetkeä aikaisemmin äärimmäisen stressaantuneena sulkenut stressin hallinnasta kertovan webinaarin ja avannut OmaPostiin tulleen kirjeen. En yhtään aavistanut mitä kirje koski, mutta ei se voinut ainakaan koulutusta koskea, koska tieto valituille tulisi vasta torstaina tai perjantaina. Mieleeni nousi kuitenkin ystäväni edellisenä iltana puhelimessa lausuma viisaus.

Elämän tuulissa täytyy vain luottaa omiin siipiinsä

Olin jälleen kerran tuskaillut ystävälle sitä, että olinkohan nyt varmasti tehnyt oikean ratkaisun hakiessani koulutukseen, ja entä jos nyt sitten pääsenkin siihen, ja apua!!! Ystäväni oli todennut rauhalliseen tapaansa, että sitten kun tieto tulee tai ei tule, niin tiedän reaktiostani siihen, että oliko ratkaisu oikea. Ja niin juuri tapahtui.

Kun avasin kirjeen ja näin mitä se koski, niin leveä hymy levisi kasvoilleni ja kropan valtasi miellyttävä, suorastaan lempeä rauha. Samalla vastasin puhelimeen: ”Äiti, mä pääsin siihen koulutukseen.”

Kello on nyt 4.02, ja minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en voinut vastustaa kiusausta valvoa ja kirjoittaa, koska mä vielä voin. Kohta, ihan liian pian ja samalla jo pitkään odotettuna, elämä muuttuu taas toimistoaikaan.

Ja se toinen koulutus, josta alussa mainitsin… Jääköön se vielä salaisuudeksi.

Kesän loppu on uuden alku

17/08/202108/06/2025 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kuten aiemmin kerroin, niin pari viikkoa on mennyt kummallisessa lamaannuksessa ja ahdistuksessa. Muutama päivä sitten kyllästyin happamaan olotilaani ja aloin sohvalla neuloessani miettimään, että miten saisin mielialaani kohennettua.

Lähtökohtaisestihan ihminen ei voi aina olla iloinen, tai varmaan joku voi olla, mutta omaan elämääni kyllä kuuluvat myös ihmiselon nurjat ja kurjat puolet, kuten alakulot, surut ja ahdistukset, joskus jopa paniikki, kaaos tai vihastuminen. Yleensä nämä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän nopeasti ohimeneviä tiloja. Näistä ehkä vain suru on itselle sellainen tunnetila, joka voi kestää kuukausia, jos kyseessä on esimerkiksi lähimmäisen poismeno tai vakava sairastuminen.

Juuri nyt ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista suoraan itseä tai ihan läheisimpiä ihmisiä koskettavaa, josta lamaannus ja ahdistus voisivat johtua. Niin, no, paitsi työttömyys ja siitä johtuvat tunteet, mutta tässä alakulossa ei tuntunut olevan niistäkään kyse, vaikka aiemmin niin luulin.

Yksi kesän upeimmista retkikohteista oli Visavuori

Aikani mietittyä, noin 170 silmukan kerroksen kohdalla neulomustani ja viime viikon keskivaiheilla sen tajusin: suren kesän loppua. Minulla on siis suruaika kesän poismenon johdosta, tai morkkis ennemminkin.

Tämä kesähän oli aivan ainutlaatuinen monella tapaa. Ensiksikin oli harvinaisen lämmintä harvinaisen pitkään, suorastaan kyllästyttävän pitkään, jos rehellisiä ollaan. Toiseksi, olin melkein koko kesän vapaa kuin taivaan lintu ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuusvuosien. Ja kolmanneksi, pääsin käymään kesän aikana monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Lisäksi tapasin uusia ihmisiä mukavissa merkeissä ja uin enemmän kuin moneen vuoteen, ja joka kerta eri lätäkössä eri puolilla maakuntia.

Vaikka korona oli läsnä koko kesän ajan, niin nautin kesästä joka solullani ja aistillani enemmän kuin koskaan. Ei siis liene ihme, että päivien lyhentyessä mielen on vallannut alakulo ja iltojen lamauttavassa pimeydessä sitä miettii yhä uudelleen, että tässäkö tämä nyt oli tämä ainutlaatuinen vapauden kesä.

Omenoita lautasella — Kesän muistoja keittiön pöydällä

No, suosta ei voi kuin yrittää nousta ylös, ellei halua upota sinne ikiajoiksi, joten viikko sitten maanantaina kaivoin esiin ensin neulepuikot ja lankaa. Sitten etsin sopivan ohjeen langalle, loin ensimmäiset silmukat ja aloin miettimään, eli neulomaan.

Neulominen on mitä parhain keino pään nollaukseen ja ajatusten järjestelyyn, ja joskus suorastaan meditaatiota. Siinä kun sormet kuljettavat lankaa muuttaen sen puikkojen avulla milloin minkäkinlaiseksi kuvioksi ja muodoksi, niin samalla ajatukset virtaavat vapaasti järjestäytyen milloin minkäkinlaisiksi lätäköiksi tai lammikoiksi, vuolaiksi virroiksi, puroiksi tai joiksi, joskus kuihtuen, ja välillä taas tulvien yli äyräiden.

Neulomisesta tuloksena on yleensä käyttökelpoinen vaatekappale tai muu tekstiili. Neulojan ajatuksista puolestaan putkahtelee välillä erittäin hyviä ja käyttökelpoisia ideoita, jopa valmiita suunnitelmia. Välillä neuloja taas ihan vaan purkaa negaa neuleeseen, ja se onkin todella puhdistavaa.

Minä keksin viikon aikana neuloessani muun muassa mitkä asiat minua eniten stressaavat nykyisessä tilanteessani. Yllättäen se kaikista stressaavin asia ei ollutkaan työttömyys, epävarmuus tai rahatilanne, vaan kodin epäjärjestys.

Ajatusten virtaa, vaikkei sitä silmillä näekään

Ympärilläni oleva epäjärjestys on alkanut häiritsemään sitä enemmän, mitä vahvemmin olen päässyt takaisin jaloilleni uupumuksen kurimuksesta. Viikon aikana keksinkin miten, minne ja missä aikataulussa järjestelen sinne tänne kerääntyneet epämääräiset tavarapinot ja minkä asian kimppuun käyn seuraavaksi.

Samalla päätin, että vuosien tauon jälkeen keskitän siivoamisen taas viikonloppuihin, jotta saan uupumuksen vuosina kadonnutta rutiinia takaisin elämääni. Tämä myös lopettaa siivoamisesta stressaamiseni viikolla – viikonloppu riittää siihen hyvin, hah.

Päätin viime viikolla myös sen, että ainakin yhtenä arkiaamuna ja yhtenä viikonloppuaamuna minun täytyy syödä aamupala ruokapöydän ääressä lehtiä lukien, eikä sohvalla samalla telkkaria katsoen tai neuloen, kuten yleensä teen. Päivä alkaa pöydän ääressä syödessä vähän levollisemmin, kun jätän kännykänkin siksi aikaa rauhaan.

Rauhallinen aamupalahetki pöydän ääressä oli pitkään tapani, ennen kuin elämä ja sen rytmi menivät uupumuksesta sekaisin. Aamun rauhallisia hetkiä olen kaivannutkin paljon, mutta jostain syystä en ole aiemmin onnistunut palauttamaan sitä aamuihini kotona. Nyt tuon ne takaisin pikku hiljaa, päivä kerrallaan.

Tajusin viime perjantaina noin 245 silmukan kerroksen kohdalla, että alakuloni on johtunut myös siitä, että yksinkertaisesti olen väsähtänyt kaikesta ajattelusta, jota vuoden aikana on pitänyt erilaisissa valmennuksissa ja webinaareissa harrastaa liittyen osaamiseeni, vahvuuksiini, heikkouksiini, persoonaani, motivaatiooni, hakemuksiin, työpaikkailmoituksiin, CV:hin ynnä muihin. Olen jauhanut niin paljon samoja asioita vähän eri kantilta, että ajatukset ovat jääneet kesän aikana kiertämään kehää, ja tuntuu, että enää ei synny mitään järkevää tai uutta ajatusta, vaikka kuinka pinnistelen.

Päätinkin, että keskitän työpaikkojen etsimisen ja hakemusten tekemisen tietyille päiville, enkä touhua niinä päivinä muuta, paitsi ehkä ulkoilen, ja neulonkin vähän, jos ajatukset alkavat taas sakkaamaan.

Kaikkien näiden ja monien muiden ideoiden, ajatusten ja päätösten jälkeen minulla on ollut paljon levollisempi mieli. Parasta on ollut se, että sain toteutettua ajatuksia jo ihan käytännössäkin. Pitkästä aikaa nimittäin aloitin lauantain rauhallisesti aamupalalla ruokapöydän ääressä ja sain itseni, tosin monen tunnin viivytystaistelun jälkeen, myös imuroimaan koko kodin. Tästä innostuneena käytin sunnuntain tavaroiden ja kirjojen järjestelyyn, sekä jatkumona järjestelylle intouduin pyyhkimään pölyjä niin tarmokkaasti, että unohdin blogin kirjoittamisen.

Tällä viikolla ajattelin tarttua seuraavaan asiaan, eli keskittää työpaikkoihin tai muun tulevaisuuteen tähtäävän tai liittyvän tekemisen tietyille päiville. Taidan siis alkaa pitää taas niin sanottuja toimistopäiviä. Olenko outo, jos innostun tästä? (Pääsi ihan tirskahdus, kun mietin, että taidan olla aika pöljä toimistopäiväinnostukseni kanssa. Myös väsymyksellä voi olla osuutta asiaan.)

Hei hei kesä ja päivänkakkarat – tervetuloa uusi alku ja elämä

Neuleessa on tällä hetkellä 369 silmukkaa. Vielä on matkaa työn lopulliseen silmukkamäärään, hurjat 453 silmukkaa, mutta työn lopputulos on jo tiedossa, ja se on huivi. Omasta elämästäni sen sijaan en tiedä tänään yhtään sen enempää kuin tiesin eilen, mutta tiedän vähän enemmän kuin tiesin viikko sitten. Ja ensi viikolla olen varmasti taas yhtä viikkoa viisaampi.

Nyt hieman hymyilyttää viime viikkojen angstinen olotila, kun se ratkesi lopulta niin helpolla tavalla. Toki tämä matka ylös ahdistuksen alhoista vaati vahvojen perslihasten, neulepuikkojen ja langan lisäksi myös juttelua ihimisten kanssa. Ihimisiltä saa aina hyviä ideoita, toivottavasti joskus antaa niitä itsekin.

Happamuus on joka tapauksessa enää muisto vain, kuten on kohta kesäkin. Mutta kesän loppu on onneksi aina uuden alku.

Minun elämäni on palautunut kesän aikana vaivihkaa normaaliksi. Sellaiseksi kuin on vain minun ihan oma elämäni.

❤

Oman elämänsä vankina

09/08/202109/08/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta yhtenä iltapäivänä monta tuntia blogitekstiä. Hioin ja hinkkasin sisältöä ja rakennetta moneen kertaan edestakaisin päivän hämärtyessä hiljalleen illaksi.

Yritin saada tekstin niin valmiiksi, ettei siihen tarvitsisi lisätä enää muuta kuin kuvat ja sen tekemisen kuvaus, johon olisin loppuviikosta päätynyt. Mielessä oli taiteeseen tai kädentaitoihin liittyvä juttu, mutta kumpikin miettimäni asia on edelleen tekemättä, kun viikko on juuri vaihtunut uuteen.

Että mitenkä tässä näin pääsi käymään..? No, se aiemmin potemani helleväsymys kääntyi viime viikolla jonkinlaiseksi apatiaksi, tai ehkä jopa lieväksi masennukseksi, ja sen tuomaksi saamattomuudeksi. En vain oikeasti saanut otetta mistään tai päässyt kotoa lähikauppaa pidemmälle. Kävin kyllä lenkillä parina iltana, mutta päivät menivät lähinnä ihmetellessä. Ja stressatessa.

Kuihtunut ohdakkeen kukka — Kuihtuneesta versoo uusi elämä

Vasta lauantaina tajusin, että olen rakentanut koko kesän ympärilleni eräänlaista vankilaa. Jotenkin hupsusti ja vaivihkaa olen alkanut kuvittelemaan, että kun olen työtön, niin minulla ei ole lupaa nauttia elämästä, enkä saa poistua kotoa minnekään, ainakaan päivisin, vaan minun pitää päivät pääksytysten vain etsiä töitä, töitä ja töitä, jottei minusta tule muiden verorahoillaan elättämää yhteiskunnan loista ja syöpää, joka vain makaa sohvalla piereksien.

Kesti jokunen päivä tajuta, että sehän ihmisestä juuri tulee, jos jää neljän seinän sisälle märehtimään ja potemaan yhteiskunnan asettamaa häpeää, eikä liiku missään muiden ihmisten tuomitsevien asenteiden pelossa. Paikoillaan oleminen kun vie ihmiseltä paitsi vaihtelun, tekemisen ja kokemisen tuoman ilon elämästä, niin myös pikku hiljaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Vaarana voi olla myös erakoituminen, etenkin yksin asuvilla, jos sosiaaliset kontaktit hiipuvat.

Olikin havahduttava hetki, kun kävin tekemässä TE-palveluista annetun tehtävän lukea työttömän työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Olin lukenut asiat TE-palvelun nettisivuilta jo viime talvena, mutta kertaaminen oli hyvästä, sillä osan jutuista olin autuaasti unohtanut.

Kuten sen, ettei siellä missään sanota, ettei kotoa saa poistua minnekään. Eikä siellä kielletä harrastamasta tai opiskelemasta tai tekemästä talkoo- tai vapaaehtoistyötä, ja yrittääkin saa. Näille tekemisille on tietysti omat reunaehtonsa, ja hyvin järkeenkäyvät sellaiset ovatkin, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen ihmistä ei kielletä elämästä. (Toisin kuin monia mielipidepalstoja tai keskusteluryhmiä lukemalla voisi luulla.) Täytyy vain olla TE-toimiston tavoitettavissa, ja senhän ei pitäisi olla ongelma tällä teknologian aikakaudella. (Tätäkin tekstiä kirjoittelen muuten puhelimellani.)

Ovet lukossa — Uskallanko avata lukon ja hypätä rohkeasti elämään?

Itsellä alkoi ahdistus helpottaa, ja työnhakukin sai uutta virtaa, kun tajusin, ettei minun tarvitse olla oman elämäntilanteeni vanki, vaan voin edelleen tehdä, nähdä ja kokea asioita. Ja sitä enemmän luulen saavani lisää energiaa, mitä enemmän teen muutakin kuin nökötän kotona samojen seinien sisällä päivästä toiseen. Kun pyrin käymään joka päivä ulkona, oli se sitten lenkki, kauppa, kampaaja tai vaikka taidenäyttely, niin joka kerta lataan samalla akkujani, ja mieli virkeänä jaksan paremmin työnhaun haasteet.

Ahdistus helpotti vielä entistäkin enemmän, kun ymmärsin senkin, että voin rakentaa päiväni juuri sellaisiksi kuin minulle parhaiten sopii. Minun ei esimerkiksi tarvitse olla aamulla kello kahdeksan koneen ääressä naputtelemassa työhakemuksia, koska se ei ole minulle luontainen tai hyvä aika kirjoittaa mitään. Järkevämpää on keskittää hakemusten kirjoittaminen päivään tai vaikka iltaan, jolloin olen iltavirkun aivoillani virkeimmilläni, ja aamut voin käyttää hyödyllisemmin esimerkiksi kotitöihin tai lenkkeilyyn.

Kysehän on kuitenkin ennemmin siitä, mitä saan aikaan päivän tai viikon aikana kuin siitä, mihin aikaan päivästä tai minä päivänä sen teen. Deadlinet ovat tietysti asia erikseen.

Ruusu kukkii — Ei ruusukaan kysy lupaa milloin saa kukkia, se kukkii vaan

Viime viikko tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi se(kin) oli oikein hedelmällinen tärkeine oivalluksineen. Paitsi että tajusin päästää itseni ulos itse rakentamastani vankilasta, niin ymmärsin myös miten ulkoapäin langetettu häpeä, jonka ottaa kantaakseen, voi tehdä ihmisen araksi ja estää ihmistä tekemästä asioita.

Pahimmillaan häpeä voi lamauttaa koko elämän ja estää niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin kehittymästä. Se ei liene ole siis koko yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, että työttömät laitetaan tuntemaan häpeää omasta tilanteestaan, varsinkin, jos takana on irtisanominen tai vaikkapa sairaus. (Eikä niihin töihin muuten niin vain mennä, kuten monet tuntuvat luulevan.)

Itse löysin heti useita varteenotettavia työpaikkailmoituksia, kun uskalsin karistaa ulkoapäin langetetun häpeän tunteen olkapäiltäni ja alkaa uskoa ja luottaa siihen, että irtisanomisesta huolimatta olen edelleen kyvykäs ja monenlaiseen kykenevä ihminen, ja että minulla on vielä paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle, muutenkin kuin verorahojen muodossa.

Ehkäpä tällä viikolla uskaltaudun ulos ulko-ovesta ihan muina työttöminä röyhkeästi keskellä arkipäivää ja menen käymään parissa paikassa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Saisin sen viime viikon alussa kirjoittamani blogitekstinkin sitten valmiiksi.

Ja olen tavoitettavissa, tietysti, sillä minähän elän.

Asiat, joita olen aina halunnut tehdä: kahvilla Bembölessä

02/08/202122/09/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä, Paikat

Pari viikkoa sitten helletauon alkupuolen tylsyyden päivinä pahimman kuumuuden aikaan sohvalla maatessani mieleeni pulpahti lista asioista, joita olen aina halunnut tehdä, mutta jotka ovat kiireen, uupumuksen tai jonkin muun syyn vuoksi jääneet tekemättä. Koska viereisellä pöydällä napotti sopivasti upouusi muistikirja loistavia ideoita odottaen, niin kampesin itseni saman tien istuma-asentoon ja aloin kirjoittaa mieleen tulleita asioita muistiin.

Listalle tuli melko sekalainen kirjo kaikenlaista alkaen marenkien leipomisesta ja päättyen kotimaan matkakohteisiin. (Ulkomaiden kohteet jätin listalta pois tarkoituksella, sillä ne löytyvät jo ihan omalta listaltaan.) Osa jutuista näytti olevan helposti toteutettavissa, osa taas vaatii sopivaa säätä, aikaa tai rahaa, joku jopa hieman onnea ja sattumaa.

Siltä sohvaistumalta päätin, että nyt alan myös toteuttaa listaamiani juttuja. Päätin myös, että lista saa elää ja että saan kirjata listalle lisää asioita sitä mukaa, kun niitä tulee mieleen. Kaikkea vuosien, jopa vuosikymmenten ajan kertynyttä kun ei mitenkään voinut sillä hetkellä muistaa.

Pihatie Bembölen kahvituvalle — Kävijä kohtaa idyllisen pihapiirin Bembölen Kahvituvan mäkeä ylös noustessaan

Ensimmäinen juttu, joka ei muuten ollut kirjattuna listalle, mutta joka tuli sattumalta eteen, oli käynti Bembölen Kahvituvassa Espoossa. Eksyimme sinne viikko sitten asuntomessuseuralaiseni kanssa täysin suunnittelematta messujen jälkeen kahvipaikkaa etsiessämme.

Olimme ajatelleet käydä kahvilla jossain Lohjan keskustassa, mutta koska kello kävi jo pitkästi iltapäivää ja helle oli verottanut voimia, niin päätimme suunnata takaisin kehäteiden sisäpuolelle ja etsiä sieltä jonkin kivan kahvipaikan. Seisoimme Espoon Ikean vieressä Bembölessä autojonossa, kun yhtäkkiä jostain tuli mieleen, että näillä kulmillahan on se kiva punainen Kahvitupa, jossa olen aina halunnut käydä.

Tien vieressä on pieni mökki, jossa toimii kampaamo

Olin ajanut ja kävellyt sen ohi kymmeniä kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutten koskaan ollut päässyt sisälle asti. Muutaman kerran Kahvitupa oli tosin ollut kiinni, kun olin yrittänyt mennä sinne. Kun seuralaiselle vielä kävi ilmi, etten ollut koskaan käynyt siellä, niin paikan valinta oli helppo.

Pian jo kurvasimme ylös Bellinmäkeä. Paikka on suosittu, joten parkkipaikka oli täynnä, mutta saimme auton parkkiin ihan viereen tien sivuun.

Jo Kahvituvan ympäristö vei menneeseen aikaan, sillä autosta ylös noustessa vastassa oli vanhoja maatilan rakennuksia, rehevä niitty ja pieni punaruskea mökki. Tien toisella puolella oleva Shellin huoltoasemakin tuntui jotenkin oudosti istuvan siihen maisemaan.

Kahvituvan mäkeä ylös kävellessä tuntui entistä enemmän sille kuin sukeltaisi johonkin toiseen aikakauteen, kun silmien eteen avautui hiljakseen koko pihapiiri aittoineen, puisine penkkeineen ja pöytineen.

Bembölen Kahvitupa on Espoon vanhimpiin kuuluva maatilan päärakennus, jolla on aika värikäs historia, ja jota on vuoroin rakennettu ja tuhottu. Kahvilatoiminta on alkanut vuonna 1939, katkennut toisen maailmansodan ajaksi ja jatkunut taas sodan jälkeen. (Lähde ja lisätietoja: http://bembolenkahvitupa.net/)

Kahvitupaan tullaan niin autolla, polkupyörällä kuin jalkaisinkin

Pihalla oli vastassa hieno, ajan ja säiden hioma kallio. Taloon sisälle mennessään tulija kohtasi yksinkertaisen kauniin kuistin ja koristeellisen oven. Heti ovea vastapäätä sisällä eteisessä oli kahvilan tiski ja vitriini pullollaan erilaista suolaista ja makeaa syötävää.

Eteisessä oli hieman hämyisä tunnelma. Eteisestä katsottuna vasemmalla sijaitsi tapettiseinäinen, vähän fiinimpi ja valoisampi salin puoli. Eteisestä katsottuna oikealle puolelle taas jäi rouheampi tumma hirsiseinäinen tupa suurine valkoiseksi rapattuine tulisijoineen ja tummasävyisine pirtinpöytineen ja tuoleineen.

Kahvituvan avonainen ovi kutsuu astumaan peremmälle

Bembölen Kahvituvan salin puoli — Salin puolella oli jotenkin herkkä tunnelma

Me menimme tällä kertaa kahville, joten vitriinistä kummankin lautaselle valikoitui makeaa syötävää. Palan painikkeeksi otimme hellepäivään sopivat viileät juotavat. Minulla se oli valmis jääkahvi. Paikka on lounaskahvila, eli ruokaakin olisi ollut tarjolla. Seuralainen kertoi, että hänen lapsuudessaan he kävivätkin usein viikonloppuisin perheen kanssa Kahvituvalla syömässä.

Päätimme jäädä nauttimaan ostoksemme sisätiloihin, sillä ulkona ei näyttänyt olevan vapaana yhtään varjoisampaa pöytää. Istuimme tumman tuvan puolelle, koska siellä tuntui viileimmältä. Avonaisesta ikkunasta kantautui sisälle jonkin verran liikenteen melua viereiseltä tieltä, mutta ikkunasta tuleva tuulenhenkäys peittosi melun häiritsevyyden.

Kermamunkkini hävisi lautaselta tuvan tunnelmallisessa rauhassa niin nopeasti, etten ehtinyt ottaa siitä kuvaa. Jäljelle jäivät vain sokeripäällyksestä ja sisältä paljastuneesta omenahillosta tahmaiset sormet ja hyvä mieli. Munkki ei ollut gluteeniton, mutta en voinut vastustaa kiusausta, ja joskus pitää ottaa riskejä, ainakin niin herkullisen näköisen kermamunkin vuoksi.

Siinä herkuista nautiskellessamme oli tuvan puolelle tullut istumaan muitakin asiakkaita, joten minulta jäi ottamatta kuvat tuvan puolelta. Kahvituvan nettisivuilta (linkki ylempänä) löytyy lisää kuvia, aukioloajat sekä lounas- ja ruokalistat, jos ruokailu paikassa kiinnostaa. Sen verran vilkuilimme vieraisiin pöytiin, että ruoka-annokset näyttivät aika tuhdeilta.

Osa tuvasta on rakennettu ilmeisesti vuonna 1737

Bembölen Kahvitupa talon päädystä katsottuna — Bembölen Kahvitupa – Bemböle Kaffestuga

Ulkona olivat pöydät tuossa vaiheessa iltapäivää aika varattuja. Asiakaskunta oli monenkirjavaa, ja tuntui, että paikka on monelle olohuone, jonne tullaan kahvittelun ohessa lukemaan päivän lehdet. Jos asuisin lähempänä, niin varmasti kävisin itsekin Kahvituvalla usein sen hienon miljöön ja leppoisan tunnelman vuoksi.

Olipa onnekas sattuma, että päätimme jättää Lohjalla kahvittelun väliin ja että päätimme ajaa kotiin päin sivuteitä Kehä III sijaan. Ja mikä sattuma, että olin juuri edellisellä viikolla miettinyt ja listannut vuosien saatossa tekemättä jääneitä asioita. Muuten emme varmaan olisi koukanneet mennyttä aikaa henkivälle Bembölen Kahvituvalle, ja olisin vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta ajanut sujuvasti ohi miettien joka kerta, että tuollakin pitäisi joskus käydä kahvilla.

Helletauon hedelmiä

25/07/202127/07/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Lupailin Instagramin puolella maanantaina, että kertoisin tässä loppuviikolla täällä blogissa tarkemmin kolmesta kirjasta, ”terapiakirjoistani”, jotka ovat auttaneet minua uupumuksesta toipuessani, mutta eipä mennyt tämä viikko, kuten maanantaina ajattelin. Tällä viikolla tuli niin sanotusti elämä väliin.

Osin se oli itse aiheutettua, kun viime viikon helletauolla antauduin pariksi päiväksi täydellisen tylsyyden armoille ja sen seurauksena sain liikaa sisustusideoita, jotka realisoituivat alkuviikosta = tuli muutama postilähetys, jotka täytyi panna paikoilleen.

Yhtenä päivänä taas tuli mahdollisuus tavata ystävää ja tehdä samalla kävelylenkki. Tietysti tartuin hetkeen, koska olimme nähneet viimeksi yli kaksi kuukautta sitten. Lisäksi edellisestä lenkistä oli kulunut jo ikuisuus, ja lämpötilakin sattui pitkästä aikaa olemaan sopiva kävelyyn. Kävelimme lopulta yli viisi kilometriä kuulumisia vaihtaessamme, ja reippailun päätteeksi kävimme vielä syömässä ulkona.

Puiden latvoja poutapilvistä taivasta vasten — Metsän siimeksessä oli vilpoisaa kävellä

Viikonloppu puolestaan kului sisarusteni kanssa vanhempien luona kyläillen. Pari yötä poissa kotoa samojen seinien sisältä teki hyvää, etenkin, kun sain samalla hiippailla pitkin lapsuudenkodin pihamaata ja kuvailla kukkia – hassuutensa kullakin. Innostuttiinpa äidin kanssa yhtenä iltana kello kymmenen kitkemään kukkapenkkiä. Penkin vallanneet tuoksuvadelma ja hiirenvirna kokivat kylmää kyytiä ilta-auringon valossa perennoiden saadessa kasvutilaa, ja me saimme helpotusta korona-ahdistukseen.

Lopputulemana näistä kaikista eletyistä päivistä on se, että kolmannen ”terapiakirjani” lukeminen on edelleen kesken, ja maanantaina suunnittelemani postaus kolmesta kirjasta tulee ulos joskus lähiaikoina. Nyt en uskalla edes luvata, että milloin, mutta tulossa se on, sillä minusta tuntuu, että on tullut aika myös eräänlaiselle välitilinpäätökselle, mitä tulee uupumuksesta toipumiseeni, ja että on aika kääntää esiin uusi lehti paitsi elämässä, niin myös tässä blogissa.

Sinisiä ritarinkannuksia — Ritarinkannukset äidin kukkapenkissä – kuin pienten haltioiden hatut

Ensimmäisenä askeleena uuteen päivitin tänään tämän blogisivuston osoitteen. Se on jatkossa ilman wordpress.com -päätettä, eli pelkkä laiskannaisenkeittiossa.com. Samalla tällä sivustolla näkyneet ilmaisversioon liittyneet mainokset lakkasivat näkymästä. Sain mainoksista jonkin verran kyselyitä, että mitä ne ovat ja miksi ne näkyvät blogissani, joten katsoin parhaimmaksi päivittää sivuston osoitteen.

Jotain muutakin uutta on blogiin tulossa syksyn mittaan, kuha ensin keksin (päätän) suunnan. Se on nimittäin tällä hetkellä yhtä hämärän peitossa kuin tulevaisuuteni muutenkin (ontto hah), mutta ei anneta sen häiritä helteisen heinäkuun ja kesän viimeisistä viikoista nauttimista.

Nyt hyvää yötä ja kauniita unia! Tuokoon uusi viikko tullessaan taas kaikkea jännittävää, elämää. ❤

Blogi helletauolla viikolla 28

13/07/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

On mukavaa, kun on lämmintä, joten nyt täytyy nauttia näistä helteistä niin kauan kuin tätä kestää. (Vaikka sitten sisällä sohvalla tuulettimen alla, kuten minä just nyt. 😉 )

Blogi jää helletauolle täksi viikoksi 28.

Ensi viikon loppupuolella palailen uusien juttujen kanssa.

Leppoisia hellepäiviä sinne!

Kadonneen notkeuden ja hoikemman vyötärön metsästys – viikko 12/12 ihan finaalissa

07/07/202110/07/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Hyvinvointi

Testissä kolme verkkovalmennusta, aikaa 12 viikkoa – löytyykö kadonneen notkeuden lisäksi vyötärö ja osuvatko kämmenet jälleen lattiaan?

Niin tuli tämäkin projekti päätökseensä, ja aivan erilaisissa tunnelmissa ja lopputulemissa kuin mitä olisin huhtikuussa projektia aloittaessani voinut edes kuvitella.

Viimeinen osuus projektistani, eli kolmannen FitFarmin neljä viikkoa kestävän verkkovalmennuksen testaaminen, ei mennyt yhtään niinkuin olin etukäteen ajatellut, mutta joskus olosuhteet vain ovat sellaiset, että niille joutuu antamaan periksi. Minä taivuin helteen alla.

Viikkokausien helteestä on seurannut väsymystila, joka on ollut itselle aivan uutta ja hieman musertavaakin. Yöt olen saanut nukuttua aika hyvin, mutta seitsemän, tai edes kahdeksan tunnin yöunien jälkeen olo ei ole ollut yhtään levännyt. Tuntuu, että sydän takoo kuin toiseksi viimeistä päivää ja koko kroppa käy kierroksilla, ja niinhän se varmaan tekeekin itseään jatkuvasti, 24/7, jäähdyttäessään.

Auringonlasku Lauttasaaren sillan taa — Aurinko keikkui hetken sillan päällä ennen kuin humpsahti mereen

Viimeiselläkin verkkovalmennusviikolla päivät kuluivat Tiny Waist-valmennuksen sijaan Urapolku-valmennuksessa. Aamuyhdeksästä iltapäivään asti pääasiassa istuin sisällä ja ajattelin, kuuntelin ja keskustelin, sekä imin tietoa, ajatuksia ja ideoita kuin sieni. Kroppa ei paljon liikkunut, mutta aivoissa kävi melkoinen kuhina.

Valmennuksen päätyttyä jouduin joka päivä pitämään lepohetken vaakatasossa, välillä sikeästi päiväunia vedellen, eikä treenaaminen tullut mieleenkään. Tai kyllä se mieleen tuli, mutta kroppa huusi: EI, EI ja EI! En siis tehnyt yhtään treeniä 12. ja viimeisellä projektiviikollani, vaan keskityin selviämään helteessä.

Viikonloppuna pääsin onneksi hetkeksi pois kotinurkkien kuumuudesta, kun lähdin kyläilemään ja viettämään iltaa Helsingin rantamaisemiin. Samalla reissulla pääsin pulahtamaan meren vilpoisiin aaltoihin, ah. Kunpa se onnistuisi näillä helteillä useamminkin.

Karhusaaren idyllinen uimaranta — Helteisen sunnuntaipäivän viettoa merellisissä maisemissa

Koska tein koko neljän viikon Tiny Waist-valmennuksesta vain yhden Core-treenin ensimmäisellä valmennusviikolla, niin en pysty arvioimaan tätä valmennusta. Sen yhden ja ainoan treenikerran perusteella jos jotain pitäisi kommentoida, niin sanoisin, että Tiny Waist-valmennus oli minulle liian raskas. Tämä valmennus vaatii parempaa kuntoa kuin mitä omani on tällä hetkellä.

Valmennuksen materiaali on käytössäni vielä tämän ja ensi viikon ajan, ja toivonkin jälleen kerran, että jaksaisin tehdä edes pari harjoitusta muutamana aamuna, kun arkiaamutkin nyt vapautuvat muuhun toimintaan Urapolku-valmennuksen loppuessa.

Kahden muun tekemäni valmennuksen, Kehonhuolto sekä Rapakunnosta eroon 30 päivässä, arvioinnit löytyvät postauksista viikkojen neljä ja kahdeksan kohdalta, mutta sen verran voin lyhyesti sanoa, että pidin näistä verkkovalmennuksista ja niiden toteutustavasta ja voin lämpimästi suositella molempia.

Jokaisen valmennuksen ohjeet olivat selkeitä ja helposti seurattavia, ja liikkeisiin annettiin vaihtoehtoisia tapoja tehdä ne. Valmentajat olivat videoilla iloisia, rauhallisia ja kannustavia. En varmaan voi liikaa toistaa tätä lausetta: tunsin olevani hyvissä käsissä.

Kaikille tämmöinen treenimuoto ei tietenkään toimi, mutta minulle tämä on ollut mieleinen tapa treenata. Aikaa ei ole kulunut matkoihin, ja olen saanut tehdä harjoitukset itselleni sopivana ajankohtana, ja jopa kyläillessä.

MITÄ JÄI KÄTEEN NÄISTÄ 12 VIIKOSTA?

Kävin lukemassa kaikki postaukseni tästä projektista ja poimin postauksista muutamia asioita.

Ensimmäisessä postauksessa olin kirjoittanut haasteesta löytää sopiva ja tarpeeksi rauhallinen ajankohta valmennusten aloittamiselle. Talvella valmennukset ostaessani olin melko pian joutunut unettomuuden loukkuun, ja siihen perään ja päälle olin aloittanut monta iltakurssia, jotka veivät aikaa ja voimia. Sopiva ajankohta projektin aloittamiseen löytyi vasta huhtikuussa iltakurssien loputtua.

Valmennuksiin kannattaakin valita ajankohta, jolloin sekä kalenterissa että elämässä on tarpeeksi tilaa, ja itsellä riittävästi aikaa ja energiaa treenaamiseen. Näissä FitFarmin valmennuksissa oli se hyvä puoli, että aikaa yhteen treeniin meni lyhimmillään vain vajaat 20 minuuttia. Saman ajan kuluttaa helposti huomaamattaan esimerkiksi somettaessa.

Haasteita omaan treenaamiseeni olivat matkan varrella tuoneet muun muassa allergiaoireet, koronarokotus ja jumissa oleva yläselkä, ja myös vielä vaiheessa oleva uupumuksesta toipuminen. Niistä huolimatta olin kuitenkin jaksanut ja pystynyt tekemään ainakin yhden lenkin ja yhden treenin joka viikko. Siksi harmittaakin, että näiden viimeisten projektiviikkojen riesaksi piti tulla näin lämmintä. Helle tuntuu rasittavan kroppaa aivan eri tavalla ja paljon rankemmin kuin edellä mainitut haasteet (poislukien uupumus, joka painii ihan omassa sarjassaan).

Päivänkakkara kaunoinen — Rakastaa, ei rakasta, rakastaa – rakastaminen on hyvä aloittaa itsestään

Treenejä aloittaessani määrittelin tavoitteikseni löytää säännöllinen rytmi liikkumiseen, saada lisää liikkuvuutta kroppaan ja saada kadonnut vyötärö takaisin. Näistä ei kyllä mikään ole toteutunut (ellei säännöllisen epäsäännöllistä treenirytmiä lasketa säännölliseksi, hahhah). Kun luin vanhoja postauksia, niin niistä nousikin esiin aivan erilaisia asioita, eli sellaisia, joita en ollut älynnyt tavoitella, mutta jotka olivat loppujen lopuksi juuri niitä, joita tarvitsin ja joita olisi pitänyt ymmärtää tavoitella.

Ensimmäisen projektiviikon aikana olin katsonut Kotikulmat kuntoon -sisustus- ja remonttiohjelmaa, ja napannut sieltä motoksi projektilleni: ”Kaiken tämän kuonan alta löytyy upea runko.” Itselleni oli selvää, että tämä tarkoitti paitsi fyysistä, niin myös mentaalista puolta.

En pohtinut silloin sen tarkemmin, että mitä motto mentaalisella puolella konkreettisesti voisi tarkoittaa. Vasta viikkoja myöhemmin tajusin, että alitajuntani oli työskennellyt ahkerasti lenkkien ja muiden treenien aikana, ja olin liikunnan ilon löytämisen lisäksi saanut puhdistettua päästäni kaikkea sinne kertynyttä ylimääräistä roinaa, sekä energiaa vievää ja pahaa oloa tekevää painolastia.

Neljännellä projektiviikolla huomasin, että kroppani ei mennyt enää uupumuksen vuosilta tuttuun taistele tai pakene -stressireaktioon, kun tein kehonhuoltoharjoituksia. Stressireaktio esiintyi projektin edetessä yhä harvemmin ja harvemmin. Ymmärsin siitä, että kroppani toipuminen uupumuksesta eteni koko ajan, ja että se sieti aiempaa enemmän ihan tavallista ja normaalia rasitusta, kuten liikuntaa, menemättä paniikkiin.

Sandaalit rantahiekalla — Helteillä heitetään lenkkarit nurkkaan ja sujautetaan sandaalit jalkaan

Toukokuussa olivat tulleet ensimmäiseet helteet, ja se oli koetellut itsekuria. Onneksi olin ymmärtänyt, että siinä kohtaa tarvittiin armollisuutta itseä kohtaan, aivan kuten nytkin näiden helteiden keskellä.

Kun on toipumassa uupumuksesta, niin ei ole mitään järkeä lähteä ajamaan itseään piippuun helteessä treenaamisella vain sen vuoksi, että on joku oma vapaaehtoinen projekti menossa. Luulen, että tässä kohtaa olin oppinut entistä enemmän kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo ja myös toimimaan sen mukaan.

Nämä yllä mainitut asiat ovat mielestäni erittäin täydellisiä asettamattomia, mutta toteutuneita tavoitteita. Oikeastaan en olisi voinut paremmin projektissani onnistua, kun asiaa nyt tarkemmin ajattelee. Näiden lisäksi sain liikunnan myötä myös paremmat yöunet.

Seuraavaksi voinenkin lähteä tavoittelemaan niitä projektille ihan aluksi asettamiani tavoitteita, eli löytää säännöllinen rytmi liikkumiseen, saada lisää liikkuvuutta kroppaan ja saada kadonnut vyötärö takaisin. Ja näiden kylkiäisenä toivon tietysti painon laskevan sekä kunnon kasvavan, mutta nämä tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.

Varpaat hiekassa — Kesällä parasta on upottaa varpaansa hiekkaan ja olla vaan

Olen päättänyt, että kun sää sallii, niin pyrähdän taas lenkille, ja helteiden päättyessä sekä kodin lämpötilan pudotessa inhimillisemmälle tasolle, aloitan uuden jakson Rapakunnosta eroon 30 päivässä valmennusta. Ostin sen kesäkuussa edellisen Rapakunnosta eroon-valmennuksen päättyessä, koska tykästyin harjoitusohjelmaan. Syksyä varten minulla on ostettuna FitFarmilta myös Kahvakuulatreenit sekä Flow, joka on yhdistelmä joogaa, pilatesta, lihaskuntotreenejä ja rentoutusta.

En malttaisi odottaa, että pääsen taas treenaamaan, sillä niiin hyvän olon liikunta on minulle tuonut kevään ja alkukesän aikana sekä fyysisesti että henkisesti. Tuntuu, että ilman tätä projektia uupumisesta toipuminen olisi vielä vaiheessa. Liikunnan avulla olen myös löytänyt tieni takaisin itseni luokse.

Sydän hiekassa — Sydän tallella, myrskyjen koettelema ja aaltojen hiomana, entistä vahvempana

Kaiken sen kuonan alta siis löytyi kuin löytyikin upea runko, jonka varaan voin rakentaa tulevaisuuttani toivottavasti enää koskaan uupumatta ja mahdollisimman pitkään terveenä pysyen.

Olin ajatellut, että olisin ottanut mittoja itsestäni tämän kahdentoista viikon päätteeksi, mutta mittojen ottaminen tässä helteessä ei ehkä olisi se fiksuin idea, koska olo on enemmän kuin hieman turvonnut.

Mittailen sitten joskus, vähän syksymmällä, kun juotu veden määrä ja syöty jäätelön määrä ovat tasaantuneet. 😉 Pääasia kuitenkin on, että helteen tuomasta, suorastaan tainnuttavasta väsymyksestä huolimatta minulla on hyvä olo.

Kadonneen notkeuden ja hoikemman vyötärön metsästys – 11. viikolla melkein lomalla

01/07/202101/07/2021 julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Hyvinvointi

Testissä kolme verkkovalmennusta, aikaa 12 viikkoa – löytyykö kadonneen notkeuden lisäksi vyötärö ja osuvatko kämmenet jälleen lattiaan?

Yhdestoista ja toiseksi viimeinen projektiviikko, juhannusviikko muuten, alkoi hieman erilaisissa maisemissa kuin aikaisemmat verkkovalmennusviikot. Olimme nimittäin edelleen mökillä Kolilla Pohjois-Karjalassa, jonne olimme lauantaina monen mutkan, tai kosken, kautta päätyneet.

Maanantaina jatkui edelliseltä viikolta perintönä tullut lähes +30 asteen helle. Minulla puolestaan jatkui edellisellä viikolla alkanut Urapolku-valmennus, ja jäin istumaan maanantaipäiväksi mökin keittiöön tietokoneen ääreen muun mökkikunnan lähtiessä taas Kolin rinteille patikoimaan.

Myönnän, että hieman harmitti jäädä sisälle istumaan, mutta kun muistelin edellisen päivän kiipeämistä Ukko-Kolille tuhansien helteestä kiukkuisten hyttysten ja mäkäräisten kanssa, niin se vähän laimensi harmitustani, kuten myös mökin ihanasti viilentävä ilmalämpöpumppu.

Lohdutin itseäni päivän aikana myös ajatuksella, että kropallekin teki hyvää olla yksi päivä paikoillaan. Tai ainakin melkein paikoillaan, sillä iltapäivällä hyppäsimme jälleen autoon ja ajoimme Joensuuhun asioille.

Rantamaisemaa Pielisellä — Pielisen vesi näytti virkistävältä iltapäivän auringossa

Ajattelin yrittää etsiä Joensuusta itselleni uudet lenkkarit parhaat päivänsä nähneiden pinkkien paholaisten tilalle (tässä vaiheessa vielä kuvittelin itseni tekemässä seesteisiä lenkkejä hiekkateillä aamuauringossa ennen koneen ääreen istahtamista), mutta helteestä johtuen en jaksanutkaan alkaa sovittelemaan kenkiä. Lämpömittari näytti ylimmillään +31 asteen lukemaa Joensuun torin kulmalla, ja myös kauppojen sisätiloissa oli tukahduttavan lämmintä.

Lenkkareiden sijaan päädyin etsimään uutta jumppamattoa, ja löysinkin vähän entistä (jooga)mattoa paksumman ja nykyisiin treeneihin sopivamman maton. ”Jei”, iloitsivat polveni ostoksestani jo kassalla. (Tässä vaiheessa kuvittelin myös tekeväni alkaneen viikon aikana ainakin muutaman Tiny Waist-valmennukseen kuuluvan treenin, koska oli uusi jumppamatto ja viileä mökki.)

Tiistaina toistui sama kaava kuin maanantaina: minä sisällä, muut ulkona, ei aamulenkkiä, eikä Tiny Waist-treeniä. Olo oli väsähtänyt helteestä sekä vähiksi jääneistä yöunista, ja taisimmekin koko mökkikunta nukkua sinä päivänä päiväunet – erinomaisen hyvää palauttavaa toimintaa. Päiväunien virkistämänä ajoimme myöhään iltapäivällä lähimmälle isolle uimarannalle.

Merilänrannan upea hiekkaranta ilta-auringossa — Merilänrannassa oli pitkä ja upottava hiekkaranta

Merilänranta oli pitkä, upea, hienohiekkainen ranta. Olimme käyneet samalla rannalla jo sunnuntaina Kolille nousun jälkeen, mutta vesi oli silloin niin kylmää, että tyydyin vain kahlaamaan rantaviivaa pitkin. Nyt päätin heittää talviturkin, oli vesi kylmää tai ei, mutta päätöstäni koeteltiin ankarasti.

Kesti varmaan parikymmentä minuuttia ennen kuin olin saanut totutettua itseni hyytävän kylmään veteen ja päässyt kahlaamaan niin syvälle, että pystyin uimaan. Kuvittelin välillä olevani avannossa, eikä se kuvitelma kyllä paljon todellisuudesta poikennut, paitsi ettei Pielisen pinta ollut jäässä.

Pielisen aallot pärskyvät rantaan — Rantaan pärskyviä aaltoja olisi voinut katsella ja kuunnella loputtomiin

Uinti kylmässä vedessä kuitenkin piristi mukavasti, ja rantamäntyjen takaa pilkistävä aurinko kuivatti ihon nopeasti. Oli ihanaa istua rannalla pehmeällä hiekalla päivän tietokoneella istumisen jälkeen. Olisinkin voinut istuksia rannalla vaikka kuinka kauan katselemassa vaahtopäiden pirstoutumista rantaviivaan ja kuuntelemassa aallokon rauhoittavaa laulua, mutta muu seurue alkoi saada tarpeekseen lentävistä pisteliäistä ystävistämme, ja niin jätimme Pielisen pauhaamaan Merilänrantaan.

Emme menneet heti takaisin mökille, vaan päristelimme tovin pitkin mutkaisia hiekkateitä Pohjois-Karjalan vehreällä maaseudulla. Kuskimme oli saanut päähänsä ajaa autolla keskelle Pielistä, joten sinne menimme, nimittäin Hattusaareen. Mukavaa oli päivän päätteeksi nähdä mille keskellä järveä näytti.

En tiedä, oliko syynä Kolille kipuaminen, vatsalihasten jännittäminen pitkään kylmässä vedessä kahlatessa ja mutkaisia hiekkateitä ajellessa, vaiko kaikki yhteensä, mutta myöhään tiistai-iltana olivat syvät vatsalihakset yhtäkkiä kuin tulessa.

Olin juuri ehtinyt ihmetellä mökkikaverille ääneen, että miten on mahdollista, ettei Kolin reissu tunnu missään kohtaa kroppaa, kun syvät vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Vaikka se tuntui ikävältä, etenkin istuessa, niin olin salaa tyytyväinen: jotain treeniä olivat vatsalihakset selkeästi saaneet, vaikken ollut tehnyt valmennusohjelman harjoituksia.

Riippumatto koivujen välissä — Riippumatto heilui kutsuvasti tuulessa Bomban talon rantakoivikossa

Keskiviikkoiltapäivänä ajelimme vaihteeksi Pielisen pohjoispäähän Nurmekseen. Olin jälleen istunut koneen ääressä aamuyhdeksästä alkaen, joten autossa istuminen siihen päälle sai kropan hieman vaikertamaan. Onneksi paikan päällä Bomban talon alueella sai jaloitella ympäristöä tutkiessa, ja reisitreenitkin hoituivat siellä täällä portaita kerroksesta toiseen kiivetessä.

Sää oli tukalan kuuma, ja ajaessamme takaisin Kolille päin alkoi ukkostaa. Ukkonen möykkäsi mökin päällä ja vieressä monta tuntia, joten siltäkin illalta jäivät väliin niin lenkki kuin Tiny Waist-treenitkin.

Torstaipäivä valkeni hieman viileämpänä kuin edeltävät päivät, kiitos edellisen illan ukonilman. Lopetimme uravalmennuksen sinä päivänä vähän normaalia aikaisemmin juhannuksen kunniaksi, ja singahdin koneelta kuistille lukemaan kirjaa. Tuuli kävi järveltä päin, ja se paitsi piti ilman kuistilla viileämpänä, niin toi tullessaan ihanan raikkaan tuoksun.

Olin haaveillut koko päivän uimaan menosta, mutta viikon aikana kertynyt univelka painoi silmiä väkisin kiinni, ja iltapäivällä oli pakko mennä vähäksi aikaa nukkumaan. Olo oli myös köhäinen – sen siitä avantouinnista ja ilmalämpöpumpusta ilakoinnista saa.

Illalla vietimme pre-juhannusaattoa, koska seuraavana päivänä, eli perjantaina, olisi alettava valmistautumaan lauantain paluumatkaa varten. Ei tullut tehtyä treenejä torstaina, kuten ei perjantainakaan.

Päivänkakkara kukkaniityllä — Keskikesän juhlan kukka

Yhdennentoista projektiviikon treenaamiset jäivät vähiin viikonloppunakin, sillä helle kuritti edelleen niin Pohjois-Karjalaa sieltä lähtiessämme kuin eteläistä Suomeakin sinne myöhään lauantai-iltana palatessamme.

Kotona oli lämpötila päässyt nousemaan helteisen viikon aikana +27 asteeseen, eivätkä sisätreenit tulleet mieleenkään sunnuntaina. Päivä kului levätessä ja matkapyykkejä pestessä.

Sunnuntai-iltana olin kuitenkin jälleen toivoa täynnä tulevaa uutta viikkoa miettiessäni. Jospa helle vähän hellittäisi, toivoin, ja pääsisin tekemään edes yhden treenin viikon aikana. Se olisikin viimeinen viikko kahdentoista viikon projektistani, enkä halunnut päättää sitä tekemättä mitään.

Toukokuussa riivaamaan alkanut, suorastaan jäytävä stressi jäi Pohjois-Karjalaan. Taisi tipahtaa Pielisen hyiseen veteen ja hautautua tuhansien pienten hiekanjyvien alle.

”Pitäkää stressi hyvänänne siellä järven pohjassa”, huudan äänettömästi yöhön. ”Ei tarvitse lähettää takaisin koillistuulen mukana.”

	Laiska nainen: Kuulumisia muutosmatkalta
	Pia: Kuulumisia muutosmatkalta
	Laiska nainen: Tasapainottelua
	Pia: Tasapainottelua
	Syyspäivä Ahvenanmaa…: Syyspäivä Ahvenanmaalla, osa…