Rahat tiukilla, miten selviytyä? – osa 2

Edellisessä postauksessa kerroin, miten maailmantilanteesta johtuva elinkustannusten nousu alkoi toden teolla tänä kesänä tuntumaan omassa kukkarossani. Jos päivittäistavaroiden hinnannousu saikin minut talvella miettimään ostoksiani entistä tarkemmin ja sähkön hinnannousu sai tarkkailemaan kulutusta sekä optimoimaan sähkön käyttöä, niin asumismenojen jyrkkä nousu laittoi minut polvilleni.

Asumiskulujen nousu sinällään ei tullut yllätyksenä, vaan päinvastoin osasin sitä odottaa, mutta ihan niin suurta nousua en ollut osannut aavistaa tai ennustaa kuin 27 %. Se on paljon se kenelle tahansa, mutta etenkin pienituloiselle. Nuo 27 % veivät loputkin käytössäni olleesta pienestä kuukausittaisesta taloudellisesta liikkumavarasta.

Talouden pyörät pyörivät, kun ihmisillä on rahaa ostaa tuotteita ja palveluita

Koska olen sitä mieltä, että kansantalous pyörii, kun rahavirta liikkuu, niin olen omalta osaltani aina pyrkinyt myös edistämään kansantalouden pyörimistä. Suomeksi sanottuna olen siis ollut enemmän kulutusihminen kuin säästäväinen, eli rahaa ei ole missään jemmassa tai sukanvarressa liiaksi asti.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, niin saadakseni palkan riittämään koko kuukaudelle, olen jo vuosikausien ajan tehnyt joka kuukausi summittaisen viikkobudjetin. Uudesta tilanteesta selviytyäkseni päätin viikkobudjetin ohella alkaa seuraamaan päivittäistä kulutuskäyttäytymistäni hieman tarkemmin, jotta tietäisin, että mihin rahani loppujen lopuksi oikein käytän.

Pakko maksaa -jutut ja ne muut

Ennen kuin kerron miten budjetin kanssa eläminen sujui kahdella ensimmäisellä seurantaviikolla, niin avaan hieman millaisia kiinteitä kuluja minulla on maksettavanani. Jokaisellahan ne hieman vaihtelevat kuukausittain, ja niihin vaikuttavat muun muassa asumis- ja elämäntilanne, työpaikan sijainti, harrastukset, sairaudet, elämäntapa ja siihen liittyvät valinnat.

Niinkuin varmasti useimmilla, niin myös minulla asumiskulut ovat se suurin menoerä. Edellisessä postauksessa kerroinkin, että asumiskuluni olivat aiemmin noin 43 % kuukausituloistani (ilman sähkö- ja vakuutusmaksuja laskettuna), mutta vievät nyt noin 55 % nettotuloistani. Bruttopalkka nousi samaan aikaan vain vähän yli 2 %.

Seuraavaksi eniten kuukausituloistani haukkaa julkisen liikenteen kuukausilippu (kolmen vyöhykkeen lippu 30 päivälle maksaa pääkaupunkiseudulla 99,40 eur) sekä puhelin- ja nettikulut. Näiden jälkeen tulevat (suuruusjärjestyksessä) ammattiliiton jäsenmaksu, sähkölaskut, vakuutusmaksut ja pakolliset lääkekulut. Nämä kulut ovat sellaisia, jotka budjetoin aina ensin, jotta ne tulevat varmasti hoidetuiksi.

Rahankäyttö tarkoittaa arvovalintaa joka kerta, kun rahalla maksaa jotain

Pakollisiin hoidettaviin maksuihin kuuluvat tietysti sitten myös ne muut laskut, joita itsellä ovat lähinnä omista kulutusvalinnoista aiheutuneet maksut, kuten vaateostot tai harrastusmaksut. Ainoa kuukausimaksullinen viihdyke, jolle tällä hetkellä olen antanut pikkusormeni, on äänikirjapalvelu (kk-maksu 9,90 eur). Tosin senkin tarpeellisuus, tai rahapanos versus käyttö, on tällä hetkellä suurennuslasin alla.

Kiinteiden kulujen lisäksi kulutan rahaa lähinnä siis päivittäistavaroihin, harrastuksiin, kodin sisustusjuttuihin, vaatteisiin, matkoihin ja tietysti myös palveluihin, kuten kampaaja, kosmetologi, hieroja, ruokaravintola tai kahvila. Näistä tosin mihinkään muuhun ei enää juuri ole varaa kuin päivittäistavaroihin, harrastuksiin ja silloin tällöin kahvilaan. Harrastuksista eniten rahaa ovat vieneet kässäkoulu lukukausi- ja materiaalimaksuineen sekä kirjat, suuri heikkouteni.

Miten meni ensimmäinen viikko?

Laskin budjetin neljälle viikolle siinä vaiheessa, kun palkkapäivästä oli kulunut jo pari päivää, ja ehdin tietysti niiden parin päivän aikana käymään muun muassa ruokakaupassa. Jätin nämä jo käytetyt rahat budjetin ulkopuolelle, enkä ole huomioinut kuittejakaan näiltä päiviltä.

Viikkobudjettihan minulla oli 128,18 eur. Se tuntui ruhtinaalliselta summalta, koska nykyisellä tulotasolla viikkobudjetti on yleensä ollut hieman pienempi, keskimäärin noin 105 euroa. Heinäkuussa saadut lomarahat kasvattivat nyt käytettävissä olevaa summaa, mutta ensimmäisen seurantaviikon jälkeen huomasin, että olin jättänyt jotain muuta budjettiin vaikuttavaa huomioimatta.

Kun kävin ensimmäisen viikon kuitteja läpi, niin ihan ensiksi tietysti totesin sen, minkä jo tiesinkin, eli viikkobudjetti ylittyi reippaasti: 83,41 eur. Olin seurannut budjettia koko viikon ajan, joten tiesin missä summassa mennään minäkin päivänä, mutta silti onnistuin ylittämään viikkobudjetin noinkin paljon ja käyttämään rahaa viikon aikana yhteensä 211,59 eur.

Kassakuitit kertoivat, että rahaa meni jo viikon kahtena ensimmäisenä päivänä noin 70 eur, eli yli puolet viikkobudjetista. Suurin osa, eli noin 60 eur, kului kuitenkin ruokakauppaan. Alkuviikolla tuli tehtyä vain yksi harha-askel: löysin ilokseni 70 % alennuksella jo jonkin aikaa etsinnässä olleen A3-kokoisen portfolio-kansion hintaan 5,97 eur. Tästä ostoksesta ei tullut huonoa omaatuntoa, koska halavalla sain. 😉

Maailmanpyörä sinitaivasta vasten
Valintoja on tehtävä muun muassa huvituksien ja arjen perusasioiden välillä

Loppuviikon ajan yritin skarpata ja säästää budjettia sunnuntain Helsinki-päivälle, jolloin tulisi varmasti museokäynnin ohessa myös syötyä ulkona ja kahviteltua. Skarppaukseni ei kuitenkaan ollut kovin tehokkaasti toteutettu, sillä sain kulumaan päivittäistavarakauppaan loppuviikosta vielä noin 74 eur. Olin hieman kauhuissani – sunnuntai ei ollut vielä tullut, mutta budjetti oli jo ylitetty. Mikä neuvoksi?

Ei, en perunut sovittua menoa, vaan päätin ottaa käyttörahat sunnuntaiksi kässäkoulun lukukausimaksuun säästämistäni rahoista. Tässä kohtaa tajusin, että olin unohtanut budjetoida lahjan, joka oli määrä antaa lahjan saajalle samaisena sunnuntaina. Yleensä huomioin tiedossa olevat merkkipäivä- ynnä muut muistamiset jo budjettia laskiessa, mutta nyt oli käynyt unohdus.

Koska budjetti oli jo muutenkin mennyt pyllylleen, en antanut unohduksen häiritä mielenrauhaani, vaan nautin täysillä mukavasta sunnuntaista aurinkoisessa Helsingissä. Kulutin päivän aikana noin 70 eur, josta suurin osa meni lahjaan ja loput pääasiassa kahviloihin. Luonnontieteellisestä museosta sorruin ostamaan kauniin pienen peltisen pastillirasian, 3,80 eur, jolle löytyi jo jatkokäyttöä säilytysrasiana.

Viikko 2 ja uusi mahdollisuus skarpata

Laskin toisen viikon budjettia maanantai-iltana jälkeen huolettomasti vietetyn sunnuntain. Budjetin laskeminen tapahtui tietystikin siten, että tutkin pankkitilini saldon ja tarkistin maksuun tulossa olevat laskut sekä muut budjetoidut menot seuraavilla kolmella viikolla, vähensin maksut tilin saldosta ja katsoin minkä verran käyttörahaa jäi jäljelle.

Koska ensimmäisen viikon budjetti oli mennyt poskelleen, eli ylitetty, niin se tietysti vaikutti pienentävästi seuraavien viikkojen budjettiin. Seuraaville kolmelle viikolle olikin nyt käytössä 20 eur vähemmän rahaa kullekin, eli 108,23 eur per viikko. Totesin, että tällä minun pitäisi kyllä pärjätä, sillä tämän verran minulla on nykyään yleensä ollut viikottaista käyttörahaa.

Budjetin laskemisen ohessa kävin läpi ensimmäisen viikon kassakuitteja ja huomasin, että ruokakaupasta ostamiini herkkuihin oli mennyt rahaa noin 25 eur. Totesin, että herkuista oli pakko yrittää jatkossa säästää. Siitä kiittäisi paitsi kukkaro, niin myös vyötärönympärys. Toisena tutkailin tarkemmin valmisruokiin käyttämääni summaa. Se oli yllättäen pienempi kuin olin olettanut, vain noin 21 eur. Ajattelin kuitenkin yrittää jatkossa pienentää tätäkin summaa.

Tämän kahvinautinnon hinnalla olisi saanut esimerkiksi paketin viipalejuustoa tai neljä kiloa porkkanoita

Herkuista sainkin säästettyä toisen viikon aikana kolmanneksen, ja kahvilakäyntejä kertyi pyöreät nolla kappaletta, mutta valmisruokiin meni suunnilleen sama summa kuin ensimmäisellä seurantaviikolla. Päätin hyväksyä asian tässä vaiheessa, sillä aina ei vain ole aikaa tai jaksamista laittaa ruokaa, joten silloin on mielestäni ok turvautua valmiiseen.

Budjetti piti toisella viikolla muuten paremmin ylittyen vain 10,38 eur. Rahaa meni juokseviin menoihin kaiken kaikkiaan toista sataa euroa, mutta koska summa sisältää lahjamuistamisen (jonka olin muistanut budjetoida alunperin), niin kerron summan ilman sitä: 118,61 eur.

Olin tyytyväinen, koska olin onnistunut vähentämään herkkuihin käyttämääni summaa, eikä viikkobudjetti ollut mennyt pahasti yli. Ylityskin johtui nähdäkseni siitä, että jouduin ostamaan budjetoimattoman kasvovoiteen, 18 eur, loppuneen voiteen tilalle. Tyytyväisyys ei tosin kestänyt kauaa, kun tarkistuslaskelmat osoittivat, että viikkojen 3 ja 4 budjetti olisi enää 92,07 eur. Mitä kummaa? Mihin rahaa oli kadonnut?

Tässä vaiheessa minulle valkeni, että olin unohtanut huomioida viikkobudjetissani käytössäni olevan virtuaalisen säästölippaan, eli jokaisesta korttiostoksestani menee euro säästölippaaseen. Ja koska olin höylännyt korttia aika ahkerasti viimeiset pari viikkoa, niin rahaa oli ”kadonnut” käyttötililtäni normaalia enemmän. Yleensä en tätä käyttörahan katoamista edes huomaa ennen kuin loppukuusta, koska en ole seurannut summittaista viikkobudjettia näin tarkkaan.

Yhteenveto

Tästä tulikin pitkä postaus, taisin hieman innostua aiheesta. 🙂 Kaikesta tästä jos yrittäisin jotain viisasta keksiä tähän loppuun, niin se olisi, että niin tärkeää kuin onkin tietää paljonko rahaa kuukaudessa menee kiinteisiin kuluihin ja muihin pakollisiin menoihin, niin yhtä tärkeää on tietää mihin käyttörahat menevät.

Kiinnittämällä huomiota omiin kulutustottumuksiin, voi säästää isojakin summia yllättävistä asioista. Eikä se yllätys välttämättä piile turhissa kuntosalimaksuissa (maksat kuukausimaksua, vaikka olet käynyt salilla tasan kerran neljä kuukautta sitten) tai lukemattomien maksukanavien kuukausimaksuissa, vaan se voi piillä aivan arkiselta, jopa mitättömiltäkin tuntuvissa asioissa, kuten itselläni herkkuostokset.

Toiseksi nostaisin viikkobudjetin tarkistamisen tärkeyden. Varsinkin, jos käyttää kaikkien ostostensa maksamiseen maksukorttia tai vaikka puhelinsovelluksia, niin menoja voi olla vaikea seurata ja hallita. Tällöin kannattaa tehdä viikkotsekkaus menoista ja laskea tarvittaessa budjetti uusiksi sekä miettiä, että kannattaisiko siirtyä käyttämään käteistä rahaa, jolloin rahan määrää voi konkreettisesti seurata.

Rahaa ei ilmesty itsestään mistään lisää, kun varat on käytetty

Itselleni nostin kehityskohteeksi paitsi herkkuostosten määrän vähentämisen, niin myös budjetin tasapainoisemman jakamisen viikon ajalle. Eli jatkossa yritän olla käyttämättä puolta viikkobudjetistani jo alkuviikosta.

Oli hyvä valinta lähteä seuraamaan kulutuskäyttäytymistäni tarkemmin. Seurantaviikot 3 ja 4 toivat mukanaan vielä lisää oivalluksia. Niistä kuulette seuraavassa postauksessa.


Säästömahdollisuus

Herkkuostoksiin ruokaostosten yhteydessä voi mennä yllättävän paljon rahaa viikossa – itselläni meni 25 eur 1. seurantaviikolla – kahvilakäyntien viemästä rahamäärästä puhumattakaan.

Olen ollut ylpeä siitä, että olen saanut pidettyä korona-ajan jälkeenkin kiinni harventuneista kahvilakäynneistä. Ennen koronaa kävin kahvilassa usein töiden jälkeen, 1 – 4 kertaa viikossa, jolloin rahaa meni viikottain keskimäärin 25 euroa pelkästään kahvilaan (pääkaupunkiseudulla erikoiskahvi + kakkupala (G) maksaa noin 12 – 13 eur). Kuukaudessa se tekee noin 100 euroa, eli yhden käyttämäni julkisen liikenteen 30 päivän kuukausilipun verran.

Paitsi herkkuja karsimalla niin myös kahvilakäyntejä harventamalla voi siis säästää isojakin summia kuukaudessa. Hirvittää ajatellakin, että ennen korona-aikaa olen saattanut käyttää kuukaudessa rahaa herkkuihin kotona ja kahviloissa yhteensä joskus jopa parin sadan euron verran!!

Itse käyn nykyään kahviloissa enää parisen kertaa kuukaudessa ja lähinnä, kun olen liikkeellä ystävien kanssa. Erikoiskahvin sijaan otan usein tavallisen kahvin, johon saa monesta paikasta myös santsikupin kaupan päälle. Peukutan.

Rahat tiukilla, miten selviytyä? – osa 1

Minun piti julkaista juhannuksen jälkeen juttu kesäretkistä. Juttu paisui tietysti taas kokonaiseksi neliosaiseksi juttusarjaksi, eli suomeksi sanottuna levisi käsiin, joten nyt saattekin sitten lukea juttusarjan täysin eri aiheesta. Pöljääkö? No, niin minustakin, mutta kesäretket ovat edelleen tekeytymässä, ja toivottavasti saan typistettyä sarjan maksimissaan kahteen osaan tai erilliseen juttuun.

Instagramin puolella ehdinkin viime viikolla vinkata, että blogiin on tulossa jotain henkilökohtaisempaa asiaa. Kuten otsikko kertoo, niin aiheena on – yllätys, yllätys – talous- eli raha-asiat.

Elinkustannusten noustua rahaa jää vähemmän päivittäisiin menoihin

Minulle talousasiat ovat olleet aika henkilökohtainen juttu, enkä ole aiemmin niistä kovinkaan paljon jutellut ihmisten kanssa lähipiiriä lukuun ottamatta. Nyt, kun maailmantilanne on mikä on, ja elinkustannukset ovat nousseet rajustikin, niin olen puhunut raha-asioista paljon enemmän ja entistä useamman ihmisen kanssa. Se on tuonut suuremman helpotuksen omaan mieleeni kuin osasin ikinä kuvitellakaan, sekä lieventänyt stressin lähes olemattomiin. Vertaistuki toimii siis raha-asioissakin!

Lähtötilanne

Mutta miten ikinä päädyin käsittelemään talousaihetta blogissani, jossa lupasin kirjoitella jatkossa vähemmän uupumuksesta ja enemmän kirjoista, retkistä ja kässäkoulun hetkistä?

No, ensimmäinen syy tähän aiheeseen on tuo yllä mainittu maailmantilanteesta johtuva elinkustannusten nousu ja ihmisille sen myötä tulleet vaikeudet saada rahat riittämään elämiseen. Toinen syy tulee jo hieman kauempaa menneisyydestä, eli olen jo pidempään yrittänyt tietoisesti laskea omaa elintasoani karsimalla niin sanotut turhat ostokset, mutta se on ollut todella vaikeaa siitäkin huolimatta, että nykyinen palkkani on noin 30 % pienempi kuin palkkani aiemmassa työssäni ennen koronapandemiaa.

Alkukesästä jouduin kuitenkin kohtaamaan kaksi asiaa, joista toisesta jouduin valtaviin itsesyytöksiin ja tunnontuskiin, ja toinen puolestaan aiheutti yöunet vieneen stressin.

Kukkaro ei ole pohjaton

Itsesyytöksiin johtanut asia oli väsymysshoppailu, josta sain itseni kiinni toukokuussa. Olin todella pettynyt, kun tajusin sortuneeni turhaan vaateshoppailuun, mutta samalla se oli myös avartavaa, koska nyt ymmärsin kaavan, jolla toimin silloin, kun olin pahasti uupunut. (Olin muuten kirjoittamassa juttua väsymysshoppailusta vuonna 2021, mutta se jäi kesken, koska kyllästyin jauhamaan uupumuksesta. And here we go…)

Shoppailuun retkahtaminen ei vielä vienyt yöuniani, vaikka turha rahanmeno harmittikin hitosti, vaan yöunet vei yhtiökokouskutsu ja siitä löytynyt tieto vastikkeen rajusta noususta heinäkuussa. Asumiskulut olivat olleet noin 43 % nettopalkastani, mutta nousisivat nyt 27 % vieden jatkossa vähintään 55 % nettopalkastani. Eli menettäisin juuri sen arvokkaan pienen taloudellisen liikkumavaran, jonka turvin saatoin käydä vaikka (halvalla) päivämatkalla Tallinnassa tai kampaajalla leikkauttamassa hiukseni.

Itketti – kerjuulle joudun. Ja harmitti. Harmitti, että olin juuri ehtinyt haaskata rahaa turhiin vaatteisiin, ja vielä enemmän harmitti, etten ollut vapauttanut itseäni asuntolainan ikeestä ja laittanut asuntoani myyntiin edellisenä syksynä, jolloin sitä vakavasti mietin ja jolloin asuntomarkkinat eivät olleet vielä kyykänneet. Nyt oli turha kuvitellakaan saavansa myytyä kotia edes kohtuullisessa aikataulussa ja vieläpä käypään hintaan. Tilanteeseen täytyi siis keksiä muita ratkaisuja.

Budjettia pukkaa

Minulla on ollut tapana jo vuosikausien ajan tehdä viimeistään palkkapäivänä summittainen budjetti seuraavaan palkkapäivään asti. Olen laskenut kuinka paljon minulle jää viikottaista käyttörahaa ruokaan ynnä muuhun kiinteiden maksujen ja muuttuvien pakollisten laskujen ja menojen jälkeen.

Koska olen ennemminkin taipuvainen kuluttamaan kuin säästämään, niin summittaisenkin budjetin laatiminen on auttanut siihen, että olen saanut palkan riittämään koko kuukaudeksi, välillä paremmalla ja välillä vähän huonommalla menestyksellä. Toki nyt, kun kuulun pienipalkkaisten laajaan heimoon, niin palkan riittävyyden kanssa on ollut enemmän haasteita kuin aiemmin. (Tulojahan minulle tulee vain palkkatyöstäni. Tämä blogi ei tuota mitään, koska se ei ole ollut kaupallinen blogi, eli en ole myynyt tai markkinoinut täällä mitään.)

Tässä kuussa päätinkin sitten alkaa panostamaan hieman enemmän budjetin seuraamiseen. Päätin selvittää samalla myös kulutustottumukseni, eli sen, että mihin ne käyttörahat oikein menevät. Nuorena aikuisena, kun tuloni olivat minimaaliset, pidin hyvinkin tarkkaa kirjanpitoa kuluistani selviytyäkseni seuraavaan palkkapäivään. Myös silloin oli laina maksettavana, nimittäin opintolaina.

Välillä joutuu laskemaan senttejä saadakseen rahat riittämään

Nyt ajattelin lähteä aluksi liikenteeseen vähän kevyemmin kuin tarkalla kirjanpidolla. Perinteisen viikkobudjetin laskemisen lisäksi päätin alkaa seuraamaan kassakuiteista ostojani. Ajattelin, että ostojani tarkemmin seuraamalla saisin niin sanotusti löysät pois ja voisin kohdentaa rahani jatkossa järkevämmin.

Kun olin laskenut palkastani kaikki pakolliset kulut ja menot pois, niin viikkobudjetiksi jäi seuraavalle neljälle viikolle kullekin 128,18 eur. Tällä summalla minun täytyisi selvitä päivittäistavaraostoksista ynnä muista juoksevista menoista.

Mainittakoon tässä kohtaa, että heinäkuun palkan yhteydessä tulivat lomarahat, ja hyvä niin, sillä maksettavana oli ylimääräisiä maksuja, kuten vakuutusmaksu sekä vaatesyntejäni. Tulossa oli myös parit lahjamuistamiset, joista toisen muistin budjetoida, mutta toisen huomasin myöhemmin unohtaneeni. Laitoin rahaa myös hieman säästöön syksyllä tulevaa kässäkoulumaksua varten.

Miten menivät ensimmäiset pari viikkoa?

…no, siitä kerronkin teille seuraavassa osassa, sillä huomasin äsken, etten ollutkaan analysoinut tarkemmin toista viikkoa, kun maanantaina kävin läpi kassakuitteja kahdelta ensimmäiseltä seurantaviikolta.

Mutta tämmöisellä, aika ajankohtaisellakin aiheella lähdin nyt verryttelemään kirjoitussormiani. Kesäretket olisi ollut ehkä mukavampi aihe, mutta toivottavasti tästä juttusarjasta on myös apua jollekin, joka painii samassa tilanteessa.


Säästömahdollisuus

Tähän ajattelin jakaa jokaiselta viikolta jonkin vinkin säästömahdollisuuteen esimerkiksi ruokakaupassa käydessä. Koska en halua paljastaa vielä, että mitä löytöjä tein kulutustottumuksistani kahdelta ensimmäiseltä viikolta, niin nostan tähän nyt yllä olevasta kaksi asiaa: 1) laadi kuukausibudjetti ja 2) ota kassakuitit talteen ja tarkempaan syyniin ainakin yhden kuukauden ajalta.

Kaupunkiahdistusta keskikesän yössä

Tulin vain nopeasti huikkaamaan, että elossa ollaan, vaikka helle ja kuuma kaupunki ovatkin ahdistaneet viime päivinä niin, etten ole saanut tehtyä oikein mitään, edes juhannussiivousta. Ja juhannus on vain lisännyt ahdistusta, koska mielestäni ainoa oikea paikka viettää juhannusta, tai ylipäätänsä kesää, on järven rannalla. Hätätapauksessa merikin käy, ja joki, tai ihan vaikka koristelampi, kunhan on joku lätäkkö, jossa on vettä!

Mutta tänä juhannuksena on tyytyminen siis kuivaan betoniviidakkoon, jossa nurmikko on auringon karrelle polttama ja maa halkeilee kuivuudesta. Tänään satoi kyllä vähän vettä, mutta niin vähän, että se toi lähinnä vain kosteutta ilmaan. Mutta linnut tykkäsivät päivän säästä ja innostuivat laulamaan täysin palkein melkein koko päivän ajan. Se olikin parasta tässä päivässä. Ei tarvinnut laittaa radiota päälle.

No, ehkä jo tuli selväksi, että kaupunkielämä kesällä ahdistaa. Olenkin tässä kesälomani aikana miettinyt paljon millainen on hyvä elämä ja miltä se minun hyvä elämäni näyttäisi ja millaisen ympäristön se vaatisi. Ei siis ihme, etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogia, kun ajatukset ovat olleet vähän isompien kysymysten kimpussa ratkaisuja miettien ja etsien.

Päivänkakkaraniitty iloisessa Itä-Suomessa juhannuksena 2021 – taustalla siintää Pielinen

Tänään kuitenkin kaiken ahdistukseni keskellä päätin, että nyt riittää tulevaisuudessa vellominen ja on aika palata menneisyyteen, nimittäin matkoihin ja retkiin, joista minun on pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä postauksia. Juhannuksen jälkeen niitä alkaa tulemaan. (”Juhannuksen jälkeen” on kyllä aika lavea aikaikkuna, mutta tarkoitus on kyllä postata ennemmin kuin myöhemmin. 😀 )

Nyt kuitenkin toivottelen täältä betoniviidakosta yllä olevan kuvan myötä paitsi hyvää yötä, niin myös leppoisaa ja mukavaa juhannuksen aikaa sinne missä ikinä näitä keskikesän valoisia päiviä ja öitä vietätkin!

Ristiriitaisuuksien vuosi 2022

Vuodenvaihteessa päätin ja vähän niinkuin lupailinkin somekanavissa, että tämän vuoden ensimmäinen postaus koskisi viime vuotta 2022. Ajatuksena oli kertoa, että mitä kaikkea puuhastelin viime vuonna, kun blogille ei tuntunut jäävän aikaa ja energiaa.

Aihe tuntui erinomaisen helpolle, mutta mitä enemmän sitä mietin, niin sitä monimutkaisempi ja monitahoisempi siitä tuli. Lopulta en enää tiennyt, että mistä päästä ja millä lailla lähtisin viime vuotta purkamaan, joten viime vuodesta ei tullut tämän vuoden ensimmäistä postausta, kuten ehkä olette huomanneet.

Karuselli pyörii, vaikka vuodet vaihtuvat

Koronapandemian pahimpien vuosien jälkeen odotukset vuodelle 2022 olivat tietysti kovat ja kohti parempaa. Jos vuosi 2020 oli romahduksen vuosi (pandemia, oma romahtaminen, tai uupumuksen nöyrä myöntäminen) ja vuosi 2021 sopeutumisen ja toipumisen vuosi, niin vuodesta 2022 piti omissa kuvitelmissani tulla uuden elämänrytmin sekä tasapainon etsimisen ja löytämisen vuosi. Ja kyllähän siitä tulikin, mutta tavalla, jota ei näin 2020-lukua elettäessä olisi osannut ikinä kuvitella.

tammikuussa uuden alku

Itse olin siis valmistautunut loppuvuoden 2021 työelämään paluuni siivittämänä käyttämään vuoden 2022 tasapainon hakemiseen: lepo, työ, harrastukset, kotihommat ja sosiaalinen elämä täytyi jotenkin saada uudestaan balanssiin. Uupumuksesta toipuminen oli minulla vielä täysin vaiheessa, ja koko elämänrytmi täytyi rakentaa uudestaan paitsi uupumuksen, niin myös pandemian jäljiltä.

Jottei balanssin hakeminen olisi ollut liian helppoa, niin aloitin vuoden 2022 tammikuussa uuden, neljän vuoden mittaisen ”harrastuksen” käsityö- ja muotoilukoulussa, eli käsityön taiteen perusopinnot. Se tiesi seuraavan neljän vuoden periodilla paitsi lukuvuosia ja lukukausia, niin niiden sisällä myös säännöllisin väliajoin oppitunteja sekä vähintään oppituntien verran kotitöitä töiden suunnittelun, materiaalien valinnan ja työvälineiden hankkimisen muodossa sekä usein myös itse kässätöiden tekemistä ja viimeistelyä kotona. Kaikki tämä piti jotenkin yrittää sovittaa muuhun elämään ja vähän vielä hukassa olevaan elämänrytmiin.

Kässäkoulussa oppii puuhastelemaan monenlaista

Viime vuoden alku olikin rankka oman jaksamisen kannalta, eikä tauti-invaasio sitä helpottanut, mutta oli se myös mielenkiintoista aikaa. Pääsin opettelemaan uusia asioita niin töissä kuin kässäkoulussakin, kuten me opiskelijat rakasta ”harrastustamme” kutsumme, ja sain tutustua moniin uusiin ihmisiin. Kaiken ohessa sain myös käytyä lisää läpi omia, arkisiin tilanteisiin liittyviä traumojani ja tunnistettua niihin liittyviä ajattelu- ja reagointimallejani. Näiden työstäminen jatkuu tietysti edelleen.

Olin juuri ja juuri selviytynyt alkuvuoden pöpöhyökkäyksistä, ja päässyt jonkinlaiseen vauhtiin niin töissä kuin kässäkoulunkin kanssa, kun helmikuun lopussa sitten rysähti. Pelko ja turvattomuus astuivat elämään, eikä vähään aikaan muusta puhuttukaan missään ja kenenkään kanssa kuin sodasta. Omat ongelmat tuntuivat yhtäkkiä kovin mitättömiltä.

täydestä kesästä tyhjään syksyyn

Omalla kohdallani vuodesta 2022 muodostui helmikuun tapahtumien vuoksi lopulta hieman sellainen ”nyt eletään täysillä, kun vielä voidaan” – vuosi, toki omalla hillityllä tyylilläni ja uupumuksesta toipumisen ehdoilla. Tuli halu tehdä, nähdä ja kokea asioita sekä tavata sukua, ystäviä ja tuttavia, kun vielä voi. Ja aika paljon ehdinkin loppukesään mennessä tavata ihmisiä ja toteuttaa asioita bucket listaltani. Pääsin viimein käymään esimerkiksi Haminassa, parissa ruukkikylässä sekä meren takana Visbyssä.

Intensiivisellä reissaamisella ja kylillä luuhaamisella oli tosin hintansa. Uupumuksesta toipuminen eteni koko kesän ajan periaatteella ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin”. Välillä taidettiin mennä myös yksi askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin, mutta onneksi sain aika nopeasti niistä tilanteista kiinni ja pakotin itseni lepäämään ja kotoilemaan kaikessa rauhassa.

Visbyn vaikuttava kehämuuri

Jos kesä meni täysillä eläessä, niin viime syksystä, tai oikeastaan koko loppuvuodesta, ei voi sanoa samaa. Kuten olen aiemmissa postauksissa maininnutkin, niin elo-syyskuun vaihteessa alkoi epäonninen sairastelukierre, josta toipuminen leimasi koko loppuvuotta. Etenkin syyskuun puolivälissä iskenyt koronatartunta vaati kuukausien toipumisajan. Elämästä tuli vähäksi aikaa pelkkää päivästä toiseen selviytymistä.

Hyvä puoli sairastelussa oli se, että ehdin lukemaan viime syksynä tavallista enemmän kirjoja. Jo aika alkuvaiheessa sairastelukierrettä yksinkertaisesti kyllästyin telkkariohjelmien tuijottamiseen ja somen selaamiseen ja niiden sijaan keskityin lukemaan kirjahyllyni lukemattomia lukemattomia opuksia. Lukuinto jäikin sitten päälle koko loppuvuodeksi ja osittain siksi, että oli aivan pakko yrittää kiriä ajan tasalle Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan julkaisurytmin kanssa. Melkein onnistuinkin, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa.

haasteita ja oivalluksia

Siinäpä oli pikakelaus minun viime vuoteeni. Se oli vuosi, jonka piti itselle olla tasapainon etsimisen ja löytämisen vuosi, ja sitä se totisesti olikin maustettuna pelolla ja epävarmuudella, mutta onneksi myös ilolla ja hauskuudella sekä monilla uusilla ajatuksilla ja hyvillä oivalluksilla.

Yksi perustavaa laatua oleva oivallus viime vuonna oli se, että kässäkoulun työt täytyy pyrkiä tekemään aina kunkin jakson aikana, etteivät ne jää roikkumaan nurkkiin puolivalmiina. Tämän tietysti pitäisi olla itsestään selvää, mutta minulle se jostain syystä kirkastui vasta viime syksynä, kun ne pari nurkissa lojuvaa puolivalmista työtä alkoi ärsyttää. Kässätöiden valmiiksi saaminen vaatii uhrauksia vapaa-ajalla, ja tähän en ehkä ollut valmis vielä vuosi sitten uupumuksen tasostakin johtuen. Jälkiviisaana voisin sanoa itselleni, että pitikö lähteä tuossa kohtaa toipumismatkaa kässäkouluilemaan, mutta koska käsin tekeminen on myös tutkitusti terapeuttista puuhaa, niin en sano.

Marraskuun taivaan alla syntyi hyviä oivalluksia

Haastavinta viime vuonna uuden elämänrytmin löytämisessä oli, ja on edelleen, paitsi yrittää löytää aikaa kirjoittamiselle, niin myös mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Iltavirkulle se ei vain ole helppoa, koska aivot ovat täydessä terässään yleensä puoli kymmenen aikaan illalla. Eli juuri silloin, kun pitäisi aloittaa iltatoimet ja rauhoittua nukkumaan. Ja samaan aikaan olisi tosiaan se parhain hetki kirjoittaa blogia. Ymmärtänette ristiriidan ja siitä kumpuavan haasteen.

Parhaat jutut vuonna 2022

Jos minun nyt pitäisi listata parhaimmat asiat tai hetket viime vuodelta, niin listasta tulisi aivan älyttömän pitkä, sillä niin paljon kaikkea hienoa tapahtui viime vuonna kaikesta kamalasta huolimatta. Jos pitkän listan sijaan kokoan asiat muutamien avainsanojen alle, niin listani viime vuoden parhaimmista asioista näyttää tältä:

  1. Työ, jossa olen löytänyt ihan uusia puolia itsestäni. En esimerkiksi tiennyt, tai muistanut, pitäväni face to face -asiakaspalvelusta ja miten paljon asiakaskohtaamiset antavat.
  2. Kässäkoulu, jossa olen tutustunut mahtavaan porukkaan ja päässyt oppimaan uusia taitoja luovuuden suorastaan pursutessa ympärillä.
  3. Matkat ja retket maalla sekä merellä yhdessä ystävien ja/tai sukulaisten kanssa ovat jääneet kaikki erityisen vahvasti mieleen. Hyvillä säillä saattaa olla osuutta asiaan. Reissujen kylkiäisinä tuli käytyä yleensä myös ennalta suunnittelemattomissa paikoissa, joten reppuun kertyi paljon niin sanotusti bonuskokemuksiakin.
  4. Kirjat, jotka muun muassa veivät muihin maisemiin, viihdyttivät ja antoivat (muuta) ajateltavaa. Joskus auttoivat myös nukahtamaan, mutta ei siitä sen enempää.
  5. Uupumuksesta toipuminen, listan viimeisenä, muttei vähäisimpänä.. Yläpuolella jotain jo mainitsinkin traumojen ja omien, uupumuksen vuosina syntyneiden, negatiivisten ajattelu- ja käyttäytymismallien läpikäymisestä. Vasta hiljattain tajusin miten tärkeää se on ollut omalle toipumiselle. Ja tässä kohtaa on pakko todeta, että jos en olisi viime vuonna ollut töissä siellä, missä olen ollut, niin en tiedä olisinko päässyt yhtä hyvin toipumaan uupumuksesta kuin mitä nyt olen. Iso kiitos tästä kuuluu työyhteisölle, joka on tietämättään edesauttanut toipumistani.

Että semmoisia juttuja listalle viime vuodesta 2022 nousi.

Listan kohdista 2 – 4 kirjoittelen kevään mittaan ja jatkossa muutenkin vähän enemmän ja uupumuksesta puolestaan vähän vähemmän, sillä on tullut aika uudistaa blogia oman elämäntilanteen muuttuessa. Tähän liittyy myös blogin nimen vaihtaminen Laiskan naisen keittiöstä Laiskan Naisen elämään. Aika näyttää mihin muihin aiheisiin ja millaiseen suuntaan blogin kanssa päädynkään.

Nyt hyvää yötä!

Hyvää uutta vuotta 2023!

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan, mutta kai silti voi vielä toivottaa hyvää uutta vuotta, jossei ole vielä aiemmin ehtinyt?!

Halusin tulla paitsi toivottamaan uudet vuodet, niin myös nopeasti moikkaamaan ja kertomaan, että täällä ollaan taas pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Viime vuoden loppupuoli oli haastava, jonka vuoksi jouduin jättämään blogin ja myös somen tekemisen entistäkin vähemmälle, mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa, jossa koostan mennyttä vuotta 2022. Jotain voitte noista haasteista kyllä arvatakin edellisten postausten perusteella.

Tämän uuden vuoden 2023 ensimmäiseksi suunnittelemani postaus on siis työn alla. Suureksi ilokseni, not, olen sitä tehdessäni kohdannut puolestaan teknisiä haasteita.

Täällä blogialustalla on tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana, ja kun en ole täällä kovin paljon pyörinyt, niin yhtä sun toista uutta on ilmennyt, tai ennemminkin mennyt hieman ohi.

Mutta haasteet on tehty ratkottaviksi, joten enköhän pääse pian kärryille vimpaimista ja muista työkaluista. Ja kun kirjoittaminenkin tuntuu taas luistavan ja juttujen aiheitakin on takataskussa pilvin pimein blogin nimen muutoksesta alkaen – kyllä, nimi on vaihtunut, vaikka logot, domain ynnä muut ovatkin vielä vanhaa – niin hyvä tästä tulee.

Nyt hyvää yötä ja pikaisiin kuulumisiin! ❤

Tapahtui sitten viime postauksen…

Edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi jos toinenkin, jopa melkein pieni ikuisuus, kun lehdetkin ovat ehtineet pudota puista tässä välissä. Tämän normaalia pidemmän postaustauon syynä ovat olleet ystävämme virukset. Viime postauksen aikaan podin flunssaa ja hädin tuskin olin ehtinyt toipua siitä, kun sain koronatartunnan.

Tauti ei tällä kertaa ollut onneksi niin paha kuin ensimmäisellä kerralla pandemian alussa, mutta sen verran normaalia flunssaa kovempi, että koko lokakuu meni toipuessa. Vasta nyt, kun koronatartunnasta on kulunut noin seitsemän viikkoa, on olo alkanut tuntua normaalilta ja jaksan taas kävellä pitempiä matkoja ilman, että happi loppuu ja heikottaa. Myös haju- ja makuaisti ovat palautuneet ennalleen (asialla on kyllä myös kääntöpuolensa näin pimeänä, eli lohturuoan luvattuna vuodenaikana – suklaahyllyt, here I come).

Nyt on taudit toivottavasti sairastettu vähäksi aikaa ja siinä sivussa kerätty voimia pakkolevon muodossa. Menneenä viikonloppuna pääsin nollaamaan päätänikin pitkästä aikaa pienillä päiväkävelyillä lähiluonnossa. Innolla odotan, että ajatukset alkavat jälleen kulkemaan niin sanotusti omia polkujaan, eikä vain sitä pakollista arkista kolminaisuutta, eli kodin, töiden ja kaupan väliä, ja pääsen taas blogikirjoittamisen moodiin.

kirjavinkki sairastuvalta

Yleensä en sairaana ole jaksanut keskittyä lukemaan, mutta nyt, kun lähes koko syyskuu meni sairastellen, niin television katselu ja somen selaaminen alkoivat nopeasti puuduttaa, jopa ärsyttää, ja tartuin mieluummin kirjoihin. Lohtua ja tsemppiä sairastuvalla minulle antoi erityisesti parin dekkarin lomassa lukemani Anni Turpeisen alkusyksystä ilmestynyt kirja ”Aina ei tarvitse jaksaa” – kirja väsyneelle. Ehdin ostaa sen sopivasti juuri ennen sairastumistani.

Kirja on tarkoitettu vauhtiin väsyneille suorittajille, jotka ajavat itsensä äärimmäisyyksiin, eivätkä tunnista, saatikka tunnusta olevansa uupumuksen partaalla ennen kuin keho tai mieli tai molemmat pettävät. Kirjassa Anni Turpeinen kertoo oman tarinansa suorittamisen maailmassa, jossa ”sitä mitä pitäisi on niin paljon”. Lisäksi ääneen pääsevät eri alojen edustajat aika hurjienkin tarinoidensa kanssa.

Aina ei tarvitse jaksaa” kertoo mitä tapahtuu, jos aina vain yrittää jaksaa

Kirja valaisee mielenkiintoisella tavalla mitä stressaantuneen ihmisen kropassa tapahtuu ja miten hormonit vaikuttavat kaikkeen. Turpeinen pohtii teoksessaan myös sitä, että mikä meidät ajaa suorittamaan. Esiin nousee niin perfektionismi, pakkopositiivisuus, häpeä kuin huono omatuntokin.

Kirja ei tarjonnut itselleni kovinkaan paljon uutta tietoa uupumuksesta joitain ihmisen biokemiaan liittyviä juttuja lukuun ottamatta. Sen sijaan koin teoksen tässä kohtaa omaa toipumispolkuani ennemminkin vahvistavana ja voimaannuttavana.

Sain lukiessani myös muutamia hyviä oivalluksia, joista tärkein tuli Turpeisen kertoessa tuusailustaan. Olen aina ollut kova tyttö siivoilemaan ja järjestelemään tavaroita, ja Turpeisen valottaessa tuusailun saloja hoksasin, että miksi se on ollut minulle luontaista ja tärkeääkin, ja että miksi olen tehnyt huonosti itseäni kohtaan, kun olen rajoittanut siivousintoani.

Kirja sisältää hyvää tietoa ihan kaikille, eikä vain väsyneille suorittajille

”Aina ei tarvitse jaksaa” on kirja, joka kannattaa lukea, vaikket olisikaan suorittaja tai keikkuisi uupumuksen partaalla, sillä siitä saa hyviä, konkreettisia vinkkejä sekä neuvoja ihan niin sanotusti normaaliinkin arkeen, kuten ”Aina ei vaan jaksa. Ja tiedätkö, se on ihan ok.”

Toivottavasti sinun syksysi on sujunut paremmin ja olet säästynyt virusten hyökkäyksiltä. Ja jos pöpöt nyt riivaavatkin, niin parantele itsesi kaikessa rauhassa, sillä olet oman elämäsi tärkein ihminen. ❤

Valoa tunnelin päässä

Eletään elokuun viimeistä tuntia. Ulkona on sysipimeää ja syksyisen viileää, ja minun pitäisi olla jo nukkumassa flunssanenäni kanssa. Ajattelin kuitenkin ennen peiton alle kääriytymistä tulla huikkaamaan muutaman sanan tänne hiljaiseloa viettäneeseen blogiini.

Sitten viime postauksen väsymys otti kuin ottikin vallan. Tai voinen tunnustaa, että olen ollut viime viikot hieman uuvuksissa, mikä ei ole yllätys, sillä olen kohta vuoden ajan paahtanut uutta oppien pitämättä juurikaan lomaa. Ja tällä viikolla, kun viimein olin alkuviikosta pari päivää lomalla, niin sain flunssan – kohtalon keljuiluako, etten vain pääsisi nauttimaan lomapäivistä, vaiko kropan viesti siitä, että se käy ylikierroksilla… No, oli kumpi vaan, niin kyllä on ottanut päähän viimeiset pari päivää, murr.

Loppukesän väsymystä ja flunssaa sekä mieltä masentanutta maailmantilannetta lukuun ottamatta lopuillaan oleva kesä on mennyt keskimäärin hyvin. Olen päässyt mukavasti kiinni uuteen päivärytmiin ja saanut palautettua elämääni joitakin vanhoja, uupumuksen vuosina kadonneita tapoja, kuten lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Olen myös päässyt eroon pitkistä tehtävälistoista (uupumuksen pahimpina vuosina jouduin kirjoittamaan to do -listoille ihan kaiken roskapussin viennistä laskujen maksuun) ja saanut hiljalleen normalisoitua unirytmiä.

Mutta mikä tärkeintä, niin tänä kesänä olotila on tuntunut lähes kahdeksan vuoden jälkeen normaalilta. Kotona tai töiden ääressä en niinkään ole kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kesän aikana tekemilläni reissuilla olen kerta toisensa jälkeen havahtunut huomaamaan, että jaksan liikkua ja olla kiinnostunut ympäristöstä sekä muista ihmisistä aivan eri tavalla kuin vuosiin.

Erityisesti parissa tutussa paikassa olen saanut flashbackeja vuosien takaisilta reissuilta ja tuntenut ihan fyysisesti kehossa sen, mitä olin joskus uupuneena tuntenut juuri siinä kohtaa tallinnalaisessa kadunkulmassa tai tukholmalaisella sillalla. Ne ovat olleet silmiä avaavia hetkiä.

Lomailemattomuudesta huolimatta uupumuksesta toipuminen on edennyt kesän aikanakin koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voi vain arvailla, olisiko vuosikausia kestäneestä uupumuksesta toipuminen ollut näinkin nopeaa ilman työympäristön vaihtumista. Enpä siis voi muuta kuin olla iloinen, vaikka flunssa juuri nyt painaakin päälle.

Edessä on pitkä syksy, tai ainakin pitkä talvi, joten toivottavasti saan pian flunssan häädettyä ja kehon balanssiin, jotta jaksan kertoilla vähän lisää noista kesäreissuista, joista edellä mainitsin. Sen verran voin paljastaa, että suurin osa reissuista suuntautui kotimaan kohteisiin, ja että aika moni kohde oli ollut pitkään listallani ”paikkoja, joissa olen aina halunnut käydä”. Instagram-tililtäni löytyy vihjeitä muutamista reissuista.

Mutta nyt on pakko päästä pitkälleen parantelemaan töhnäistä oloa. Hyvää syyskuun ensimmäistä yötä!


Postauksen kuvat on otettu kesäkuisella reissulla Tallinnan Telliskivessä.

Asioiden äärellä – kun rimakauhu iskee

Olen tänä kesänä pudonnut blogin suhteen johonkin kummalliseen olotilaan, joka muistuttaa loputonta, ahdistavan upottavaa suota: aina kun luulen saaneeni jalkani tukevalle mättäälle, niin huomaankin uppoavani suonsilmäkkeeseen.

Viime viikkoina olen aloittanut ainakin kolme eri blogipostausta, mutta en ole saanut kirjoitettua yhtäkään niistä alkua pidemmälle. Ensin ajattelin, että vauhdikas vuosi se vain on tehnyt tässä kohtaa tehtävänsä ja väsyttänyt minut niin pahoin, että olen liian nuupahtanut yhtään mihinkään muuhun kuin työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Pelkäsin jopa, että olen putoamassa takaisin uupumuksen kurimukseen ja että kohta koko elämäni romahtaa.

Mutta sitten havahduin siihen, että päässänihän käy työpäivän ulkopuolella koko ajan ihan hirveä kuhina, kun hahmottelen postauksia kuvineen päivineen. Että mitä ihmettä tämä nyt on…? Asian ytimen ymmärtämiseen tarvitsin pari kahvikupillista veljieni luona sekä yhden leppoisan päiväkahvihetken vehreässä puutarhassa ystävien seurassa.

Päiväkahvi maistuu parhaimmalta varjossa puiden alla

Kun jokin aika sitten tuskailin toiselle veljistäni, että tuntuu sille, etteivät voimani ja aikani riitä nyt kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, niin hän tokaisi kahvikuppinsa yli, että jospa keskittyisit siihen sisällöntuotantoon. Olin vähän hämmentynyt hänen sanoistaan ja ensimmäinen ajatukseni oli, että oliko kommentti moite siitä, että minulla on kenties liian monta rautaa tulessa, mutta hänen äänensävystään ymmärsin, että hän tarkoitti sanat kannustuksekseni: en ole ihan paska siinä mitä teen. (Huomaa positiivinen sanavalintani, hahhah.)

Kun parisen viikkoa sitten huokailin puolestaan toiselle veljelleni, miten vaikealle kirjoittaminen on tänä kesänä tuntunutkaan, niin hän lausahti siihen jämäkästi, että jospa et yrittäisi tehdä niin täydellistä jälkeä ja että vähempikin riittää. Tajusin siinä samassa, että olin pudonnut huomaamattani taas perfektionistisen suorittajan ansaan: minä tosiaan yritin jälleen kerran tehdä kaiken liian täydellisesti taustatyötä myöten, vaikka aikaa oli nyt käytettävissä blogiin rajallisemmin – ei ihme, että ahdisti.

Tuskainen taipaleeni blogikirjoittajana jatkui noiden kahvikupillisten ja oivallusten jälkeenkin. Juttuideoista ei ollut pulaa, vaan päinvastoin niitä pulpahteli lisää jatkuvalla syötöllä, mutta kirjoitusjumi vaivasi edelleen. Joka aamu ennen leipätyön aloittamista silmäilin läpi jonkin kesken olevista postauksistani, huokaisin syvään ja suljin WordPressin. Sama toistui iltaisin työpäivän jälkeen, kunnes tuli viime viikko ja tiistai.

Cafe Unelma – Vantaan paras kahvipaikka, kylkiäisenä ihanat puodit

Olin sopinut iltapäiväkahvitreffit parin ystäväni ja ex-kollegani kanssa Vantaan Korson Wanhalle Asemalle. Olin vaihteeksi viettänyt unettomia öitä edellisellä viikolla podetun flunssan perään, ja kroppa olisi oikeastaan tahtonut töiden jälkeen lepäämään, mutta halu nähdä ystävät voitti väsymyksen 6 – 0, sillä en ollut tainnut tavata toista heistä kasvokkain sitten ensimmäisen koronakesän 2020. Kaiken kukkuraksi oli mitä parhain sää vetelehtiä jossain muualla kuin kotona, ja vieläpä hyvässä seurassa.

Istuimme Wanhan Aseman vehreällä pihalla kahvittelemassa ja herkuttelemassa leivoksilla rupatellen samalla niitä näitä. Kesäpäivä oli niin täydellinen kuin se vain olla voi. Yhtäkkiä huomasin hieman liikuttuvani paitsi tuon kahvihetken ainutlaatuisuudesta, niin myös siitä, kun tajusin, että olen tuntenut nämä ihmiset kohta lähes 20 vuotta, ja mitä kaikkea olemmekaan sinä aikana käyneet läpi yksin sekä yhdessä. Ilmankos oli niin helppo olla heidän seurassaan omana itsenään, vähän nuutuneenakin, kysellä ja kuunnella kuulumisia kaikessa rauhassa, vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä sekä kehitellä siinä sivussa kaikenmaailman käyttöliittymäideoita asioiden tehokkaaseen hoitamiseen digitaalisesti (entiset ict-alan työläiset vauhdissa).

Tuolit suorastaan huutavat istahtamaan ja nauttimaan olostaan

Ystävät lähtivät kahvittelun jälkeen vielä puistokävelylle. Mielelläni olisin mennyt heidän mukaansa, mutta sekä järki että kroppa sanoivat siinä kohtaa, että mars junaan ja kotiin lepäämään. Eikä se kotimatka siinä kohden päivää tosiaankaan ollut hullummin ajoitettu, sillä kotiin päästyäni tunsin ihmeellistä voimaa sisälläni ja totesin yhtäkkiä ymmärtäneeni parikin asiaa liittyen kirjoitusjumiini.

Ensimmäinen seikka oli se, että näillä minunkin blogijutuillani sekä somepostauksillani on oikeasti merkitystä jollekin ja että olen pystynyt antamaan teksteilläni ja kuvillani ajatuksia ja ideoita muille ihmisille, vaikka itse olenkin sitä epäillyt erittäin suuressa määrin viime aikoina. Tämän merkityksellisyyden seikan tajusin siitä, kun toinen kahviseuralaisistani kertoi, että Korson Wanha Asema valikoitui tapaamispaikaksemme siksi, kun olin postannut Facebookiin joskus kuvia paikasta, ja niiden kuvien perusteella hänen kiinnostuksensa paikkaa kohtaan heräsi.

Heti tämän perään hoksasin, että minua oli viime aikoina vaivannut täydellisyyden tavoittelun ja blogin pitämisen merkityksen, sen punaisen langan katoamisen lisäksi klassinen huijarisyndrooma. Kaikki tämä yhteensä oli aiheuttanut paitsi riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahdistuksen, niin myös täydellisen kirjoitusjumin, sekä johtanut lopulta tyhjän paperin kammoon ja mietteisiin koko blogin lopettamisesta.

Näiden oivallusteni sinetiksi keitin kupposen teetä ja istahdin sohvalle suunnittelemaan tätä postausta. Pari iltaa myöhemmin löysin itseni aivan uudella innolla koneen äärestä kirjoittamasta.

Onnenkivien väriloistoa Korson Aseman Puodissa

Joskus sitä pitää näköjään mennä ihan umpisolmuun, jotta saa asiat päänsä sisällä jälleen oikeaan mittakaavaan ja järjestykseen. Mutta jos näin ei olisi käynyt, niin en olisi varmaan ymmärtänyt sitä, että minun pitää ennen kaikkea hyväksyä itseni tämmöisenä kuin olen, hieman pikkutarkkana asioihin uppoutujana, ja että minun pitää uskoa itseeni ja siihen mitä teen, sekä kirjoittaa niistä asioista, joista itse haluan. Näin annan muille sen parhaimman osan itsestäni, rehellisesti. Mutta minun täytyy muistaa sallia itseni tehdä myös ei-niin-täydellistä-jälkeä siellä, missä täydellisyyttä ei vaadita.

Tämäkin postaus oli vähällä jäädä kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska minulle iski rimakauhu monen viikon postaustauon jälkeen. Epäröin vieläkin, että haluanko julkaista tätä ollenkaan, mutta koska haluan . Nähtäväksi jää, onko seuraava postaus kirjoitettu vähän niin sanotusti vasemmalla kädellä


Villejä veikkauksia: kuinka kauan menee, että korjaan nuo kaksi viimeistä lausetta, joista toinen jäi kesken ennen pistettä ja toisesta puuttuu piste lopusta? Nyt on perjantai 22.7.2022 ja kello on 0:30, ja aika alkaa n-y-t-nyt!