Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Laiska Nainen on entinen ylisuorittaja ja nykyinen rentoilija, joka terapoi itseään harrastamalla kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, pohtii välillä kahvikupin äärellä elämän suuria kysymyksiä sekä yrittää kolme uupumusta koettuaan pitää itsestään parempaa huolta. Rakastaa kirjoja, metsää, merta ja kukkia, yön hiljaisuutta ja jäätelöä. On hurahtanut keramiikan tekemiseen ja haaveilee omasta talosta, jossa on tilaa kasvaa taiteilijaksi.
Kolmas joulukuuta oli pitkän tuntuinen päivä. Kun lähdin aamulla kotoa puoli kahdeksan maissa pakkasen nipistellessä poskia, oli vielä pimeää. Aiemmin maata peittänyt höyhenenkevyt pakkaslumi oli lähtenyt yön aikana tuulen mukaan ja jättänyt jälkeensä pelkkää mustuutta.
Kun palasin myöhemmin illalla kotiin, oli taas pimeää, mutta jossain välissä iltaa oli alkanut sataa lunta. Suuria hiutaleita leijaili hiljalleen alas säkkipimeältä taivaalta. Lähes tyynessä säässä ne tipahtivat alas juuri siihen kohtaan, johon niiden oli määrä tipahtaa, ja ne peittivät alleen kerros kerrokselta kaiken, mitä niiden edessä sattui olemaan.
Kävelin kotiin hitaasti nauttien samalla täysin rinnoin tuosta talven tarjoamasta valkoisesta näytelmästä. Edes ajoittain yllättävä viimanpuuska koillisesta ei häirinnyt keskittymistäni, kun bongailin katulamppujen valossa kimaltavia lumitähtiä sieltä täältä.
Yhtäkkiä kesken matkan pääni valtasi Carol of the Bellsin helisevä sävelkulku. Se toi mukanaan hyviä muistoja menneiltä vuosilta, etenkin talvista ja jouluista, aina hamasta nuoruudesta asti. Muistot vilisivät pääni läpi kuin filminauha.
Näin oli käynyt usein tänä syksynä, että yhtäkkiä jokin laukaisi mielessäni hyvien muistojen kuvavirran. Se oli tapahtunut pari kertaa kesken luennon ja kerran matkalla asemalle, junassa istuessa ja kerran lounastauolla silloin vielä outojen ihmisten keskellä.
Osan päässäni vilisevistä tapahtumista olin tyystin unohtanut. Osan taas olin muistanut, mutta tajusin, etten ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut käsitellä niitä, vaikka ne olivat hyviä asioita, vaan olin siirtänyt ne mielessäni johonkin mappi ö:hön odottamaan parempaa hetkeä. Katselinkin joka kerta kuvien virtaa uteliaana, että mitä sieltä sillä kertaa tulisi.
Olin ymmärtänyt syksyllä melko nopeasti, että hyviä muistoja esiin nostamalla mieleni korjasi ja vahvisti itse itseään, ja että tämä oli merkki siitä, että olin saavuttanut jonkin uuden tason uupumuksesta toipumisessa. Nyt lumisateessa kotiin kävellessäni ymmärsin lisäksi sen, että hyvien muistojen kuvavirran oli tarkoitus karkoittaa menneisyyden aaveet, kaikki ne mieltä painaneet huonot asiat, ja että minun pitäisi antaa niille tilaa kadota, jollen haluaisi viettää loppuelämääni aaveiden vaikerrusta ja valitusta kuunnellen.
Ihmisen mieli on kyllä todella viisas. Se kertoo meille mielenkiintoisia asioita, kun vain keskitymme kuuntelemaan.
Minun ajatukseni palasivat käytännön tasolle, kun pääsin lumisateesta lämpimään kotiin. Laitoin pyykkikoneen pyörimään ja siivosin keittiön sotkut. Joulukorttipaja odotti ruokapöydällä, mutta en jaksanut enää tänään käydä sen kimppuun.
Teekupillisen ja parin leipäpalan jälkeen huomasin kaivelevani kirjahyllystä esiin kauan sitten joululahjaksi saamaani kirjaa. Se oli tullut mieleeni lumisateesta ja menneisyyden aaveista. En ollut lukenut sitä moneen vuoteen, mutta tänä viikonloppuna avaisin sen.
Tänään olin ajatellut käyttää illan loppujen joulukorttien askarteluun, jotta voisin sulkea ruokapöydän vallanneen korttipajan itsenäisyyspäiväksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä pakkasen puremat sormenpäät ovat edelleen haavoilla ja arat kosketukselle. Askartelu ei siis tullut tänään kyseeseen.
Vaikka podinkin pieniä vieroitusoireita, kun en pystynyt näpertelemään joulukortteja, niin ilta meni kuitenkin rattoisasti. Näin joulun allahan puuhaa riittää yllin kyllin, ja jos ei olekaan mitään niin sanotusti järkevää puuhaa, tai vaikka olisikin, niin itsensä löytää helposti kaikenlaisen haahuilun, kuten erilaisten asetelmien puljaamisen parista.
Rakenteilla olevia jouluasetelmia kodistani löytyy tällä hetkellä vasta kaksi, yksi eteisestä ja toinen keittiön liepeiltä vitriinikaapin päältä, mutta kummasti sain ajan kulumaan niiden parissa.
Yksi juttu, mitä puljailin tänään edestakaisin asetelmien välillä, oli tämä pieni tummanharmaa peltinen aluslautanen. Löysin sen viime keväänä Tuusulasta Koiramäen Pajutallilta, ja koska rakastan kaikenlaisia peltisiä ruukkuja ja lautasia, niin olihan tämäkin kotiutettava.
Muistan miettineeni silloin, että mihin voisin lautasta käyttää, tarvitsenko sitä oikeasti ja raaskinko ostaa sen. No, näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt ostaa samantien kaksi, ellei jopa useampi, sillä tämmöinen alunenhan on todella monikäyttöinen, eikä hinta päätä, eikä edes kukkaroa huimannut. Se ei tainnut maksaa paria euroa enempää.
Halkaisijaltaan alunen on pohjasta mitattuna 11 cm ja päältä 14 cm. Siihen mahtuu mainiosti halkaisijaltaan 10 cm kynttilä mansetin kera – itselläni siinä on juuri tämmöinen setti – mutta se sopii loistavasti myös kukkaruukun aluseksi, tai vaikka pähkinä- tai makeisvadiksi.
Neljästä pienestä lautasesta, tai yhdestä isosta – kyllä, näitä oli isompanakin – saisi myös kivan asetelman adventtikynttilöille, tai muuten vaan kivan kynttiläasetelman mihin vuodenaikaan tahansa.
Täytyy vain toivoa, että näitä samoja peltisiä aluslautasia tulisi vielä jossain vastaan, jotta saisin tälle yhdelle omistamalleni ainakin sen puuttuvan parin.
1. päivä joulukuuta on joka vuosi yhtä sykähdyttävä. Sehän tarkoittaa paitsi lähtölaskentaa jouluun, niin myös lähtölaskentaa loppuvuoteen. Joulukuun ensimmäisessä päivässä onkin aina mukana niin iloa ja odotusta lähestyvästä juhla- ja lomakaudesta kuin myös ripaus haikeutta: kohta takanapäin on taas yksi eletty vuosi.
Mietin pitkään, jaksaisinko ja ehtisinkö tänä vuonna toteuttaa jonkinlaisen virtuaalisen joulukalenterin joko tänne blogiin tai Instagramiin. Mietin asiaa vielä koko tämän illankin ennen kuin itselleni uskolliseen tyyliin tein päätöksen niinkin aikaisin kuin kello 21.30.
Asiassa mietitytti paitsi oma jaksaminen ja ehtiminen joulun alla, niin myös ideointikyky. Pääni kun tuntuu olevan pyörällä ja välillä vähän tyhjäkin koko syksyn ja alkutalven jatkuneesta uuden opiskelusta sekä uusiin ihmisiin ja toimintaympäristöihin tutustumisesta. Toisaalta taas juuri edellä mainituista syistä minun voisi olla hyväkin kääntää ajatukset välillä johonkin muuhun, joten tässä sitä nyt ollaan kirjoittamassa tätä tekstiä 1. joulukuuta vuonna 2021.
Tervetuloa siis seuraamaan säännöllistä tai epäsäännöllistä Laiskan naisen keittiön joulukalenteria! Se siis ilmestyy joka päivä jouluun asti, tai sitten ei. Mutta eikös elämässä pidäkin olla vähän jännitystä etenkin näin joulun alla?
Koska sormet ovat jo verillä – pakkanen ja käsidesi ei ole hyvä yhdistelmä – niin en löpise tämän pidempään, mutta sen verran vinkkaan, että nyt on kukkakaupoissa jo ihana valikoima joulukukkia. Minä kävinkin ostamassa tänään ensimmäisen joulukukkasen vähän itsenäisyyspäiväkin mielessä.
Kukkien suurena fanina hieman harmittaa, etten pysty nauttimaan täysillä joulukukista niiden tuoksun vuoksi. Ja joulukukista suosikkini on tietysti se tuoksuvin, eli hyasintti. Sitä en vaan pysty enää edes lähestymään kukkakaupassa, jos se on täydessä kukassa, joten kotia ovatkin jouluisin viime vuosina sulostuttaneet yleensä tulilatvat, amaryllikset tai joulukaktukset.
Joulutähti on ollut myös poissa laskuista jo pitkään, mutta tänään löysin kukkakaupasta niin nätin minijoulutähden, että oli pakko ottaa se kokeeksi. Nyt siis testaan, josko yhteiselomme onnistuisi taas pitkästä aikaa.
Minijoulutähtiä kukkakaupassa oli muistaakseni neljää eri väriä: valkoinen, vaaleanpunainen, tummanpunainen ja se vähän persikkainen väri, joka taitaa kulkea syystähden nimellä. Kaikki olivat niin kauniita värejä, että olisin voinut ostaa niistä minkä vaan. Pitkän mietinnän jälkeen – siis miten värin valitseminen voikin välillä olla niin vaikeaa – kotiin päätyi valkoinen joulutähti.
Eikä siinä ollut vielä kaikki mietintä, sillä kotona alkoi sopivan ruukun etsiminen ja mallaaminen. Haastetta ruukun valitsemiseen tuotti minitähden koko, mutta oikea ruukku löytyi kuitenkin yllättävän helposti.
Olin ajatellut tähdelle ruukuksi pientä valkoista kukkaruukkua, mutta niin ruukku kuin kukkakin näytti siinä jotenkin niin valjulle, kuten kävi myös seuraavaksi kokeilemani Kastehelmi -tuikun kanssa, että melko nopeasti päädyin vitriinin päällä olleeseen vihreään keraamiseen tuikkuun. Kukka solahtikin siihen kuin kotiinsa, joten siihen se myös jäi.
Nähtäväksi jää miten meidän yhteiselo sujuu ja miten kukka viihtyy ruukussaan, mutta kylläpä kukka toi heti mukavan jouluista tunnelmaa kotiin. Ruukun valinta myös jälleen kerran osoitti, miten erilaisen ilmeen kotiin saa luotua hyvin pienillä asioilla, kuten kukkaruukun värillä, mallilla ja tekstuurilla.
Aika on hurahtanut tänä syksynä hurjaa vauhtia opiskelun merkeissä. Syysristeilystäni Ahvenanmaallekin on kulunut jo kokonaiset 2 kuukautta, joten nyt on vihdoinkin aika saattaa päätökseen lokakuussa aloitettu matkakertomus. Tässä kakkososassa liikutaan meren ääreltä saaren sisäosaa kohti hitaasti, hyvin hitaasti.
Risteilyn teemanahan olivat sadonkorjuujuhlat, joita Ahvenanmaalla tuolloin syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna vietettiin. Tarkoituksenamme matkaseuralaiseni kanssa oli viettää lauantaipäivä maissa samalla teemalla sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla tiloilla kierrellen. Itseäni kiinnosti erityisesti päästä näkemään omenatiloja, joita omenavaltioksikin tituleeratulla Ahvenanmaalla riittää.
Koska olimme aikaisin maissa, niin ajelimme ensimmäisenä Maarianhaminasta länteen päin Eckerön suuntaan. Tästä linkistä pääset lukemaan tunnelmia Eckerön Posti- ja Tullitalolta, jossa kävimme aamupäiväkahvilla sekä haistelimme merituulta: https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/10/11/syyspaiva-ahvenanmaalla-osa-1-3/ .
Eckeröstä meidän oli tarkoitus ajella ensin takaisin itään päin ja sitten saaren pohjoisosaan. Matkalla ajattelimme poiketa sadonkorjuujuhlaan osallistuville tiloille, mutta harhauduimme kuitenkin suunnitellulta reitiltä heti alkuunsa, kun huomasimme tienposkessa kyltin metsästys- ja kalastusmuseosta sekä riistasafarista. Tietysti oli ihan pakko lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin, koska etenkin kyltti safarista oli hieman yllättävä.
Vasemmassa reunassa pilkistää metsästys- ja kalastusmuseo
Kartta ja opasteet Gastropub Bodegan seinällä ohjaamassa vierailijoita
Jonkin aikaa kylttejä seuraten ajeltuamme, päädyimme idylliseen paikkaan meren rannalle vanhaan kalasatamaan Käringsundiin. Sieltä löytyikin paitsi ihmetystä herättänyt safaripaikka, Käringsundin riistasafari – Viltsafari Käringsund, niin myös metsästys- ja kalastusmuseo.
Metsästys- ja kalastusmuseo ei ollut meitä alunperin niin kovin kiinnostanut, mutta kun näimme upean puisen museorakennuksen, niin mielemme muuttui. Harmiksemme museo oli kuitenkin jo sulkenut ovensa tältä kaudelta.
Safaripaikka näytti parkissa olevien autojen lukumäärästä päätellen olevan auki, mutta päätimme jättää sen väliin, jotta ehtisimme päivän pääkohteena oleville sadonkorjuujuhlille. Safarin sijaan parkkeerasimme auton rantaan tutustuaksemme pikaisesti satama-alueeseen.
Näkymää rannassa olevan Gastropub Bodeganin terassilta
Yhtä harmaata villasukkaa kaikki, meri, taivas ja vanhat ranta-aitat
Vanhan kalasataman miljöö oli kertakaikkisen hieno pilvisenä päivänäkin lähes peilityynestä vedestä heijastuvine vanhoine puisine ranta-aittoineen ja meren sileäksi hiomine kallioineen. Tuntui, että rakennukset jopa nousivat paremmin esiin syksyn harmaudessa toistaessaan niin taivaan kuin vedenkin värejä. Punaiset aitat siellä täällä ojensivat sydämellistä lämpöä viileään maisemaan.
Niin hiljaista, niin kaunista
Ajantaju katoaa näitä vanhoja kauniita aittoja katsellessa
Koska oltiin jo pitkällä syksyssä ja veneilykausi pääosin ohi, oli vierasvenesatamassa rauhallista. Meidän lisäksemme sinne oli jalkautunut pari muutakin autokuntaa, mutta tunnelma oli jotenkin käsinkosketeltavan harras. Ainoat selkeästi kuuluvat äänet tulivat meistä, kun astelimme rouheasti pitkin punasoraista rantatietä päätyäksemme kopsuttelemaan silmänkantamattomiin jatkuvan venelaiturin puisia lankkuja.
Kun pysähdyimme laiturille hetkeksi, saatoimme kuulla, kuinka laineet arasti liplattivat laiturissa kelluvien veneiden kylkiä vasten, ja saatoimme nähdä, kuinka joukko juuri ja juuri silmin havaittavissa olevia meduusoja uiskenteli laiturin vieressä vesikasveja väistellen. Rantavedessä kelluvia meduusoja bongaillessamme pystyin helposti kuvittelemaan millainen vilinä vierasvenesatamassa kävi kesäisin venekuntien rantautuessa laituriin pitämään taukoa sekä huoltamaan veneensä ja itsensä.
Meduusat erottuivat vedestä juuri ja juuri vesikasvillisuutta vasten
Käringsundin alue osoittautui monipuoliseksi, sillä safaripaikan, museon, vanhan kalastajakylän ranta-aittojen, rantaravintolan ja vierasvenesataman lisäksi pitkän vierasvenelaiturin toisesta päästä pilkotti kokonainen leirintäalue. Mieli olisi tehnyt kävellä sinne asti tutkimaan paikkoja, mutta viileä tuuli alkoi tuntua luissa ja ytimissä asti, ja nälkäkin alkoi jo ilmoitella olemassaolostaan.
Koska rannassa oleva Gastropub Bodegakaan ei ollut auki, niin meidän ei auttanut muu kuin palata parkkipaikalla odottavalle autolle ja lähteä etsimään ruokapaikkaa jostain muualta. Ja jostain muualta se todellakin olisi hyvä löytää, sillä olimme edelleen Eckerön kunnassa.
Vierasvenesatamasta olisi päässyt leirintäalueelle myös luontopolkua pitkin
Hei, hei mökki! Ehkä näemme vielä joku kesä…
Satamasta poispäin ajaessamme en voinut olla miettimättä, että tänne ajan ja sään kuluttamien harmaiden ranta-aittojen ja silkkisensileiden kallioiden luokse olisi mukava palata joku kesä viettämään aikaa muutamaksi päiväksi ja näkemään, miten nyt niin harmaa maisema herää eloon aurinkoisena päivänä.
Ensimmäinen juttu meni roskakoriin, mutta kuva jäi arkistoon
On tosiaan kulunut jo vuosi siitä, kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi ja kirjoitin ensimmäisen jutun. Testailin siinä erilaisia asetuksia, tyylejä ja kuvien muotoiluja, eikä se näin ollen päätynyt koskaan julkiseksi, vaan koki kovan kohtalon nimeltä roskakori.
Toinen juttuni oli sekin kurssin puitteissa koemielessä kirjoitettu. Haparointini lähes hyppii tekstistä silmille, eikä ihme, sillä en ymmärtänyt tuolloin juuri mitään blogikirjoittamisesta. Tämän toisen jutun kuitenkin jätin blogiin, ja se löytyy edelleen blogista ensimmäisenä postauksena.
Monta kertaa olen tämän vuoden aikana miettinyt, että pitäisi poistaa kyseinen postaus, mutta vielä en ole siihen pystynyt. En ollut edes lukenut sitä julkaisun jälkeen uudelleen ennen kuin nyt. Olikin mielenkiintoista lukea juttu vuoden jälkeen ja palata sen myötä hetkeksi vuoden takaisen harmaan lokakuun tunnelmiin keskelle uupumusta ja koronakurimusta.
Ensimmäisen julkaisemani postauksen pirteä maisemakuva
Kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi, en alunperin suunnitellut jatkavani bloggaamista kurssin jälkeen, sillä halusin vain oppia WordPress-alustan käytön. Melko pian kävi kuitenkin selväksi, että menemällä kurssille olin samalla ottanut askeleen kohti jotain sellaista, josta ei ollut enää paluuta: bloggaaminen imaisi mukaansa.
Pääsin yhdistämään siinä muutamat kiinnostuksen kohteeni ja intohimoni, kuten kirjoittaminen, valokuvaaminen, ideointi, suunnittelu ja – ”vaatimattomasti sanottuna” – maailman tutkiminen. Tuntui, että vain taivas, tai mielikuvitus, olisi rajana sille, mitä kaikkea blogissa pystyisi toteuttamaan, ja se kiehtoi minua äärettömästi.
Blogin nimi oli aika selvä alusta lähtien, vaikka hetken pähkäilinkin ja pyörittelin nimeä. Pyysin ideointiapua ja mielipiteitä lähipiiristäkin. Sieltä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi oikeastaan vain etunimestäni johdettu ”Helistelyä” alaotsikolla ”Uupuneesta upeaksi”, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt tykästyä ensimmäisenä itselleni mieleen tulleeseen nimeen ”Laiskan naisen keittiössä”.
Paljon kritiikkiä kerännyt kansikuva blogin alkuajoilta (minusta tämä näyttää herkulliselta)
Nimi pohjautuu joskus aiemmin tekemiini Facebook-postauksiin, joissa alter egoni Laiska nainen jakoi vinkkejä yksinkertaisista ja nopeista arkiruoista ja leivonnaisista. Niistä suunnittelin tekeväni juttuja säännöllisesti myös blogiin muutaman muun aihepiirin ohella, mutta eihän kaikki, jos mikään, ole mennyt niinkuin alussa suunnittelin. Elämä on vuoden aikana liian usein yllättäen ja pyytämättä hypännyt mukaan suunnitelmiini useimmiten niitä sotkien.
Blogissa taisi olla valmiina Etusivu ja pari postausta, kun 1.12.2020 viimein rohkenin tuoda sen kaiken kansan tietoisuuteen. Blogia olivat tuota ennen käyneet testilukemassa vain kurssin opettaja ja läheiset, joten suuremman yleisön vastaanotto jännitti ihan kamalasti. Mutta hengissä selvisin siitä, ja nyt ollaan jo täällä asti, uudessa harmaassa lokakuussa.
Tämä vuoden mittainen matka on ollut todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka välillä olenkin käynyt epätoivon syövereissä oman jaksamiseni ja unettomuuden kanssa sekä taistellut lähes koko vuoden aikaa ja liiallista elämän suorittamista vastaan. Olen kuitenkin saanut vuoden aikana tutustua aivan uudenlaiseen, todella monipuoliseen ja rikkaaseen maailmaan ja oppinut niin paljon blogin pitämisestä, kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta, että se peittoaa alleen edellä mainitut epätoivot ja taistelut.
Huhtikuussa 2021 väkersin blogille oman logon
Olen saanut tällä matkallani tutustua myös moniin uusiin ihmisiin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia sekä ideoita ja tietotaitoa niin muiden vasta-alkajien kuin kokeneempienkin bloggaajien kanssa monien erilaisten kurssien opettajista puhumattakaan. Vertaistuki on oppimisen ohella ollut erittäin tärkeää ja kannustanut eteenpäin. Kiitokset siitä!
Mutta blogi ei olisi nyt 1-vuotias ilman teitä lukijoita. Kauniit kiitokseni siis kaikille teille, jotka olette seuranneet tätä vuoden mittaista matkaani tai olette hypänneet mukaan kesken kaiken ja jääneet kyytiin. Ja kiitokset myös teille, jotka satunnaisesti singahdatte tänne lueskelemaan postauksiani, kuten myös teille, jotka päädyitte tänne ensimmäistä kertaa. Toivottavasti nähdään ja kuullaan jatkossakin!
Ja erityiskiitokset vielä ystäville ja kavereille, sukulaisille sekä läheisille: ilman teidän kannustustanne, tukeanne, hyviä kysymyksiänne ja kehittävää kritiikkiänne en ehkä olisi päässyt näin pitkälle. Jatkakaa samaan malliin! 🙂 ❤
Oma elämäni on reilun viikon päästä muuttumassa jälleen uudenlaiseen moodiin. En osaa vielä oikein edes ajatella, että mitä kaikkea muutos tuo tullessaan, mutta yhden asian tiedän, tai oikeastaan kaksi: 1) blogi jatkaa ja 2) jouluaattoon on 58 yötä.
❤
Laiska nainen aka Heli
Seikkailu jatkukoon!
P.S. Ahvenanmaalle ollaan edelleen menossa tulevissa postauksissa, vaikka 1-vuotissynttärit kiilasivatkin tähän väliin.
Mietin pitkään, että alanko julkaista juttuja tekemistäni käsitöistä tässä blogissa, koska varsinaisia käsityöblogejakin on valtavasti, mutta koska käsityöt ovat olennainen osa elämääni ja julkaisen niistä kuitenkin kuvia Instagramissa, niin annanpa palaa. Jatkossa käsityöt ja muut vastaavat jutut löytyvätkin uuden Puuhastelut-sivun alta.
Tämä ihka ensimmäinen käsityöaiheinen juttuni kertoo unelmankevyestä neulotusta huivista. Se sai alkunsa eräänä elokuisena iltana, kun illan pimetessä sormia alkoi televisiota katsellessa syyhyttää siihen malliin, että niille oli keksittävä jotain järkevää tekemistä. Tämä sama oireilu sormissa ilmenee oikeastaan joka syksy tuulen muuttuesssa viileäksi, ja joka syksy siihen löytyy sama lääke: puikot ja lankaa.
Muistin, että minulla on jossain kätkössä valkoista DROPS Kid-Silk -lankaa, joka olisi kiva saada käytettyä johonkin. Ensin suunnittelin tekeväni siitä ponchon, mutta koska kätköstä löytyikin vain kaksi kerää kyseistä lankaa (jostain syystä olin kuvitellut sitä olevan ainakin tuplasti), niin seuraava vaihtoehto oli huivi. Ja huiviin 75 % mohairia ja 25 % silkkiä sisältävä lanka kyllä paremmin sopisikin hentoisuutensa vuoksi.
Olen löytänyt Garnstudion -sivuilta https://www.garnstudio.com/home.php?cid=11 aikaisemmin kivoja ilmaisia neulemalleja muun muassa neulottuihin peittoihin, joten sinne siirryin nytkin tehtyäni ensin pienen harharetken netin ihmeellisessä maailmassa. Vaihtoehtoja huivin malleiksi DROPS Kid-Silk -langalle löytyi useita.
Hetken puntaroin suorakaiteen mallisen ja kolmiohuivin välillä. Päädyin jälkimmäiseen, kun silmiini osui tämä ohje vanha roosan värisestä huivista: https://www.garnstudio.com/pattern.php?id=9326&cid=11. Huivi vaikutti helppotekoiselle, mutta lopussa tulisi hieman haastetta täyspatenttineuleen muodossa, jota en muistanut neuloneeni pitkään aikaan, jos koskaan.
Huivi aloitettiin neulomaan yläreunasta
Ainaoikeinneuleen keskellä on reikäneuletta
Ajattelin ensin tehdä huivin kokonaan valkoisella värillä, mutta työn edetessä täysin valkoinen huivi alkoi tuntua jotenkin kylmältä – lähenevällä talvella saattoi olla osuutta mielikuvaan. Selvää oli kuitenkin se, että tarvitsin lisää lankaa, sillä ohjeen mukaan sitä kuluisi noin 100 grammaa, ja minun kaksi lankakerääni painoivat yhteensä vain 50 grammaa.
Kuinka ollakaan, tuohon saumaan sattui sopivasti käynti Vantaalla Korson Wanhalla Asemalla, jossa majaansa pitää muun muassa Korson Aseman puoti herkullisine lankahyllyineen. Hetken syksyn lankavärejä ihailtuani päädyin ostamaan pari kerää vanhan roosan (väri 04) sekä yhden kerän curryn väristä (väri 30) lankaa.
Kotona iski päälle sekä katumus että epäilys: vanha roosa ja curry tuntuivatkin täysin yhteensopimattomilta väreiltä puhtaan valkoisen värin (väri 01) kanssa. Rohkeasti kuitenkin tartuin roosaan kerään ja jatkoin sillä ainaoikeinneuletta, koska valkoinen lanka oli loppunut kesken sen viimeisten noin 2 cm kohdalla.
Syksyn langoissa on ollut herkullisia sävyjä
Vanha roosa väri arvelutti vielä tässä vaiheessa
Ainaoikeinneuleen päätyttyä päätin neuloa vanhalla roosalla myös ainaoikeinneuleen jälkeen tulevaa täyspatenttineuletta. Koska huivi oli tässä kohtaa täydessä leveydessään, riitti kerästä täyspatenttineuleeseen 5 cm verran. Ohjeen mukaan täyspatenttia tulisi huivin reunaan kuitenkin noin 6 cm, joten jatkoin täyspatenttineuletta curryn sävyllä noin 1,5 cm. Siitä tulikin ihan hauska efekti huivin reunaan.
Langanpäiden päättelyn jälkeen viimeistelin huivin vain oikomalla neulosta tasaisemmaksi. Olen laiska pingottamaan neuleita, ja tämä pörröinen mohairneule ei mielestäni sitä kyllä kaivannutkaan.
Curryn värinen lanka sopi hyvin huivin alareunaan
Summa summarum… Omasta huivistani tuli näillä kolmella värillä, valkoinen, vanha roosa ja curry, aika pirteän värinen – liekö ollut vielä kesän kukkaniityt ja auringonlaskut mielessä, kun lankoja valitsin. Huivi sopii mielestäni käytettäväksi kaikkina vuodenaikoina, vaikka mallin nimi onkin ”Cheers to Spring”, sillä langan koostumuksesta johtuen huivi on ohkaisuudesta ja keveydestä huolimatta lämmin.
Halutessaan huivin voisi hyvin neuloa tällä ohjeella myös kaksinkertaisesta langasta, jolloin siitä tulisi tietysti paksumpi ja vielä lämpimämpi. Puikkokokoa täytyisi muistaa kasvattaa tässä tapauksessa.
Huivi oli helppotekoinen, joskin hieman työläs edellä mainitusta langan hentoudesta johtuen. Myös silmukkamäärä kasvoi isoksi loppua kohden, 453 silmukkaa, jolloin yhden kerroksen neulomiseen meni paljon aikaa.
Huivi neulottiin tasona pyöröpuikoilla ylhäältä alaspäin. Itselläni oli käytössä ohjeen mukainen puikkokoko 4,5, ja sattuipa olemaan vielä ohjeen mukainen 80 cm pituuskin puikossa. Välillä kyllä kaipasin lopussa pidempää pyöröpuikkoa suuresta silmukoiden määrästä johtuen.
Huivi sopii hyvin myös juhlalookiin
Unelmankevyt, mutta lämmin
Pidän huivin kaartuvasta mallista. Huivin alareunan päät ovat mielestäni kuitenkin hieman erikoisen muotoiset, ja minun pitikin tankata ohjetta moneen kertaan, että olenko ymmärtänyt sen oikein. Jos jotain voisin huivista muuttaa, niin ehkä ne olisivat juuri mainitut huivin päät, sillä itse pidän vähän enemmän perinteisemmän mallisista kolmiohuiveista.
Huivistani tuli hieman ohjeen huivia isompi. Sen korkein kohta on noin 50 cm ja leveys yläreunasta mitattuna 220 cm.
Tämä oli niin kiva projekti, että tekisi mieli neuloa samalla ohjeella vielä toinenkin pehmeä ja pörröinen huivi. Saisin upotettua siihen kätevästi jäljelle jääneet kerätkin vanhaa roosaa ja currya. Tämä suunnitelma tietäisi kyllä myös lankakaupassa vierailua, koska jälleen kerran lankaa ei ole riittävästi kokonaiseen huiviin – oops.
Kiitokset viimeisen kuvan avustajalle! Kuvausolosuhteet olivat hieman haastavat valoista sekä kuvauspaikkana toimineen rappukäytävän vilkkaudesta johtuen. 😉
Olen koko viikon ajan miettinyt, että mistä oikein kirjoittaisin – aiheitahan olisi ollut taas tarjolla yllin kyllin opiskelukuulumisista neulomiseen. Yleisön (äidin, hih) pyynnöstä päädyin nyt kuitenkiin jatkamaan loppuun aiemmin aloittamani jutun kolmen viikon takaisesta syysreissusta Ahvenanmaalle.
Poimin tähän juttuun viisi paikkaa, joissa tällä kertaa kävimme, mutta yhden pitkän blogikirjoituksen sijaan jaan jutun kolmeen osaan. Näin saan mukaan vähän enemmän myös valokuvia, joita yleisö (edelleen äiti) erityisesti toivoi.
Eli kolmisen viikkoa sitten kävin viikonloppuristeilyllä Ahvenanmaalla. Risteilyn teemana olivat sadonkorjuujuhlat, joita Ahvenanmaalla tuolloin syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna vietettiin. Laiva oli lastattu herkullisella uuden sadon ruoalla, ja tarkoituksena oli viettää lauantaipäivä maissa samalla teemalla.
Tämä oli ensimmäinen risteilyni pariin vuoteen, kiitos tiedätte kyllä minkä, joten olin enemmän kuin innoissani päästessäni hetkeksi pois mantereelta. Ahvenanmaalle olin menossa elämäni kolmatta kertaa, joten ihan ummikkona ei siellä tarvitsisi liikkua.
Olin katsonut etukäteen sadonkorjuujuhliin osallistuvia maatiloja ja yrityksiä. Kätevintä olisi ollut ostaa liput sadonkorjuujuhlan bussikierrokselle, jossa lähtö- ja paluupaikkana oli satama. Kierrosten aikana olisi vierailtu sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla tiloilla, kuten esimerkiksi omenatarhoissa, mutta tämä korona-aika ei houkuttanut ahtautumaan bussiin vieraiden ihmisten kanssa, joten matkaseuralainen päätti ottaa mukaan oman autonsa. Ja auto toi mukanaan tietysti mahdollisuuden vierailla omassa aikataulussa missä huvitti.
Tällä reissulla vain huristelimme vauhdikkaasti Kastelholman linnan ohi
Kokemusta automatkailusta Ahvenanmaalla meillä oli jo ennestään, sillä olimme siellä viimeksi muutamia vuosia sitten hotellimatkalla juhannuksen aikaan. Tuolloin ehdimme paitsi osallistua Jan Karlsgården ulkoilmamuseon juhannusjuhliin (juhannussalon pystytys on muuten ihan oma urheilulajinsa), niin kierrellä myös muita saaren tunnettuja nähtävyyksiä, kuten Bomarsundin linnoitus, Kastelholman linna ja Getavuori näköalatorneineen.
Ja löysimmepä keskeltä ei mitään idyllisen pannukakkupaikankin, jossa nautimme uunituoretta (gluteenitonta) pannukakkua pitkien pöytien ääressä vehreässä puutarhassa pörriäisten suristessa ympärillä auringonpaisteessa.
Mutta nyt oli syyskuu, ja aamu valkeni harmaana ja koleana. Laiva oli maissa jo yhdeksän aikoihin aamulla. Me hurautimme ulos laivasta aamupalan jälkeen vain todetaksemme, että olemmepa liikkeellä aikaisin – juuri mikään paikka ei ollut auki ennen kello kymmentä.
Päätimmekin sitten alkuperäisen suunnitelman vastaisesti suunnata Maarianhaminan keskustasta ensin länteen Eckerön suuntaan. Matkalle kuluttaisimme sopivasti kello kymmenestä puuttuvat puolisen tuntia.
Posti- ja Tullitalo katsoo merelle päin
Ensimmäisenä kohteenamme Eckerössä oli historiallinen Posti- ja Tullitalo, Eckerö Post- & Tullhus. Se oli aika erikoinen näky keskellä ahvenanmaalaista maisemaa.
Posti- ja Tullitalo on lempiarkkitehtini, Helsinginkin kauneimmat vanhat rakennukset suunnitelleen Carl Ludvig Engelin piirtämä. Se on valmistunut vuonna 1828 ja edustaa empiretyyliä.
Syy siihen, miksi tämmöinen vähän mahtipontinenkin rakennus on pykätty Ahvenanmaalle, on tietysti se, että Ruotsin hävittyä Suomen Venäjälle Suomen sodassa vuonna 1809, siirtyi Venäjän raja Ahvenanmaalle ja rajalle tarvittiin jokin näyttävä rakennus, joka näkyisi kauas yli Ahvenanmeren.
Tästä portista on kuljettu jo lähes 200 vuoden ajan
Rakennus on historiansa aikana toiminut paitsi alkuperäisessä tarkoituksessaan, niin myös muun muassa sairaalana, sotilaiden majoitustilana sekä lomakotina postin ja tullin työntekijöille. Nykyään se on Ahvenanmaan maakuntahallituksen omistuksessa ja toimii kulttuurikeskuksena, joka on avoinna yleisölle kesäaikaan.
Me jätimme tällä kertaa väliin päärakennuksessa olleet näyttelytilat ja museokaupan, sekä pohjoissiivessä olleen Postiruotumuseon, mutta kiertelimme vähän piha-aluetta ja tutkimme huolellisesti pihalla olevat infotaulut, jotka kertoivat niin rakennuksen kuin postinkulunkin historiasta. Sen jälkeen suuntasimme hyisen tuulen ajamana kohti pohjoissiiven päätyä ja Kafé Kaleschia.
Tällä pihalla on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista
Pohjoissiivessä toimii Postiruotumuseo sekä kahvila
Kafé Kalesch avautui sopivasti kello kymmenen kylmästä hytiseville asiakkaille
Kafé Kalesch tarjosi leivonnaisten lisäksi lounasta, mutta me otimme laivalla syödyn aamiaisen päälle vain kahvit (ja minä omenapiirakkaa vaniljakastikkeella, kun kerrankin oli gluteenitonta omenapiirakkaa saatavilla). Tarjolla olevaa lounasbuffetia katsellessamme hieman harmitti, että olimme ehtineet tankata aamiaista laivalla, sillä ruoka näytti herkulliselle.
Olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, joten saimme vapaasti valita pöydän vanhaa tunnelmaa henkivässä kahvilassa. Kahvilan työntekijät loivat kodikkuutta hyöriessään askareissaan ja järjestellessään pöytiä sekä tuoleja. He toivat pöytiin kukkamaljakoita ja sytyttivät kynttilöitä palamaan – kahvila oli pian valmis vastaanottamaan harmaan lauantaipäivän lounasvieraat.
Kahvilassa oli kodikas tunnelma
Syysklassikko – omenapiirakka vaniljakastikkeella
Kauaa emme ehtineet istua rauhassa historiaa huokuvien seinien sisällä, kun tila jo täyttyi lounasasiakkaiden iloisesta ja monikielisestä puheensorinasta.
Paikka oli ilmeisen suosittu niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa, mitä en ihmettele, jos ruoka maistui yhtä hyvältä kuin mille se näytti. Ja miljöö nyt oli joka tapauksessa ainutlaatuinen, joten hyvää silmänruokaa ainakin oli riittävästi.
Sisustus oli mukava sekoitus uutta ja vanhaa
Asiakkaita virtasi sisälle siihen tahtiin, että meidän oli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Emme kuitenkaan hypänneet heti autoon, vaan suuntasimme parkkipaikan edessä olevalle polulle ja marjoja pullollaan olevien tyrnipensaiden sivuitse hienoille punaisille rantakallioille.
Sieltä löytyi merinäköalan lisäksi muistomerkki, joka on omistettu postikuljetuksissa menehtyneille talonpojille. He joutuivat vuodesta 1636 lähtien kuljettamaan postia sekä matkustajia Ruotsin ja Suomen välillä Ahvenanmeren yli postiruotuveneellä kaikkina vuodenaikoina säässä kuin säässä. Harmaana lauantaina heidät oli helppo kuvitella merelle hoitamaan tehtäväänsä ja soutamaan horisontissa näkyvälle Ruotsin rannikolle. Ja helppo oli kuvitella myös kotona odottavien huoli ja hätä myrskyisillä säillä.
Muistomerkki postikuljetuksissa menehtyneille
Vanha postilaituri sijaitsi suunnilleen kivisen aallonmurtajan paikalla
Rannasta autolle palatessamme saimme ihailla vielä kertaalleen Posti- ja Tullitalon hienoa empiretyylistä julkisivua. Vaikka rakennus edelleen näytti mielestäni hieman väärään paikkaan eksyneeltä, niin jotenkin oudosti se puolusti paikkaansa juuri tässä kohtaa juuri tätä saarta keskellä merta.
Posti- ja Tullitalo seisoo tukevasti paikoillaan lähes 200 vuoden jälkeen
Koleassa syystuulessa saattoi hetken verran aistia menneen ajan. ❤
…tai ei kai nyt sentään ihan kaikki, vaikka parit tunnetut somekanavat ovatkin tällä hetkellä alhaalla ja minuun iski flunssa. Onneksi tämä WordPress sentään toimii, jei.
Viime sunnuntainahan päätin, etten laita blogia tauolle, vaikka aikapula onkin vaivannut viime viikkoina, mutta nyt joudun kuitenkin pienen paussin pitämään, sillä epäonnekseni onnistuin saamaan jostain flunssan. Sellaisen ihan klassisen, vanhanaikaisen flunssan, jossa kurkkua kutittaa, aivastuttaa, nenä vuotaa, yskittää ja on väsynyt, vetämätön olo.
Olo on yhtä hyytelömäinen kuin meduusoilla, joita näin Ahvenanmaalla tässä Käringsundin vierassatamassa
Eilinen meni sohvalla loikoillessa, ja mikäs oli sunnuntaita sohvalla viettää, kun tv tarjosi viihdyttäviä ohjelmia Downton Abbeystä tanssiin tähtien kanssa ja kesken ollut dekkari piti huolen sohvaeläjän päivän jännityspuolesta.
Tänään aamulla olo oli sen verran parempi, että jaksoin hyvin osallistua etänä koulutukseen, mutta iltaa kohden flunssa on jälleen tiukentanut otettaan. Tässä vaiheessa iltaa en sitten jaksakaan enää muuta kuin lämmittää mukillisen mustikkamehua ja mennä vilunväreiden kera peiton alle odottamaan terveempää huomista. Ja toimivia somekanavia.
Kuullaan taas, toivottavasti jo loppuviikosta! Pysykää terveinä! ❤
Kirjoittaja ei ota vastuuta tekstissä mahdollisesti esiintyvistä kirjoitusvirheistä tai epäloogisuuksista, sillä Ikean mustikkamehu on aika tymäkkää tavaraa.(”Ai, sitäkö piti laimentaa…?”)
Laiskan Naisen elämää 