Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Laiska Nainen on entinen ylisuorittaja ja nykyinen rentoilija, joka terapoi itseään harrastamalla kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, pohtii välillä kahvikupin äärellä elämän suuria kysymyksiä sekä yrittää kolme uupumusta koettuaan pitää itsestään parempaa huolta. Rakastaa kirjoja, metsää, merta ja kukkia, yön hiljaisuutta ja jäätelöä. On hurahtanut keramiikan tekemiseen ja haaveilee omasta talosta, jossa on tilaa kasvaa taiteilijaksi.
Tämä viikko on ollut kertakaikkisen ravisuttava ja pelottavakin.
Minun piti kirjoittaa tällä viikolla valmiiksi viime sunnuntaina aloittamani teksti, tai oikeastaan kirjoittaa se uudesta näkökulmasta, mutta sattuneesta syystä ei ole ollut yhtään kirjoitusfiilistä. Lisäksi omat asiat alkoivat tuntumaan niin pieniltä ja merkityksettömiltä kamalia tapahtumia vasten, ettei senkään puolesta ole tehnyt mieli kirjoittaa blogia.
Keskiviikon aamuaurinko kultasi taivaan
Tänään on ollut viikon ensimmäinen päivä, kun minulla on ollut aikaa katsoa enemmän televisiota ja lukea rauhassa netistä uutisia. Ja mitäpä muuta tiedotusvälineet tällä hetkellä tulvivat kuin uutisia sodasta ja siihen linkittyvistä asioista. Jossain välissä päivää oli pakko lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä pariksi tunniksi Puutarhan pelastajiin. Mikään muu ohjelma ei oikein tuntunut rauhoittavan mieltä. Mielenrauhaa toi myös puuhastelu kotiaskareiden parissa, kuten viimeisten jouluvalojen arkistointi ja pölyrätin heiluttaminen (saatoinpa pyyhkiä sillä vähän pölyjäkin, hah).
Kotiaskareiden parissa puuhailu paitsi rauhoitti, niin myös kirkasti ajatuksia ja konkretisoi sen tosiasian, että mistäpä muusta tämä maailma oikeasti suurimmaksi osaksi koostuu kuin meistä tavallisista ihmisistä ja meidän arkisesta elämästämme. Rinta rinnan toistemme kanssa kylissä ja kaupungeissa, saarilla ja mantereilla me teemme töitä, harrastamme, syömme, juomme ja nukumme välillä enemmän ja välillä vähemmän elämästämme nauttien, iloa, rakkautta, surua ja tuskaakin tuntien, näin tiivistetysti ja yksinkertaistaen sanottuna. Ja mehän emme yleensä muuta halua kuin elää rauhassa mahdollisimman hyvää elämää toistemme kanssa sen ajan, kun olemme olemassa täällä maan päällä.
Kaiken poliittisen ja vähän filosofisenkin pohdintani keskellä, jota en sen tarkemmin avaa, päivän yllättävimmän hetken minulle järjesti niinkin arkinen asia kuin pölyrätti yhdessä pesuaineen kanssa. Saattoi se kyllä olla universumikin.
Oli jo iltapäivä, kun seisoin ajatuksissani kylpyhuoneen lavuaarin edessä rätti kädessä ja pesuainepullo toisessa. Mietin kevättä ja rakkautta – olohuoneessa selkäni takana leikkivillä iltapäivän auringon säteillä saattoi olla osuutta asiaan. Rakkaudesta juohtui mieleeni ajatus, että olisinkohan tänä keväänä jo tarpeeksi vahva, jotta voisin, tai uskaltaisin, pitkästä aikaa heittäytyä tunteiden vietäväksi ja rakastua.
Siinä miettiessäni kaadoin samalla pesuainetta kuivaan pölyrättiin ja hämmästykseni oli melkoinen, kun pesuaine muodosti rättiin sydämen kuvion. Juoksin olohuoneeseen hakemaan puhelimen, koska se sydän oli pakko saada ikuistettua.
Amor vincit omnia
Kuvia lavuaarin reunalla ottaessani tunsin suunnatonta riemua – voiko ihminen saada selkeämpää vastausta pohdintaansa. Tämä ratkaisi kaiken.
En tiedä oliko pölyrättiin ilmestynyt sydän silkkaa sattumaa, vai puhutteliko minua tosiaan itse universumi, mutta koko loppupäivän oli outo, toiveikas ja suorastaan leijuva olo; kaiken tämän epävarmuuden keskellä emme oikeastaan voi muuta kuin uskoa ja toivoa parasta, sekä luottaa siihen, että rakkaus voittaa kaiken, myös pahuuden.
Eletään jo helmikuuta 2022, ja nyt päätin saada viimeinkin kirjoitettua valmiiksi tämän ainakin viidesti aloittamani postauksen joulukuun tunnelmista. Itse joulukuuhan on enää muisto vain, mutta koska viime vuodelta kesken jääneet jutut ärsyttävät niin, etten pääse kiinni uusiinkaan aiheisiin, niin ei auta muu kuin yrittää kaivella sanoja aivojen syvistä sopukoista ja laittaa sormiin vipinää.
Olin suunnitellut tähän juttusarjaan monenlaisia aiheita askarteluista jouluisiin tekemisiin, tapahtumiin, kirjoihin ja leivontaan, mutta ne aiheet jääköön kuitenkin odottamaan seuraavaa joulukuuta. Niiden sijaan kerron pikakelauksella miten joulunalusaika lopulta meni joulukuun 9. päivästä eteenpäin. Siihen päiväänhän edellinen sarjan juttu päättyi.
Yhdeksättä päivää seurasi tietysti 10. päivä. Se olikin ällöttävän sateinen ja tuulinen perjantai. Muistan, että olin väsynyt koko viikon ajan huonosti nukkumistani öistä ja olin vähällä perua sen illan menon, koska teki mieli vain kaivautua lämpimien peittojen alle pakoon tuulta ja räntäsadetta, ja nukkua. Onneksi en kuitenkaan antanut väsymyksen määrätä illan kulkua, vaan päädyin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti joulukonserttiin Porvooseen.
Joulukonserttipaikalla saatiin nauttia Aatos Cafén antimistaJoulupuu oli rakennettu keskelle kahvilaa, joka toimii myös taidegalleriana
Konserttipaikkana oli tunnelmallinen vanhan elokuvateatterin sali Porvoon vanhan kaupungin kulmilla. Paikalla oli koronasta johtuen rajoitetusti yleisöä, mutta tunnelma oli silti katossa, eivätkä maskit estäneet riemukasta yhteislaulua. Yleisö taputti esiintyjät takaisin pariin kertaan, ja olisi varmaan kuunnellut taitavia muusikoita vaikka koko illan ja yön, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan.
Olin joulukonsertin jälkeen niin onnellinen koko viikonlopun, että teki mieli itkeä monta kertaa, kuten teki mieli jo itse konsertissa – niin ihanaa oli kuulla livemusiikkia pitkästä aikaa. Ja joulukonsertissa olin ollut viimeksi ennen koronaa vuonna 2019.
Porvoon jouluvaloja räntäsateessa
Konsertin jälkeinen lauantaipäivä, joulukuun 11. päivä, meni pääosin lepäilyyn. Yritin kyllä viritellä marras-joulukuun vaihteessa aloittamaani joulukorttipajaa uudelleen käyntiin, mutta se ei ottanut enää tuulta alleen. Onneksi olin ennakoinut, että näin voi käydä, ja olin varmuuden vuoksi hyödyntänyt kauppojen korttitelineitä.
Joulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, päivän lorvimisesta energisoituneena, kirjoitin kortit ennätysajassa samalla ihmetellen, että miten olin aiempina vuosina saanut kulumaan kyseiseen puuhaan monta tuskaista iltaa. Uupumuksella saattoi olla osuutta asiaan. Joulukuun 12. päivä pudotin kortit kirjelaatikkoon helpotuksesta huokaisten – yksi homma to do -listalta hoidettu kokonaan – ja tallustelin sohjossa pikaiselle kierrokselle sumun peittämälle joulutorille.
Joulukuun 13. päivä oli maanantai ja Lucian päivä. Olin tyytyväinen, kun kerrankin olin aikataulussa jouluvalmisteluissani, ja aikataulussa edelleen pysyäkseni päätin käyttää illan lahjojen paketointiin. Muutama lahja oli vielä matkalla verkkokaupasta, mutta ne ehtisin hyvin paketoida myöhemmin jossain rakosessa ennen joulua, kunhan nyt saisin isoimman ja tärkeimmän kasan alta pois.
Joulukorttitehtaalta ehti valmistua muutama joulukortti – uusi yritys ensi talvena
Tässä kohtaa olisi pitänyt arvata, että liian tyytyväinen olo kostautuu, mutta onneksi en vielä joulukuun 13. päivän iltana aavistanut, että alamäki alkaa seuraavana päivänä.
Ai mitäkö sitten tapahtui? No, ensin alkoi flunssa nostaa päätään. Se pilasi koko joulua edeltävän viikonlopun, jonka olin ajatellut käyttää kodin siivoamiseen, jotta jouluviikolla olisin voinut keskittyä leipomiseen ja viimeisten asioiden hoitamiseen. Sitten verkkokaupasta tuli sutta ja sekundaa, mikä tiesi paitsi pakettien palautusrumbaa, niin myös jalkautumista johonkin ostoskeskukseen metsästämään korvaavia tuotteita. Seuraavaksi vanhemmat ilmoittivat, että jäävät huonon sään ja koronatilanteen vuoksi jouluksi kotiin, ja se laski mielialaa entisestään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna eivät nuo nyt niin isoja ja vakavia takaiskuja olleet, mutta siinä väsymyksen tilassa, jossa tuossa kohtaa joulukuuta olin, ne tuntuivat valtavilta katastrofeilta – unelmien joulu jäisi jälleen kerran unelmaksi.
En enää kunnolla muista, että mitä minäkin päivänä joulukuun 13. päivän jälkeen tapahtui, mutta sen muistan, että jossain kohtaa pystytin kuusen ja koristelin sen sekä kodin valmiiksi. Myös sen muistan, että joulukuun 22. päivä juoksin töiden jälkeen ostamaan viimeiset lahjat ja kotimatkalla stressasin miten paljon on vielä tekemättä, kunnes kaivoin joulun muistilistani esiin, ja tilanne näyttikin yllättäen aika hyvältä:
Lepää riittävästi /työn alla
Älä stressaa /työn alla
Kortit /hoidettu
Lahjat /hoidettu
Muista suklaat! /hoidettu
Koristele koti /hoidettu
Kuusi pystyssä ja koristeltu /hoidettu
Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki vieläkään – ei yllätä – ja joulutähti just ja just hengissä) /hoidettu
Siivoa – viikkosiivous riittää /sisäistetty
Leivo kakku /työn alla (= reseptejä tutkailtu)
Tee pipareita /ei aloitettu (Huom! Siirappia kaapissa edelleen riittävästi)
Olin suorastaan äimistynyt, että olin onnistunut siinä kaoottisen tuntuisessa tilanteessa hoitamaan käytännön asiat niinkin hyvin. Oikeastaan vain blogi oli jäänyt ihan retuperälle, mutta sehän ei ollut listalla. Joulukuun 22. päivän iltana oli kuitenkin selvää, etten ehtisi enää sekä leipoa että siivota (ja kirjoittaa blogia), sillä seuraava päivä oli jo aatonaatto. Oli tehtävä valintoja.
Joulukuun 23. päivä ostin kaupasta pipareita ja pari joulupullaa – ongelma ratkaistu. Illalla imuroin, vein matot tuulettumaan raikkaaseen ulkoilmaan ja moppasin lattiat. Hikisenä, mutta tyytyväisenä kodin raikkaaseen tuoksuun istahdin sohvalle teemuki toisessa ja joulupulla toisessa kädessä kuuntelemaan jouluradiota.
Ilman kuusta ei tule oikeaa joulutunnelmaa
Ei tullut joulusta taaskaan unelmien joulua seesteisine joulunaluspäivineen tai aikataulussa sujuneine jouluaattoineen (olin unohtanut paketoida pari lahjaa, mikä johti myöhästymiseen joulukahveilta), mutta tämä postaus tuli vihdoin valmiiksi. Tässä kohtaa helmikuuta se onkin vallan mukavaa. Ensi joulukuussa voi tavoitella sitten taas sitä unelmaa. 😉
Tammikuu tuntuu tänä vuonna suorastaan kiitävän kohti loppuaan, kun oma kroppa puolestaan tuntuu jarruttavan joka käänteessä. Käydään siis jatkuvaa taistelua, tai tasapainoilua – miten sen nyt sitten haluaakin ilmaista – ajan ja jaksamisen kanssa, minä ja kehoni.
Toistaiseksi olen useimmiten taipunut kehoni tahtoon levätä, vaikka se olisikin merkinnyt pölyistä kotia tai valmisruokien syömistä. Välillä taas ratkaisun kehon ja mielen (= suorittajaminäni) taisteluun on tarjonnut universumi tullessaan vastaan yllättävillä tavoilla. Se on näin auttanut pois muutamista stressaavista tilanteista, joissa aikataulut ovat painaneet päälle ja sydämeni on sykkinyt vähän liian nopeasti.
Parina viime viikkona olen yrittänyt moneen otteeseen kirjoittaa kesken olevaa blogitekstiä joulukuusta, mutta joka kerta vain aloitan sen alusta hieman eri sanoilla. Tänään tajusin, että joulusta alkaa olla jo kuukausi aikaa, ja jäin miettimään, että onko juttua edes mielekästä enää kirjoittaa loppuun. Toisaalta tiedän, että keskeneräisyys jää harmittamaan, joten päätin saada sen valmiiksi. Aikaahan minulla vielä on, sillä edellisessä postauksessa taisin asettaa jutun aikatauluksi vain ”tammikuun aikana”.
Tässä kuussa olen joutunut pohtimaan myös, että olenko voimien vaivihkaisesta palautumisesta innostuneena haukannut liian suuren palan elämää ja työntänyt lusikkani liian moneen soppaan. Olen joutunut tunnustelemaan, että uuvutanko itseni uudelleen, painanko taas täysillä kohti pohjaa, vaikka vasta ihan vähän aikaa sitten olen juuri ja juuri noussut pinnalle. Heti perään olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämähän on nyt se minun oppimisen paikkani: nyt jos koskaan minun pitää ymmärtää tehdä toisin, ettei uupumus pääse taas voitolle.
Tällä viikolla keskityinkin iltaisin kotona enimmäkseen seuraamaan, miten jouluksi ostettu amaryllis puhkesi uudestaan kukkaan.
Se kasvatti ensin puolimetrisen kukkavarren ja siihen neljä pulleaa nuppua. Perjantaina, kun tein opiskeluuni liittyviä verkkokursseja, avautui ensimmäinen kukka. Siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittamaan näyttötyötä, avautui hiljalleen toinen. Lauantaiaamuna kukkia oli jo kolme, ja jouduin lisäämään kukalle toisen tukikepin, jottei se kaatuisi.
Tänään, aivan kuin viikon päättävän sunnuntain kunniaksi, oli viimeinenkin nuppu puhjennut täyteen loistoonsa, ja koko kasvi oli samalla kääntynyt kallelleen ikkunaan päin.
Jos kaatuminen nyt edelleen tukikepeistä huolimatta uhkaakin painavaa kukkavartta, niin tiedän, että sen ottaa vastaan tukeva ikkunalasi, joka ei amarylliksen painoa hätkähdä. Ja aamulla lasi päästää lävitseen taas uuden päivän valon.
Olin suunnitellut pitäväni taukoa blogista tässä tammikuussa, mutta loppiaiselta alkavaksi aikomani kirjoitusloma alkoikin ennen aikojaan, kaksi viikkoa etuajassa, joten lopetankin sen nyt kaksi viikkoa etuajassa.
Syy suunnitelmieni muuttumiseen oli se, että joulunpyhinä päälleni vyöryi yhtäkkiä koko syksyn ja alkutalven kertynyt väsymys. Se painoi paitsi kropassani, niin tuntui karkottavan päästäni kaikki ajatukset ja pukkasi päälle myös täydellisen kirjoitusjumin. En olisi oppinut kokemastani uupumuksesta ja siitä toipumisesta mitään, jossen olisi ymmärtänyt tuossa kohtaa levätä.
Uudenvuodenaattona sohvalla maatessani aloin taas varovaisesti tavailla sanoja, mutta tarvitsin vielä viikon, parit kymmenen tunnin yöunet sekä muutaman lenkin talvisessa maisemassa, jotta pääsin tähän pisteeseen, eli kirjoittamaan jälleen kokonaisia lauseita. Jei.
Lenkkipolun varrelta
Toivottavasti tämä moodi jatkuu ja saan pian valmiiksi aiemmin aloittamani postauksen, joka päättää Joulukuun tunnelmia -sarjan. Sarja jäi nyt harmillisen tyngäksi monen asian summana, mutta ehkä ensi kerralla osaan suunnitella ja aikatauluttaa postaukset sekä ennen kaikkea aloittaa molemmat edellä mainitut asiat aiemmin kuin vasta marras-joulukuun vaihteessa joulukiireiden jo ollessa päällä.
Myös Ahvenanmaan juttusarja on vielä kesken. Otinkin tammikuun tavoitteeksi päättää senkin sarjan, tosin itseni tuntien kirjoitan seuraavaksi kuitenkin jostain muusta – saa nauraa. No, rehellisesti sanottuna Ahvenanmaasta ei ole yksinkertaisesti tehnyt mieli kirjoittaa näillä pakkasilla, koska omassa mielessäni saari yhdistyy enemmän kesäisempiin tunnelmiin, mutta ehkä pääsen tämän mielikuvan yli ensi viikolle tänne Etelä-Suomeen luvatuissa plussakeleissä.
Kaikenlaisia muitakin postausaiheita on ollut mielessä jo pidempään. Joistain olen tainnut aiemmin mainitakin, ja jopa jo kirjoittaakin. Yhtenä aiheena jatkaa tietysti ”asiat, joita olen aina halunnut tehdä”. Päällä oleva pandemia sulkee monta asiaa tai tekemistä pois tällä hetkellä, mutta onneksi listallani on monia sellaisiakin asioita, joita voin kokeilla tehdä ihan yksiksenikin. Ainakin muutaman niistä yritän päästä toteuttamaan tulevan kevään aikana.
Lumisessa maisemassa lepää sekä silmä että sielu
Oma kevät näyttää tällä hetkellä kaiken kaikkiaan aika mielenkiintoiselle. Arki jatkuu edelleen paitsi pandemian keskellä, niin edelleen myös uuden opettelemisen parissa, mutta toisin kuin vuosi sitten, niin tällä kertaa olen onneksi osannut olla ilmoittautumatta noin sadalle eri harrastuskurssille. Parissakin on riittävästi.
Itselläni vuosi 2021 päättyi, kuten vuosi 2022 alkoi, eli levolla sekä ulkoilulla. Samalla linjalla taidan jatkaakin. Eiköhän noilla kahdella konstilla paitsi jaksa porskuttaa arjessa uutta opetellen, niin saa myös pidettyä kirjoitusjumin poissa.
Toivottavasti sinulla on uusi vuosi alkanut positiivisissa merkeissä, ja nyt en tarkoita positiivisella koronatestin tulosta, vaan jotain mukavaa ja jaksamista tukevaa asiaa, sillä ennen kaikkea jaksamista me taidamme kaikki nyt tarvita.
On aika hiljentyä jouluun. Blogi ei kuitenkaan jää vielä tauolle, vaan kirjoittelen juttuja loppuvuoden ennen loppiaistaukoa. Nyt keskityn kuitenkin pariksi päiväksi joulunviettoon.
Tiistaina 7. päivä joulukuuta havahduin siihen, että jouluun on aikaa enää noin 2,5 viikkoa ja kaikki jouluhommat on tekemättä, tai ainakin suurin osa. Koska pieni joulustressi alkoi nostaa päätään, niin päätin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Muistin hyvin vuoden takaiset ankeat tunnelmat joulun alla, kun uupumus oli vielä pahasti päällä ja lisäksi marras-joulukuun vaihteeseen osui kolmen viikon unettomuusjakso. Koko elämä oli hähmäistä ja väsynyttä. Tuntui, ettei joulusta tule mitään, kun koronakin vaani ties minkä nurkan takana.
Viikkoja kertynyt väsymys ja stressi purkautuivatkin vuosi sitten siihen, että heräsin jouluaattoaamuna kovaan migreeniin. Viime tippaan jääneet asiat, kuten siivous, jäivät sen myötä hoitamatta, ja olo oli hutera koko aaton.
En halunnut, että sama toistuu tänä vuonna, joten edellä mainittuna päivänä, tiistaina 7. joulukuuta, istahdin jouluostosreissulla kahvikupposen ääreen rauhoittumaan ja pohtimaan tilannetta.
Muistin kirjoittaneeni viime vuonna joulun aikaan blogiin postauksen, johon olin tehnyt jonkin listauksen hoidettavista asioista. Kahvia siemaillessani kaivoin nyt tuon postauksen listoineen esiin. Lista osoittautuikin edelleen käyttökelpoiseksi, mutta huomasin heti, että siitä puuttui pari hyvin tärkeää asiaa.
”24.12.2020:
Kortit /hoidettu
Lahjat /melkein hoidettu
Kuusi pystyssä ja koristeltu /hoidettu
Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki enää, kuten arvasinkin) /hoidettu
Leivo kakku /leivottu, ja melkein jo syöty
Tee pipareita /tehty (siirappia kaapissa vielä noin 1,5 kg – joku osti tuplat)
Siivoa, jos jaksat /jos jaksan – tai käytän Tolu-sukkaa
Muista suklaat! /MUISTETTU!”
Päätin muokata listaa hieman sekä lisätä sinne puuttuvat asiat, joista kaksi tärkeydessään nousi listan kärkeen:
Lepää riittävästi /työn alla
Älä stressaa /työn alla
Kortit /melkein hoidettu
Lahjat /melkein hoidettu
Muista suklaat! /melkein hoidettu (= osta uudet syötyjen tilalle)
Koristele koti /työn alla
Kuusi pystyssä ja koristeltu /ei aloitettu
Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki vieläkään – ei yllätä – ja joulutähti just ja just hengissä) /työn alla, eli vaihtoehtoja mietitty
Siivoa – viikkosiivous riittää /sisäistetty
Leivo kakku /työn alla (= reseptejä tutkailtu)
Tee pipareita /ei aloitettu (Huom! Siirappia kaapissa edelleen riittävästi)
Tarkastelin listaani hetken miettien, pitäisikö siihen lisätä vielä jotain, kuten jouluruoat, mutta totesin listan olevan jo tarpeeksi pitkä. Ja syödä nyt piti joka tapauksessa, joten jouluruoat tulisivat huomioiduiksi ostoslistalla.
Nyt tarvitsi sitten vain seurata listaa, ja ehkä tästä joulunalusajasta sekä joulusta tulisi rennompi ja stressittömämpi kuin viime vuonna, tai sitä edellisenä, tai sitä edellisenä… Helpottuneena nousin kahvilan pöydästä jatkamaan vielä hetkeksi ostoksiani.
Heti seuraavana päivänä noudatin listani ylintä kohtaa ja lepäilin illan. Ulkona edelleen paukkuva pakkanen oli kyllä osasyy siihen, ettei nenäänsä viitsinyt laittaa turhaan ulos tuona päivänä, vaan kynttilänvalo, sohvannurkka ja torkkupeitto tuntuivat kutsuvammilta.
Torstaina 9. joulukuuta pakkanen hellitti sen verran, että olin taas valmis iskuun, eli tekemään loput jouluostokset. Tällä kertaa aloitin ostosreissuni niin päin, että menin ensin kahville ja sitten vasta lähdin kiertämään kaupat.
Ja se olikin hyvä valinta, sillä piparikahvin piristämänä sain tehtyä kierrokseni ennätysnopeasti. Sehän tiesi aikaisempaa kotiinpaluuta, ja näin energiaa jäi sinä iltana vielä kotihommiinkin. Ja ehdinpä vähän rentoutumaankin.
Niin paljon kuin nautinkin näistä kahdesta parin tunnin ostosreissusta jouluisiin kauppoihin, joissa voi haistella joulutunnelmaa, ihailla kauniita jouluisia esineitä ja asioita, tehdä löytöjä sekä imeä ideoita, niin olen kyllä suunnattoman kiitollinen verkkokaupoille. Käytin niitä tänäkin vuonna tontuntöihin niin paljon kuin vain löysin niistä sopivia juttuja. Säästin näin varmasti paljon aikaa turhalta kaupoissa ravaamiselta ja vähän hermojakin. 😉
Poltan kynttilöitä lähes joka päivä näin joulun alla. Olen tuikkukynttilöiden suurkuluttaja, mutta joulun lähestyessä siirryn polttamaan enemmän niin sanottuja oikeita kynttilöitä, eli kruunu-, antiikki- ja pöytäkynttilöitä. Ne tuovat mielestäni kotiin enemmän aitoa joulun tunnelmaa kuin tuikut, ja väreissäkin on valinnanvaraa, jos haluaa esimerkiksi sisustukseen tai kattauksen väreihin sopivat kynttilät.
Viime aikoina olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, mistä raaka-aineista ostamani kynttilät on tehty. Kaupoissa myydään aika paljon parafiinista tai parafiinin ja steariinin seoksesta valmistettuja kynttilöitä, ja myös soijavahakynttilät ovat yleistyneet.
Itse olen alkanut suosimaan 100% steariinikynttilöitä. Ne palavat tasaisemmin ja savuttamatta, joten pienhiukkasiakin pitäisi tulla vähemmän huoneilmaan. Tietysti steariinin täytyy tällöin olla hyvälaatuista, ja varmaan sydänlangankin täytyy olla oikeanlainen, oletan, luulisin, eli mutuilen.
Olen testaillut talvisin eri valmistajien kynttilöitä sekä jonkin tietyn valmistajan erilaisia kynttilöitä. Täksi jouluksi ostin testiin Havin pöytäkynttilöitä, Havi’s Pure & Light – 100% stearin eco-friendly candle, joiden mainostettiin tuovan kotiin lämminhenkistä tunnelmaa.
En malttanut odottaa jouluun asti, vaan sytytin ensimmäisen näistä kynttilöistä itsenäisyyspäivän alla. Kyllä, liekki oli tasainen ja kirkas, kynttilä ei savuttanut ja tuoksui juuri sille oikealle, aidolle joululle. Bonuksena tuli vielä kaunis yllätys.
Kynttilä paloi pöydällä kaikessa rauhassa minun puuhastellessani kaikenlaista. Hämmästykseni oli melkoinen, kun muutaman tunnin jälkeen vilkaisin kynttilää ja huomasin sen yläreunaan muodostuneen kauniin pitsikuvion. Kuvion muodostumisesta ei ollut ollut mitään mainintaa tuotekuvauksessa, joten en ollut osannut sellaista odottaa.
Nämä kynttilät olivat siis todella hyvä ostos, kun noin kuudella eurolla sain sen mainostetun lämminhenkisen tunnelman ja puhtaan palamisen lisäksi extra-silmäniloakin. Kynttilän palamisaika on noin 37 tuntia, eli se luo tunnelmaa vielä monena iltana.
Pitsikuvion muodostuminen kynttilään jatkui seuraavana päivänä, vaikka olin sitä hieman epäillyt. Innostuksissani nimittäin käänsin kynttilää saadakseni siitä parempia kuvia – jep, tietysti piti kuvata – ja tällöin kuumaa talia pääsi valumaan alustalle ja kuvio rikkoutui yhdestä kohtaa. No, palavaa kynttiläähän ei pitäisi koskaan liikuttaa, joten oma moka.
Itsenäisyyspäivänä kodissa paloivat pitsikynttilän lisäksi myös tuikut sinisissä ja kirkkaissa kynttilälyhdyissä. Ja illan tullen sytytin juhlapäivän kunniaksi vielä sini-valkoiset antiikkikynttilät, ne perinteiset itsenäisyyspäivän kynttilät muistellen samalla isovanhempiani ja heidän elämäntarinoitaan.
Kynttilöillä saa aikaiseksi monenlaista tunnelmaa, ja ne sopivat monenlaisiin tilanteisiin. Itse poltan kynttilöitä useimmiten kyllä vain fiilistelyn vuoksi, etenkin jouluisin.
Joulukuun neljäs päivä kului rästiin jääneiden kotiaskareiden parissa puuhastellen, välillä ihan hiki päässä, joten illan tullen oli aika rauhoittua sohvannurkkaan. Ennen kuin istahdin alas sohvalle tyynyjen ja torkkupeittojen keskelle, sytytin sinne tänne kynttilöitä tunnelmantuojiksi ja keitin ison mukillisen teetä. Koska tv:stä ei tullut mitään mielenkiintoista, enkä halunnut avata tietokonetta, niin päätin syventyä lukemaan.
Yöpöydällä odotti pino puoliksi luettuja kirjoja, mutta mikään niistä ei houkutellut avaamaan kansiaan. Niiden sijaan tartuin olohuoneen pöydällä odottavaan jouluiseen kirjaan, jonka kaivoin esiin kirjahyllystä edellisenä iltana.
Tämän käteen nappaamani klassikkokirjan, Charles Dickensin Saiturin jouluyön, olen saanut joululahjaksi lähes 30 vuotta sitten. Muistan, että toivoin kirjaa lahjaksi nähtyäni tv:stä kirjasta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan. Ajaton tarina joulun hengestä teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin lahjaksi saamani kirjan aina joulun alla monena vuonna peräkkäin.
Kirjan tarina lienee teillekin tuttu? Eli lyhyesti kerrottuna vanha ja varakas, mutta hyvin saita Ebenezer Scrooge käännyttää jouluaattona konttorinsa ovelta niin jouluaterialle kutsun tuovan sisarenpoikansa kuin köyhille ja vähäosaisille rahaa keräävät miehetkin. Scroogen mielestä joulu on pelkkää humpuukia ja rahanmenoa.
Illalla kotiin mentyään Scrooge saa vieraakseen seitsemän vuotta aiemmin kuolleen liikekumppaninsa Jacob Marleyn kahleissa kulkevan haamun. Haamu tulee varoittamaan Scroogea itsekkään ja rahakeskeisen elämäntavan seurauksista ja kertoo, että Scrooge saa pian vieraakseen kolme henkeä.
Menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget näyttävät Scroogelle millaista hänen elämänsä oli ennen, mitä se on nyt ja mitä tuleman pitää. Scrooge joutuu kohtaamaan itsensä sekä tekemänsä vääryydet ja päättää korjata tilanteen.
Dickens kirjoitti kirjan vain kuudessa viikossa, ja se julkaistiin 19. joulukuuta 1843. Kirjasta tuli valtava menestys ja brittiläisen joulun hengen muokkaaja. Kirjan alkuperäinen nimi on A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas, mutta se lyhennetään usein vain muotoon A Christmas Carol.
Wikipedia kertoo, että kirjaa on paitsi käännetty useille kielille, niin se on myös suomennettu moneen kertaan ja eri nimillä sekä usean eri kustantajan toimesta. Ensimmäinen suomennos, Joulun-aatto, on vuodelta 1878.
Kirja löytyy suomeksi myös nimillä Joulu-ilta, Jouluaatto, Joululaulu ja Saiturin joulu. Tähän kai voisi todeta kliseisesti, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Minä pääsin kirjassa vasta kohtaan, jossa ensimmäinen, eli menneiden joulujen henki on tulossa kylään, joten parasta varmaan jatkaa lukemista, jos aion saada tämän luettua tämän viikonlopun aikana (joka onneksi on pidennetty, koska itsenäisyyspäivä). 😉
Onko sinulla jokin kirja, jota tapaat lukea jouluisin? Tai lainaatko kirjastosta jouluksi aina tietyn kirjan?
Laiskan Naisen elämää 