Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Laiska Nainen on entinen ylisuorittaja ja nykyinen rentoilija, joka terapoi itseään harrastamalla kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, pohtii välillä kahvikupin äärellä elämän suuria kysymyksiä sekä yrittää kolme uupumusta koettuaan pitää itsestään parempaa huolta. Rakastaa kirjoja, metsää, merta ja kukkia, yön hiljaisuutta ja jäätelöä. On hurahtanut keramiikan tekemiseen ja haaveilee omasta talosta, jossa on tilaa kasvaa taiteilijaksi.
Kolme viime viikkoa ovat kuluneet hurjaa vauhtia. Koulutuksen myötä päivät ovat täyttyneet tietysti opiskelusta, mutta niin ovat myös illat, sillä – ta-daa – kaikenmaailman harrastuskurssitkin ovat alkaneet.
Viime syksynä ja talvenahan vallan riehaannuin kursseilusta, jos vielä muistatte. Ja niin kyllä kävi tänäkin syksynä. Kalenteri oli aika tarkkaan varattu koko syksyksi, mutta koulutukseen pääsy pisti suunnitelmat uusiksi – aika ja voimat eivät olisi todellakaan kaikkiin niihin kursseihin riittäneet, joihin elokuun alkupuolella ehdin innoissani ilmoittautua.
Mutta onneksi kalenteriin jäi tilaa edes parille harrastekurssille. Tällä viikolla olenkin paitsi kertaillut Windows 10 -käyttöjärjestelmää ja Office 365 -ohjelmia sekä lueskellut asunto-osakeyhtiölakia koulutukseen liittyen, niin pääsin myös sukeltamaan kuvajournalismin maailmaan. Viikko onkin ollut antoisa loppuviikon takaiskusta, eli flunssasta, huolimatta.
Torstaina päälle iskenyt flunssa harmitti kyllä vietävästi, sillä juuri sinä päivänä olisi ollut taatusti mielenkiintoinen luento edellä mainitusta asunto-osakeyhtiölaista. Mutta ei auttanut muu kuin jäädä kotiin sairastamaan ja lukea materiaalia omin päin.
Perjantaina oli onneksi jo sen verran parempi olo, että jaksoin osallistua etätunnille. Päivän aiheena oli ennestään tuttu PowerPoint. Siihen on vuosien saatossa tullut tukku uusia ominaisuuksia, joten kertaus oli ihan paikallaan. Innostuinkin säätämään harjoitustehtävässä uusien juttujen kanssa niin antaumuksella, että viikonlopun aloitus vähän venähti.
Tämä viikonloppu olikin pitkästä aikaa täysin vapaa menoista, ja heti lauantaina käytin tilaisuuden hyväksi nukkua pitkään. Pitkät unet tekivät kyllä hyvää paitsi ylikierroksilla käyvälle pääkopalle, niin myös flunssasta toipuvalle kropalle.
Myöhäisen ylösnousun jälkeen hyggeilin pyjamassa pitkälle lauantai-iltapäivään, mikä on harvinaista toimintaa minulle. Yleensä nimittäin vedän viikonloppuisin verkkarit päälle action-hengessä heti herättyäni ja syöksyn ennen aamupalaa hoitamaan tiskit ja laittamaan pyykit koneeseen. Nyt kuitenkin puolipakotin itseni oleilemaan pyjamassa ja nauttimaan hitaudesta hömppää telkkarista katsellen sekä teetä juoden.
Taka-ajatuksena pyjamapäivässä oli tietysti alkuviikolla päätään nostaneen stressin karkoitus, ja se toimi! Päätinkin alkaa pitää pyjamapäiviä aina silloin tällöin tilaisuuden tullen, kuten joskus ennen muinoin. En enää edes muista, että miksi ja milloin tämäkin tapa on jäänyt pois.
Tämä sunnuntai valkenikin sitten niin valoisana, että olin kärppänä ylhäällä heti kellon soidessa. Kroppa olisi ehkä nauttinut parista nukutusta tunnista lisää, mutta auringonpaiste sai mielen (liian) virkeäksi heti silmät avattuani.
Aamupäivä kului rauhallisesti teekupin ja telkkariohjelmien sekä somen äärellä. Mielessä kyllä pyörivät kaikki tekemättömät harjoitukset sekä kirjoittamattomat oppimispäiväkirjat ja blogitekstit, mutta kuuntelin kroppaani, joka halusi liian nopean sängystäkarkoituksen vuoksi löhötä sohvalla. Ja sen sille soin, ihan tulevaa uutta viikkoa ja sen vaatimaa energiaakin ajatellen.
Päivällä mieli veti kuitenkin ulos ja auringonpaisteeseen. Siihen saumaan sattui soittamaan lenkillä oleva ystäväni, ja niinpä pienen hetken päästä lenkkeilimme tahoillamme samalla kuulumisia vaihtaen. Kätevää.
Ulkona oli niin upeaa auringon lämmittäessä ja ruskan loistaessa ympärillä, että lenkkini venyi pariin tuntiin. Puhelimessa rupattelun lomassa, soitin vielä toisenkin puhelun, bongailin perhosia ja otin tietysti kymmenittäin kuvia syysauringon valossa kultaisina kylpevistä puista.
Jos alkuviikolla yrittikin stressi nostaa päätään, niin se tuli täydellisesti nujerrettua lauantain pyjamapäivällä ja sunnuntain aurinkoisella lenkillä. Ehkä olen jotain oppinut kropan kuuntelemisesta ja lepäämisen tarpeesta kuluneen vuoden aikana.
Ja tämän jutun aihehan ei tietenkään taaskaan ollut se, jota olen pariin otteeseen tällä viikolla työstänyt. Siinä aiheessa vain oli niin paljon ajateltavaa, että viikonloppuna aktiivisesti tyhjentämäni aivoparat eivät kyenneet juttua edistämään – meninköhän vähän ojasta allikkoon stressinpoistotoimenpiteissäni, heh. Ensi viikolla uusi yritys…
Selasin tänään läpi puhelimessa olevia kesäkuvia etsiessäni yhtä tiettyä kuvaa. Huomioni kiinnittyi siihen, miten kauniita, iloisia ja värikkäitä kuvia viime kesältä puhelimesta löytyikään. Niistä oikein huokui onnellisuutta, voimaa ja energiaa.
Itse en tuntenut oloani aina niin iloiseksi ja energiseksi helteiden keskellä kuin miltä kuvat näyttivät, sillä epävarma tulevaisuus stressasi mieltä ja yöunet jäivät vajaiksi kuumuudessa. Kuvien selaaminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että loppujen lopuksi elämä kesällä oli hyvää ja onnellista.
Tänään, juuri nyt, olen jälleen kerran ihan tajuttoman väsynyt. Tätä kirjoittaessani kuitenkin hymyilen hassusti itsekseni ja sydämeni on pakahtua onnesta, sillä tämä väsymys on pitkästä aikaa hyvää väsymystä. Se on niin sanotusti normaalisti syntynyttä, ja tuntuukin erilaiselta kuin se synkkä, koko elämänvoiman nielevä väsymys, jota vuosikaudet podin.
Väsymykseni juuri tänä sumuisena syyskuisena sunnuntai-iltana johtuu pääosin siitä, että olen joka aamu menneellä viikolla joutunut nousemaan ylös paljon aikaisemmin kuin mihin olen reilun puolen vuoden ajan itseni totuttanut. Ja se on ollut ihan kamalan ihanaa!
Osittain taas olen itse syypää tähän olotilaan, koska olen valvonut joka ilta liian myöhään. En vain jostain syystä ole saanut mentyä aikaisin nukkumaan. Voi olla, että (iloisilla) ylikierroksilla on osuutta asiaan.
Kuten muutama viikko sitten kerroin, niin pääsin mukaan koulutukseen, joka alkoi tällä viikolla. Meitä on yhteensä parisenkymmentä innostunutta ja motivoitunutta alanvaihtajaa, ja seuraavat kaksi kuukautta opiskelemme täsmätietoa kiinteistö- ja isännöintialasta.
Teoriaosuuden jälkeen meillä alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää ensi kevääseen asti, ellei työelämä imaise sisäänsä vakituisen paikan muodossa tässä välillä, tai jokin muu suunnitelma ota tuulta siipiensä alle ja vie mennessään. Niinkin voi käydä. 😉
(Piti käydä välillä iltapesulla edistämässä aikaisempaa nukkumaanmenoa. Lupasin nimittäin perjantaina itselleni, että tulevalla viikolla olen nukkumassa vähintään puoli tuntia aiemmin kuin menneellä viikolla. Eli nyt sormet viuhumaan, hoplaa.)
Parisen viikkoa sitten taisin mainita myös, että tämä koulutus ei ollut itselleni mikään paniikkiratkaisu tai hetken huraus, vaan olen miettinyt sitä viimeiset kuusi vuotta. Uupumus esti minua kuitenkin hakeutumasta aiemmin alan koulutukseen, koska se olisi silloin pitänyt suorittaa töiden ohella, ja uupuneena siihen ei tietenkään olisi ollut resursseja.
Kipinä tälle alalle syttyi juurikin tuossa kuutisen vuotta sitten asunnonvaihtorumban yhteydessä sekä yhden alalla olevan ystävän kanssa jutellessa. Siitä asti se kipinä on kytenyt, välillä pienemmin ja välillä isommin.
Voitte kuvitella, miten onnellinen olen nyt, kun vihdoinkin pääsen toteuttamaan yhtä unelmaani. Ja pohjalaisena olen mielikuvissani toki jo jossain urani huipulla alan korkeimmilla paikoilla, enkä vasta aloitteleva kiinteistöassistentti. Hahhah.
Epäilyksiäkin on toki ollut siitä, että teinkö oikean ratkaisun, ja olisiko pitänyt kuitenkin hakea opiskelemaan jotain muuta, mutta tällä viikolla olen sisäistänyt, että sen voin tehdä myöhemminkin, jos sille tuntuu. Töiden etsiminen jatkuu joka tapauksessa, sillä harjoittelupaikka pitää löytää marraskuun alkuun mennessä. (Iiik. Jännää.)
Alkuviikon epäilysten jälkeen olen siis todennut olevani täysin oikeassa paikassa. Ja mikä parasta, ympärilläni on yhtä motivoituneita ja innostuneita ihmisiä, joiden energia on kannatellut läpi väsyneimmänkin päivän.
❤
(Kuvat on otettu Laila Pullisen veistospuisto & kotimuseosta Vantaaltapari viikkoa sitten.)
Kesän helteet veivät leipomishalut pitkäksi aikaa, mutta ilmojen viiletessä ovat vispiläpeukalot alkaneet taas syyhytä ja herkkuhammas kaivata jäätelön sijaan (ohelle) uunituoreita leivonnaisia.
Syksyn ensimmäiseksi leipomukseksi valikoitui tuttu ja turvallinen pannukakku, mutta itselle uudella twistillä. Sain siihen nimittäin kätevästi upotettua paitsi jääkaapista parasta ennen -päiväyksensä ohittaneet kerman sekä kananmunat, niin myös hedelmäkulhosta pari nahistunutta, mutta vielä käyttökelpoista omenaa.
Omenapiirakkaan asti eivät ne pari omenaa olisi pienen kokonsa puolesta riittäneet, mutta pannukakkuun ne toivat juuri sopivasti makua ja tekstuuria.
Seuraavaksi piti vielä selvittää, että missä vaiheessa omenaviipaleet kannattaa pannukakkuun lisätä, sillä halusin pannariin omenaisen pinnan.
Tuttu pannukakku pienellä twistillä
Kokemuksesta – banaanipannaria testattu – tiesin, että jos hedelmäviipaleet lisää pellille täysin raa’an taikinan päälle, niin viipaleet uppoavat pohjaan. Pannukakkua tulisi siis paistaa ensin hetki ja vasta sitten lisätä omenaviipaleet, mutta kuinka kauan pannarin pitäisikään olla uunissa…
Tuolta Satu Koiviston blogista löytyy ohje tavalliseen, ei gluteenittomaan, pannukakkuun, jossei sinulla ole pannukakkuun omaa luottoreseptiäsi, jota voit tässä hyvin käyttää.
4 kananmunaa 0,5 dl sokeria (voit jättää osan sokerista omenoiden päälle ripoteltavaksi, jollet halua pannarista kovin makeaa) 8 dl maitoa 4 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos) 1,5 tl leivinjauhetta 0,5 tl suolaa 1 tl vaniljasokeria maun mukaan ripaus kardemummaa ja/tai kanelia 50 g sulatettua voita (tai margariinia) 4 – 6 kotimaista omenaa omenoiden koosta ja pannukakun halutusta omenaisuudesta riippuen
TEE NÄIN
Laita voi sulamaan, jotta se ehtii jäähtyä ennen kuin lisäät sen ihan lopuksi taikinaan.
Kuori ja viipaloi omenat, tai pese ja viipaloi, jos haluat käyttää omenat kuorineen.
Käännä uuni lämpenemään 225 asteeseen.
Vatkaa vispilällä munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi.
Lisää maito muna-sokerivaahtoon ja sekoita.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne taikinaan vispilällä hyvin vatkaten. Voit käyttää halutessasi siivilää, jos näyttää siltä, että jauhot paakkuuntuvat.
Tässä välissä voit laittaa uunipannulle leivinpaperin tai voidella uunipannun, jollet käytä leivinpaperia. Taikina ehtii sillä välin hieman levätä.
Lisää taikinaan lopuksi sulatettu jäähtynyt voi samalla vatkaten.
Paista pannukakkua 225 asteessa noin 5 min tai kunnes pinta on hieman hyytynyt.
Ota pannukakku uunista ja lisää sen pinnalle omenaviipaleet. Ripottele omenaviipaleiden päälle sokeria.
Jatka pannukakun paistamista uunista riippuen noin 20 – 25 min, kunnes pinta on saanut kullanruskean värin.
Asettele omenaviipaleet haluamallasi tavalla pannukakun pinnalle
Osan maidosta voi korvata kermalla, joka tuo täyteläisyyttä pannukakkuun. Tärkeää on lisätä neste ennen gluteenittomia jauhoja. Näin vältät gluteenittomien jauhojen paakkuuntumisen.
Jollet halua tehdä pannukakkua koko pellillistä, niin taikina on helppo puolittaa ja paistaa pannukakku esimerkiksi suorakaiteen muotoisessa vuoassa, kuten itse usein teen.
Omenapannukakku maistuu väli- tai iltapalaksi ihan sellaisenaan, mutta kerma- tai vaniljavaahto tietysti kruunaa herkkusuun makunautinnon.
Elettiin juhannuksen ja Pohjois-Karjalan mökkiviikon jälkeistä aikaa. Helteet jatkoivat hemmotteluaan, mutta minä istuin kotona sisällä tietokoneen ääressä Urapolku-valmennuksessa, katsoin YouTubesta Riikka Pajusen vuonna 2015 Monster Klubi -työnhakutapahtumassa pitämää puheenvuoroa piilotyöpaikkojen löytämisestä ja unelmoin uintiretkestä. Sivusilmällä vahdin, etteivät ulkona liihottelevat nokkosperhoset lennähtele sisätiloihin avonaisesta ikkunasta tai ovesta.
Pajusen puheenvuoro oli jotenkin erityisen inspiroiva, mutta ei niinkään piilotyöpaikkoja, vaan oman itsensä ja intohimonsa löytämistä koskien. Me olimme saaneet tehtäväksi poimia tallenteelta jokunen työnhakuun liittyvä idea tai ajatus, lukumäärää en enää muista, mutta sen muistan, että lähes kaikilla valmennettavilla taisi se lukumäärä mennä roimasti yli annetun.
Itse olin kirjoittanut muistivihkooni ylimmäksi: fokus omassa kiinnostuksessa, jopa intohimossa, ei CV:ssä tai koulutuksessa tai muiden mielipiteissä. Ja alimmaksi olin raapustanut: taito + kiinnostus = vahvuudet. Näiden väliin olin kirjoittanut seitsemän muuta kohtaa muun muassa motivaatiosta, asenteesta ja osaamisesta, mutta ylin ja alin rivi resonoivat minussa vahvimmin: juuri näitä sanoja olin jo monta kuukautta odottanut kuulevani jonkun muun suusta. Pelkkä mutu ei ollut minua vakuuttanut.
Fyysisesti koneen ääressä, henkisesti vielä jollain rannalla matkalla kotiin Pohjois-Karjalasta
Syy siihen, miksi Pajusen puheenvuoro niin kosketti, oli se, että olin edellisenä iltana täyttänyt innosta puhkuen hakemuksen yhteen koulutukseen. Olin miettinyt kyseistä koulutusta jo monta vuotta, mutta opiskelu kokopäivätyön ohessa ei ollut innostanut, sillä tiesin kokemuksesta miten rankkaa se voi olla. Tunsin sinä iltana, että nyt oli tilaisuuteni tullut, nyt tai ei koskaan.
Eikä hakemusten täyttäminen suinkaan siihen yhteen jäänyt, vaan lisäksi olin löytänyt vielä toisen, enemmän harrastuspohjalta suoritettavan (osa)tutkinnon, jota en ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta joka tuntui heti omalta jutulta. Oma intohimo ja kiinnostus tuntuivat siinä kohtaavan tavalla, joka löi itsenikin ällikällä.
Omaa kieltään innostuksestani kertoo ehkä kommentti, jonka sain viimeisenä valmennuspäivänä kanssavalmennettavilta sekä valmentajalta. Kun kävimme läpi kunkin jatkosuunnitelmia, niin silmäni kuulema loistivat bittiavaruuden yli, kun kerroin jälkimmäisestä tutkinnosta. Osa oli sitä mieltä, että minun kannattaisi unohtaa ensiksi mainitsemani ja keskittyä vain jälkimmäiseen, mutta itse halusin tietysti, ei enempää, eikä vähempää kuin molemmat.
Joskus pitää rohkeasti astua sillalle, vaikka se näyttäisi hieman erikoiselle
En oikein tiennyt silloin, enkä kyllä tiedä nytkään, että miksi halusin hakea molempiin paikkoihin, mutta nämä jutut eivät aina ole tiedon asioita. Koska oma järkikään ei siinä kohtaa, kerrankaan, jarrutellut, niin miksipä olisin alkanut painaa jarrua pohjaan, kun niin vahvasti tunsin pitkästä aikaa, että juuri näin minun tulee nyt tehdä ja että joku tarkoitus tällä on, vaikken vielä tiedä mikä se on.
Voitte arvata, että loppukesä kului melkoisessa jännityksessä jatkoinfoja odotellessa. Se saattoi ehkä heijastua noihin aiempiin blogiteksteihinikin. 😉 Jännittämisen ohessa jatkoin tietysti työpaikkojen etsimistä, ja siinä sivussa yritin nauttia kesästä.
Tapahtui noin kaksi viikkoa sitten…
Oli keskiviikko. Olin ollut sinä päivänä jotenkin erityisen ahdistunut. En ollut jaksanut edes avata tietokonetta, saati sähköpostia, vaan olin neulonut koko päivän. Ystäväni soitti illansuussa, ja taisin kaataa ahdistustani hänenkin niskaansa (anteeksi siitä!).
Puhelun jälkeen ajattelin lähteä lenkille hakemaan helpotusta olooni, mutta olimme puhuneet niin kauan, että pimeys kolkutteli jo ikkunoiden takana. Niinpä päädyin jäämään kodin valoon ja lämpöön tekemään sisätreenit.
Ahdistus jää yleensä lenkkipolun varrelle
Sähköpostista valmennusohjelman linkkiä etsiessäni silmiini osui ohimennen viesti ”Sinulle on postia” ja lähettäjänä TE-palvelut. Taisin ajatella, että voi ei, mitähän sieltä nyt on tulossa, ja jatkoin valmennusohjelmaan. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun treenien ja iltapalan jälkeen keskityin viimein lukemaan viestejä läpi ja totesin saaneeni kutsun haastatteluun kahden viikon päähän.
Luulisi, että ahdistukseni olisi siinä kohtaa helpottanut, mutta eiiiii. Siitähän se vasta kasvoikin uusiin sfääreihin, kun aloin miettimään, että entä jos olenkin hakenut ihan väärään koulutukseen, vaikka sitä viimeiset kuusi vuotta olenkin miettinyt. Ja ihan kamalaa, jos vaikka pääsen mukaan, kun enhän mä varmaan kykene siihen. Ja vielä hirveämpää, jos kaiken huipuksi työllistyn alalle, kun enhän mä mitään osaa. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?!?! Klassinen huijarisyndrooma se sieltä nosti päätään, yllätyys.
Tapahtui noin viikko sitten…
Olin ostanut alennusmyynnistä siistin valkopohjaisen raidallisen paidan, jonka ajattelin sopivan hyvin haastatteluihin. (Tokihan niitä tulisi useampi, kun ei kai nyt ensimmäinen haastattelu voi natsata.) Olin laittanut paidan käyttöönottopesuun yhdessä muiden valkoisten vaatteiden kanssa, mutta koko koneellisesta ainoana juuri se paita oli ottanut jostain väriä itseensä ja kuivui pesun jälkeen narulla murheellisen näköisten sinisten läiskien täplittämänä.
Katsoin paitaa ja ajattelin, että tämä on selkeä merkki siitä, ettei minun pidä mennä haastatteluun. Ja ahdistuin taas lisää.
Unelmillakin on siivet – otatko ne vastaan vai annatko lentää pois?
Seuraavana päivänä tein reklamaation paidasta, koska luulin, että väri oli peräisin sen raidoista, mutta päivän mietittyäni päätin kokeilla pestä paidan vielä kerran, jos värjäymät vaikka häviäisivätkin.
Tuli jotenkin sellainen sisuuntumisen puuska, kun työnsin paitaa uudelleen pesukoneeseen. Että havuja p**kele ja se värihän muuten nyt lähtee! Ja sehän lähtikin melkein kokonaan. Onneksi en langennut oman epävarmuuteni ansaan ja perunut haastatteluun menoa tai turhaan palauttanut paitaa.
Tapahtui kaksi päivää sitten…
Tiistaiaamu valkeni harmaana, mutta poutaisena. Nukuin yön levottomasti, ja unta kertyi vain viitisen tuntia, mutta oli pakko nousta ylös ja lähteä liikkeelle, sillä oli haastattelupäivä.
Heräsin kunnolla vasta hyytävässä kylmyydessä bussipysäkille kävellessäni. ”Minne se lämpö katosi?”, ihmettelin itsekseni. Haastattelupaikkaan päästessäni tunsin itseni jo suorastaan pirteäksi ja katselin mielenkiinnolla ympärilläni olevaa sisustusta sekä arkkitehtuuria.
Minulle tuli hassun ristiriitainen olo. Toisaalta tunsin oloni hyvin kotoisaksi ja pystyin hyvin kuvittelemaan itseni liikkumaan rakennuksessa, mutta toisaalta en tuntenut kuuluvani sinne – erikoinen tilanne haastatteluvuoroaan odottavalle.
Itse haastattelutilanne oli nopeahko ja miellyttävä, mutta lähtiessä minulle tuli tunne, että se oli siinä – en varmasti tule valituksi. Hakijoita oli kuitenkin yli 130, joista sisään otettaisiin vähän yli 20, joten olisin onnekas, jos kuuluisin koulutukseen valittujen joukkoon. Valituille ilmoitettaisiin valinnasta viimeistään perjantaina, eli taas olisi jännitettävä pari päivää lisää.
Voimalause epävarmuuden hetkelle
Hermoja rauhoittaakseni, sekä yhden Digestive-keksin ja vajaan teekupposen voimalla käyvää kroppaa ruokkiakseni hurautin haastattelun jälkeen junalla lähimmän kauppakeskuksen suojiin vaeltelemaan. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, joten päätin kierrellä vähän kauppoja lounaspaikkojen väljentymistä odotellessani.
Yhden puodin kassalla ostostani maksaessani osui silmiini kassapöydän magneettirivistöstä sanat ”sinä riität”. Sanat osuivat paitsi silmiini, niin johonkin sieluni syvyyksiin ja antoivat minulle hetkessä aimo annoksen voimaa. Arvata saattaa, että sanat osuivat sinä iltana silmiini myös jääkaappini ovesta, monta kertaa.
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 13.01…
Ajattelin ennen päiväkahvia tyhjentää astianpesukoneen, jotta saisin tiskipöydältä likaiset astiat vuorostaan koneeseen ja keittiön siistiksi. Pää ylipitkistä yöunista pöhnäisenä ja liikkeet jähmeinä onnistuin pudottamaan pöydältä kahden mukin pinon lattialle, kiitos sisempään mukiin laittamani pitkävartisen lusikan, joka toimi vipuvartena.
Alempi muki säilyi pudotuksessa täysin ehjänä, mutta ylempänä ollut Taika-muki pirstoutui lattialle muruiksi ja palasiksi. Vaikka minua harmittikin, että hyvä muki meni rikki, niin olin ihmeen tyyni alkaessani koota isompia palasia pois lattialta.
Onnensirpaleita?
Tässä vaiheessa huomasin, että yhdestä varpaasta tulee verta ja lähdin huuhtomaan sitä kylpyhuoneeseen. Matkalla muistin, että sirpaleethan tuovat onnea, ja totesin, että mukin rikkoutumisen täytyi olla merkki jostain lähestyvästä hyvästä. Ja vaihtoehtojahan oli mielessä tasan kaksi: joko pääsisin koulutukseen tai sitten en, ja kumpikin vaihtoehto olisi oikea – sirpaleet sen kertoivat. (No oli se lottovoittokin mielessä, milloinpa ei olisi, hah.)
Omista ajatuksistani hämmentyneenä imuroin sirpaleiden lisäksi samaan syssyyn koko muunkin huushollin ennen kuin laitoin kahvin tippumaan ja antauduin katsomaan televisiosta iltapäivän sisustusohjelmia. Otin kahvin seuraksi jäätelöä, ihan vain hermoja rauhoittaakseni (tätä en usko itsekään).
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 19.11…
Äiti soitti. Olin juuri hetkeä aikaisemmin äärimmäisen stressaantuneena sulkenut stressin hallinnasta kertovan webinaarin ja avannut OmaPostiin tulleen kirjeen. En yhtään aavistanut mitä kirje koski, mutta ei se voinut ainakaan koulutusta koskea, koska tieto valituille tulisi vasta torstaina tai perjantaina. Mieleeni nousi kuitenkin ystäväni edellisenä iltana puhelimessa lausuma viisaus.
Elämän tuulissa täytyy vain luottaa omiin siipiinsä
Olin jälleen kerran tuskaillut ystävälle sitä, että olinkohan nyt varmasti tehnyt oikean ratkaisun hakiessani koulutukseen, ja entä jos nyt sitten pääsenkin siihen, ja apua!!! Ystäväni oli todennut rauhalliseen tapaansa, että sitten kun tieto tulee tai ei tule, niin tiedän reaktiostani siihen, että oliko ratkaisu oikea. Ja niin juuri tapahtui.
Kun avasin kirjeen ja näin mitä se koski, niin leveä hymy levisi kasvoilleni ja kropan valtasi miellyttävä, suorastaan lempeä rauha. Samalla vastasin puhelimeen: ”Äiti, mä pääsin siihen koulutukseen.”
Kello on nyt 4.02, ja minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en voinut vastustaa kiusausta valvoa ja kirjoittaa, koska mä vielä voin. Kohta, ihan liian pian ja samalla jo pitkään odotettuna, elämä muuttuu taas toimistoaikaan.
Ja se toinen koulutus, josta alussa mainitsin… Jääköön se vielä salaisuudeksi.
Kuten aiemmin kerroin, niin pari viikkoa on mennyt kummallisessa lamaannuksessa ja ahdistuksessa. Muutama päivä sitten kyllästyin happamaan olotilaani ja aloin sohvalla neuloessani miettimään, että miten saisin mielialaani kohennettua.
Lähtökohtaisestihan ihminen ei voi aina olla iloinen, tai varmaan joku voi olla, mutta omaan elämääni kyllä kuuluvat myös ihmiselon nurjat ja kurjat puolet, kuten alakulot, surut ja ahdistukset, joskus jopa paniikki, kaaos tai vihastuminen. Yleensä nämä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän nopeasti ohimeneviä tiloja. Näistä ehkä vain suru on itselle sellainen tunnetila, joka voi kestää kuukausia, jos kyseessä on esimerkiksi lähimmäisen poismeno tai vakava sairastuminen.
Juuri nyt ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista suoraan itseä tai ihan läheisimpiä ihmisiä koskettavaa, josta lamaannus ja ahdistus voisivat johtua. Niin, no, paitsi työttömyys ja siitä johtuvat tunteet, mutta tässä alakulossa ei tuntunut olevan niistäkään kyse, vaikka aiemmin niin luulin.
Yksi kesän upeimmista retkikohteista oli Visavuori
Aikani mietittyä, noin 170 silmukan kerroksen kohdalla neulomustani ja viime viikon keskivaiheilla sen tajusin: suren kesän loppua. Minulla on siis suruaika kesän poismenon johdosta, tai morkkis ennemminkin.
Tämä kesähän oli aivan ainutlaatuinen monella tapaa. Ensiksikin oli harvinaisen lämmintä harvinaisen pitkään, suorastaan kyllästyttävän pitkään, jos rehellisiä ollaan. Toiseksi, olin melkein koko kesän vapaa kuin taivaan lintu ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuusvuosien. Ja kolmanneksi, pääsin käymään kesän aikana monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Lisäksi tapasin uusia ihmisiä mukavissa merkeissä ja uin enemmän kuin moneen vuoteen, ja joka kerta eri lätäkössä eri puolilla maakuntia.
Vaikka korona oli läsnä koko kesän ajan, niin nautin kesästä joka solullani ja aistillani enemmän kuin koskaan. Ei siis liene ihme, että päivien lyhentyessä mielen on vallannut alakulo ja iltojen lamauttavassa pimeydessä sitä miettii yhä uudelleen, että tässäkö tämä nyt oli tämä ainutlaatuinen vapauden kesä.
Kesän muistoja keittiön pöydällä
No, suosta ei voi kuin yrittää nousta ylös, ellei halua upota sinne ikiajoiksi, joten viikko sitten maanantaina kaivoin esiin ensin neulepuikot ja lankaa. Sitten etsin sopivan ohjeen langalle, loin ensimmäiset silmukat ja aloin miettimään, eli neulomaan.
Neulominen on mitä parhain keino pään nollaukseen ja ajatusten järjestelyyn, ja joskus suorastaan meditaatiota. Siinä kun sormet kuljettavat lankaa muuttaen sen puikkojen avulla milloin minkäkinlaiseksi kuvioksi ja muodoksi, niin samalla ajatukset virtaavat vapaasti järjestäytyen milloin minkäkinlaisiksi lätäköiksi tai lammikoiksi, vuolaiksi virroiksi, puroiksi tai joiksi, joskus kuihtuen, ja välillä taas tulvien yli äyräiden.
Neulomisesta tuloksena on yleensä käyttökelpoinen vaatekappale tai muu tekstiili. Neulojan ajatuksista puolestaan putkahtelee välillä erittäin hyviä ja käyttökelpoisia ideoita, jopa valmiita suunnitelmia. Välillä neuloja taas ihan vaan purkaa negaa neuleeseen, ja se onkin todella puhdistavaa.
Minä keksin viikon aikana neuloessani muun muassa mitkä asiat minua eniten stressaavat nykyisessä tilanteessani. Yllättäen se kaikista stressaavin asia ei ollutkaan työttömyys, epävarmuus tai rahatilanne, vaan kodin epäjärjestys.
Ajatusten virtaa, vaikkei sitä silmillä näekään
Ympärilläni oleva epäjärjestys on alkanut häiritsemään sitä enemmän, mitä vahvemmin olen päässyt takaisin jaloilleni uupumuksen kurimuksesta. Viikon aikana keksinkin miten, minne ja missä aikataulussa järjestelen sinne tänne kerääntyneet epämääräiset tavarapinot ja minkä asian kimppuun käyn seuraavaksi.
Samalla päätin, että vuosien tauon jälkeen keskitän siivoamisen taas viikonloppuihin, jotta saan uupumuksen vuosina kadonnutta rutiinia takaisin elämääni. Tämä myös lopettaa siivoamisesta stressaamiseni viikolla – viikonloppu riittää siihen hyvin, hah.
Päätin viime viikolla myös sen, että ainakin yhtenä arkiaamuna ja yhtenä viikonloppuaamuna minun täytyy syödä aamupala ruokapöydän ääressä lehtiä lukien, eikä sohvalla samalla telkkaria katsoen tai neuloen, kuten yleensä teen. Päivä alkaa pöydän ääressä syödessä vähän levollisemmin, kun jätän kännykänkin siksi aikaa rauhaan.
Rauhallinen aamupalahetki pöydän ääressä oli pitkään tapani, ennen kuin elämä ja sen rytmi menivät uupumuksesta sekaisin. Aamun rauhallisia hetkiä olen kaivannutkin paljon, mutta jostain syystä en ole aiemmin onnistunut palauttamaan sitä aamuihini kotona. Nyt tuon ne takaisin pikku hiljaa, päivä kerrallaan.
Sadepäivän rauhallinen aamuhetki
Tajusin viime perjantaina noin 245 silmukan kerroksen kohdalla, että alakuloni on johtunut myös siitä, että yksinkertaisesti olen väsähtänyt kaikesta ajattelusta, jota vuoden aikana on pitänyt erilaisissa valmennuksissa ja webinaareissa harrastaa liittyen osaamiseeni, vahvuuksiini, heikkouksiini, persoonaani, motivaatiooni, hakemuksiin, työpaikkailmoituksiin, CV:hin ynnä muihin. Olen jauhanut niin paljon samoja asioita vähän eri kantilta, että ajatukset ovat jääneet kesän aikana kiertämään kehää, ja tuntuu, että enää ei synny mitään järkevää tai uutta ajatusta, vaikka kuinka pinnistelen.
Päätinkin, että keskitän työpaikkojen etsimisen ja hakemusten tekemisen tietyille päiville, enkä touhua niinä päivinä muuta, paitsi ehkä ulkoilen, ja neulonkin vähän, jos ajatukset alkavat taas sakkaamaan.
Kaikkien näiden ja monien muiden ideoiden, ajatusten ja päätösten jälkeen minulla on ollut paljon levollisempi mieli. Parasta on ollut se, että sain toteutettua ajatuksia jo ihan käytännössäkin. Pitkästä aikaa nimittäin aloitin lauantain rauhallisesti aamupalalla ruokapöydän ääressä ja sain itseni, tosin monen tunnin viivytystaistelun jälkeen, myös imuroimaan koko kodin. Tästä innostuneena käytin sunnuntain tavaroiden ja kirjojen järjestelyyn, sekä jatkumona järjestelylle intouduin pyyhkimään pölyjä niin tarmokkaasti, että unohdin blogin kirjoittamisen.
Tällä viikolla ajattelin tarttua seuraavaan asiaan, eli keskittää työpaikkoihin tai muun tulevaisuuteen tähtäävän tai liittyvän tekemisen tietyille päiville. Taidan siis alkaa pitää taas niin sanottuja toimistopäiviä. Olenko outo, jos innostun tästä? (Pääsi ihan tirskahdus, kun mietin, että taidan olla aika pöljä toimistopäiväinnostukseni kanssa. Myös väsymyksellä voi olla osuutta asiaan.)
Hei hei kesä ja päivänkakkarat – tervetuloa uusi alku ja elämä
Neuleessa on tällä hetkellä 369 silmukkaa. Vielä on matkaa työn lopulliseen silmukkamäärään, hurjat 453 silmukkaa, mutta työn lopputulos on jo tiedossa, ja se on huivi. Omasta elämästäni sen sijaan en tiedä tänään yhtään sen enempää kuin tiesin eilen, mutta tiedän vähän enemmän kuin tiesin viikko sitten. Ja ensi viikolla olen varmasti taas yhtä viikkoa viisaampi.
Nyt hieman hymyilyttää viime viikkojen angstinen olotila, kun se ratkesi lopulta niin helpolla tavalla. Toki tämä matka ylös ahdistuksen alhoista vaati vahvojen perslihasten, neulepuikkojen ja langan lisäksi myös juttelua ihimisten kanssa. Ihimisiltä saa aina hyviä ideoita, toivottavasti joskus antaa niitä itsekin.
Happamuus on joka tapauksessa enää muisto vain, kuten on kohta kesäkin. Mutta kesän loppu on onneksi aina uuden alku.
Minun elämäni on palautunut kesän aikana vaivihkaa normaaliksi. Sellaiseksi kuin on vain minun ihan oma elämäni.
Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta yhtenä iltapäivänä monta tuntia blogitekstiä. Hioin ja hinkkasin sisältöä ja rakennetta moneen kertaan edestakaisin päivän hämärtyessä hiljalleen illaksi.
Yritin saada tekstin niin valmiiksi, ettei siihen tarvitsisi lisätä enää muuta kuin kuvat ja sen tekemisen kuvaus, johon olisin loppuviikosta päätynyt. Mielessä oli taiteeseen tai kädentaitoihin liittyvä juttu, mutta kumpikin miettimäni asia on edelleen tekemättä, kun viikko on juuri vaihtunut uuteen.
Että mitenkä tässä näin pääsi käymään..? No, se aiemmin potemani helleväsymys kääntyi viime viikolla jonkinlaiseksi apatiaksi, tai ehkä jopa lieväksi masennukseksi, ja sen tuomaksi saamattomuudeksi. En vain oikeasti saanut otetta mistään tai päässyt kotoa lähikauppaa pidemmälle. Kävin kyllä lenkillä parina iltana, mutta päivät menivät lähinnä ihmetellessä. Ja stressatessa.
Kuihtuneesta versoo uusi elämä
Vasta lauantaina tajusin, että olen rakentanut koko kesän ympärilleni eräänlaista vankilaa. Jotenkin hupsusti ja vaivihkaa olen alkanut kuvittelemaan, että kun olen työtön, niin minulla ei ole lupaa nauttia elämästä, enkä saa poistua kotoa minnekään, ainakaan päivisin, vaan minun pitää päivät pääksytysten vain etsiä töitä, töitä ja töitä, jottei minusta tule muiden verorahoillaan elättämää yhteiskunnan loista ja syöpää, joka vain makaa sohvalla piereksien.
Kesti jokunen päivä tajuta, että sehän ihmisestä juuri tulee, jos jää neljän seinän sisälle märehtimään ja potemaan yhteiskunnan asettamaa häpeää, eikä liiku missään muiden ihmisten tuomitsevien asenteiden pelossa. Paikoillaan oleminen kun vie ihmiseltä paitsi vaihtelun, tekemisen ja kokemisen tuoman ilon elämästä, niin myös pikku hiljaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Vaarana voi olla myös erakoituminen, etenkin yksin asuvilla, jos sosiaaliset kontaktit hiipuvat.
Olikin havahduttava hetki, kun kävin tekemässä TE-palveluista annetun tehtävän lukea työttömän työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Olin lukenut asiat TE-palvelun nettisivuilta jo viime talvena, mutta kertaaminen oli hyvästä, sillä osan jutuista olin autuaasti unohtanut.
Kuten sen, ettei siellä missään sanota, ettei kotoa saa poistua minnekään. Eikä siellä kielletä harrastamasta tai opiskelemasta tai tekemästä talkoo- tai vapaaehtoistyötä, ja yrittääkin saa. Näille tekemisille on tietysti omat reunaehtonsa, ja hyvin järkeenkäyvät sellaiset ovatkin, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen ihmistä ei kielletä elämästä. (Toisin kuin monia mielipidepalstoja tai keskusteluryhmiä lukemalla voisi luulla.) Täytyy vain olla TE-toimiston tavoitettavissa, ja senhän ei pitäisi olla ongelma tällä teknologian aikakaudella. (Tätäkin tekstiä kirjoittelen muuten puhelimellani.)
Uskallanko avata lukon ja hypätä rohkeasti elämään?
Itsellä alkoi ahdistus helpottaa, ja työnhakukin sai uutta virtaa, kun tajusin, ettei minun tarvitse olla oman elämäntilanteeni vanki, vaan voin edelleen tehdä, nähdä ja kokea asioita. Ja sitä enemmän luulen saavani lisää energiaa, mitä enemmän teen muutakin kuin nökötän kotona samojen seinien sisällä päivästä toiseen. Kun pyrin käymään joka päivä ulkona, oli se sitten lenkki, kauppa, kampaaja tai vaikka taidenäyttely, niin joka kerta lataan samalla akkujani, ja mieli virkeänä jaksan paremmin työnhaun haasteet.
Ahdistus helpotti vielä entistäkin enemmän, kun ymmärsin senkin, että voin rakentaa päiväni juuri sellaisiksi kuin minulle parhaiten sopii. Minun ei esimerkiksi tarvitse olla aamulla kello kahdeksan koneen ääressä naputtelemassa työhakemuksia, koska se ei ole minulle luontainen tai hyvä aika kirjoittaa mitään. Järkevämpää on keskittää hakemusten kirjoittaminen päivään tai vaikka iltaan, jolloin olen iltavirkun aivoillani virkeimmilläni, ja aamut voin käyttää hyödyllisemmin esimerkiksi kotitöihin tai lenkkeilyyn.
Kysehän on kuitenkin ennemmin siitä, mitä saan aikaan päivän tai viikon aikana kuin siitä, mihin aikaan päivästä tai minä päivänä sen teen. Deadlinet ovat tietysti asia erikseen.
Ei ruusukaan kysy lupaa milloin saa kukkia, se kukkii vaan
Viime viikko tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi se(kin) oli oikein hedelmällinen tärkeine oivalluksineen. Paitsi että tajusin päästää itseni ulos itse rakentamastani vankilasta, niin ymmärsin myös miten ulkoapäin langetettu häpeä, jonka ottaa kantaakseen, voi tehdä ihmisen araksi ja estää ihmistä tekemästä asioita.
Pahimmillaan häpeä voi lamauttaa koko elämän ja estää niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin kehittymästä. Se ei liene ole siis koko yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, että työttömät laitetaan tuntemaan häpeää omasta tilanteestaan, varsinkin, jos takana on irtisanominen tai vaikkapa sairaus. (Eikä niihin töihin muuten niin vain mennä, kuten monet tuntuvat luulevan.)
Itse löysin heti useita varteenotettavia työpaikkailmoituksia, kun uskalsin karistaa ulkoapäin langetetun häpeän tunteen olkapäiltäni ja alkaa uskoa ja luottaa siihen, että irtisanomisesta huolimatta olen edelleen kyvykäs ja monenlaiseen kykenevä ihminen, ja että minulla on vielä paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle, muutenkin kuin verorahojen muodossa.
Ehkäpä tällä viikolla uskaltaudun ulos ulko-ovesta ihan muina työttöminä röyhkeästi keskellä arkipäivää ja menen käymään parissa paikassa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Saisin sen viime viikon alussa kirjoittamani blogitekstinkin sitten valmiiksi.
Ja olen tavoitettavissa, tietysti, sillä minähän elän.
Pari viikkoa sitten helletauon alkupuolen tylsyyden päivinä pahimman kuumuuden aikaan sohvalla maatessani mieleeni pulpahti lista asioista, joita olen aina halunnut tehdä, mutta jotka ovat kiireen, uupumuksen tai jonkin muun syyn vuoksi jääneet tekemättä. Koska viereisellä pöydällä napotti sopivasti upouusi muistikirja loistavia ideoita odottaen, niin kampesin itseni saman tien istuma-asentoon ja aloin kirjoittaa mieleen tulleita asioita muistiin.
Listalle tuli melko sekalainen kirjo kaikenlaista alkaen marenkien leipomisesta ja päättyen kotimaan matkakohteisiin. (Ulkomaiden kohteet jätin listalta pois tarkoituksella, sillä ne löytyvät jo ihan omalta listaltaan.) Osa jutuista näytti olevan helposti toteutettavissa, osa taas vaatii sopivaa säätä, aikaa tai rahaa, joku jopa hieman onnea ja sattumaa.
Siltä sohvaistumalta päätin, että nyt alan myös toteuttaa listaamiani juttuja. Päätin myös, että lista saa elää ja että saan kirjata listalle lisää asioita sitä mukaa, kun niitä tulee mieleen. Kaikkea vuosien, jopa vuosikymmenten ajan kertynyttä kun ei mitenkään voinut sillä hetkellä muistaa.
Kävijä kohtaa idyllisen pihapiirin Bembölen Kahvituvan mäkeä ylös noustessaan
Ensimmäinen juttu, joka ei muuten ollut kirjattuna listalle, mutta joka tuli sattumalta eteen, oli käynti Bembölen Kahvituvassa Espoossa. Eksyimme sinne viikko sitten asuntomessuseuralaiseni kanssa täysin suunnittelematta messujen jälkeen kahvipaikkaa etsiessämme.
Olimme ajatelleet käydä kahvilla jossain Lohjan keskustassa, mutta koska kello kävi jo pitkästi iltapäivää ja helle oli verottanut voimia, niin päätimme suunnata takaisin kehäteiden sisäpuolelle ja etsiä sieltä jonkin kivan kahvipaikan. Seisoimme Espoon Ikean vieressä Bembölessä autojonossa, kun yhtäkkiä jostain tuli mieleen, että näillä kulmillahan on se kiva punainen Kahvitupa, jossa olen aina halunnut käydä.
Tien vieressä on pieni mökki, jossa toimii kampaamo
Olin ajanut ja kävellyt sen ohi kymmeniä kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutten koskaan ollut päässyt sisälle asti. Muutaman kerran Kahvitupa oli tosin ollut kiinni, kun olin yrittänyt mennä sinne. Kun seuralaiselle vielä kävi ilmi, etten ollut koskaan käynyt siellä, niin paikan valinta oli helppo.
Pian jo kurvasimme ylös Bellinmäkeä. Paikka on suosittu, joten parkkipaikka oli täynnä, mutta saimme auton parkkiin ihan viereen tien sivuun.
Jo Kahvituvan ympäristö vei menneeseen aikaan, sillä autosta ylös noustessa vastassa oli vanhoja maatilan rakennuksia, rehevä niitty ja pieni punaruskea mökki. Tien toisella puolella oleva Shellin huoltoasemakin tuntui jotenkin oudosti istuvan siihen maisemaan.
Kahvituvan mäkeä ylös kävellessä tuntui entistä enemmän sille kuin sukeltaisi johonkin toiseen aikakauteen, kun silmien eteen avautui hiljakseen koko pihapiiri aittoineen, puisine penkkeineen ja pöytineen.
Bembölen Kahvitupa on Espoon vanhimpiin kuuluva maatilan päärakennus, jolla on aika värikäs historia, ja jota on vuoroin rakennettu ja tuhottu. Kahvilatoiminta on alkanut vuonna 1939, katkennut toisen maailmansodan ajaksi ja jatkunut taas sodan jälkeen. (Lähde ja lisätietoja: http://bembolenkahvitupa.net/)
Kahvitupaan tullaan niin autolla, polkupyörällä kuin jalkaisinkin
Pihalla oli vastassa hieno, ajan ja säiden hioma kallio. Taloon sisälle mennessään tulija kohtasi yksinkertaisen kauniin kuistin ja koristeellisen oven. Heti ovea vastapäätä sisällä eteisessä oli kahvilan tiski ja vitriini pullollaan erilaista suolaista ja makeaa syötävää.
Eteisessä oli hieman hämyisä tunnelma. Eteisestä katsottuna vasemmalla sijaitsi tapettiseinäinen, vähän fiinimpi ja valoisampi salin puoli. Eteisestä katsottuna oikealle puolelle taas jäi rouheampi tumma hirsiseinäinen tupa suurine valkoiseksi rapattuine tulisijoineen ja tummasävyisine pirtinpöytineen ja tuoleineen.
Kahvituvan avonainen ovi kutsuu astumaan peremmälle
Salin puolella oli jotenkin herkkä tunnelma
Me menimme tällä kertaa kahville, joten vitriinistä kummankin lautaselle valikoitui makeaa syötävää. Palan painikkeeksi otimme hellepäivään sopivat viileät juotavat. Minulla se oli valmis jääkahvi. Paikka on lounaskahvila, eli ruokaakin olisi ollut tarjolla. Seuralainen kertoi, että hänen lapsuudessaan he kävivätkin usein viikonloppuisin perheen kanssa Kahvituvalla syömässä.
Päätimme jäädä nauttimaan ostoksemme sisätiloihin, sillä ulkona ei näyttänyt olevan vapaana yhtään varjoisampaa pöytää. Istuimme tumman tuvan puolelle, koska siellä tuntui viileimmältä. Avonaisesta ikkunasta kantautui sisälle jonkin verran liikenteen melua viereiseltä tieltä, mutta ikkunasta tuleva tuulenhenkäys peittosi melun häiritsevyyden.
Kermamunkkini hävisi lautaselta tuvan tunnelmallisessa rauhassa niin nopeasti, etten ehtinyt ottaa siitä kuvaa. Jäljelle jäivät vain sokeripäällyksestä ja sisältä paljastuneesta omenahillosta tahmaiset sormet ja hyvä mieli. Munkki ei ollut gluteeniton, mutta en voinut vastustaa kiusausta, ja joskus pitää ottaa riskejä, ainakin niin herkullisen näköisen kermamunkin vuoksi.
Siinä herkuista nautiskellessamme oli tuvan puolelle tullut istumaan muitakin asiakkaita, joten minulta jäi ottamatta kuvat tuvan puolelta. Kahvituvan nettisivuilta (linkki ylempänä) löytyy lisää kuvia, aukioloajat sekä lounas- ja ruokalistat, jos ruokailu paikassa kiinnostaa. Sen verran vilkuilimme vieraisiin pöytiin, että ruoka-annokset näyttivät aika tuhdeilta.
Osa tuvasta on rakennettu ilmeisesti vuonna 1737
Bembölen Kahvitupa – Bemböle Kaffestuga
Ulkona olivat pöydät tuossa vaiheessa iltapäivää aika varattuja. Asiakaskunta oli monenkirjavaa, ja tuntui, että paikka on monelle olohuone, jonne tullaan kahvittelun ohessa lukemaan päivän lehdet. Jos asuisin lähempänä, niin varmasti kävisin itsekin Kahvituvalla usein sen hienon miljöön ja leppoisan tunnelman vuoksi.
Olipa onnekas sattuma, että päätimme jättää Lohjalla kahvittelun väliin ja että päätimme ajaa kotiin päin sivuteitä Kehä III sijaan. Ja mikä sattuma, että olin juuri edellisellä viikolla miettinyt ja listannut vuosien saatossa tekemättä jääneitä asioita. Muuten emme varmaan olisi koukanneet mennyttä aikaa henkivälle Bembölen Kahvituvalle, ja olisin vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta ajanut sujuvasti ohi miettien joka kerta, että tuollakin pitäisi joskus käydä kahvilla.
Lupailin Instagramin puolella maanantaina, että kertoisin tässä loppuviikolla täällä blogissa tarkemmin kolmesta kirjasta, ”terapiakirjoistani”, jotka ovat auttaneet minua uupumuksesta toipuessani, mutta eipä mennyt tämä viikko, kuten maanantaina ajattelin. Tällä viikolla tuli niin sanotusti elämä väliin.
Osin se oli itse aiheutettua, kun viime viikon helletauolla antauduin pariksi päiväksi täydellisen tylsyyden armoille ja sen seurauksena sain liikaa sisustusideoita, jotka realisoituivat alkuviikosta = tuli muutama postilähetys, jotka täytyi panna paikoilleen.
Yhtenä päivänä taas tuli mahdollisuus tavata ystävää ja tehdä samalla kävelylenkki. Tietysti tartuin hetkeen, koska olimme nähneet viimeksi yli kaksi kuukautta sitten. Lisäksi edellisestä lenkistä oli kulunut jo ikuisuus, ja lämpötilakin sattui pitkästä aikaa olemaan sopiva kävelyyn. Kävelimme lopulta yli viisi kilometriä kuulumisia vaihtaessamme, ja reippailun päätteeksi kävimme vielä syömässä ulkona.
Metsän siimeksessä oli vilpoisaa kävellä
Viikonloppu puolestaan kului sisarusteni kanssa vanhempien luona kyläillen. Pari yötä poissa kotoa samojen seinien sisältä teki hyvää, etenkin, kun sain samalla hiippailla pitkin lapsuudenkodin pihamaata ja kuvailla kukkia – hassuutensa kullakin. Innostuttiinpa äidin kanssa yhtenä iltana kello kymmenen kitkemään kukkapenkkiä. Penkin vallanneet tuoksuvadelma ja hiirenvirna kokivat kylmää kyytiä ilta-auringon valossa perennoiden saadessa kasvutilaa, ja me saimme helpotusta korona-ahdistukseen.
Lopputulemana näistä kaikista eletyistä päivistä on se, että kolmannen ”terapiakirjani” lukeminen on edelleen kesken, ja maanantaina suunnittelemani postaus kolmesta kirjasta tulee ulos joskus lähiaikoina. Nyt en uskalla edes luvata, että milloin, mutta tulossa se on, sillä minusta tuntuu, että on tullut aika myös eräänlaiselle välitilinpäätökselle, mitä tulee uupumuksesta toipumiseeni, ja että on aika kääntää esiin uusi lehti paitsi elämässä, niin myös tässä blogissa.
Ritarinkannukset äidin kukkapenkissä – kuin pienten haltioiden hatut
Ensimmäisenä askeleena uuteen päivitin tänään tämän blogisivuston osoitteen. Se on jatkossa ilman wordpress.com -päätettä, eli pelkkä laiskannaisenkeittiossa.com. Samalla tällä sivustolla näkyneet ilmaisversioon liittyneet mainokset lakkasivat näkymästä. Sain mainoksista jonkin verran kyselyitä, että mitä ne ovat ja miksi ne näkyvät blogissani, joten katsoin parhaimmaksi päivittää sivuston osoitteen.
Jotain muutakin uutta on blogiin tulossa syksyn mittaan, kuha ensin keksin (päätän) suunnan. Se on nimittäin tällä hetkellä yhtä hämärän peitossa kuin tulevaisuuteni muutenkin (ontto hah), mutta ei anneta sen häiritä helteisen heinäkuun ja kesän viimeisistä viikoista nauttimista.
Nyt hyvää yötä ja kauniita unia! Tuokoon uusi viikko tullessaan taas kaikkea jännittävää, elämää. ❤
Laiskan Naisen elämää 