Laiskan naisen keittiössä jätetään kokkaushommat vähemmälle ja opetellaan elämään rennosti ilman suorituspaineita arjen pienistä suurista iloista nauttien
Nopeasti tulin vain huikkaamaan, että elossa ollaan ja blogiin on tulossa uusia postauksia, vaikka täällä vähän hiljaista onkin taas ollut. Juuri laskeskelin kalenterista, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt vierähtää aikaa yli kolme viikkoa. Huhhuh – mihin tämä aika oikein katoaa!
Valokuvakeskuksessa Kuopiossa on menossa värikäs näyttely
Perjantaina vielä (yli)optimistisesti kuvittelin, että tänä viikonloppuna olisin ehtinyt kirjoittaa rauhassa uusia postauksia, enkä tarkoituksella sopinut mitään menojakaan, mutta aika menikin pääasiassa lepäämiseen joko lueskellen tai nukkuen – univelkaa oli kertynyt parilta viime viikolta – sekä tietysti iänikuisiin kotitöihin. Lisäksi näin kesän tullen myös parvekepuutarha vaatii joka päivä oman huomionsa ja aikansa.
Ihan toimetonna blogin suhteen en ole ollut, vaikken mitään konkreettisesti teille näkyvää olekaan saanut aikaan. Kesä on tuonut tullessaan taas kaikenlaiset retkeilyt ja matkailun, ja aivoriihi onkin käynyt kuumana teekupposen ääressä, kun olen miettinyt, että mistä päästä ja miten lähden purkamaan kertynyttä materiaalia.
Jokainen huone oli maalattu kuvien teeman mukaisesti eri värillä
Näyttelyn kuvat näyttivät ennemminkin maalauksilta kuin valokuvilta
Muutama jutunaihe on ollut jemmassa viime kesästä asti, ja viime postauksen jälkeen olen ehtinyt keräilemään jo uuttakin materiaalia muun muassa risteilemällä Itämerellä (ja sitten ihmettelen, että minne se aika katoaa, hahhah).
Viime kesänä kehittelin juttusarjaa ”Asiat, joita olen aina halunnut tehdä”. Tarkoitus oli tehdä aiheesta hamaan tulevaisuuten jatkuva sarja, mutta äsken huomasin, että julkaisuun asti oli viime vuonna päätynyt vain yksi postaus. Nyt taitaakin olla korkea aika jatkaa tätä aihetta. Materiaalia sarjaan on kertynyt yllättävän paljon vuoden aikana, mistä voisi ehkä päätellä, että vuosi on ollut hyvä.
Hollantilaisen valokuvaajan ja kuvataiteilijan näyttely on esillä lokakuun alkuun saakka Kuopiossa
Mutta juuri tällä hetkellä asia, jonka haluan tehdä, on mennä ajoissa nukkumaan, joten tältä erää toivottelen enää hyvää yötä, ja kuulumisiin uuden postauksen parissa!
❤
Postauksen kuvat ovat viime viikonlopun reissulta Kuopioon. Menkäähän käymään Kuopiossa, jossette ole vielä koskaan käyneet, ja menkää, vaikka olisittekin käyneet jo aiemmin. Kuopiolla on tarjottavaa enemmän kuin luulisi, ja se on kaiken lisäksi ihana kesäkaupunki.
Tänään, toukokuun 18. päivä vuonna 2022, kun viime syksyisestä Ahvenanmaan reissusta sadonkorjuujuhlan merkeissä on kulunut aikaa tasan kahdeksan kuukautta, ja kun menojalkoja on kevään tullen alkanut jälleen kutkuttaa, taitaa olla juuri sopiva hetki kirjoittaa juttusarja viimein valmiiksi.
Olimme siis viime syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna matkaseuralaiseni kanssa Ahvenanmaalla sadonkorjuujuhla-teemaisella risteilyllä. Viking Linen laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja koukkasi Ahvenanmaalle Tallinnan kautta. Maarianhaminaan saavuimme aikaisin lauantaiaamuna, ja meille jäi noin kahdeksan tuntia aikaa kierrellä maissa.
Meillä oli reissulla mukana auto, ja olimme etukäteen hieman suunnitelleet ajoreittiä, sekä miettineet, että millä sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla omena- ja maatiloilla haluaisimme käydä. Harhauduimme kuitenkin suunnitelmistamme jo aika alkuunsa.
Juttusarjan toinen osa päättyy siihen, kun lähdimme ajelemaan poispäin idyllisestä Käringsundin kalastajakylästä. Tarkoituksenamme oli etsiä jokin ruokapaikka lähistöltä, sillä kävely raikkaassa ulkoilmassa oli saanut ruokahalun heräämään. Kaikki matkan varrelle osuvat ruokapaikat tuntuivat kuitenkin olevan kiinni, joten päätimme ajella saaren sisäosaan päin syömään.
Ennen kuin pääsimme ruokapöydän ääreen, oli tiellemme kuitenkin osuva mutka jos toinenkin.
Keskiaikaista tunnelmaa
Ensimmäiseksi harhauduimme kalastajakylästä tullessa kääntymään eräässä risteyksessä Eckerön kirkon suuntaan. Olin joutessani autossa istuessani googlettanut Ahvenanmaan kirkkoja, ja koska rakastan vanhoja rakennuksia, niin tämä kirkko oli pakko päästä katsomaan kuljettajan lievästä vastustuksesta huolimatta.
Idyllisen peltomaiseman halki vievän kylätien päässä odottikin kaunis keskiaikainen harmaakivikirkko paanukattoinen. Kirkon paksujen kiviseinien sisäpuolella oli vähän mystinen tunnelma, mikä taisi johtua osittain pilvisen päivän valosta, joka siivilöityi erikoisen hienolla tavalla kirkkosaliin epätasaisten ikkunalasien läpi. Niin kirkon sisällä kuin ulkona kirkkoa ympäröivällä hautausmaallakin saattoi aistia saaren menneiden aikojen elämää.
Eckerön keskiaikainen kivikirkko oli varsin tunnelmallinen
Sisältä kirkko oli koristeellinen ja kodikas
Eckerön kirkolta lähtiessämme nälkä oli jo kova, mutta sain harhautettua kuljettajan kääntymään ajamamme ykköstien varrelle seuraavaksi osuneen Hammarlandin kirkon pihaan. Harmikseni, ja kuljettajan iloksi, kirkossa oli kuitenkin menossa jokin tilaisuus, ja tyydyin ihailemaan edessä aukeavaa keskiaikaa henkivää maisemaa kirkon portilta käsin.
Tuulen tuivertaessa hiuksiani pystyin helposti kuvittelemaan portilta kirkkoon johtavalle käytävälle hieman kumarassa kulkevia, vaatimattomasti pukeutuneita hahmoja kävelemässä sunnuntain jumalanpalvelukseen jokunen sata vuotta sitten. Taisi siinä pienet kylmänväreet mennä pitkin selkäpiitä ennen kuin pääsin takaisin autolle.
Hammarlandin kirkko seisoi jykevänä käytävän päässä
Kirkko jäi tällä kertaa näkemättä sisäpuolelta
Gretas Butik & Café
Kirkkojen katsastamisen jälkeen päätimme, että nyt on pakko löytää jokin ruokapaikka. Tien varrella oli muutama sadonkorjuujuhlaan osallistuva maatila ja omenatarha, mutta ne näyttivät olevan niin täynnä ihmisiä, ettei meitä houkuttanut sukeltaa niiden tungokseen.
Tässä kohtaa alkoi kuitenkin vähän harmittamaan, ettemme olleet koko päivänä käyneet vielä yhdessäkään sadonkorjuujuhlaan osallistuvassa paikassa, ja niinpä sitten käännyimmekin seuraavan kyltin ohjaamana ajamaltamme kakkostieltä hiekkatielle, joka näytti vievän keskelle metsää. ”Minneköhän oikein olemme päätymässä”, taisin ihmetellä ääneen.
Kyltit ohjasivat meidät hiekkatieltä edelleen mäkeä ylös, ja pian edessämme aukeni idyllinen näkymä Färjsundet-lahden rantamaille. Sieltä löytyi puutarhan keskeltä kaunis puutalo, jonka kellarissa oli pieni kierrätyshenkinen putiikki ja yläkerrassa kahvila, Gretas Butik & Café.
Viimeinkin sadonkorjuujuhlilla Gretan putiikilla ja kahvilalla
Piha oli koristeltu kauniilla kransseilla
Ulkona puutarhassa kävi kuhina, kun asiakkaat parveilivat paikallisten käsityöläisten ja pientuottajien myyntipöytien ympärillä. Kävimme katsastamassa viihtyisän kahvilan tarjonnan, mutta totesimme olevamme enemmän nälkäisiä kuin kahvin tarpeessa, joten jätimme kahvittelun väliin ja siirryimme tutkimaan kellarin putiikin tarjonnan.
Gretan putiikki oli pullollaan mielenkiintoisia esineitä ja vanhoja kauniita posliiniastioita. Olipa siellä oma joulunurkkauskin. Löysin putiikista itselleni reissutulijaisiksi kivan kukikkaan, soikion mallisen vanhan posliinilautasen sekä vähän eriskummallisen vihreän vaasin.
Smakby ja Åland Distillery
Taisimme päättää Gretan putiikilla, että menemme ruokailemaan meille jo edelliseltä reissulta tuttuun Smakbyn ravintolaan Kastelholman linnan kupeeseen, joten suuntasimme seuraavaksi sinne.
Emme olleet etukäteen tulleet katsoneeksi, että myös Smakbyn ravintola osallistuu sadonkorjuujuhlaan, joten paikan liepeillä kohtaamamme liikenneruuhka tuli pienenä yllätyksenä. Ruuhkasta huolimatta saimme auton helposti parkkiin tien toiselle puolelle.
Pienen jonotuksen jälkeen sisälle päästyämme totesimme ravintolan puolen olevan niin täynnä ja ihmisiä jonossa sen verran paljon, ettemme jaksaisi odottaa ruokaa niin kauaa. Päätimme sen sijaan käydä ostamassa samoissa tiloissa toimivasta leipomosta jonkin herkullisesti tuoksuvan leivonnaisen alkupalaksi ensihätään ennenkuin keksisimme minne menisimme seuraavaksi.
Muutama vuosi sitten mahduimme hyvin Smakbyn pihalle ja sisälle
Jonottamiseksi meni sekin homma. Tuntui, että koko Ahvenanmaa turisteineen päivineen oli kokoontunut juuri sillä kellonlyömällä Smakbyhyn. Sadonkorjuujuhlan tunnelma oli ylimmillään jonon kiemurrellessa iloisen puheensorinan siivittämänä leipomon tiskin tuoksuista karkkikojulle, siitä edelleen ohi omenasose- ja mehumyyjien ja toista kautta takaisin.
Pakenimme uunituoreet leivonnaiset käsissämme jo hieman ahdistavaksi käynyttä tungosta ulos Smakbyn terassille. Ilma oli päivän mittaan lämmennyt niin, että terassilla oli oikein mukavaa levähtää hetki ennen seuraavaa etappia, joka löytyi niinkin läheltä kuin tien toiselta puolelta.
Lämpimäisten antaman pienen sokeriboostin voimalla mieleen oli terassilla istuskellessa muistunut, että tien toisella puolella ylhäällä mäellä, ulkoilmamuseo Jan Karlsgårdenin porttia vastapäätä, on myös ravintola. Ja muistimme mukaan myös sieltä sai ruokaa.
Mäen päältä löytyi Åland Distillery
Emme löytäneet paikalta enää samaa ravintolaa kuin mikä siinä oli edellisellä reissulla muutamia vuosia aiemmin ollut, vaan Jan Karlsgårdenin Wärdshusin vanhoihin tiloihin oli vuonna 2020 avattu tislaamo, Åland Distillery. Sen yhteydessä oli kuitenkin, ja onneksi, uusi ravintola, josta sai myös ruokaa sekä Smakbyn leipomon makoisia leivonnaisia.
Ilman pientä jonottamista emme tässäkään paikassa selvinneet, mutta lohikeiton herkullisuus korvasi jonottamiseen käytetyn ajan. Jälkiruoaksi otin kahvin keran gluteenittoman suklaaleivonnaisen matkaseuralaisen herkutellessa tuhdilla pannukakulla.
Ahvenanmaalainen klassikko: pannukakku kera luumusopan ja kermavaahdon
Tislaamon ravintola oli kaiken kaikkiaan mukava paikka. Paitsi että siellä voi nauttia maukasta ruokaa, niin siitä on kätevä vierailla myös aiemmin mainitussa Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseossa, eikä Kastelholman linnallekaan ole matkaa kuin kivenheitto.
Meille iski tässä kohtaa pieni matkaväsymys, mutta kuljettaja halusi kuitenkin ajella vielä saaren pohjoisosaan, jossa olisi jokin nähtävyys. Löysimme sieltä mukavan hotellin mäntykankaan keskeltä, sekä kivan maiseman merelle, mutta juuri muuta näkemisen arvoista siellä ei ollutkaan, joten päätimme suunnata seuraavaksi kohti Maarianhaminaa ja laivaa. Kello taisi tässä vaiheessa käydä neljää.
Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Teemaristeily oli ajatuksena ihan hyvä. Oli hienoa nähdä Ahvenanmaa syksyisessä asussa, ja oli mukavaa herkutella laivalla sesongin ruoilla. Olisimme kuitenkin voineet suunnitella päivää vähän tarkemmin etukäteen ja pysyä suunnitelmassa paremmin, niin olisimme välttyneet parilta harha-ajolta ja päätyneet useampaan sadonkorjuujuhlaan osallistuvaan paikkaan. Toisaalta nyt tiedämme mitä niidenkin harhateiden päässä on, joten eivät ne ajot ihan hukkaan menneet.
Yllätyksenä tuli ehkä se, millaiset ruuhkat joka paikassa oli. Ilman koronaa tuskin olisimme niistä hätkähtäneet, mutta nyt emme tohtineet panna itseämme liikaa alttiiksi koronavirukselle ynnä muille pöpöille. Ihmisiä tuntui nimittäin kielten sekamelskasta päätellen kerääntyneen sadonkorjuujuhliin ympäri, jossei maailman, niin ainakin Itämeren.
Ympäri saarta levittäytyneet omenatarhat pullistelivat punaposkisista hedelmistä
Jan Karlsgården -ulkoilmamuseo on kiva kesäkohde
Ahvenanmaalla on yllättävän paljon näkemistä ja tekemistä. Itse olen käynyt siellä yhteensä siis kolme kertaa, joista ensimmäinen oli 1980-luvun lopulla leirikoulun merkeissä. Toinen kerta puolestaan oli jokunen vuosi sitten juhannuksen aikaan, jolloin kiertelimme päänähtävyydet ja osallistuimme juhannusjuhlille Jan Karlsgårdenissa.
Seuraavan kerran Ahvenanmaalle mennessäni haluaisin käydä muutamassa kokonaan väliin jääneessä paikassa, kuten Lemland Maarianhaminasta itään, sekä patikoida luontopolkuja saaren eri osissa. Toivottavasti haave toteutuu lähiaikoina.
Kaikki jutun kuvat, kuten kuvat koko blogissa by Laiska nainen
Täällä ollaan taas kuukauden tauon jälkeen! Muutaman viikon mittaiseksi suunnittelemani blogin kevätloma venähtikin siis hieman pidemmäksi, ja nyt eletään jo toukokuuta.
Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, kuten se ihme, että lumikasat alkavat olla kohta muisto vain. Olen myös tavannut yli puolen vuoden tauon jälkeen vanhempani. Vietimme sisarusteni kanssa pääsiäistä heidän luonaan pitkästä aikaa koko porukalla. Kuukauteen on mahtunut lisäksi käyntejä uusissa paikoissa, kahvitteluita kavereiden kanssa ja joogaa.
Pääsiäisen jälkeiset pari viikkoa olivat kiireisiä, kun yritin töiden ohella saada samaan aikaan käsityö- ja muotoilukoulun tehtäviä valmiiksi sekä jatkaa näyttötyöni kirjoittamista levon ja yöunien kärsimättä. Kässäkoulun työt jäivät lopulta vähän kesken, mutta niihin voin onneksi keskittyä rauhassa tulevina viikkoina, tai vaikka vasta kesällä, koska niihin palataan seuraavan kerran ensi syksynä.
Kiinteistöalan koulutuksen näyttötyökin oli jäädä kesken. Pääsiäisenvietosta palatessani nimittäin tajusin, että minulla oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa tehdä erittäin keskeneräinen työni valmiiksi. Päälle iski pieni paniikki, ja olin lyömässä hanskat tiskiin näytön osalta, mutta viisas ohjaaja sai taiottua minulle pari lisäpäivää ja tsempattua minut maaliin asti. Yöunet jäivät siinä hötäkässä vähän lyhyeksi, ja niitä olenkin menneenä viikonloppuna yrittänyt saada paikattua.
Näyttötyöhän oli meillä vapaaehtoinen, sillä se on osa isännöinnin ammattitutkintoa, ja me taas opiskelimme kiinteistöassistenteiksi. Näyttötyötä ei siis olisi ollut pakko tehdä, mutta itseni tuntien olisin myöhemmin harmitellut näytön tekemättä jättämistä enemmän kuin (omasta mielestäni) hieman hätäisesti ja hutiloiden tehdyn työn palauttamista, joten oli parempi se kuitenkin tehdä valmiiksi. Ja läpikin näyttö meni arviointikeskustelussa viime viikon keskiviikkona – päivää ennen valmistujaisia.
Nyt olen siis valmis kiinteistöassistentti, ainakin paperilla. Töissä uusia asioita tulee kyllä edelleen vastaan päivittäin, mutta näinpä se tahtoo olla melkein työssä kuin työssä ja on osa työnteon mielekkyyttä.
Tällä hetkellä olen töissä samassa paikassa, jossa suoritin koulutuksen työssäoppimisjakson, ja näillä näkymin työsuhde kestää elokuun loppuun saakka. Sen pitemmälle en vielä juuri nyt uskallakaan tulevaisuutta ajatella, kun on noita muutamia muitakin projekteja kesken. Toki en olisi itselleni ja tavoilleni uskollinen, ellen olisi jo keksinyt jotain uuttakin projektia kesken olevien rinnalle – vierivä kivi ei sammaloidu.
Viime keväänä ja kesänä jäi vähän kaivelemaan, kun en uupumustoipilaana jaksanut vetää Fitfarmilta ostamiani valmennuksia läpi niin täysillä kuin olisin halunnut. Asia vaivasi siinä määrin, että jossain kohtaa tänä keväänä päätin, että kun opiskeluhommat päättyvät, niin aloitan taas jonkin liikuntavalmennuksen. Ja eilen sen sitten toteutin: sunnuntain kunniaksi ostin Rapakunto Next Step -valmennuksen.
Rapakunto Next Step -valmennus on Fitfarmin uusi valmennus. Se jatkaa Rapakunnosta eroon 30 päivässä -valmennusta, jossa olin mukana viime kesänä. Olin niin innoissani tästä uudesta valmennuksesta, että aloitinkin sen eilen jo samantien peruskunto-osuudella, eli iltalenkillä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tällä juuri alkaneella uudella viikolla tekemään myös valmennuksen lihaskunto- ja kehonhuolto-osuudet.
Että semmoisia juttuja täällä laiskan naisen nurkilla on tapahtunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Puuhaa on ollut enemmän kuin riittävästi, mutta onneksi olen pystynyt myös lepäämään ja tasaamaan kertynyttä univelkaa aina jossain välissä, ettei uupumus ole pääsyt jälleen yllättämään selän takaa.
Nyt sitten toivotaan lämpeneviä ilmoja, jotta lenkeillä tarkenisi jatkossa ilman pipoa, hanskoja ja villahousuja, ja eipä sitten muuta, paitsi rauhaa maailmaan.
❤
Jutun kuvat olen ottanut huhtikuussa 2022 Tikkurilankoskella kevättulvan aikaan
Olen miettinyt tässä monta päivää, että taidan ottaa blogista vähän kevätlomaa, sillä viimeiset viikot ovat olleet sen verran kiireisiä, ettei kirjoittamiselle ole jäänyt yhtään energiaa. Lisäksi päälle pukkaa opiskelujuttuja, jotka pitäisi saada tehtyä parin seuraavan viikon sisällä, joten ajastakin on nyt vähän pulaa. (Kukas se keksikään määrittää vuorokauteen VAIN 24 tuntia!?!)
Vanha raatihuone, Porvoon museo, on Suomen vanhin raatihuone
Tämän vuoden puolellahan olen kirjoitellut postauksia tänne blogiini noin joka toinen viikko ehtimisen ja jaksamisen mukaan. Juuri menneenä viikonvaihteena olisi ollut taas postauksen aika, mutta koska viime sunnuntai jäi viikon ainoaksi kokonaiseksi vapaapäiväksi, niin pitkästä rästihommalistasta huolimatta päätin – pannukakun paistamisen jälkeen – käyttää päivän lepäilyyn ja rentoiluun.
Tähän väliin heitänkin vahvan suosituksen koskien kaikkia epämääräisiä ”enpä-tiiä-mitä-nyt-tekisinkään” -tilanteisiin: paista pannukakku. Gluteenittoman pannukakun ohje muutamine muunnoksineen löytyykin muuten tämän blogin valikosta Leipomukset -kategorian alta, vinkvink.
Huomaan, että mieleni tekisi alkaa kertoilla nyt vähän enemmän puuhasteluistani käsityö- ja muotoilukoulussa, mutta koska minun piti vain tulla lyhyesti kertomaan, että blogi kevätlomailee muutaman viikon, niin kerronpa niistä puuhailuista vähän keväämmällä – kirjaimellisesti, koska takatalvi.
Jokikatua etelään päin
Päivittelen Instagram-tiliäni @laiskanainen tässä välissäkin, joten siellä kuullaan ja nähdään blogin tauon aikanakin. Tänne blogiin puolestaan postailen uutta juttua taas pääsiäisen jälkeen.
Takatalvesta huolimatta mukavaa keväänjatkoa! Ja kuulumisiin!
❤
Kuvat on otettu Porvoon vanhassa kaupungissa maaliskuun loppupuolella
Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.
Mistä lähdettiin matkaan
Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.
Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.
Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.
Syksyllä kutsui koulunpenkki
Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.
Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.
Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.
Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.
Uusi vuosi, uudet kujeet
Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.
Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.
Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.
En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.
Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.
En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.
Yksi haaste
Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.
Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)
Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…
❤
Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa
Tämä viikko on ollut kertakaikkisen ravisuttava ja pelottavakin.
Minun piti kirjoittaa tällä viikolla valmiiksi viime sunnuntaina aloittamani teksti, tai oikeastaan kirjoittaa se uudesta näkökulmasta, mutta sattuneesta syystä ei ole ollut yhtään kirjoitusfiilistä. Lisäksi omat asiat alkoivat tuntumaan niin pieniltä ja merkityksettömiltä kamalia tapahtumia vasten, ettei senkään puolesta ole tehnyt mieli kirjoittaa blogia.
Keskiviikon aamuaurinko kultasi taivaan
Tänään on ollut viikon ensimmäinen päivä, kun minulla on ollut aikaa katsoa enemmän televisiota ja lukea rauhassa netistä uutisia. Ja mitäpä muuta tiedotusvälineet tällä hetkellä tulvivat kuin uutisia sodasta ja siihen linkittyvistä asioista. Jossain välissä päivää oli pakko lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä pariksi tunniksi Puutarhan pelastajiin. Mikään muu ohjelma ei oikein tuntunut rauhoittavan mieltä. Mielenrauhaa toi myös puuhastelu kotiaskareiden parissa, kuten viimeisten jouluvalojen arkistointi ja pölyrätin heiluttaminen (saatoinpa pyyhkiä sillä vähän pölyjäkin, hah).
Kotiaskareiden parissa puuhailu paitsi rauhoitti, niin myös kirkasti ajatuksia ja konkretisoi sen tosiasian, että mistäpä muusta tämä maailma oikeasti suurimmaksi osaksi koostuu kuin meistä tavallisista ihmisistä ja meidän arkisesta elämästämme. Rinta rinnan toistemme kanssa kylissä ja kaupungeissa, saarilla ja mantereilla me teemme töitä, harrastamme, syömme, juomme ja nukumme välillä enemmän ja välillä vähemmän elämästämme nauttien, iloa, rakkautta, surua ja tuskaakin tuntien, näin tiivistetysti ja yksinkertaistaen sanottuna. Ja mehän emme yleensä muuta halua kuin elää rauhassa mahdollisimman hyvää elämää toistemme kanssa sen ajan, kun olemme olemassa täällä maan päällä.
Kaiken poliittisen ja vähän filosofisenkin pohdintani keskellä, jota en sen tarkemmin avaa, päivän yllättävimmän hetken minulle järjesti niinkin arkinen asia kuin pölyrätti yhdessä pesuaineen kanssa. Saattoi se kyllä olla universumikin.
Oli jo iltapäivä, kun seisoin ajatuksissani kylpyhuoneen lavuaarin edessä rätti kädessä ja pesuainepullo toisessa. Mietin kevättä ja rakkautta – olohuoneessa selkäni takana leikkivillä iltapäivän auringon säteillä saattoi olla osuutta asiaan. Rakkaudesta juohtui mieleeni ajatus, että olisinkohan tänä keväänä jo tarpeeksi vahva, jotta voisin, tai uskaltaisin, pitkästä aikaa heittäytyä tunteiden vietäväksi ja rakastua.
Siinä miettiessäni kaadoin samalla pesuainetta kuivaan pölyrättiin ja hämmästykseni oli melkoinen, kun pesuaine muodosti rättiin sydämen kuvion. Juoksin olohuoneeseen hakemaan puhelimen, koska se sydän oli pakko saada ikuistettua.
Amor vincit omnia
Kuvia lavuaarin reunalla ottaessani tunsin suunnatonta riemua – voiko ihminen saada selkeämpää vastausta pohdintaansa. Tämä ratkaisi kaiken.
En tiedä oliko pölyrättiin ilmestynyt sydän silkkaa sattumaa, vai puhutteliko minua tosiaan itse universumi, mutta koko loppupäivän oli outo, toiveikas ja suorastaan leijuva olo; kaiken tämän epävarmuuden keskellä emme oikeastaan voi muuta kuin uskoa ja toivoa parasta, sekä luottaa siihen, että rakkaus voittaa kaiken, myös pahuuden.
Eletään jo helmikuuta 2022, ja nyt päätin saada viimeinkin kirjoitettua valmiiksi tämän ainakin viidesti aloittamani postauksen joulukuun tunnelmista. Itse joulukuuhan on enää muisto vain, mutta koska viime vuodelta kesken jääneet jutut ärsyttävät niin, etten pääse kiinni uusiinkaan aiheisiin, niin ei auta muu kuin yrittää kaivella sanoja aivojen syvistä sopukoista ja laittaa sormiin vipinää.
Olin suunnitellut tähän juttusarjaan monenlaisia aiheita askarteluista jouluisiin tekemisiin, tapahtumiin, kirjoihin ja leivontaan, mutta ne aiheet jääköön kuitenkin odottamaan seuraavaa joulukuuta. Niiden sijaan kerron pikakelauksella miten joulunalusaika lopulta meni joulukuun 9. päivästä eteenpäin. Siihen päiväänhän edellinen sarjan juttu päättyi.
Yhdeksättä päivää seurasi tietysti 10. päivä. Se olikin ällöttävän sateinen ja tuulinen perjantai. Muistan, että olin väsynyt koko viikon ajan huonosti nukkumistani öistä ja olin vähällä perua sen illan menon, koska teki mieli vain kaivautua lämpimien peittojen alle pakoon tuulta ja räntäsadetta, ja nukkua. Onneksi en kuitenkaan antanut väsymyksen määrätä illan kulkua, vaan päädyin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti joulukonserttiin Porvooseen.
Joulukonserttipaikalla saatiin nauttia Aatos Cafén antimistaJoulupuu oli rakennettu keskelle kahvilaa, joka toimii myös taidegalleriana
Konserttipaikkana oli tunnelmallinen vanhan elokuvateatterin sali Porvoon vanhan kaupungin kulmilla. Paikalla oli koronasta johtuen rajoitetusti yleisöä, mutta tunnelma oli silti katossa, eivätkä maskit estäneet riemukasta yhteislaulua. Yleisö taputti esiintyjät takaisin pariin kertaan, ja olisi varmaan kuunnellut taitavia muusikoita vaikka koko illan ja yön, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan.
Olin joulukonsertin jälkeen niin onnellinen koko viikonlopun, että teki mieli itkeä monta kertaa, kuten teki mieli jo itse konsertissa – niin ihanaa oli kuulla livemusiikkia pitkästä aikaa. Ja joulukonsertissa olin ollut viimeksi ennen koronaa vuonna 2019.
Porvoon jouluvaloja räntäsateessa
Konsertin jälkeinen lauantaipäivä, joulukuun 11. päivä, meni pääosin lepäilyyn. Yritin kyllä viritellä marras-joulukuun vaihteessa aloittamaani joulukorttipajaa uudelleen käyntiin, mutta se ei ottanut enää tuulta alleen. Onneksi olin ennakoinut, että näin voi käydä, ja olin varmuuden vuoksi hyödyntänyt kauppojen korttitelineitä.
Joulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, päivän lorvimisesta energisoituneena, kirjoitin kortit ennätysajassa samalla ihmetellen, että miten olin aiempina vuosina saanut kulumaan kyseiseen puuhaan monta tuskaista iltaa. Uupumuksella saattoi olla osuutta asiaan. Joulukuun 12. päivä pudotin kortit kirjelaatikkoon helpotuksesta huokaisten – yksi homma to do -listalta hoidettu kokonaan – ja tallustelin sohjossa pikaiselle kierrokselle sumun peittämälle joulutorille.
Joulukuun 13. päivä oli maanantai ja Lucian päivä. Olin tyytyväinen, kun kerrankin olin aikataulussa jouluvalmisteluissani, ja aikataulussa edelleen pysyäkseni päätin käyttää illan lahjojen paketointiin. Muutama lahja oli vielä matkalla verkkokaupasta, mutta ne ehtisin hyvin paketoida myöhemmin jossain rakosessa ennen joulua, kunhan nyt saisin isoimman ja tärkeimmän kasan alta pois.
Joulukorttitehtaalta ehti valmistua muutama joulukortti – uusi yritys ensi talvena
Tässä kohtaa olisi pitänyt arvata, että liian tyytyväinen olo kostautuu, mutta onneksi en vielä joulukuun 13. päivän iltana aavistanut, että alamäki alkaa seuraavana päivänä.
Ai mitäkö sitten tapahtui? No, ensin alkoi flunssa nostaa päätään. Se pilasi koko joulua edeltävän viikonlopun, jonka olin ajatellut käyttää kodin siivoamiseen, jotta jouluviikolla olisin voinut keskittyä leipomiseen ja viimeisten asioiden hoitamiseen. Sitten verkkokaupasta tuli sutta ja sekundaa, mikä tiesi paitsi pakettien palautusrumbaa, niin myös jalkautumista johonkin ostoskeskukseen metsästämään korvaavia tuotteita. Seuraavaksi vanhemmat ilmoittivat, että jäävät huonon sään ja koronatilanteen vuoksi jouluksi kotiin, ja se laski mielialaa entisestään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna eivät nuo nyt niin isoja ja vakavia takaiskuja olleet, mutta siinä väsymyksen tilassa, jossa tuossa kohtaa joulukuuta olin, ne tuntuivat valtavilta katastrofeilta – unelmien joulu jäisi jälleen kerran unelmaksi.
En enää kunnolla muista, että mitä minäkin päivänä joulukuun 13. päivän jälkeen tapahtui, mutta sen muistan, että jossain kohtaa pystytin kuusen ja koristelin sen sekä kodin valmiiksi. Myös sen muistan, että joulukuun 22. päivä juoksin töiden jälkeen ostamaan viimeiset lahjat ja kotimatkalla stressasin miten paljon on vielä tekemättä, kunnes kaivoin joulun muistilistani esiin, ja tilanne näyttikin yllättäen aika hyvältä:
Lepää riittävästi /työn alla
Älä stressaa /työn alla
Kortit /hoidettu
Lahjat /hoidettu
Muista suklaat! /hoidettu
Koristele koti /hoidettu
Kuusi pystyssä ja koristeltu /hoidettu
Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki vieläkään – ei yllätä – ja joulutähti just ja just hengissä) /hoidettu
Siivoa – viikkosiivous riittää /sisäistetty
Leivo kakku /työn alla (= reseptejä tutkailtu)
Tee pipareita /ei aloitettu (Huom! Siirappia kaapissa edelleen riittävästi)
Olin suorastaan äimistynyt, että olin onnistunut siinä kaoottisen tuntuisessa tilanteessa hoitamaan käytännön asiat niinkin hyvin. Oikeastaan vain blogi oli jäänyt ihan retuperälle, mutta sehän ei ollut listalla. Joulukuun 22. päivän iltana oli kuitenkin selvää, etten ehtisi enää sekä leipoa että siivota (ja kirjoittaa blogia), sillä seuraava päivä oli jo aatonaatto. Oli tehtävä valintoja.
Joulukuun 23. päivä ostin kaupasta pipareita ja pari joulupullaa – ongelma ratkaistu. Illalla imuroin, vein matot tuulettumaan raikkaaseen ulkoilmaan ja moppasin lattiat. Hikisenä, mutta tyytyväisenä kodin raikkaaseen tuoksuun istahdin sohvalle teemuki toisessa ja joulupulla toisessa kädessä kuuntelemaan jouluradiota.
Ilman kuusta ei tule oikeaa joulutunnelmaa
Ei tullut joulusta taaskaan unelmien joulua seesteisine joulunaluspäivineen tai aikataulussa sujuneine jouluaattoineen (olin unohtanut paketoida pari lahjaa, mikä johti myöhästymiseen joulukahveilta), mutta tämä postaus tuli vihdoin valmiiksi. Tässä kohtaa helmikuuta se onkin vallan mukavaa. Ensi joulukuussa voi tavoitella sitten taas sitä unelmaa. 😉
Tammikuu tuntuu tänä vuonna suorastaan kiitävän kohti loppuaan, kun oma kroppa puolestaan tuntuu jarruttavan joka käänteessä. Käydään siis jatkuvaa taistelua, tai tasapainoilua – miten sen nyt sitten haluaakin ilmaista – ajan ja jaksamisen kanssa, minä ja kehoni.
Toistaiseksi olen useimmiten taipunut kehoni tahtoon levätä, vaikka se olisikin merkinnyt pölyistä kotia tai valmisruokien syömistä. Välillä taas ratkaisun kehon ja mielen (= suorittajaminäni) taisteluun on tarjonnut universumi tullessaan vastaan yllättävillä tavoilla. Se on näin auttanut pois muutamista stressaavista tilanteista, joissa aikataulut ovat painaneet päälle ja sydämeni on sykkinyt vähän liian nopeasti.
Parina viime viikkona olen yrittänyt moneen otteeseen kirjoittaa kesken olevaa blogitekstiä joulukuusta, mutta joka kerta vain aloitan sen alusta hieman eri sanoilla. Tänään tajusin, että joulusta alkaa olla jo kuukausi aikaa, ja jäin miettimään, että onko juttua edes mielekästä enää kirjoittaa loppuun. Toisaalta tiedän, että keskeneräisyys jää harmittamaan, joten päätin saada sen valmiiksi. Aikaahan minulla vielä on, sillä edellisessä postauksessa taisin asettaa jutun aikatauluksi vain ”tammikuun aikana”.
Tässä kuussa olen joutunut pohtimaan myös, että olenko voimien vaivihkaisesta palautumisesta innostuneena haukannut liian suuren palan elämää ja työntänyt lusikkani liian moneen soppaan. Olen joutunut tunnustelemaan, että uuvutanko itseni uudelleen, painanko taas täysillä kohti pohjaa, vaikka vasta ihan vähän aikaa sitten olen juuri ja juuri noussut pinnalle. Heti perään olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämähän on nyt se minun oppimisen paikkani: nyt jos koskaan minun pitää ymmärtää tehdä toisin, ettei uupumus pääse taas voitolle.
Tällä viikolla keskityinkin iltaisin kotona enimmäkseen seuraamaan, miten jouluksi ostettu amaryllis puhkesi uudestaan kukkaan.
Se kasvatti ensin puolimetrisen kukkavarren ja siihen neljä pulleaa nuppua. Perjantaina, kun tein opiskeluuni liittyviä verkkokursseja, avautui ensimmäinen kukka. Siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittamaan näyttötyötä, avautui hiljalleen toinen. Lauantaiaamuna kukkia oli jo kolme, ja jouduin lisäämään kukalle toisen tukikepin, jottei se kaatuisi.
Tänään, aivan kuin viikon päättävän sunnuntain kunniaksi, oli viimeinenkin nuppu puhjennut täyteen loistoonsa, ja koko kasvi oli samalla kääntynyt kallelleen ikkunaan päin.
Jos kaatuminen nyt edelleen tukikepeistä huolimatta uhkaakin painavaa kukkavartta, niin tiedän, että sen ottaa vastaan tukeva ikkunalasi, joka ei amarylliksen painoa hätkähdä. Ja aamulla lasi päästää lävitseen taas uuden päivän valon.
Laiskan Naisen elämää 