Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Laiska Nainen on entinen ylisuorittaja ja nykyinen rentoilija, joka terapoi itseään harrastamalla kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, pohtii välillä kahvikupin äärellä elämän suuria kysymyksiä sekä yrittää kolme uupumusta koettuaan pitää itsestään parempaa huolta. Rakastaa kirjoja, metsää, merta ja kukkia, yön hiljaisuutta ja jäätelöä. On hurahtanut keramiikan tekemiseen ja haaveilee omasta talosta, jossa on tilaa kasvaa taiteilijaksi.
Edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi jos toinenkin, jopa melkein pieni ikuisuus, kun lehdetkin ovat ehtineet pudota puista tässä välissä. Tämän normaalia pidemmän postaustauon syynä ovat olleet ystävämme virukset. Viime postauksen aikaan podin flunssaa ja hädin tuskin olin ehtinyt toipua siitä, kun sain koronatartunnan.
Tauti ei tällä kertaa ollut onneksi niin paha kuin ensimmäisellä kerralla pandemian alussa, mutta sen verran normaalia flunssaa kovempi, että koko lokakuu meni toipuessa. Vasta nyt, kun koronatartunnasta on kulunut noin seitsemän viikkoa, on olo alkanut tuntua normaalilta ja jaksan taas kävellä pitempiä matkoja ilman, että happi loppuu ja heikottaa. Myös haju- ja makuaisti ovat palautuneet ennalleen (asialla on kyllä myös kääntöpuolensa näin pimeänä, eli lohturuoan luvattuna vuodenaikana – suklaahyllyt, here I come).
Nyt on taudit toivottavasti sairastettu vähäksi aikaa ja siinä sivussa kerätty voimia pakkolevon muodossa. Menneenä viikonloppuna pääsin nollaamaan päätänikin pitkästä aikaa pienillä päiväkävelyillä lähiluonnossa. Innolla odotan, että ajatukset alkavat jälleen kulkemaan niin sanotusti omia polkujaan, eikä vain sitä pakollista arkista kolminaisuutta, eli kodin, töiden ja kaupan väliä, ja pääsen taas blogikirjoittamisen moodiin.
kirjavinkki sairastuvalta
Yleensä en sairaana ole jaksanut keskittyä lukemaan, mutta nyt, kun lähes koko syyskuu meni sairastellen, niin television katselu ja somen selaaminen alkoivat nopeasti puuduttaa, jopa ärsyttää, ja tartuin mieluummin kirjoihin. Lohtua ja tsemppiä sairastuvalla minulle antoi erityisesti parin dekkarin lomassa lukemani Anni Turpeisen alkusyksystä ilmestynyt kirja ”Aina ei tarvitse jaksaa” – kirja väsyneelle. Ehdin ostaa sen sopivasti juuri ennen sairastumistani.
Kirja on tarkoitettu vauhtiin väsyneille suorittajille, jotka ajavat itsensä äärimmäisyyksiin, eivätkä tunnista, saatikka tunnusta olevansa uupumuksen partaalla ennen kuin keho tai mieli tai molemmat pettävät. Kirjassa Anni Turpeinen kertoo oman tarinansa suorittamisen maailmassa, jossa ”sitä mitä pitäisi on niin paljon”. Lisäksi ääneen pääsevät eri alojen edustajat aika hurjienkin tarinoidensa kanssa.
”Aina ei tarvitse jaksaa” kertoo mitä tapahtuu, jos aina vain yrittää jaksaa
Kirja valaisee mielenkiintoisella tavalla mitä stressaantuneen ihmisen kropassa tapahtuu ja miten hormonit vaikuttavat kaikkeen. Turpeinen pohtii teoksessaan myös sitä, että mikä meidät ajaa suorittamaan. Esiin nousee niin perfektionismi, pakkopositiivisuus, häpeä kuin huono omatuntokin.
Kirja ei tarjonnut itselleni kovinkaan paljon uutta tietoa uupumuksesta joitain ihmisen biokemiaan liittyviä juttuja lukuun ottamatta. Sen sijaan koin teoksen tässä kohtaa omaa toipumispolkuani ennemminkin vahvistavana ja voimaannuttavana.
Sain lukiessani myös muutamia hyviä oivalluksia, joista tärkein tuli Turpeisen kertoessa tuusailustaan. Olen aina ollut kova tyttö siivoilemaan ja järjestelemään tavaroita, ja Turpeisen valottaessa tuusailun saloja hoksasin, että miksi se on ollut minulle luontaista ja tärkeääkin, ja että miksi olen tehnyt huonosti itseäni kohtaan, kun olen rajoittanut siivousintoani.
Kirja sisältää hyvää tietoa ihan kaikille, eikä vain väsyneille suorittajille
”Aina ei tarvitse jaksaa” on kirja, joka kannattaa lukea, vaikket olisikaan suorittaja tai keikkuisi uupumuksen partaalla, sillä siitä saa hyviä, konkreettisia vinkkejä sekä neuvoja ihan niin sanotusti normaaliinkin arkeen, kuten ”Aina ei vaan jaksa. Ja tiedätkö, se on ihan ok.”
Toivottavasti sinun syksysi on sujunut paremmin ja olet säästynyt virusten hyökkäyksiltä. Ja jos pöpöt nyt riivaavatkin, niin parantele itsesi kaikessa rauhassa, sillä olet oman elämäsi tärkein ihminen. ❤
Eletään elokuun viimeistä tuntia. Ulkona on sysipimeää ja syksyisen viileää, ja minun pitäisi olla jo nukkumassa flunssanenäni kanssa. Ajattelin kuitenkin ennen peiton alle kääriytymistä tulla huikkaamaan muutaman sanan tänne hiljaiseloa viettäneeseen blogiini.
Sitten viime postauksen väsymys otti kuin ottikin vallan. Tai voinen tunnustaa, että olen ollut viime viikot hieman uuvuksissa, mikä ei ole yllätys, sillä olen kohta vuoden ajan paahtanut uutta oppien pitämättä juurikaan lomaa. Ja tällä viikolla, kun viimein olin alkuviikosta pari päivää lomalla, niin sain flunssan – kohtalon keljuiluako, etten vain pääsisi nauttimaan lomapäivistä, vaiko kropan viesti siitä, että se käy ylikierroksilla… No, oli kumpi vaan, niin kyllä on ottanut päähän viimeiset pari päivää, murr.
Loppukesän väsymystä ja flunssaa sekä mieltä masentanutta maailmantilannetta lukuun ottamatta lopuillaan oleva kesä on mennyt keskimäärin hyvin. Olen päässyt mukavasti kiinni uuteen päivärytmiin ja saanut palautettua elämääni joitakin vanhoja, uupumuksen vuosina kadonneita tapoja, kuten lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Olen myös päässyt eroon pitkistä tehtävälistoista (uupumuksen pahimpina vuosina jouduin kirjoittamaan to do -listoille ihan kaiken roskapussin viennistä laskujen maksuun) ja saanut hiljalleen normalisoitua unirytmiä.
Mutta mikä tärkeintä, niin tänä kesänä olotila on tuntunut lähes kahdeksan vuoden jälkeen normaalilta. Kotona tai töiden ääressä en niinkään ole kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kesän aikana tekemilläni reissuilla olen kerta toisensa jälkeen havahtunut huomaamaan, että jaksan liikkua ja olla kiinnostunut ympäristöstä sekä muista ihmisistä aivan eri tavalla kuin vuosiin.
Erityisesti parissa tutussa paikassa olen saanut flashbackeja vuosien takaisilta reissuilta ja tuntenut ihan fyysisesti kehossa sen, mitä olin joskus uupuneena tuntenut juuri siinä kohtaa tallinnalaisessa kadunkulmassa tai tukholmalaisella sillalla. Ne ovat olleet silmiä avaavia hetkiä.
Lomailemattomuudesta huolimatta uupumuksesta toipuminen on edennyt kesän aikanakin koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voi vain arvailla, olisiko vuosikausia kestäneestä uupumuksesta toipuminen ollut näinkin nopeaa ilman työympäristön vaihtumista. Enpä siis voi muuta kuin olla iloinen, vaikka flunssa juuri nyt painaakin päälle.
Edessä on pitkä syksy, tai ainakin pitkä talvi, joten toivottavasti saan pian flunssan häädettyä ja kehon balanssiin, jotta jaksan kertoilla vähän lisää noista kesäreissuista, joista edellä mainitsin. Sen verran voin paljastaa, että suurin osa reissuista suuntautui kotimaan kohteisiin, ja että aika moni kohde oli ollut pitkään listallani ”paikkoja, joissa olen aina halunnut käydä”. Instagram-tililtäni löytyy vihjeitä muutamista reissuista.
Mutta nyt on pakko päästä pitkälleen parantelemaan töhnäistä oloa. Hyvää syyskuun ensimmäistä yötä!
❤
Postauksen kuvat on otettu kesäkuisella reissulla Tallinnan Telliskivessä.
Olen tänä kesänä pudonnut blogin suhteen johonkin kummalliseen olotilaan, joka muistuttaa loputonta, ahdistavan upottavaa suota: aina kun luulen saaneeni jalkani tukevalle mättäälle, niin huomaankin uppoavani suonsilmäkkeeseen.
Viime viikkoina olen aloittanut ainakin kolme eri blogipostausta, mutta en ole saanut kirjoitettua yhtäkään niistä alkua pidemmälle. Ensin ajattelin, että vauhdikas vuosi se vain on tehnyt tässä kohtaa tehtävänsä ja väsyttänyt minut niin pahoin, että olen liian nuupahtanut yhtään mihinkään muuhun kuin työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Pelkäsin jopa, että olen putoamassa takaisin uupumuksen kurimukseen ja että kohta koko elämäni romahtaa.
Mutta sitten havahduin siihen, että päässänihän käy työpäivän ulkopuolella koko ajan ihan hirveä kuhina, kun hahmottelen postauksia kuvineen päivineen. Että mitä ihmettä tämä nyt on…? Asian ytimen ymmärtämiseen tarvitsin pari kahvikupillista veljieni luona sekä yhden leppoisan päiväkahvihetken vehreässä puutarhassa ystävien seurassa.
Päiväkahvi maistuu parhaimmalta varjossa puiden alla
Kun jokin aika sitten tuskailin toiselle veljistäni, että tuntuu sille, etteivät voimani ja aikani riitä nyt kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, niin hän tokaisi kahvikuppinsa yli, että jospa keskittyisit siihen sisällöntuotantoon. Olin vähän hämmentynyt hänen sanoistaan ja ensimmäinen ajatukseni oli, että oliko kommentti moite siitä, että minulla on kenties liian monta rautaa tulessa, mutta hänen äänensävystään ymmärsin, että hän tarkoitti sanat kannustuksekseni: en ole ihan paska siinä mitä teen. (Huomaa positiivinen sanavalintani, hahhah.)
Kun parisen viikkoa sitten huokailin puolestaan toiselle veljelleni, miten vaikealle kirjoittaminen on tänä kesänä tuntunutkaan, niin hän lausahti siihen jämäkästi, että jospa et yrittäisi tehdä niin täydellistä jälkeä ja että vähempikin riittää. Tajusin siinä samassa, että olin pudonnut huomaamattani taas perfektionistisen suorittajan ansaan: minä tosiaan yritin jälleen kerran tehdä kaiken liian täydellisesti taustatyötä myöten, vaikka aikaa oli nyt käytettävissä blogiin rajallisemmin – ei ihme, että ahdisti.
Tuskainen taipaleeni blogikirjoittajana jatkui noiden kahvikupillisten ja oivallusten jälkeenkin. Juttuideoista ei ollut pulaa, vaan päinvastoin niitä pulpahteli lisää jatkuvalla syötöllä, mutta kirjoitusjumi vaivasi edelleen. Joka aamu ennen leipätyön aloittamista silmäilin läpi jonkin kesken olevista postauksistani, huokaisin syvään ja suljin WordPressin. Sama toistui iltaisin työpäivän jälkeen, kunnes tuli viime viikko ja tiistai.
Cafe Unelma – Vantaan paras kahvipaikka, kylkiäisenä ihanat puodit
Olin sopinut iltapäiväkahvitreffit parin ystäväni ja ex-kollegani kanssa Vantaan Korson Wanhalle Asemalle. Olin vaihteeksi viettänyt unettomia öitä edellisellä viikolla podetun flunssan perään, ja kroppa olisi oikeastaan tahtonut töiden jälkeen lepäämään, mutta halu nähdä ystävät voitti väsymyksen 6 – 0, sillä en ollut tainnut tavata toista heistä kasvokkain sitten ensimmäisen koronakesän 2020. Kaiken kukkuraksi oli mitä parhain sää vetelehtiä jossain muualla kuin kotona, ja vieläpä hyvässä seurassa.
Istuimme Wanhan Aseman vehreällä pihalla kahvittelemassa ja herkuttelemassa leivoksilla rupatellen samalla niitä näitä. Kesäpäivä oli niin täydellinen kuin se vain olla voi. Yhtäkkiä huomasin hieman liikuttuvani paitsi tuon kahvihetken ainutlaatuisuudesta, niin myös siitä, kun tajusin, että olen tuntenut nämä ihmiset kohta lähes 20 vuotta, ja mitä kaikkea olemmekaan sinä aikana käyneet läpi yksin sekä yhdessä. Ilmankos oli niin helppo olla heidän seurassaan omana itsenään, vähän nuutuneenakin, kysellä ja kuunnella kuulumisia kaikessa rauhassa, vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä sekä kehitellä siinä sivussa kaikenmaailman käyttöliittymäideoita asioiden tehokkaaseen hoitamiseen digitaalisesti (entiset ict-alan työläiset vauhdissa).
Tuolit suorastaan huutavat istahtamaan ja nauttimaan olostaan
Ystävät lähtivät kahvittelun jälkeen vielä puistokävelylle. Mielelläni olisin mennyt heidän mukaansa, mutta sekä järki että kroppa sanoivat siinä kohtaa, että mars junaan ja kotiin lepäämään. Eikä se kotimatka siinä kohden päivää tosiaankaan ollut hullummin ajoitettu, sillä kotiin päästyäni tunsin ihmeellistä voimaa sisälläni ja totesin yhtäkkiä ymmärtäneeni parikin asiaa liittyen kirjoitusjumiini.
Ensimmäinen seikka oli se, että näillä minunkin blogijutuillani sekä somepostauksillani on oikeasti merkitystä jollekin ja että olen pystynyt antamaan teksteilläni ja kuvillani ajatuksia ja ideoita muille ihmisille, vaikka itse olenkin sitä epäillyt erittäin suuressa määrin viime aikoina. Tämän merkityksellisyyden seikan tajusin siitä, kun toinen kahviseuralaisistani kertoi, että Korson Wanha Asema valikoitui tapaamispaikaksemme siksi, kun olin postannut Facebookiin joskus kuvia paikasta, ja niiden kuvien perusteella hänen kiinnostuksensa paikkaa kohtaan heräsi.
Heti tämän perään hoksasin, että minua oli viime aikoina vaivannut täydellisyyden tavoittelun ja blogin pitämisen merkityksen, sen punaisen langan katoamisen lisäksi klassinen huijarisyndrooma. Kaikki tämä yhteensä oli aiheuttanut paitsi riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahdistuksen, niin myös täydellisen kirjoitusjumin, sekä johtanut lopulta tyhjän paperin kammoon ja mietteisiin koko blogin lopettamisesta.
Näiden oivallusteni sinetiksi keitin kupposen teetä ja istahdin sohvalle suunnittelemaan tätä postausta. Pari iltaa myöhemmin löysin itseni aivan uudella innolla koneen äärestä kirjoittamasta.
Onnenkivien väriloistoa Korson Aseman Puodissa
Joskus sitä pitää näköjään mennä ihan umpisolmuun, jotta saa asiat päänsä sisällä jälleen oikeaan mittakaavaan ja järjestykseen. Mutta jos näin ei olisi käynyt, niin en olisi varmaan ymmärtänyt sitä, että minun pitää ennen kaikkea hyväksyä itseni tämmöisenä kuin olen, hieman pikkutarkkana asioihin uppoutujana, ja että minun pitää uskoa itseeni ja siihen mitä teen, sekä kirjoittaa niistä asioista, joista itse haluan. Näin annan muille sen parhaimman osan itsestäni, rehellisesti. Mutta minun täytyy muistaa sallia itseni tehdä myös ei-niin-täydellistä-jälkeä siellä, missä täydellisyyttä ei vaadita.
Tämäkin postaus oli vähällä jäädä kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska minulle iski rimakauhu monen viikon postaustauon jälkeen. Epäröin vieläkin, että haluanko julkaista tätä ollenkaan, mutta koska haluan . Nähtäväksi jää, onko seuraava postaus kirjoitettu vähän niin sanotusti vasemmalla kädellä
Villejä veikkauksia: kuinka kauan menee, että korjaan nuo kaksi viimeistä lausetta, joista toinen jäi kesken ennen pistettä ja toisesta puuttuu piste lopusta?Nyt on perjantai 22.7.2022 ja kello on 0:30, ja aika alkaa n-y-t-nyt!
Nopeasti tulin vain huikkaamaan, että elossa ollaan ja blogiin on tulossa uusia postauksia, vaikka täällä vähän hiljaista onkin taas ollut. Juuri laskeskelin kalenterista, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt vierähtää aikaa yli kolme viikkoa. Huhhuh – mihin tämä aika oikein katoaa!
Valokuvakeskuksessa Kuopiossa on menossa värikäs näyttely
Perjantaina vielä (yli)optimistisesti kuvittelin, että tänä viikonloppuna olisin ehtinyt kirjoittaa rauhassa uusia postauksia, enkä tarkoituksella sopinut mitään menojakaan, mutta aika menikin pääasiassa lepäämiseen joko lueskellen tai nukkuen – univelkaa oli kertynyt parilta viime viikolta – sekä tietysti iänikuisiin kotitöihin. Lisäksi näin kesän tullen myös parvekepuutarha vaatii joka päivä oman huomionsa ja aikansa.
Ihan toimetonna blogin suhteen en ole ollut, vaikken mitään konkreettisesti teille näkyvää olekaan saanut aikaan. Kesä on tuonut tullessaan taas kaikenlaiset retkeilyt ja matkailun, ja aivoriihi onkin käynyt kuumana teekupposen ääressä, kun olen miettinyt, että mistä päästä ja miten lähden purkamaan kertynyttä materiaalia.
Jokainen huone oli maalattu kuvien teeman mukaisesti eri värillä
Näyttelyn kuvat näyttivät ennemminkin maalauksilta kuin valokuvilta
Muutama jutunaihe on ollut jemmassa viime kesästä asti, ja viime postauksen jälkeen olen ehtinyt keräilemään jo uuttakin materiaalia muun muassa risteilemällä Itämerellä (ja sitten ihmettelen, että minne se aika katoaa, hahhah).
Viime kesänä kehittelin juttusarjaa ”Asiat, joita olen aina halunnut tehdä”. Tarkoitus oli tehdä aiheesta hamaan tulevaisuuten jatkuva sarja, mutta äsken huomasin, että julkaisuun asti oli viime vuonna päätynyt vain yksi postaus. Nyt taitaakin olla korkea aika jatkaa tätä aihetta. Materiaalia sarjaan on kertynyt yllättävän paljon vuoden aikana, mistä voisi ehkä päätellä, että vuosi on ollut hyvä.
Hollantilaisen valokuvaajan ja kuvataiteilijan näyttely on esillä lokakuun alkuun saakka Kuopiossa
Mutta juuri tällä hetkellä asia, jonka haluan tehdä, on mennä ajoissa nukkumaan, joten tältä erää toivottelen enää hyvää yötä, ja kuulumisiin uuden postauksen parissa!
❤
Postauksen kuvat ovat viime viikonlopun reissulta Kuopioon. Menkäähän käymään Kuopiossa, jossette ole vielä koskaan käyneet, ja menkää, vaikka olisittekin käyneet jo aiemmin. Kuopiolla on tarjottavaa enemmän kuin luulisi, ja se on kaiken lisäksi ihana kesäkaupunki.
Tänään, toukokuun 18. päivä vuonna 2022, kun viime syksyisestä Ahvenanmaan reissusta sadonkorjuujuhlan merkeissä on kulunut aikaa tasan kahdeksan kuukautta, ja kun menojalkoja on kevään tullen alkanut jälleen kutkuttaa, taitaa olla juuri sopiva hetki kirjoittaa juttusarja viimein valmiiksi.
Olimme siis viime syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna matkaseuralaiseni kanssa Ahvenanmaalla sadonkorjuujuhla-teemaisella risteilyllä. Viking Linen laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja koukkasi Ahvenanmaalle Tallinnan kautta. Maarianhaminaan saavuimme aikaisin lauantaiaamuna, ja meille jäi noin kahdeksan tuntia aikaa kierrellä maissa.
Meillä oli reissulla mukana auto, ja olimme etukäteen hieman suunnitelleet ajoreittiä, sekä miettineet, että millä sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla omena- ja maatiloilla haluaisimme käydä. Harhauduimme kuitenkin suunnitelmistamme jo aika alkuunsa.
Juttusarjan toinen osa päättyy siihen, kun lähdimme ajelemaan poispäin idyllisestä Käringsundin kalastajakylästä. Tarkoituksenamme oli etsiä jokin ruokapaikka lähistöltä, sillä kävely raikkaassa ulkoilmassa oli saanut ruokahalun heräämään. Kaikki matkan varrelle osuvat ruokapaikat tuntuivat kuitenkin olevan kiinni, joten päätimme ajella saaren sisäosaan päin syömään.
Ennen kuin pääsimme ruokapöydän ääreen, oli tiellemme kuitenkin osuva mutka jos toinenkin.
Keskiaikaista tunnelmaa
Ensimmäiseksi harhauduimme kalastajakylästä tullessa kääntymään eräässä risteyksessä Eckerön kirkon suuntaan. Olin joutessani autossa istuessani googlettanut Ahvenanmaan kirkkoja, ja koska rakastan vanhoja rakennuksia, niin tämä kirkko oli pakko päästä katsomaan kuljettajan lievästä vastustuksesta huolimatta.
Idyllisen peltomaiseman halki vievän kylätien päässä odottikin kaunis keskiaikainen harmaakivikirkko paanukattoinen. Kirkon paksujen kiviseinien sisäpuolella oli vähän mystinen tunnelma, mikä taisi johtua osittain pilvisen päivän valosta, joka siivilöityi erikoisen hienolla tavalla kirkkosaliin epätasaisten ikkunalasien läpi. Niin kirkon sisällä kuin ulkona kirkkoa ympäröivällä hautausmaallakin saattoi aistia saaren menneiden aikojen elämää.
Eckerön keskiaikainen kivikirkko oli varsin tunnelmallinen
Sisältä kirkko oli koristeellinen ja kodikas
Eckerön kirkolta lähtiessämme nälkä oli jo kova, mutta sain harhautettua kuljettajan kääntymään ajamamme ykköstien varrelle seuraavaksi osuneen Hammarlandin kirkon pihaan. Harmikseni, ja kuljettajan iloksi, kirkossa oli kuitenkin menossa jokin tilaisuus, ja tyydyin ihailemaan edessä aukeavaa keskiaikaa henkivää maisemaa kirkon portilta käsin.
Tuulen tuivertaessa hiuksiani pystyin helposti kuvittelemaan portilta kirkkoon johtavalle käytävälle hieman kumarassa kulkevia, vaatimattomasti pukeutuneita hahmoja kävelemässä sunnuntain jumalanpalvelukseen jokunen sata vuotta sitten. Taisi siinä pienet kylmänväreet mennä pitkin selkäpiitä ennen kuin pääsin takaisin autolle.
Hammarlandin kirkko seisoi jykevänä käytävän päässä
Kirkko jäi tällä kertaa näkemättä sisäpuolelta
Gretas Butik & Café
Kirkkojen katsastamisen jälkeen päätimme, että nyt on pakko löytää jokin ruokapaikka. Tien varrella oli muutama sadonkorjuujuhlaan osallistuva maatila ja omenatarha, mutta ne näyttivät olevan niin täynnä ihmisiä, ettei meitä houkuttanut sukeltaa niiden tungokseen.
Tässä kohtaa alkoi kuitenkin vähän harmittamaan, ettemme olleet koko päivänä käyneet vielä yhdessäkään sadonkorjuujuhlaan osallistuvassa paikassa, ja niinpä sitten käännyimmekin seuraavan kyltin ohjaamana ajamaltamme kakkostieltä hiekkatielle, joka näytti vievän keskelle metsää. ”Minneköhän oikein olemme päätymässä”, taisin ihmetellä ääneen.
Kyltit ohjasivat meidät hiekkatieltä edelleen mäkeä ylös, ja pian edessämme aukeni idyllinen näkymä Färjsundet-lahden rantamaille. Sieltä löytyi puutarhan keskeltä kaunis puutalo, jonka kellarissa oli pieni kierrätyshenkinen putiikki ja yläkerrassa kahvila, Gretas Butik & Café.
Viimeinkin sadonkorjuujuhlilla Gretan putiikilla ja kahvilalla
Piha oli koristeltu kauniilla kransseilla
Ulkona puutarhassa kävi kuhina, kun asiakkaat parveilivat paikallisten käsityöläisten ja pientuottajien myyntipöytien ympärillä. Kävimme katsastamassa viihtyisän kahvilan tarjonnan, mutta totesimme olevamme enemmän nälkäisiä kuin kahvin tarpeessa, joten jätimme kahvittelun väliin ja siirryimme tutkimaan kellarin putiikin tarjonnan.
Gretan putiikki oli pullollaan mielenkiintoisia esineitä ja vanhoja kauniita posliiniastioita. Olipa siellä oma joulunurkkauskin. Löysin putiikista itselleni reissutulijaisiksi kivan kukikkaan, soikion mallisen vanhan posliinilautasen sekä vähän eriskummallisen vihreän vaasin.
Smakby ja Åland Distillery
Taisimme päättää Gretan putiikilla, että menemme ruokailemaan meille jo edelliseltä reissulta tuttuun Smakbyn ravintolaan Kastelholman linnan kupeeseen, joten suuntasimme seuraavaksi sinne.
Emme olleet etukäteen tulleet katsoneeksi, että myös Smakbyn ravintola osallistuu sadonkorjuujuhlaan, joten paikan liepeillä kohtaamamme liikenneruuhka tuli pienenä yllätyksenä. Ruuhkasta huolimatta saimme auton helposti parkkiin tien toiselle puolelle.
Pienen jonotuksen jälkeen sisälle päästyämme totesimme ravintolan puolen olevan niin täynnä ja ihmisiä jonossa sen verran paljon, ettemme jaksaisi odottaa ruokaa niin kauaa. Päätimme sen sijaan käydä ostamassa samoissa tiloissa toimivasta leipomosta jonkin herkullisesti tuoksuvan leivonnaisen alkupalaksi ensihätään ennenkuin keksisimme minne menisimme seuraavaksi.
Muutama vuosi sitten mahduimme hyvin Smakbyn pihalle ja sisälle
Jonottamiseksi meni sekin homma. Tuntui, että koko Ahvenanmaa turisteineen päivineen oli kokoontunut juuri sillä kellonlyömällä Smakbyhyn. Sadonkorjuujuhlan tunnelma oli ylimmillään jonon kiemurrellessa iloisen puheensorinan siivittämänä leipomon tiskin tuoksuista karkkikojulle, siitä edelleen ohi omenasose- ja mehumyyjien ja toista kautta takaisin.
Pakenimme uunituoreet leivonnaiset käsissämme jo hieman ahdistavaksi käynyttä tungosta ulos Smakbyn terassille. Ilma oli päivän mittaan lämmennyt niin, että terassilla oli oikein mukavaa levähtää hetki ennen seuraavaa etappia, joka löytyi niinkin läheltä kuin tien toiselta puolelta.
Lämpimäisten antaman pienen sokeriboostin voimalla mieleen oli terassilla istuskellessa muistunut, että tien toisella puolella ylhäällä mäellä, ulkoilmamuseo Jan Karlsgårdenin porttia vastapäätä, on myös ravintola. Ja muistimme mukaan myös sieltä sai ruokaa.
Mäen päältä löytyi Åland Distillery
Emme löytäneet paikalta enää samaa ravintolaa kuin mikä siinä oli edellisellä reissulla muutamia vuosia aiemmin ollut, vaan Jan Karlsgårdenin Wärdshusin vanhoihin tiloihin oli vuonna 2020 avattu tislaamo, Åland Distillery. Sen yhteydessä oli kuitenkin, ja onneksi, uusi ravintola, josta sai myös ruokaa sekä Smakbyn leipomon makoisia leivonnaisia.
Ilman pientä jonottamista emme tässäkään paikassa selvinneet, mutta lohikeiton herkullisuus korvasi jonottamiseen käytetyn ajan. Jälkiruoaksi otin kahvin keran gluteenittoman suklaaleivonnaisen matkaseuralaisen herkutellessa tuhdilla pannukakulla.
Ahvenanmaalainen klassikko: pannukakku kera luumusopan ja kermavaahdon
Tislaamon ravintola oli kaiken kaikkiaan mukava paikka. Paitsi että siellä voi nauttia maukasta ruokaa, niin siitä on kätevä vierailla myös aiemmin mainitussa Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseossa, eikä Kastelholman linnallekaan ole matkaa kuin kivenheitto.
Meille iski tässä kohtaa pieni matkaväsymys, mutta kuljettaja halusi kuitenkin ajella vielä saaren pohjoisosaan, jossa olisi jokin nähtävyys. Löysimme sieltä mukavan hotellin mäntykankaan keskeltä, sekä kivan maiseman merelle, mutta juuri muuta näkemisen arvoista siellä ei ollutkaan, joten päätimme suunnata seuraavaksi kohti Maarianhaminaa ja laivaa. Kello taisi tässä vaiheessa käydä neljää.
Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Teemaristeily oli ajatuksena ihan hyvä. Oli hienoa nähdä Ahvenanmaa syksyisessä asussa, ja oli mukavaa herkutella laivalla sesongin ruoilla. Olisimme kuitenkin voineet suunnitella päivää vähän tarkemmin etukäteen ja pysyä suunnitelmassa paremmin, niin olisimme välttyneet parilta harha-ajolta ja päätyneet useampaan sadonkorjuujuhlaan osallistuvaan paikkaan. Toisaalta nyt tiedämme mitä niidenkin harhateiden päässä on, joten eivät ne ajot ihan hukkaan menneet.
Yllätyksenä tuli ehkä se, millaiset ruuhkat joka paikassa oli. Ilman koronaa tuskin olisimme niistä hätkähtäneet, mutta nyt emme tohtineet panna itseämme liikaa alttiiksi koronavirukselle ynnä muille pöpöille. Ihmisiä tuntui nimittäin kielten sekamelskasta päätellen kerääntyneen sadonkorjuujuhliin ympäri, jossei maailman, niin ainakin Itämeren.
Ympäri saarta levittäytyneet omenatarhat pullistelivat punaposkisista hedelmistä
Jan Karlsgården -ulkoilmamuseo on kiva kesäkohde
Ahvenanmaalla on yllättävän paljon näkemistä ja tekemistä. Itse olen käynyt siellä yhteensä siis kolme kertaa, joista ensimmäinen oli 1980-luvun lopulla leirikoulun merkeissä. Toinen kerta puolestaan oli jokunen vuosi sitten juhannuksen aikaan, jolloin kiertelimme päänähtävyydet ja osallistuimme juhannusjuhlille Jan Karlsgårdenissa.
Seuraavan kerran Ahvenanmaalle mennessäni haluaisin käydä muutamassa kokonaan väliin jääneessä paikassa, kuten Lemland Maarianhaminasta itään, sekä patikoida luontopolkuja saaren eri osissa. Toivottavasti haave toteutuu lähiaikoina.
Kaikki jutun kuvat, kuten kuvat koko blogissa by Laiska nainen
Täällä ollaan taas kuukauden tauon jälkeen! Muutaman viikon mittaiseksi suunnittelemani blogin kevätloma venähtikin siis hieman pidemmäksi, ja nyt eletään jo toukokuuta.
Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, kuten se ihme, että lumikasat alkavat olla kohta muisto vain. Olen myös tavannut yli puolen vuoden tauon jälkeen vanhempani. Vietimme sisarusteni kanssa pääsiäistä heidän luonaan pitkästä aikaa koko porukalla. Kuukauteen on mahtunut lisäksi käyntejä uusissa paikoissa, kahvitteluita kavereiden kanssa ja joogaa.
Pääsiäisen jälkeiset pari viikkoa olivat kiireisiä, kun yritin töiden ohella saada samaan aikaan käsityö- ja muotoilukoulun tehtäviä valmiiksi sekä jatkaa näyttötyöni kirjoittamista levon ja yöunien kärsimättä. Kässäkoulun työt jäivät lopulta vähän kesken, mutta niihin voin onneksi keskittyä rauhassa tulevina viikkoina, tai vaikka vasta kesällä, koska niihin palataan seuraavan kerran ensi syksynä.
Kiinteistöalan koulutuksen näyttötyökin oli jäädä kesken. Pääsiäisenvietosta palatessani nimittäin tajusin, että minulla oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa tehdä erittäin keskeneräinen työni valmiiksi. Päälle iski pieni paniikki, ja olin lyömässä hanskat tiskiin näytön osalta, mutta viisas ohjaaja sai taiottua minulle pari lisäpäivää ja tsempattua minut maaliin asti. Yöunet jäivät siinä hötäkässä vähän lyhyeksi, ja niitä olenkin menneenä viikonloppuna yrittänyt saada paikattua.
Näyttötyöhän oli meillä vapaaehtoinen, sillä se on osa isännöinnin ammattitutkintoa, ja me taas opiskelimme kiinteistöassistenteiksi. Näyttötyötä ei siis olisi ollut pakko tehdä, mutta itseni tuntien olisin myöhemmin harmitellut näytön tekemättä jättämistä enemmän kuin (omasta mielestäni) hieman hätäisesti ja hutiloiden tehdyn työn palauttamista, joten oli parempi se kuitenkin tehdä valmiiksi. Ja läpikin näyttö meni arviointikeskustelussa viime viikon keskiviikkona – päivää ennen valmistujaisia.
Nyt olen siis valmis kiinteistöassistentti, ainakin paperilla. Töissä uusia asioita tulee kyllä edelleen vastaan päivittäin, mutta näinpä se tahtoo olla melkein työssä kuin työssä ja on osa työnteon mielekkyyttä.
Tällä hetkellä olen töissä samassa paikassa, jossa suoritin koulutuksen työssäoppimisjakson, ja näillä näkymin työsuhde kestää elokuun loppuun saakka. Sen pitemmälle en vielä juuri nyt uskallakaan tulevaisuutta ajatella, kun on noita muutamia muitakin projekteja kesken. Toki en olisi itselleni ja tavoilleni uskollinen, ellen olisi jo keksinyt jotain uuttakin projektia kesken olevien rinnalle – vierivä kivi ei sammaloidu.
Viime keväänä ja kesänä jäi vähän kaivelemaan, kun en uupumustoipilaana jaksanut vetää Fitfarmilta ostamiani valmennuksia läpi niin täysillä kuin olisin halunnut. Asia vaivasi siinä määrin, että jossain kohtaa tänä keväänä päätin, että kun opiskeluhommat päättyvät, niin aloitan taas jonkin liikuntavalmennuksen. Ja eilen sen sitten toteutin: sunnuntain kunniaksi ostin Rapakunto Next Step -valmennuksen.
Rapakunto Next Step -valmennus on Fitfarmin uusi valmennus. Se jatkaa Rapakunnosta eroon 30 päivässä -valmennusta, jossa olin mukana viime kesänä. Olin niin innoissani tästä uudesta valmennuksesta, että aloitinkin sen eilen jo samantien peruskunto-osuudella, eli iltalenkillä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tällä juuri alkaneella uudella viikolla tekemään myös valmennuksen lihaskunto- ja kehonhuolto-osuudet.
Että semmoisia juttuja täällä laiskan naisen nurkilla on tapahtunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Puuhaa on ollut enemmän kuin riittävästi, mutta onneksi olen pystynyt myös lepäämään ja tasaamaan kertynyttä univelkaa aina jossain välissä, ettei uupumus ole pääsyt jälleen yllättämään selän takaa.
Nyt sitten toivotaan lämpeneviä ilmoja, jotta lenkeillä tarkenisi jatkossa ilman pipoa, hanskoja ja villahousuja, ja eipä sitten muuta, paitsi rauhaa maailmaan.
❤
Jutun kuvat olen ottanut huhtikuussa 2022 Tikkurilankoskella kevättulvan aikaan
Olen miettinyt tässä monta päivää, että taidan ottaa blogista vähän kevätlomaa, sillä viimeiset viikot ovat olleet sen verran kiireisiä, ettei kirjoittamiselle ole jäänyt yhtään energiaa. Lisäksi päälle pukkaa opiskelujuttuja, jotka pitäisi saada tehtyä parin seuraavan viikon sisällä, joten ajastakin on nyt vähän pulaa. (Kukas se keksikään määrittää vuorokauteen VAIN 24 tuntia!?!)
Vanha raatihuone, Porvoon museo, on Suomen vanhin raatihuone
Tämän vuoden puolellahan olen kirjoitellut postauksia tänne blogiini noin joka toinen viikko ehtimisen ja jaksamisen mukaan. Juuri menneenä viikonvaihteena olisi ollut taas postauksen aika, mutta koska viime sunnuntai jäi viikon ainoaksi kokonaiseksi vapaapäiväksi, niin pitkästä rästihommalistasta huolimatta päätin – pannukakun paistamisen jälkeen – käyttää päivän lepäilyyn ja rentoiluun.
Tähän väliin heitänkin vahvan suosituksen koskien kaikkia epämääräisiä ”enpä-tiiä-mitä-nyt-tekisinkään” -tilanteisiin: paista pannukakku. Gluteenittoman pannukakun ohje muutamine muunnoksineen löytyykin muuten tämän blogin valikosta Leipomukset -kategorian alta, vinkvink.
Huomaan, että mieleni tekisi alkaa kertoilla nyt vähän enemmän puuhasteluistani käsityö- ja muotoilukoulussa, mutta koska minun piti vain tulla lyhyesti kertomaan, että blogi kevätlomailee muutaman viikon, niin kerronpa niistä puuhailuista vähän keväämmällä – kirjaimellisesti, koska takatalvi.
Jokikatua etelään päin
Päivittelen Instagram-tiliäni @laiskanainen tässä välissäkin, joten siellä kuullaan ja nähdään blogin tauon aikanakin. Tänne blogiin puolestaan postailen uutta juttua taas pääsiäisen jälkeen.
Takatalvesta huolimatta mukavaa keväänjatkoa! Ja kuulumisiin!
❤
Kuvat on otettu Porvoon vanhassa kaupungissa maaliskuun loppupuolella
Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.
Mistä lähdettiin matkaan
Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.
Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.
Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.
Syksyllä kutsui koulunpenkki
Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.
Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.
Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.
Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.
Uusi vuosi, uudet kujeet
Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.
Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.
Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.
En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.
Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.
En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.
Yksi haaste
Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.
Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)
Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…
❤
Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa
Laiskan Naisen elämää 