Kategoria: Elämä

Valoa tunnelin päässä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Eletään elokuun viimeistä tuntia. Ulkona on sysipimeää ja syksyisen viileää, ja minun pitäisi olla jo nukkumassa flunssanenäni kanssa. Ajattelin kuitenkin ennen peiton alle kääriytymistä tulla huikkaamaan muutaman sanan tänne hiljaiseloa viettäneeseen blogiini.

Sitten viime postauksen väsymys otti kuin ottikin vallan. Tai voinen tunnustaa, että olen ollut viime viikot hieman uuvuksissa, mikä ei ole yllätys, sillä olen kohta vuoden ajan paahtanut uutta oppien pitämättä juurikaan lomaa. Ja tällä viikolla, kun viimein olin alkuviikosta pari päivää lomalla, niin sain flunssan – kohtalon keljuiluako, etten vain pääsisi nauttimaan lomapäivistä, vaiko kropan viesti siitä, että se käy ylikierroksilla… No, oli kumpi vaan, niin kyllä on ottanut päähän viimeiset pari päivää, murr.

Loppukesän väsymystä ja flunssaa sekä mieltä masentanutta maailmantilannetta lukuun ottamatta lopuillaan oleva kesä on mennyt keskimäärin hyvin. Olen päässyt mukavasti kiinni uuteen päivärytmiin ja saanut palautettua elämääni joitakin vanhoja, uupumuksen vuosina kadonneita tapoja, kuten lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Olen myös päässyt eroon pitkistä tehtävälistoista (uupumuksen pahimpina vuosina jouduin kirjoittamaan to do -listoille ihan kaiken roskapussin viennistä laskujen maksuun) ja saanut hiljalleen normalisoitua unirytmiä.

Mutta mikä tärkeintä, niin tänä kesänä olotila on tuntunut lähes kahdeksan vuoden jälkeen normaalilta. Kotona tai töiden ääressä en niinkään ole kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kesän aikana tekemilläni reissuilla olen kerta toisensa jälkeen havahtunut huomaamaan, että jaksan liikkua ja olla kiinnostunut ympäristöstä sekä muista ihmisistä aivan eri tavalla kuin vuosiin.

Erityisesti parissa tutussa paikassa olen saanut flashbackeja vuosien takaisilta reissuilta ja tuntenut ihan fyysisesti kehossa sen, mitä olin joskus uupuneena tuntenut juuri siinä kohtaa tallinnalaisessa kadunkulmassa tai tukholmalaisella sillalla. Ne ovat olleet silmiä avaavia hetkiä.

Lomailemattomuudesta huolimatta uupumuksesta toipuminen on edennyt kesän aikanakin koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voi vain arvailla, olisiko vuosikausia kestäneestä uupumuksesta toipuminen ollut näinkin nopeaa ilman työympäristön vaihtumista. Enpä siis voi muuta kuin olla iloinen, vaikka flunssa juuri nyt painaakin päälle.

Edessä on pitkä syksy, tai ainakin pitkä talvi, joten toivottavasti saan pian flunssan häädettyä ja kehon balanssiin, jotta jaksan kertoilla vähän lisää noista kesäreissuista, joista edellä mainitsin. Sen verran voin paljastaa, että suurin osa reissuista suuntautui kotimaan kohteisiin, ja että aika moni kohde oli ollut pitkään listallani ”paikkoja, joissa olen aina halunnut käydä”. Instagram-tililtäni löytyy vihjeitä muutamista reissuista.

Mutta nyt on pakko päästä pitkälleen parantelemaan töhnäistä oloa. Hyvää syyskuun ensimmäistä yötä!

❤

Postauksen kuvat on otettu kesäkuisella reissulla Tallinnan Telliskivessä.

Asioiden äärellä – kun rimakauhu iskee

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Olen tänä kesänä pudonnut blogin suhteen johonkin kummalliseen olotilaan, joka muistuttaa loputonta, ahdistavan upottavaa suota: aina kun luulen saaneeni jalkani tukevalle mättäälle, niin huomaankin uppoavani suonsilmäkkeeseen.

Viime viikkoina olen aloittanut ainakin kolme eri blogipostausta, mutta en ole saanut kirjoitettua yhtäkään niistä alkua pidemmälle. Ensin ajattelin, että vauhdikas vuosi se vain on tehnyt tässä kohtaa tehtävänsä ja väsyttänyt minut niin pahoin, että olen liian nuupahtanut yhtään mihinkään muuhun kuin työssäkäyntiin ja arjen pyörittämiseen. Pelkäsin jopa, että olen putoamassa takaisin uupumuksen kurimukseen ja että kohta koko elämäni romahtaa.

Mutta sitten havahduin siihen, että päässänihän käy työpäivän ulkopuolella koko ajan ihan hirveä kuhina, kun hahmottelen postauksia kuvineen päivineen. Että mitä ihmettä tämä nyt on…? Asian ytimen ymmärtämiseen tarvitsin pari kahvikupillista veljieni luona sekä yhden leppoisan päiväkahvihetken vehreässä puutarhassa ystävien seurassa.

Päiväkahvi maistuu parhaimmalta varjossa puiden alla

Kun jokin aika sitten tuskailin toiselle veljistäni, että tuntuu sille, etteivät voimani ja aikani riitä nyt kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, niin hän tokaisi kahvikuppinsa yli, että jospa keskittyisit siihen sisällöntuotantoon. Olin vähän hämmentynyt hänen sanoistaan ja ensimmäinen ajatukseni oli, että oliko kommentti moite siitä, että minulla on kenties liian monta rautaa tulessa, mutta hänen äänensävystään ymmärsin, että hän tarkoitti sanat kannustuksekseni: en ole ihan paska siinä mitä teen. (Huomaa positiivinen sanavalintani, hahhah.)

Kun parisen viikkoa sitten huokailin puolestaan toiselle veljelleni, miten vaikealle kirjoittaminen on tänä kesänä tuntunutkaan, niin hän lausahti siihen jämäkästi, että jospa et yrittäisi tehdä niin täydellistä jälkeä ja että vähempikin riittää. Tajusin siinä samassa, että olin pudonnut huomaamattani taas perfektionistisen suorittajan ansaan: minä tosiaan yritin jälleen kerran tehdä kaiken liian täydellisesti taustatyötä myöten, vaikka aikaa oli nyt käytettävissä blogiin rajallisemmin – ei ihme, että ahdisti.

Tuskainen taipaleeni blogikirjoittajana jatkui noiden kahvikupillisten ja oivallusten jälkeenkin. Juttuideoista ei ollut pulaa, vaan päinvastoin niitä pulpahteli lisää jatkuvalla syötöllä, mutta kirjoitusjumi vaivasi edelleen. Joka aamu ennen leipätyön aloittamista silmäilin läpi jonkin kesken olevista postauksistani, huokaisin syvään ja suljin WordPressin. Sama toistui iltaisin työpäivän jälkeen, kunnes tuli viime viikko ja tiistai.

Cafe Unelma – Vantaan paras kahvipaikka, kylkiäisenä ihanat puodit

Olin sopinut iltapäiväkahvitreffit parin ystäväni ja ex-kollegani kanssa Vantaan Korson Wanhalle Asemalle. Olin vaihteeksi viettänyt unettomia öitä edellisellä viikolla podetun flunssan perään, ja kroppa olisi oikeastaan tahtonut töiden jälkeen lepäämään, mutta halu nähdä ystävät voitti väsymyksen 6 – 0, sillä en ollut tainnut tavata toista heistä kasvokkain sitten ensimmäisen koronakesän 2020. Kaiken kukkuraksi oli mitä parhain sää vetelehtiä jossain muualla kuin kotona, ja vieläpä hyvässä seurassa.

Istuimme Wanhan Aseman vehreällä pihalla kahvittelemassa ja herkuttelemassa leivoksilla rupatellen samalla niitä näitä. Kesäpäivä oli niin täydellinen kuin se vain olla voi. Yhtäkkiä huomasin hieman liikuttuvani paitsi tuon kahvihetken ainutlaatuisuudesta, niin myös siitä, kun tajusin, että olen tuntenut nämä ihmiset kohta lähes 20 vuotta, ja mitä kaikkea olemmekaan sinä aikana käyneet läpi yksin sekä yhdessä. Ilmankos oli niin helppo olla heidän seurassaan omana itsenään, vähän nuutuneenakin, kysellä ja kuunnella kuulumisia kaikessa rauhassa, vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä sekä kehitellä siinä sivussa kaikenmaailman käyttöliittymäideoita asioiden tehokkaaseen hoitamiseen digitaalisesti (entiset ict-alan työläiset vauhdissa).

Tuolit suorastaan huutavat istahtamaan ja nauttimaan olostaan

Ystävät lähtivät kahvittelun jälkeen vielä puistokävelylle. Mielelläni olisin mennyt heidän mukaansa, mutta sekä järki että kroppa sanoivat siinä kohtaa, että mars junaan ja kotiin lepäämään. Eikä se kotimatka siinä kohden päivää tosiaankaan ollut hullummin ajoitettu, sillä kotiin päästyäni tunsin ihmeellistä voimaa sisälläni ja totesin yhtäkkiä ymmärtäneeni parikin asiaa liittyen kirjoitusjumiini.

Ensimmäinen seikka oli se, että näillä minunkin blogijutuillani sekä somepostauksillani on oikeasti merkitystä jollekin ja että olen pystynyt antamaan teksteilläni ja kuvillani ajatuksia ja ideoita muille ihmisille, vaikka itse olenkin sitä epäillyt erittäin suuressa määrin viime aikoina. Tämän merkityksellisyyden seikan tajusin siitä, kun toinen kahviseuralaisistani kertoi, että Korson Wanha Asema valikoitui tapaamispaikaksemme siksi, kun olin postannut Facebookiin joskus kuvia paikasta, ja niiden kuvien perusteella hänen kiinnostuksensa paikkaa kohtaan heräsi.

Heti tämän perään hoksasin, että minua oli viime aikoina vaivannut täydellisyyden tavoittelun ja blogin pitämisen merkityksen, sen punaisen langan katoamisen lisäksi klassinen huijarisyndrooma. Kaikki tämä yhteensä oli aiheuttanut paitsi riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahdistuksen, niin myös täydellisen kirjoitusjumin, sekä johtanut lopulta tyhjän paperin kammoon ja mietteisiin koko blogin lopettamisesta.

Näiden oivallusteni sinetiksi keitin kupposen teetä ja istahdin sohvalle suunnittelemaan tätä postausta. Pari iltaa myöhemmin löysin itseni aivan uudella innolla koneen äärestä kirjoittamasta.

Onnenkivien väriloistoa Korson Aseman Puodissa

Joskus sitä pitää näköjään mennä ihan umpisolmuun, jotta saa asiat päänsä sisällä jälleen oikeaan mittakaavaan ja järjestykseen. Mutta jos näin ei olisi käynyt, niin en olisi varmaan ymmärtänyt sitä, että minun pitää ennen kaikkea hyväksyä itseni tämmöisenä kuin olen, hieman pikkutarkkana asioihin uppoutujana, ja että minun pitää uskoa itseeni ja siihen mitä teen, sekä kirjoittaa niistä asioista, joista itse haluan. Näin annan muille sen parhaimman osan itsestäni, rehellisesti. Mutta minun täytyy muistaa sallia itseni tehdä myös ei-niin-täydellistä-jälkeä siellä, missä täydellisyyttä ei vaadita.

Tämäkin postaus oli vähällä jäädä kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska minulle iski rimakauhu monen viikon postaustauon jälkeen. Epäröin vieläkin, että haluanko julkaista tätä ollenkaan, mutta koska haluan . Nähtäväksi jää, onko seuraava postaus kirjoitettu vähän niin sanotusti vasemmalla kädellä

Villejä veikkauksia: kuinka kauan menee, että korjaan nuo kaksi viimeistä lausetta, joista toinen jäi kesken ennen pistettä ja toisesta puuttuu piste lopusta? Nyt on perjantai 22.7.2022 ja kello on 0:30, ja aika alkaa n-y-t-nyt!

Kesä kiireitä pukkaa

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Nopeasti tulin vain huikkaamaan, että elossa ollaan ja blogiin on tulossa uusia postauksia, vaikka täällä vähän hiljaista onkin taas ollut. Juuri laskeskelin kalenterista, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt vierähtää aikaa yli kolme viikkoa. Huhhuh – mihin tämä aika oikein katoaa!

Valokuvakeskuksessa Kuopiossa on menossa värikäs näyttely

Perjantaina vielä (yli)optimistisesti kuvittelin, että tänä viikonloppuna olisin ehtinyt kirjoittaa rauhassa uusia postauksia, enkä tarkoituksella sopinut mitään menojakaan, mutta aika menikin pääasiassa lepäämiseen joko lueskellen tai nukkuen – univelkaa oli kertynyt parilta viime viikolta – sekä tietysti iänikuisiin kotitöihin. Lisäksi näin kesän tullen myös parvekepuutarha vaatii joka päivä oman huomionsa ja aikansa.

Ihan toimetonna blogin suhteen en ole ollut, vaikken mitään konkreettisesti teille näkyvää olekaan saanut aikaan. Kesä on tuonut tullessaan taas kaikenlaiset retkeilyt ja matkailun, ja aivoriihi onkin käynyt kuumana teekupposen ääressä, kun olen miettinyt, että mistä päästä ja miten lähden purkamaan kertynyttä materiaalia.

Jokainen huone oli maalattu kuvien teeman mukaisesti eri värillä
Näyttelyn kuvat näyttivät ennemminkin maalauksilta kuin valokuvilta

Muutama jutunaihe on ollut jemmassa viime kesästä asti, ja viime postauksen jälkeen olen ehtinyt keräilemään jo uuttakin materiaalia muun muassa risteilemällä Itämerellä (ja sitten ihmettelen, että minne se aika katoaa, hahhah).

Viime kesänä kehittelin juttusarjaa ”Asiat, joita olen aina halunnut tehdä”. Tarkoitus oli tehdä aiheesta hamaan tulevaisuuten jatkuva sarja, mutta äsken huomasin, että julkaisuun asti oli viime vuonna päätynyt vain yksi postaus. Nyt taitaakin olla korkea aika jatkaa tätä aihetta. Materiaalia sarjaan on kertynyt yllättävän paljon vuoden aikana, mistä voisi ehkä päätellä, että vuosi on ollut hyvä.

Hollantilaisen valokuvaajan ja kuvataiteilijan näyttely on esillä lokakuun alkuun saakka Kuopiossa

Mutta juuri tällä hetkellä asia, jonka haluan tehdä, on mennä ajoissa nukkumaan, joten tältä erää toivottelen enää hyvää yötä, ja kuulumisiin uuden postauksen parissa!

❤

Postauksen kuvat ovat viime viikonlopun reissulta Kuopioon. Menkäähän käymään Kuopiossa, jossette ole vielä koskaan käyneet, ja menkää, vaikka olisittekin käyneet jo aiemmin. Kuopiolla on tarjottavaa enemmän kuin luulisi, ja se on kaiken lisäksi ihana kesäkaupunki.

Blogi palaa tauolta – vähän kuulumisia

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Täällä ollaan taas kuukauden tauon jälkeen! Muutaman viikon mittaiseksi suunnittelemani blogin kevätloma venähtikin siis hieman pidemmäksi, ja nyt eletään jo toukokuuta.

Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, kuten se ihme, että lumikasat alkavat olla kohta muisto vain. Olen myös tavannut yli puolen vuoden tauon jälkeen vanhempani. Vietimme sisarusteni kanssa pääsiäistä heidän luonaan pitkästä aikaa koko porukalla. Kuukauteen on mahtunut lisäksi käyntejä uusissa paikoissa, kahvitteluita kavereiden kanssa ja joogaa.

Pääsiäisen jälkeiset pari viikkoa olivat kiireisiä, kun yritin töiden ohella saada samaan aikaan käsityö- ja muotoilukoulun tehtäviä valmiiksi sekä jatkaa näyttötyöni kirjoittamista levon ja yöunien kärsimättä. Kässäkoulun työt jäivät lopulta vähän kesken, mutta niihin voin onneksi keskittyä rauhassa tulevina viikkoina, tai vaikka vasta kesällä, koska niihin palataan seuraavan kerran ensi syksynä.

Kiinteistöalan koulutuksen näyttötyökin oli jäädä kesken. Pääsiäisenvietosta palatessani nimittäin tajusin, että minulla oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa tehdä erittäin keskeneräinen työni valmiiksi. Päälle iski pieni paniikki, ja olin lyömässä hanskat tiskiin näytön osalta, mutta viisas ohjaaja sai taiottua minulle pari lisäpäivää ja tsempattua minut maaliin asti. Yöunet jäivät siinä hötäkässä vähän lyhyeksi, ja niitä olenkin menneenä viikonloppuna yrittänyt saada paikattua.

Näyttötyöhän oli meillä vapaaehtoinen, sillä se on osa isännöinnin ammattitutkintoa, ja me taas opiskelimme kiinteistöassistenteiksi. Näyttötyötä ei siis olisi ollut pakko tehdä, mutta itseni tuntien olisin myöhemmin harmitellut näytön tekemättä jättämistä enemmän kuin (omasta mielestäni) hieman hätäisesti ja hutiloiden tehdyn työn palauttamista, joten oli parempi se kuitenkin tehdä valmiiksi. Ja läpikin näyttö meni arviointikeskustelussa viime viikon keskiviikkona – päivää ennen valmistujaisia.

Nyt olen siis valmis kiinteistöassistentti, ainakin paperilla. Töissä uusia asioita tulee kyllä edelleen vastaan päivittäin, mutta näinpä se tahtoo olla melkein työssä kuin työssä ja on osa työnteon mielekkyyttä.

Tällä hetkellä olen töissä samassa paikassa, jossa suoritin koulutuksen työssäoppimisjakson, ja näillä näkymin työsuhde kestää elokuun loppuun saakka. Sen pitemmälle en vielä juuri nyt uskallakaan tulevaisuutta ajatella, kun on noita muutamia muitakin projekteja kesken. Toki en olisi itselleni ja tavoilleni uskollinen, ellen olisi jo keksinyt jotain uuttakin projektia kesken olevien rinnalle – vierivä kivi ei sammaloidu.

Viime keväänä ja kesänä jäi vähän kaivelemaan, kun en uupumustoipilaana jaksanut vetää Fitfarmilta ostamiani valmennuksia läpi niin täysillä kuin olisin halunnut. Asia vaivasi siinä määrin, että jossain kohtaa tänä keväänä päätin, että kun opiskeluhommat päättyvät, niin aloitan taas jonkin liikuntavalmennuksen. Ja eilen sen sitten toteutin: sunnuntain kunniaksi ostin Rapakunto Next Step -valmennuksen.

Rapakunto Next Step -valmennus on Fitfarmin uusi valmennus. Se jatkaa Rapakunnosta eroon 30 päivässä -valmennusta, jossa olin mukana viime kesänä. Olin niin innoissani tästä uudesta valmennuksesta, että aloitinkin sen eilen jo samantien peruskunto-osuudella, eli iltalenkillä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tällä juuri alkaneella uudella viikolla tekemään myös valmennuksen lihaskunto- ja kehonhuolto-osuudet.

Että semmoisia juttuja täällä laiskan naisen nurkilla on tapahtunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Puuhaa on ollut enemmän kuin riittävästi, mutta onneksi olen pystynyt myös lepäämään ja tasaamaan kertynyttä univelkaa aina jossain välissä, ettei uupumus ole pääsyt jälleen yllättämään selän takaa.

Nyt sitten toivotaan lämpeneviä ilmoja, jotta lenkeillä tarkenisi jatkossa ilman pipoa, hanskoja ja villahousuja, ja eipä sitten muuta, paitsi rauhaa maailmaan.

❤

Jutun kuvat olen ottanut huhtikuussa 2022 Tikkurilankoskella kevättulvan aikaan

Blogi kevätlomailee huhtikuussa parisen viikkoa

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Olen miettinyt tässä monta päivää, että taidan ottaa blogista vähän kevätlomaa, sillä viimeiset viikot ovat olleet sen verran kiireisiä, ettei kirjoittamiselle ole jäänyt yhtään energiaa. Lisäksi päälle pukkaa opiskelujuttuja, jotka pitäisi saada tehtyä parin seuraavan viikon sisällä, joten ajastakin on nyt vähän pulaa. (Kukas se keksikään määrittää vuorokauteen VAIN 24 tuntia!?!)

Vanha raatihuone, Porvoon museo, on Suomen vanhin raatihuone

Tämän vuoden puolellahan olen kirjoitellut postauksia tänne blogiini noin joka toinen viikko ehtimisen ja jaksamisen mukaan. Juuri menneenä viikonvaihteena olisi ollut taas postauksen aika, mutta koska viime sunnuntai jäi viikon ainoaksi kokonaiseksi vapaapäiväksi, niin pitkästä rästihommalistasta huolimatta päätin – pannukakun paistamisen jälkeen – käyttää päivän lepäilyyn ja rentoiluun.

Tähän väliin heitänkin vahvan suosituksen koskien kaikkia epämääräisiä ”enpä-tiiä-mitä-nyt-tekisinkään” -tilanteisiin: paista pannukakku. Gluteenittoman pannukakun ohje muutamine muunnoksineen löytyykin muuten tämän blogin valikosta Leipomukset -kategorian alta, vinkvink.

Huomaan, että mieleni tekisi alkaa kertoilla nyt vähän enemmän puuhasteluistani käsityö- ja muotoilukoulussa, mutta koska minun piti vain tulla lyhyesti kertomaan, että blogi kevätlomailee muutaman viikon, niin kerronpa niistä puuhailuista vähän keväämmällä – kirjaimellisesti, koska takatalvi.

Jokikatua etelään päin

Päivittelen Instagram-tiliäni @laiskanainen tässä välissäkin, joten siellä kuullaan ja nähdään blogin tauon aikanakin. Tänne blogiin puolestaan postailen uutta juttua taas pääsiäisen jälkeen.

Takatalvesta huolimatta mukavaa keväänjatkoa! Ja kuulumisiin!

❤

Kuvat on otettu Porvoon vanhassa kaupungissa maaliskuun loppupuolella

Kuulumisia muutosmatkalta

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Paljon on tapahtunut viimeksi kuluneen vuoden aikana paitsi maailmassa niin myös omassa elämässäni. Maailman tapahtumia en lähde tässä sen kummemmin ruotimaan tai mainitsemaan kuin mitä ne liittyvät omaan elämääni. Sen sijaan aion kertoa teille vähän kuulumisia ja missä menen uupumuksesta toipumisen kanssa.

Mistä lähdettiin matkaan

Muistatteko vielä, miten viime talvena kamppailin uni- ja päivärytmin kanssa? Molemmat olivat sekaisin ensimmäisen koronavuoden 2020 jäljiltä, jolloin elämä kutistui kotiympyröihin. Lisäksi kärsin vuosikausia kestäneen uupumuksen aiheuttamista erilaisista fyysisistä oireista ja aika ajoin myös useiden viikkojen unettomuusjaksoista. Kaikkea tätä yritin tuolloin lähteä korjaamaan tavoitteellisesti, eli suorittamalla, mutta eipä se ihan niin onnistunutkaan.

Viime keväänä 2021 sain pahimmat unettomuusjaksot jollain mystisellä tavalla selätettyä ja kesää kohden nostettua jaksamista paremmalle tasolle. Tilanne oli kuitenkin edelleen hauras. Kesällä jaksoin välillä tehdä enemmän asioita ilman, että olin ihan uuvuksissa, mutta välillä taas esimerkiksi jokin päiväreissu vaati kolmen päivän toipumisajan. Tosin helteelläkin oli osuutta jaksamiseen, tai jaksamattomuuteen, koska viime kesähän oli älyttömän kuuma.

Jossain kohtaa kesää havahduin siihen, että taistele tai pakene -reaktiota ei ollut tullut pitkään aikaan missään tilanteessa. Kehon paniikkireaktio oli ollut vuosikausia riesanani. Se ilmeni etupäässä järkyttävänä hikoiluna ja nopeana sydämensykkeenä, kun tein kotona lähtöä jonnekin, kuten vaikkapa vain lähikauppaan. Kropan ylivirittyneen tilan normalisoituminen oli minulle pieni työvoitto: en ollut turhaan käyttänyt aikaani lepäämiseen ja kivojen asioiden tekemiseen.

Syksyllä kutsui koulunpenkki

Viime syyskuussa 2021 elämä muuttui, tai oikeastaan palasi normaalimpaan päiväjärjestykseen 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen, kun aloitin täydennyskoulutuksen toimialan vaihtamisen merkeissä. Syys- ja lokakuu kuluivat tiiviisti kiinteistöalan teoriaa opiskellessa pääosin lähi-, mutta välillä myös etäopetuksessa. Etäpäivinä hyödynsin mahdollisuutta nukkua vähän pidempään, mikä paransi omaa jaksamistani.

Marraskuussa siirryimme työssäoppimisosuuteen, eli käytännössä menimme alan töihin. Juuri ennen työssäoppimisjaksolle siirtymistä meillä oli aika rankka kahden viikon loppurutistus pitkine luentopäivineen, joka päivä eri aiheen parissa, ja se ei kyllä ollut paras mahdollinen tilanne töihin siirtymistä ajatellen. Vaikka ne kaksi viimeistä viikkoa olivat hyvin antoisia, niin ne veivät myös hirveästi energiaa – olin jo valmiiksi väsynyt työssäoppimisjaksolle siirtyessäni.

Koko viime syksy oli oikeastaan aika rankka, koska minun täytyi paitsi opetella takaisin vanhaan toimistoaikaiseen, eli ennen koronaa olleeseen uni- ja päivärytmiin, niin myös sukeltaa aivan uuteen ympäristöön uusine asioineen, järjestelmineen, tapoineen ja ihmisineen. Ja kaikki tämä kahdesti parin kuukauden sisällä. Ei siis ole ihme, että väsytti (en jostain syystä uskalla käyttää sanaa ’uuvutti’, vaikka sitähän se oli, uupumusta). Joinakin päivinä tuntui, etten pysy millään hereillä, ja koko ajan piti oppia ja omaksua uutta asiaa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miten selvisin tuosta ajasta. En oikeastaan edes muista kovinkaan paljon marraskuusta. Luultavasti olen nimenomaan vain selviytynyt päivästä seuraavaan. Tammikuussa väsymys alkoi onneksi pikku hiljaa helpottaa.

Olin ymmärtänyt ottaa koulutukseen kuuluvan loman joulun väliviikolle, ja päätin käyttää lomaviikon lepäämiseen. Sen viikon aikana tein töitä myös pääkoppani kanssa ja sain itseni ymmärtämään voimieni sekä käytettävissäni olevan ajan rajallisuuden – yhdessä vuorokaudessa on vain 24 h – sekä lepäämisen tärkeyden. Kävin mielessäni läpi myös asioiden tärkeysjärjestystä ja mietin, että mihin asioihin haluan panostaa ja mihin en. Näillä eväillä lähdin kohti uutta vuotta ja tammikuuta, jonka tiesin taas tuovan pientä muutosta elämääni.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin, tammikuu ja pieni muutos… Itse asiassa pienestä muutoksesta onkin tullut aika iso. Tai muutosprosessihan on oikeastaan vasta käynnistynyt, mutta en siis tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista, ja osittain siksi tämä minun bloginikin on jäänyt vähän huonolle tolalle viime aikoina.

Viime kesänä kerroin postauksessa https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/08/26/onnensirpaleita/, että olin uravalmennuksen inspiroimana hakenut kahteen koulutukseen, joista toinen oli enemmän harrastuspohjalta suoritettava (osa)tutkinto. Nyt tammikuussa se sitten alkoi, nimittäin aikuisten käsityön taiteen perusopetus käsityö- ja muotoilukoulussa.

Löysin koulutuksen kesällä ihan sattumalta netistä valmiita makramee -tarvikepaketteja etsiessäni. Kun luin kuvauksen neljän vuoden opinto-ohjelmasta, niin tiesin heti, että tätä haluan ja että juuri tämmöistä olen etsinyt: uuden opettelua käsillä tehden, omien rajojeni kokeilemista ja mukavuusalueeni yli menemistä sekä erilaisen luovuuden etsimistä itsestäni. Harrastukseni olivat tuohon asti olleet aika tuttuja ja turvallisia, ja jollain tapaa hyödyllisiä, kuten kielten opiskelu tai neulominen, mutta tässä pääsisin kokeilemaan kaikenlaista uutta ilman hyötynäkökulmaa.

En täysin osaa sanoin kuvailla mille minusta tuntui, kun luin opinto-ohjelmaa läpi. Tuntemuksiani kuvaa edelleen ehkä parhaiten uravalmennuksessa tullut kommentti kanssavalmennettavalta. Kun kerroin valmennuksen lopussa tästä koulutuksesta, totesi kanssavalmennettava, että silmäni loistavat bittiavaruuden yli.

Tällä hetkellä ne, eli silmäni, ovat vähän hämmentyneet, sillä olen näin lyhyessä ajassa saanut jo paljon enemmän kuin odotin. Käsityö- ja muotoilukoulu on tuonut paitsi uuden oppimista ja uusia ihmisiä kerran viikossa elämääni, niin myös aivan uutta ajattelua omasta luovuudestani ja omista kyvyistäni, sekä lisäksi uusien mahdollisuuksien näkemistä.

En vielä tiedä, että mihin tämä matka johtaa, tai olenko siinä mukana kaikki neljä vuotta, mutta sen tiedän, tai oikeastaan tunnen, että sisälläni on kasvamassa ja syntymässä jotain uutta, joka pyrkii ilmoille. Aika näyttää, että mitä sieltä tulee. Jännää.

Yksi haaste

Mutta, siis, elämä on palannut niin sanotusti normiuomiinsa, mitä nyt maailmalla rytisee ja pandemia on edelleen päällä. Näissä puitteissa elän tällä hetkellä työssäkäyvän ihmisen tavallista arkea. Lepään edelleen paljon vapaa-aikana, mutta ilokseni olen alkanut saamaan töiden jälkeen kummallisia energiapiikkejä, jolloin normaalien kotitöiden rinnalla kyytiä saa esimerkiksi kauan selvittämättä ollut paperipino.

Haasteellisinta tässä uusvanhassa rytmissä on ollut löytää aikaa kirjoittamiselle, ja sehän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että vuoden verran totuin kirjoittamaan blogia öisin. Nyt yöt ovat nukkumista varten, enkä ole vielä oikein löytänyt parempaa hetkeä kirjoittamiselle kuin yön hiljaisuus. (Kello on nyt 23.35.)

Mutta ehkä tämäkin tästä vielä lutviutuu, sillä tänä aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta talon hitaasti herätessä sunnuntaiaamun rauhaan, minä jo melkein avasin tietokoneen. Jospa ensi sunnuntaina…

❤

Kuvat on otettu eräänä sunnuntai-iltana maaliskuun 2022 alkupuolella, kun taivas oli tulessa

Amor vincit omnia – kun pölyrättiin ilmestyi sydän

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Tämä viikko on ollut kertakaikkisen ravisuttava ja pelottavakin.

Minun piti kirjoittaa tällä viikolla valmiiksi viime sunnuntaina aloittamani teksti, tai oikeastaan kirjoittaa se uudesta näkökulmasta, mutta sattuneesta syystä ei ole ollut yhtään kirjoitusfiilistä. Lisäksi omat asiat alkoivat tuntumaan niin pieniltä ja merkityksettömiltä kamalia tapahtumia vasten, ettei senkään puolesta ole tehnyt mieli kirjoittaa blogia.

Keskiviikon aamuaurinko kultasi taivaan

Tänään on ollut viikon ensimmäinen päivä, kun minulla on ollut aikaa katsoa enemmän televisiota ja lukea rauhassa netistä uutisia. Ja mitäpä muuta tiedotusvälineet tällä hetkellä tulvivat kuin uutisia sodasta ja siihen linkittyvistä asioista. Jossain välissä päivää oli pakko lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä pariksi tunniksi Puutarhan pelastajiin. Mikään muu ohjelma ei oikein tuntunut rauhoittavan mieltä. Mielenrauhaa toi myös puuhastelu kotiaskareiden parissa, kuten viimeisten jouluvalojen arkistointi ja pölyrätin heiluttaminen (saatoinpa pyyhkiä sillä vähän pölyjäkin, hah).

Kotiaskareiden parissa puuhailu paitsi rauhoitti, niin myös kirkasti ajatuksia ja konkretisoi sen tosiasian, että mistäpä muusta tämä maailma oikeasti suurimmaksi osaksi koostuu kuin meistä tavallisista ihmisistä ja meidän arkisesta elämästämme. Rinta rinnan toistemme kanssa kylissä ja kaupungeissa, saarilla ja mantereilla me teemme töitä, harrastamme, syömme, juomme ja nukumme välillä enemmän ja välillä vähemmän elämästämme nauttien, iloa, rakkautta, surua ja tuskaakin tuntien, näin tiivistetysti ja yksinkertaistaen sanottuna. Ja mehän emme yleensä muuta halua kuin elää rauhassa mahdollisimman hyvää elämää toistemme kanssa sen ajan, kun olemme olemassa täällä maan päällä.

Pyryn valkeaksi maalaama metsä kylpi aamuauringossa

Kaiken poliittisen ja vähän filosofisenkin pohdintani keskellä, jota en sen tarkemmin avaa, päivän yllättävimmän hetken minulle järjesti niinkin arkinen asia kuin pölyrätti yhdessä pesuaineen kanssa. Saattoi se kyllä olla universumikin.

Oli jo iltapäivä, kun seisoin ajatuksissani kylpyhuoneen lavuaarin edessä rätti kädessä ja pesuainepullo toisessa. Mietin kevättä ja rakkautta – olohuoneessa selkäni takana leikkivillä iltapäivän auringon säteillä saattoi olla osuutta asiaan. Rakkaudesta juohtui mieleeni ajatus, että olisinkohan tänä keväänä jo tarpeeksi vahva, jotta voisin, tai uskaltaisin, pitkästä aikaa heittäytyä tunteiden vietäväksi ja rakastua.

Siinä miettiessäni kaadoin samalla pesuainetta kuivaan pölyrättiin ja hämmästykseni oli melkoinen, kun pesuaine muodosti rättiin sydämen kuvion. Juoksin olohuoneeseen hakemaan puhelimen, koska se sydän oli pakko saada ikuistettua.

Amor vincit omnia

Kuvia lavuaarin reunalla ottaessani tunsin suunnatonta riemua – voiko ihminen saada selkeämpää vastausta pohdintaansa. Tämä ratkaisi kaiken.

En tiedä oliko pölyrättiin ilmestynyt sydän silkkaa sattumaa, vai puhutteliko minua tosiaan itse universumi, mutta koko loppupäivän oli outo, toiveikas ja suorastaan leijuva olo; kaiken tämän epävarmuuden keskellä emme oikeastaan voi muuta kuin uskoa ja toivoa parasta, sekä luottaa siihen, että rakkaus voittaa kaiken, myös pahuuden.

Amor vincit omnia

❤

Joulukuun tunnelmia – 10. päivä ja mitä sitten tapahtui

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Eletään jo helmikuuta 2022, ja nyt päätin saada viimeinkin kirjoitettua valmiiksi tämän ainakin viidesti aloittamani postauksen joulukuun tunnelmista. Itse joulukuuhan on enää muisto vain, mutta koska viime vuodelta kesken jääneet jutut ärsyttävät niin, etten pääse kiinni uusiinkaan aiheisiin, niin ei auta muu kuin yrittää kaivella sanoja aivojen syvistä sopukoista ja laittaa sormiin vipinää.

Olin suunnitellut tähän juttusarjaan monenlaisia aiheita askarteluista jouluisiin tekemisiin, tapahtumiin, kirjoihin ja leivontaan, mutta ne aiheet jääköön kuitenkin odottamaan seuraavaa joulukuuta. Niiden sijaan kerron pikakelauksella miten joulunalusaika lopulta meni joulukuun 9. päivästä eteenpäin. Siihen päiväänhän edellinen sarjan juttu päättyi.

Yhdeksättä päivää seurasi tietysti 10. päivä. Se olikin ällöttävän sateinen ja tuulinen perjantai. Muistan, että olin väsynyt koko viikon ajan huonosti nukkumistani öistä ja olin vähällä perua sen illan menon, koska teki mieli vain kaivautua lämpimien peittojen alle pakoon tuulta ja räntäsadetta, ja nukkua. Onneksi en kuitenkaan antanut väsymyksen määrätä illan kulkua, vaan päädyin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti joulukonserttiin Porvooseen.

Joulukonserttipaikalla saatiin nauttia Aatos Cafén antimista
Joulupuu oli rakennettu keskelle kahvilaa, joka toimii myös taidegalleriana

Konserttipaikkana oli tunnelmallinen vanhan elokuvateatterin sali Porvoon vanhan kaupungin kulmilla. Paikalla oli koronasta johtuen rajoitetusti yleisöä, mutta tunnelma oli silti katossa, eivätkä maskit estäneet riemukasta yhteislaulua. Yleisö taputti esiintyjät takaisin pariin kertaan, ja olisi varmaan kuunnellut taitavia muusikoita vaikka koko illan ja yön, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan.

Olin joulukonsertin jälkeen niin onnellinen koko viikonlopun, että teki mieli itkeä monta kertaa, kuten teki mieli jo itse konsertissa – niin ihanaa oli kuulla livemusiikkia pitkästä aikaa. Ja joulukonsertissa olin ollut viimeksi ennen koronaa vuonna 2019.

Porvoon jouluvaloja räntäsateessa

Konsertin jälkeinen lauantaipäivä, joulukuun 11. päivä, meni pääosin lepäilyyn. Yritin kyllä viritellä marras-joulukuun vaihteessa aloittamaani joulukorttipajaa uudelleen käyntiin, mutta se ei ottanut enää tuulta alleen. Onneksi olin ennakoinut, että näin voi käydä, ja olin varmuuden vuoksi hyödyntänyt kauppojen korttitelineitä.

Joulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, päivän lorvimisesta energisoituneena, kirjoitin kortit ennätysajassa samalla ihmetellen, että miten olin aiempina vuosina saanut kulumaan kyseiseen puuhaan monta tuskaista iltaa. Uupumuksella saattoi olla osuutta asiaan. Joulukuun 12. päivä pudotin kortit kirjelaatikkoon helpotuksesta huokaisten – yksi homma to do -listalta hoidettu kokonaan – ja tallustelin sohjossa pikaiselle kierrokselle sumun peittämälle joulutorille.

Joulukuun 13. päivä oli maanantai ja Lucian päivä. Olin tyytyväinen, kun kerrankin olin aikataulussa jouluvalmisteluissani, ja aikataulussa edelleen pysyäkseni päätin käyttää illan lahjojen paketointiin. Muutama lahja oli vielä matkalla verkkokaupasta, mutta ne ehtisin hyvin paketoida myöhemmin jossain rakosessa ennen joulua, kunhan nyt saisin isoimman ja tärkeimmän kasan alta pois.

Joulukorttitehtaalta ehti valmistua muutama joulukortti – uusi yritys ensi talvena

Tässä kohtaa olisi pitänyt arvata, että liian tyytyväinen olo kostautuu, mutta onneksi en vielä joulukuun 13. päivän iltana aavistanut, että alamäki alkaa seuraavana päivänä.

Ai mitäkö sitten tapahtui? No, ensin alkoi flunssa nostaa päätään. Se pilasi koko joulua edeltävän viikonlopun, jonka olin ajatellut käyttää kodin siivoamiseen, jotta jouluviikolla olisin voinut keskittyä leipomiseen ja viimeisten asioiden hoitamiseen. Sitten verkkokaupasta tuli sutta ja sekundaa, mikä tiesi paitsi pakettien palautusrumbaa, niin myös jalkautumista johonkin ostoskeskukseen metsästämään korvaavia tuotteita. Seuraavaksi vanhemmat ilmoittivat, että jäävät huonon sään ja koronatilanteen vuoksi jouluksi kotiin, ja se laski mielialaa entisestään.

Näin jälkeenpäin ajateltuna eivät nuo nyt niin isoja ja vakavia takaiskuja olleet, mutta siinä väsymyksen tilassa, jossa tuossa kohtaa joulukuuta olin, ne tuntuivat valtavilta katastrofeilta – unelmien joulu jäisi jälleen kerran unelmaksi.

En enää kunnolla muista, että mitä minäkin päivänä joulukuun 13. päivän jälkeen tapahtui, mutta sen muistan, että jossain kohtaa pystytin kuusen ja koristelin sen sekä kodin valmiiksi. Myös sen muistan, että joulukuun 22. päivä juoksin töiden jälkeen ostamaan viimeiset lahjat ja kotimatkalla stressasin miten paljon on vielä tekemättä, kunnes kaivoin joulun muistilistani esiin, ja tilanne näyttikin yllättäen aika hyvältä:

  1. Lepää riittävästi /työn alla
  2. Älä stressaa /työn alla
  3. Kortit /hoidettu
  4. Lahjat /hoidettu
  5. Muista suklaat! /hoidettu
  6. Koristele koti /hoidettu
  7. Kuusi pystyssä ja koristeltu /hoidettu
  8. Osta toinen joulukukka (koska kaktus ei kuki vieläkään – ei yllätä – ja joulutähti just ja just hengissä) /hoidettu
  9. Siivoa – viikkosiivous riittää /sisäistetty
  10. Leivo kakku /työn alla (= reseptejä tutkailtu)
  11. Tee pipareita /ei aloitettu (Huom! Siirappia kaapissa edelleen riittävästi)

Olin suorastaan äimistynyt, että olin onnistunut siinä kaoottisen tuntuisessa tilanteessa hoitamaan käytännön asiat niinkin hyvin. Oikeastaan vain blogi oli jäänyt ihan retuperälle, mutta sehän ei ollut listalla. Joulukuun 22. päivän iltana oli kuitenkin selvää, etten ehtisi enää sekä leipoa että siivota (ja kirjoittaa blogia), sillä seuraava päivä oli jo aatonaatto. Oli tehtävä valintoja.

Joulukuun 23. päivä ostin kaupasta pipareita ja pari joulupullaa – ongelma ratkaistu. Illalla imuroin, vein matot tuulettumaan raikkaaseen ulkoilmaan ja moppasin lattiat. Hikisenä, mutta tyytyväisenä kodin raikkaaseen tuoksuun istahdin sohvalle teemuki toisessa ja joulupulla toisessa kädessä kuuntelemaan jouluradiota.

Ilman kuusta ei tule oikeaa joulutunnelmaa

Ei tullut joulusta taaskaan unelmien joulua seesteisine joulunaluspäivineen tai aikataulussa sujuneine jouluaattoineen (olin unohtanut paketoida pari lahjaa, mikä johti myöhästymiseen joulukahveilta), mutta tämä postaus tuli vihdoin valmiiksi. Tässä kohtaa helmikuuta se onkin vallan mukavaa. Ensi joulukuussa voi tavoitella sitten taas sitä unelmaa. 😉