On aika hiljentyä jouluun. Blogi ei kuitenkaan jää vielä tauolle, vaan kirjoittelen juttuja loppuvuoden ennen loppiaistaukoa. Nyt keskityn kuitenkin pariksi päiväksi joulunviettoon.
❤ ❤ ❤ ❤ ❤
Oikein hyvää ja leppoisaa joulua kaikille!
❤ ❤ ❤
Tiistaina 7. päivä joulukuuta havahduin siihen, että jouluun on aikaa enää noin 2,5 viikkoa ja kaikki jouluhommat on tekemättä, tai ainakin suurin osa. Koska pieni joulustressi alkoi nostaa päätään, niin päätin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Muistin hyvin vuoden takaiset ankeat tunnelmat joulun alla, kun uupumus oli vielä pahasti päällä ja lisäksi marras-joulukuun vaihteeseen osui kolmen viikon unettomuusjakso. Koko elämä oli hähmäistä ja väsynyttä. Tuntui, ettei joulusta tule mitään, kun koronakin vaani ties minkä nurkan takana.
Viikkoja kertynyt väsymys ja stressi purkautuivatkin vuosi sitten siihen, että heräsin jouluaattoaamuna kovaan migreeniin. Viime tippaan jääneet asiat, kuten siivous, jäivät sen myötä hoitamatta, ja olo oli hutera koko aaton.
En halunnut, että sama toistuu tänä vuonna, joten edellä mainittuna päivänä, tiistaina 7. joulukuuta, istahdin jouluostosreissulla kahvikupposen ääreen rauhoittumaan ja pohtimaan tilannetta.
Muistin kirjoittaneeni viime vuonna joulun aikaan blogiin postauksen, johon olin tehnyt jonkin listauksen hoidettavista asioista. Kahvia siemaillessani kaivoin nyt tuon postauksen listoineen esiin. Lista osoittautuikin edelleen käyttökelpoiseksi, mutta huomasin heti, että siitä puuttui pari hyvin tärkeää asiaa.
”24.12.2020:
Päätin muokata listaa hieman sekä lisätä sinne puuttuvat asiat, joista kaksi tärkeydessään nousi listan kärkeen:
Tarkastelin listaani hetken miettien, pitäisikö siihen lisätä vielä jotain, kuten jouluruoat, mutta totesin listan olevan jo tarpeeksi pitkä. Ja syödä nyt piti joka tapauksessa, joten jouluruoat tulisivat huomioiduiksi ostoslistalla.
Nyt tarvitsi sitten vain seurata listaa, ja ehkä tästä joulunalusajasta sekä joulusta tulisi rennompi ja stressittömämpi kuin viime vuonna, tai sitä edellisenä, tai sitä edellisenä… Helpottuneena nousin kahvilan pöydästä jatkamaan vielä hetkeksi ostoksiani.
Heti seuraavana päivänä noudatin listani ylintä kohtaa ja lepäilin illan. Ulkona edelleen paukkuva pakkanen oli kyllä osasyy siihen, ettei nenäänsä viitsinyt laittaa turhaan ulos tuona päivänä, vaan kynttilänvalo, sohvannurkka ja torkkupeitto tuntuivat kutsuvammilta.
Torstaina 9. joulukuuta pakkanen hellitti sen verran, että olin taas valmis iskuun, eli tekemään loput jouluostokset. Tällä kertaa aloitin ostosreissuni niin päin, että menin ensin kahville ja sitten vasta lähdin kiertämään kaupat.
Ja se olikin hyvä valinta, sillä piparikahvin piristämänä sain tehtyä kierrokseni ennätysnopeasti. Sehän tiesi aikaisempaa kotiinpaluuta, ja näin energiaa jäi sinä iltana vielä kotihommiinkin. Ja ehdinpä vähän rentoutumaankin.
Niin paljon kuin nautinkin näistä kahdesta parin tunnin ostosreissusta jouluisiin kauppoihin, joissa voi haistella joulutunnelmaa, ihailla kauniita jouluisia esineitä ja asioita, tehdä löytöjä sekä imeä ideoita, niin olen kyllä suunnattoman kiitollinen verkkokaupoille. Käytin niitä tänäkin vuonna tontuntöihin niin paljon kuin vain löysin niistä sopivia juttuja. Säästin näin varmasti paljon aikaa turhalta kaupoissa ravaamiselta ja vähän hermojakin. 😉
❤
Kolmas joulukuuta oli pitkän tuntuinen päivä. Kun lähdin aamulla kotoa puoli kahdeksan maissa pakkasen nipistellessä poskia, oli vielä pimeää. Aiemmin maata peittänyt höyhenenkevyt pakkaslumi oli lähtenyt yön aikana tuulen mukaan ja jättänyt jälkeensä pelkkää mustuutta.
Kun palasin myöhemmin illalla kotiin, oli taas pimeää, mutta jossain välissä iltaa oli alkanut sataa lunta. Suuria hiutaleita leijaili hiljalleen alas säkkipimeältä taivaalta. Lähes tyynessä säässä ne tipahtivat alas juuri siihen kohtaan, johon niiden oli määrä tipahtaa, ja ne peittivät alleen kerros kerrokselta kaiken, mitä niiden edessä sattui olemaan.
Kävelin kotiin hitaasti nauttien samalla täysin rinnoin tuosta talven tarjoamasta valkoisesta näytelmästä. Edes ajoittain yllättävä viimanpuuska koillisesta ei häirinnyt keskittymistäni, kun bongailin katulamppujen valossa kimaltavia lumitähtiä sieltä täältä.
Yhtäkkiä kesken matkan pääni valtasi Carol of the Bellsin helisevä sävelkulku. Se toi mukanaan hyviä muistoja menneiltä vuosilta, etenkin talvista ja jouluista, aina hamasta nuoruudesta asti. Muistot vilisivät pääni läpi kuin filminauha.
Näin oli käynyt usein tänä syksynä, että yhtäkkiä jokin laukaisi mielessäni hyvien muistojen kuvavirran. Se oli tapahtunut pari kertaa kesken luennon ja kerran matkalla asemalle, junassa istuessa ja kerran lounastauolla silloin vielä outojen ihmisten keskellä.
Osan päässäni vilisevistä tapahtumista olin tyystin unohtanut. Osan taas olin muistanut, mutta tajusin, etten ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut käsitellä niitä, vaikka ne olivat hyviä asioita, vaan olin siirtänyt ne mielessäni johonkin mappi ö:hön odottamaan parempaa hetkeä. Katselinkin joka kerta kuvien virtaa uteliaana, että mitä sieltä sillä kertaa tulisi.
Olin ymmärtänyt syksyllä melko nopeasti, että hyviä muistoja esiin nostamalla mieleni korjasi ja vahvisti itse itseään, ja että tämä oli merkki siitä, että olin saavuttanut jonkin uuden tason uupumuksesta toipumisessa. Nyt lumisateessa kotiin kävellessäni ymmärsin lisäksi sen, että hyvien muistojen kuvavirran oli tarkoitus karkoittaa menneisyyden aaveet, kaikki ne mieltä painaneet huonot asiat, ja että minun pitäisi antaa niille tilaa kadota, jollen haluaisi viettää loppuelämääni aaveiden vaikerrusta ja valitusta kuunnellen.
Ihmisen mieli on kyllä todella viisas. Se kertoo meille mielenkiintoisia asioita, kun vain keskitymme kuuntelemaan.
Minun ajatukseni palasivat käytännön tasolle, kun pääsin lumisateesta lämpimään kotiin. Laitoin pyykkikoneen pyörimään ja siivosin keittiön sotkut. Joulukorttipaja odotti ruokapöydällä, mutta en jaksanut enää tänään käydä sen kimppuun.
Teekupillisen ja parin leipäpalan jälkeen huomasin kaivelevani kirjahyllystä esiin kauan sitten joululahjaksi saamaani kirjaa. Se oli tullut mieleeni lumisateesta ja menneisyyden aaveista. En ollut lukenut sitä moneen vuoteen, mutta tänä viikonloppuna avaisin sen.
On tosiaan kulunut jo vuosi siitä, kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi ja kirjoitin ensimmäisen jutun. Testailin siinä erilaisia asetuksia, tyylejä ja kuvien muotoiluja, eikä se näin ollen päätynyt koskaan julkiseksi, vaan koki kovan kohtalon nimeltä roskakori.
Toinen juttuni oli sekin kurssin puitteissa koemielessä kirjoitettu. Haparointini lähes hyppii tekstistä silmille, eikä ihme, sillä en ymmärtänyt tuolloin juuri mitään blogikirjoittamisesta. Tämän toisen jutun kuitenkin jätin blogiin, ja se löytyy edelleen blogista ensimmäisenä postauksena.
Monta kertaa olen tämän vuoden aikana miettinyt, että pitäisi poistaa kyseinen postaus, mutta vielä en ole siihen pystynyt. En ollut edes lukenut sitä julkaisun jälkeen uudelleen ennen kuin nyt. Olikin mielenkiintoista lukea juttu vuoden jälkeen ja palata sen myötä hetkeksi vuoden takaisen harmaan lokakuun tunnelmiin keskelle uupumusta ja koronakurimusta.
Kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi, en alunperin suunnitellut jatkavani bloggaamista kurssin jälkeen, sillä halusin vain oppia WordPress-alustan käytön. Melko pian kävi kuitenkin selväksi, että menemällä kurssille olin samalla ottanut askeleen kohti jotain sellaista, josta ei ollut enää paluuta: bloggaaminen imaisi mukaansa.
Pääsin yhdistämään siinä muutamat kiinnostuksen kohteeni ja intohimoni, kuten kirjoittaminen, valokuvaaminen, ideointi, suunnittelu ja – ”vaatimattomasti sanottuna” – maailman tutkiminen. Tuntui, että vain taivas, tai mielikuvitus, olisi rajana sille, mitä kaikkea blogissa pystyisi toteuttamaan, ja se kiehtoi minua äärettömästi.
Blogin nimi oli aika selvä alusta lähtien, vaikka hetken pähkäilinkin ja pyörittelin nimeä. Pyysin ideointiapua ja mielipiteitä lähipiiristäkin. Sieltä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi oikeastaan vain etunimestäni johdettu ”Helistelyä” alaotsikolla ”Uupuneesta upeaksi”, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt tykästyä ensimmäisenä itselleni mieleen tulleeseen nimeen ”Laiskan naisen keittiössä”.
Nimi pohjautuu joskus aiemmin tekemiini Facebook-postauksiin, joissa alter egoni Laiska nainen jakoi vinkkejä yksinkertaisista ja nopeista arkiruoista ja leivonnaisista. Niistä suunnittelin tekeväni juttuja säännöllisesti myös blogiin muutaman muun aihepiirin ohella, mutta eihän kaikki, jos mikään, ole mennyt niinkuin alussa suunnittelin. Elämä on vuoden aikana liian usein yllättäen ja pyytämättä hypännyt mukaan suunnitelmiini useimmiten niitä sotkien.
Blogissa taisi olla valmiina Etusivu ja pari postausta, kun 1.12.2020 viimein rohkenin tuoda sen kaiken kansan tietoisuuteen. Blogia olivat tuota ennen käyneet testilukemassa vain kurssin opettaja ja läheiset, joten suuremman yleisön vastaanotto jännitti ihan kamalasti. Mutta hengissä selvisin siitä, ja nyt ollaan jo täällä asti, uudessa harmaassa lokakuussa.
Tämä vuoden mittainen matka on ollut todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka välillä olenkin käynyt epätoivon syövereissä oman jaksamiseni ja unettomuuden kanssa sekä taistellut lähes koko vuoden aikaa ja liiallista elämän suorittamista vastaan. Olen kuitenkin saanut vuoden aikana tutustua aivan uudenlaiseen, todella monipuoliseen ja rikkaaseen maailmaan ja oppinut niin paljon blogin pitämisestä, kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta, että se peittoaa alleen edellä mainitut epätoivot ja taistelut.
Olen saanut tällä matkallani tutustua myös moniin uusiin ihmisiin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia sekä ideoita ja tietotaitoa niin muiden vasta-alkajien kuin kokeneempienkin bloggaajien kanssa monien erilaisten kurssien opettajista puhumattakaan. Vertaistuki on oppimisen ohella ollut erittäin tärkeää ja kannustanut eteenpäin. Kiitokset siitä!
Mutta blogi ei olisi nyt 1-vuotias ilman teitä lukijoita. Kauniit kiitokseni siis kaikille teille, jotka olette seuranneet tätä vuoden mittaista matkaani tai olette hypänneet mukaan kesken kaiken ja jääneet kyytiin. Ja kiitokset myös teille, jotka satunnaisesti singahdatte tänne lueskelemaan postauksiani, kuten myös teille, jotka päädyitte tänne ensimmäistä kertaa. Toivottavasti nähdään ja kuullaan jatkossakin!
Ja erityiskiitokset vielä ystäville ja kavereille, sukulaisille sekä läheisille: ilman teidän kannustustanne, tukeanne, hyviä kysymyksiänne ja kehittävää kritiikkiänne en ehkä olisi päässyt näin pitkälle. Jatkakaa samaan malliin! 🙂 ❤
Oma elämäni on reilun viikon päästä muuttumassa jälleen uudenlaiseen moodiin. En osaa vielä oikein edes ajatella, että mitä kaikkea muutos tuo tullessaan, mutta yhden asian tiedän, tai oikeastaan kaksi: 1) blogi jatkaa ja 2) jouluaattoon on 58 yötä.
❤
Laiska nainen aka Heli
P.S. Ahvenanmaalle ollaan edelleen menossa tulevissa postauksissa, vaikka 1-vuotissynttärit kiilasivatkin tähän väliin.
…tai ei kai nyt sentään ihan kaikki, vaikka parit tunnetut somekanavat ovatkin tällä hetkellä alhaalla ja minuun iski flunssa. Onneksi tämä WordPress sentään toimii, jei.
Viime sunnuntainahan päätin, etten laita blogia tauolle, vaikka aikapula onkin vaivannut viime viikkoina, mutta nyt joudun kuitenkin pienen paussin pitämään, sillä epäonnekseni onnistuin saamaan jostain flunssan. Sellaisen ihan klassisen, vanhanaikaisen flunssan, jossa kurkkua kutittaa, aivastuttaa, nenä vuotaa, yskittää ja on väsynyt, vetämätön olo.
Eilinen meni sohvalla loikoillessa, ja mikäs oli sunnuntaita sohvalla viettää, kun tv tarjosi viihdyttäviä ohjelmia Downton Abbeystä tanssiin tähtien kanssa ja kesken ollut dekkari piti huolen sohvaeläjän päivän jännityspuolesta.
Tänään aamulla olo oli sen verran parempi, että jaksoin hyvin osallistua etänä koulutukseen, mutta iltaa kohden flunssa on jälleen tiukentanut otettaan. Tässä vaiheessa iltaa en sitten jaksakaan enää muuta kuin lämmittää mukillisen mustikkamehua ja mennä vilunväreiden kera peiton alle odottamaan terveempää huomista. Ja toimivia somekanavia.
Kuullaan taas, toivottavasti jo loppuviikosta! Pysykää terveinä! ❤
Kirjoittaja ei ota vastuuta tekstissä mahdollisesti esiintyvistä kirjoitusvirheistä tai epäloogisuuksista, sillä Ikean mustikkamehu on aika tymäkkää tavaraa. (”Ai, sitäkö piti laimentaa…?”)
Kolme viime viikkoa ovat kuluneet hurjaa vauhtia. Koulutuksen myötä päivät ovat täyttyneet tietysti opiskelusta, mutta niin ovat myös illat, sillä – ta-daa – kaikenmaailman harrastuskurssitkin ovat alkaneet.
Viime syksynä ja talvenahan vallan riehaannuin kursseilusta, jos vielä muistatte. Ja niin kyllä kävi tänäkin syksynä. Kalenteri oli aika tarkkaan varattu koko syksyksi, mutta koulutukseen pääsy pisti suunnitelmat uusiksi – aika ja voimat eivät olisi todellakaan kaikkiin niihin kursseihin riittäneet, joihin elokuun alkupuolella ehdin innoissani ilmoittautua.
Mutta onneksi kalenteriin jäi tilaa edes parille harrastekurssille. Tällä viikolla olenkin paitsi kertaillut Windows 10 -käyttöjärjestelmää ja Office 365 -ohjelmia sekä lueskellut asunto-osakeyhtiölakia koulutukseen liittyen, niin pääsin myös sukeltamaan kuvajournalismin maailmaan. Viikko onkin ollut antoisa loppuviikon takaiskusta, eli flunssasta, huolimatta.
Torstaina päälle iskenyt flunssa harmitti kyllä vietävästi, sillä juuri sinä päivänä olisi ollut taatusti mielenkiintoinen luento edellä mainitusta asunto-osakeyhtiölaista. Mutta ei auttanut muu kuin jäädä kotiin sairastamaan ja lukea materiaalia omin päin.
Perjantaina oli onneksi jo sen verran parempi olo, että jaksoin osallistua etätunnille. Päivän aiheena oli ennestään tuttu PowerPoint. Siihen on vuosien saatossa tullut tukku uusia ominaisuuksia, joten kertaus oli ihan paikallaan. Innostuinkin säätämään harjoitustehtävässä uusien juttujen kanssa niin antaumuksella, että viikonlopun aloitus vähän venähti.
Tämä viikonloppu olikin pitkästä aikaa täysin vapaa menoista, ja heti lauantaina käytin tilaisuuden hyväksi nukkua pitkään. Pitkät unet tekivät kyllä hyvää paitsi ylikierroksilla käyvälle pääkopalle, niin myös flunssasta toipuvalle kropalle.
Myöhäisen ylösnousun jälkeen hyggeilin pyjamassa pitkälle lauantai-iltapäivään, mikä on harvinaista toimintaa minulle. Yleensä nimittäin vedän viikonloppuisin verkkarit päälle action-hengessä heti herättyäni ja syöksyn ennen aamupalaa hoitamaan tiskit ja laittamaan pyykit koneeseen. Nyt kuitenkin puolipakotin itseni oleilemaan pyjamassa ja nauttimaan hitaudesta hömppää telkkarista katsellen sekä teetä juoden.
Taka-ajatuksena pyjamapäivässä oli tietysti alkuviikolla päätään nostaneen stressin karkoitus, ja se toimi! Päätinkin alkaa pitää pyjamapäiviä aina silloin tällöin tilaisuuden tullen, kuten joskus ennen muinoin. En enää edes muista, että miksi ja milloin tämäkin tapa on jäänyt pois.
Tämä sunnuntai valkenikin sitten niin valoisana, että olin kärppänä ylhäällä heti kellon soidessa. Kroppa olisi ehkä nauttinut parista nukutusta tunnista lisää, mutta auringonpaiste sai mielen (liian) virkeäksi heti silmät avattuani.
Aamupäivä kului rauhallisesti teekupin ja telkkariohjelmien sekä somen äärellä. Mielessä kyllä pyörivät kaikki tekemättömät harjoitukset sekä kirjoittamattomat oppimispäiväkirjat ja blogitekstit, mutta kuuntelin kroppaani, joka halusi liian nopean sängystäkarkoituksen vuoksi löhötä sohvalla. Ja sen sille soin, ihan tulevaa uutta viikkoa ja sen vaatimaa energiaakin ajatellen.
Päivällä mieli veti kuitenkin ulos ja auringonpaisteeseen. Siihen saumaan sattui soittamaan lenkillä oleva ystäväni, ja niinpä pienen hetken päästä lenkkeilimme tahoillamme samalla kuulumisia vaihtaen. Kätevää.
Ulkona oli niin upeaa auringon lämmittäessä ja ruskan loistaessa ympärillä, että lenkkini venyi pariin tuntiin. Puhelimessa rupattelun lomassa, soitin vielä toisenkin puhelun, bongailin perhosia ja otin tietysti kymmenittäin kuvia syysauringon valossa kultaisina kylpevistä puista.
Jos alkuviikolla yrittikin stressi nostaa päätään, niin se tuli täydellisesti nujerrettua lauantain pyjamapäivällä ja sunnuntain aurinkoisella lenkillä. Ehkä olen jotain oppinut kropan kuuntelemisesta ja lepäämisen tarpeesta kuluneen vuoden aikana.
Ja tämän jutun aihehan ei tietenkään taaskaan ollut se, jota olen pariin otteeseen tällä viikolla työstänyt. Siinä aiheessa vain oli niin paljon ajateltavaa, että viikonloppuna aktiivisesti tyhjentämäni aivoparat eivät kyenneet juttua edistämään – meninköhän vähän ojasta allikkoon stressinpoistotoimenpiteissäni, heh. Ensi viikolla uusi yritys…
(Jutun kuvat otin sunnuntaisen lenkkipolun varrelta.)
Selasin tänään läpi puhelimessa olevia kesäkuvia etsiessäni yhtä tiettyä kuvaa. Huomioni kiinnittyi siihen, miten kauniita, iloisia ja värikkäitä kuvia viime kesältä puhelimesta löytyikään. Niistä oikein huokui onnellisuutta, voimaa ja energiaa.
Itse en tuntenut oloani aina niin iloiseksi ja energiseksi helteiden keskellä kuin miltä kuvat näyttivät, sillä epävarma tulevaisuus stressasi mieltä ja yöunet jäivät vajaiksi kuumuudessa. Kuvien selaaminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että loppujen lopuksi elämä kesällä oli hyvää ja onnellista.
Tänään, juuri nyt, olen jälleen kerran ihan tajuttoman väsynyt. Tätä kirjoittaessani kuitenkin hymyilen hassusti itsekseni ja sydämeni on pakahtua onnesta, sillä tämä väsymys on pitkästä aikaa hyvää väsymystä. Se on niin sanotusti normaalisti syntynyttä, ja tuntuukin erilaiselta kuin se synkkä, koko elämänvoiman nielevä väsymys, jota vuosikaudet podin.
Väsymykseni juuri tänä sumuisena syyskuisena sunnuntai-iltana johtuu pääosin siitä, että olen joka aamu menneellä viikolla joutunut nousemaan ylös paljon aikaisemmin kuin mihin olen reilun puolen vuoden ajan itseni totuttanut. Ja se on ollut ihan kamalan ihanaa!
Osittain taas olen itse syypää tähän olotilaan, koska olen valvonut joka ilta liian myöhään. En vain jostain syystä ole saanut mentyä aikaisin nukkumaan. Voi olla, että (iloisilla) ylikierroksilla on osuutta asiaan.
Kuten muutama viikko sitten kerroin, niin pääsin mukaan koulutukseen, joka alkoi tällä viikolla. Meitä on yhteensä parisenkymmentä innostunutta ja motivoitunutta alanvaihtajaa, ja seuraavat kaksi kuukautta opiskelemme täsmätietoa kiinteistö- ja isännöintialasta.
Teoriaosuuden jälkeen meillä alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää ensi kevääseen asti, ellei työelämä imaise sisäänsä vakituisen paikan muodossa tässä välillä, tai jokin muu suunnitelma ota tuulta siipiensä alle ja vie mennessään. Niinkin voi käydä. 😉
(Piti käydä välillä iltapesulla edistämässä aikaisempaa nukkumaanmenoa. Lupasin nimittäin perjantaina itselleni, että tulevalla viikolla olen nukkumassa vähintään puoli tuntia aiemmin kuin menneellä viikolla. Eli nyt sormet viuhumaan, hoplaa.)
Parisen viikkoa sitten taisin mainita myös, että tämä koulutus ei ollut itselleni mikään paniikkiratkaisu tai hetken huraus, vaan olen miettinyt sitä viimeiset kuusi vuotta. Uupumus esti minua kuitenkin hakeutumasta aiemmin alan koulutukseen, koska se olisi silloin pitänyt suorittaa töiden ohella, ja uupuneena siihen ei tietenkään olisi ollut resursseja.
Kipinä tälle alalle syttyi juurikin tuossa kuutisen vuotta sitten asunnonvaihtorumban yhteydessä sekä yhden alalla olevan ystävän kanssa jutellessa. Siitä asti se kipinä on kytenyt, välillä pienemmin ja välillä isommin.
Voitte kuvitella, miten onnellinen olen nyt, kun vihdoinkin pääsen toteuttamaan yhtä unelmaani. Ja pohjalaisena olen mielikuvissani toki jo jossain urani huipulla alan korkeimmilla paikoilla, enkä vasta aloitteleva kiinteistöassistentti. Hahhah.
Epäilyksiäkin on toki ollut siitä, että teinkö oikean ratkaisun, ja olisiko pitänyt kuitenkin hakea opiskelemaan jotain muuta, mutta tällä viikolla olen sisäistänyt, että sen voin tehdä myöhemminkin, jos sille tuntuu. Töiden etsiminen jatkuu joka tapauksessa, sillä harjoittelupaikka pitää löytää marraskuun alkuun mennessä. (Iiik. Jännää.)
Alkuviikon epäilysten jälkeen olen siis todennut olevani täysin oikeassa paikassa. Ja mikä parasta, ympärilläni on yhtä motivoituneita ja innostuneita ihmisiä, joiden energia on kannatellut läpi väsyneimmänkin päivän.
❤
(Kuvat on otettu Laila Pullisen veistospuisto & kotimuseosta Vantaalta pari viikkoa sitten.)
Tapahtui noin kaksi kuukautta sitten…
Elettiin juhannuksen ja Pohjois-Karjalan mökkiviikon jälkeistä aikaa. Helteet jatkoivat hemmotteluaan, mutta minä istuin kotona sisällä tietokoneen ääressä Urapolku-valmennuksessa, katsoin YouTubesta Riikka Pajusen vuonna 2015 Monster Klubi -työnhakutapahtumassa pitämää puheenvuoroa piilotyöpaikkojen löytämisestä ja unelmoin uintiretkestä. Sivusilmällä vahdin, etteivät ulkona liihottelevat nokkosperhoset lennähtele sisätiloihin avonaisesta ikkunasta tai ovesta.
Pajusen puheenvuoro oli jotenkin erityisen inspiroiva, mutta ei niinkään piilotyöpaikkoja, vaan oman itsensä ja intohimonsa löytämistä koskien. Me olimme saaneet tehtäväksi poimia tallenteelta jokunen työnhakuun liittyvä idea tai ajatus, lukumäärää en enää muista, mutta sen muistan, että lähes kaikilla valmennettavilla taisi se lukumäärä mennä roimasti yli annetun.
Itse olin kirjoittanut muistivihkooni ylimmäksi: fokus omassa kiinnostuksessa, jopa intohimossa, ei CV:ssä tai koulutuksessa tai muiden mielipiteissä. Ja alimmaksi olin raapustanut: taito + kiinnostus = vahvuudet. Näiden väliin olin kirjoittanut seitsemän muuta kohtaa muun muassa motivaatiosta, asenteesta ja osaamisesta, mutta ylin ja alin rivi resonoivat minussa vahvimmin: juuri näitä sanoja olin jo monta kuukautta odottanut kuulevani jonkun muun suusta. Pelkkä mutu ei ollut minua vakuuttanut.
Syy siihen, miksi Pajusen puheenvuoro niin kosketti, oli se, että olin edellisenä iltana täyttänyt innosta puhkuen hakemuksen yhteen koulutukseen. Olin miettinyt kyseistä koulutusta jo monta vuotta, mutta opiskelu kokopäivätyön ohessa ei ollut innostanut, sillä tiesin kokemuksesta miten rankkaa se voi olla. Tunsin sinä iltana, että nyt oli tilaisuuteni tullut, nyt tai ei koskaan.
Eikä hakemusten täyttäminen suinkaan siihen yhteen jäänyt, vaan lisäksi olin löytänyt vielä toisen, enemmän harrastuspohjalta suoritettavan (osa)tutkinnon, jota en ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta joka tuntui heti omalta jutulta. Oma intohimo ja kiinnostus tuntuivat siinä kohtaavan tavalla, joka löi itsenikin ällikällä.
Omaa kieltään innostuksestani kertoo ehkä kommentti, jonka sain viimeisenä valmennuspäivänä kanssavalmennettavilta sekä valmentajalta. Kun kävimme läpi kunkin jatkosuunnitelmia, niin silmäni kuulema loistivat bittiavaruuden yli, kun kerroin jälkimmäisestä tutkinnosta. Osa oli sitä mieltä, että minun kannattaisi unohtaa ensiksi mainitsemani ja keskittyä vain jälkimmäiseen, mutta itse halusin tietysti, ei enempää, eikä vähempää kuin molemmat.
En oikein tiennyt silloin, enkä kyllä tiedä nytkään, että miksi halusin hakea molempiin paikkoihin, mutta nämä jutut eivät aina ole tiedon asioita. Koska oma järkikään ei siinä kohtaa, kerrankaan, jarrutellut, niin miksipä olisin alkanut painaa jarrua pohjaan, kun niin vahvasti tunsin pitkästä aikaa, että juuri näin minun tulee nyt tehdä ja että joku tarkoitus tällä on, vaikken vielä tiedä mikä se on.
Voitte arvata, että loppukesä kului melkoisessa jännityksessä jatkoinfoja odotellessa. Se saattoi ehkä heijastua noihin aiempiin blogiteksteihinikin. 😉 Jännittämisen ohessa jatkoin tietysti työpaikkojen etsimistä, ja siinä sivussa yritin nauttia kesästä.
Tapahtui noin kaksi viikkoa sitten…
Oli keskiviikko. Olin ollut sinä päivänä jotenkin erityisen ahdistunut. En ollut jaksanut edes avata tietokonetta, saati sähköpostia, vaan olin neulonut koko päivän. Ystäväni soitti illansuussa, ja taisin kaataa ahdistustani hänenkin niskaansa (anteeksi siitä!).
Puhelun jälkeen ajattelin lähteä lenkille hakemaan helpotusta olooni, mutta olimme puhuneet niin kauan, että pimeys kolkutteli jo ikkunoiden takana. Niinpä päädyin jäämään kodin valoon ja lämpöön tekemään sisätreenit.
Sähköpostista valmennusohjelman linkkiä etsiessäni silmiini osui ohimennen viesti ”Sinulle on postia” ja lähettäjänä TE-palvelut. Taisin ajatella, että voi ei, mitähän sieltä nyt on tulossa, ja jatkoin valmennusohjelmaan. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun treenien ja iltapalan jälkeen keskityin viimein lukemaan viestejä läpi ja totesin saaneeni kutsun haastatteluun kahden viikon päähän.
Luulisi, että ahdistukseni olisi siinä kohtaa helpottanut, mutta eiiiii. Siitähän se vasta kasvoikin uusiin sfääreihin, kun aloin miettimään, että entä jos olenkin hakenut ihan väärään koulutukseen, vaikka sitä viimeiset kuusi vuotta olenkin miettinyt. Ja ihan kamalaa, jos vaikka pääsen mukaan, kun enhän mä varmaan kykene siihen. Ja vielä hirveämpää, jos kaiken huipuksi työllistyn alalle, kun enhän mä mitään osaa. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?!?! Klassinen huijarisyndrooma se sieltä nosti päätään, yllätyys.
Tapahtui noin viikko sitten…
Olin ostanut alennusmyynnistä siistin valkopohjaisen raidallisen paidan, jonka ajattelin sopivan hyvin haastatteluihin. (Tokihan niitä tulisi useampi, kun ei kai nyt ensimmäinen haastattelu voi natsata.) Olin laittanut paidan käyttöönottopesuun yhdessä muiden valkoisten vaatteiden kanssa, mutta koko koneellisesta ainoana juuri se paita oli ottanut jostain väriä itseensä ja kuivui pesun jälkeen narulla murheellisen näköisten sinisten läiskien täplittämänä.
Katsoin paitaa ja ajattelin, että tämä on selkeä merkki siitä, ettei minun pidä mennä haastatteluun. Ja ahdistuin taas lisää.
Seuraavana päivänä tein reklamaation paidasta, koska luulin, että väri oli peräisin sen raidoista, mutta päivän mietittyäni päätin kokeilla pestä paidan vielä kerran, jos värjäymät vaikka häviäisivätkin.
Tuli jotenkin sellainen sisuuntumisen puuska, kun työnsin paitaa uudelleen pesukoneeseen. Että havuja p**kele ja se värihän muuten nyt lähtee! Ja sehän lähtikin melkein kokonaan. Onneksi en langennut oman epävarmuuteni ansaan ja perunut haastatteluun menoa tai turhaan palauttanut paitaa.
Tapahtui kaksi päivää sitten…
Tiistaiaamu valkeni harmaana, mutta poutaisena. Nukuin yön levottomasti, ja unta kertyi vain viitisen tuntia, mutta oli pakko nousta ylös ja lähteä liikkeelle, sillä oli haastattelupäivä.
Heräsin kunnolla vasta hyytävässä kylmyydessä bussipysäkille kävellessäni. ”Minne se lämpö katosi?”, ihmettelin itsekseni. Haastattelupaikkaan päästessäni tunsin itseni jo suorastaan pirteäksi ja katselin mielenkiinnolla ympärilläni olevaa sisustusta sekä arkkitehtuuria.
Minulle tuli hassun ristiriitainen olo. Toisaalta tunsin oloni hyvin kotoisaksi ja pystyin hyvin kuvittelemaan itseni liikkumaan rakennuksessa, mutta toisaalta en tuntenut kuuluvani sinne – erikoinen tilanne haastatteluvuoroaan odottavalle.
Itse haastattelutilanne oli nopeahko ja miellyttävä, mutta lähtiessä minulle tuli tunne, että se oli siinä – en varmasti tule valituksi. Hakijoita oli kuitenkin yli 130, joista sisään otettaisiin vähän yli 20, joten olisin onnekas, jos kuuluisin koulutukseen valittujen joukkoon. Valituille ilmoitettaisiin valinnasta viimeistään perjantaina, eli taas olisi jännitettävä pari päivää lisää.
Hermoja rauhoittaakseni, sekä yhden Digestive-keksin ja vajaan teekupposen voimalla käyvää kroppaa ruokkiakseni hurautin haastattelun jälkeen junalla lähimmän kauppakeskuksen suojiin vaeltelemaan. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, joten päätin kierrellä vähän kauppoja lounaspaikkojen väljentymistä odotellessani.
Yhden puodin kassalla ostostani maksaessani osui silmiini kassapöydän magneettirivistöstä sanat ”sinä riität”. Sanat osuivat paitsi silmiini, niin johonkin sieluni syvyyksiin ja antoivat minulle hetkessä aimo annoksen voimaa. Arvata saattaa, että sanat osuivat sinä iltana silmiini myös jääkaappini ovesta, monta kertaa.
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 13.01…
Ajattelin ennen päiväkahvia tyhjentää astianpesukoneen, jotta saisin tiskipöydältä likaiset astiat vuorostaan koneeseen ja keittiön siistiksi. Pää ylipitkistä yöunista pöhnäisenä ja liikkeet jähmeinä onnistuin pudottamaan pöydältä kahden mukin pinon lattialle, kiitos sisempään mukiin laittamani pitkävartisen lusikan, joka toimi vipuvartena.
Alempi muki säilyi pudotuksessa täysin ehjänä, mutta ylempänä ollut Taika-muki pirstoutui lattialle muruiksi ja palasiksi. Vaikka minua harmittikin, että hyvä muki meni rikki, niin olin ihmeen tyyni alkaessani koota isompia palasia pois lattialta.
Tässä vaiheessa huomasin, että yhdestä varpaasta tulee verta ja lähdin huuhtomaan sitä kylpyhuoneeseen. Matkalla muistin, että sirpaleethan tuovat onnea, ja totesin, että mukin rikkoutumisen täytyi olla merkki jostain lähestyvästä hyvästä. Ja vaihtoehtojahan oli mielessä tasan kaksi: joko pääsisin koulutukseen tai sitten en, ja kumpikin vaihtoehto olisi oikea – sirpaleet sen kertoivat. (No oli se lottovoittokin mielessä, milloinpa ei olisi, hah.)
Omista ajatuksistani hämmentyneenä imuroin sirpaleiden lisäksi samaan syssyyn koko muunkin huushollin ennen kuin laitoin kahvin tippumaan ja antauduin katsomaan televisiosta iltapäivän sisustusohjelmia. Otin kahvin seuraksi jäätelöä, ihan vain hermoja rauhoittaakseni (tätä en usko itsekään).
Tapahtui keskiviikkona 25.8.2021 klo 19.11…
Äiti soitti. Olin juuri hetkeä aikaisemmin äärimmäisen stressaantuneena sulkenut stressin hallinnasta kertovan webinaarin ja avannut OmaPostiin tulleen kirjeen. En yhtään aavistanut mitä kirje koski, mutta ei se voinut ainakaan koulutusta koskea, koska tieto valituille tulisi vasta torstaina tai perjantaina. Mieleeni nousi kuitenkin ystäväni edellisenä iltana puhelimessa lausuma viisaus.
Olin jälleen kerran tuskaillut ystävälle sitä, että olinkohan nyt varmasti tehnyt oikean ratkaisun hakiessani koulutukseen, ja entä jos nyt sitten pääsenkin siihen, ja apua!!! Ystäväni oli todennut rauhalliseen tapaansa, että sitten kun tieto tulee tai ei tule, niin tiedän reaktiostani siihen, että oliko ratkaisu oikea. Ja niin juuri tapahtui.
Kun avasin kirjeen ja näin mitä se koski, niin leveä hymy levisi kasvoilleni ja kropan valtasi miellyttävä, suorastaan lempeä rauha. Samalla vastasin puhelimeen: ”Äiti, mä pääsin siihen koulutukseen.”
Kello on nyt 4.02, ja minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en voinut vastustaa kiusausta valvoa ja kirjoittaa, koska mä vielä voin. Kohta, ihan liian pian ja samalla jo pitkään odotettuna, elämä muuttuu taas toimistoaikaan.
Ja se toinen koulutus, josta alussa mainitsin… Jääköön se vielä salaisuudeksi.
Laiskan Naisen elämää 