Syyspäivä Ahvenanmaalla, osa 2/3

Aika on hurahtanut tänä syksynä hurjaa vauhtia opiskelun merkeissä. Syysristeilystäni Ahvenanmaallekin on kulunut jo kokonaiset 2 kuukautta, joten nyt on vihdoinkin aika saattaa päätökseen lokakuussa aloitettu matkakertomus. Tässä kakkososassa liikutaan meren ääreltä saaren sisäosaa kohti hitaasti, hyvin hitaasti.

Risteilyn teemanahan olivat sadonkorjuujuhlat, joita Ahvenanmaalla tuolloin syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna vietettiin. Tarkoituksenamme matkaseuralaiseni kanssa oli viettää lauantaipäivä maissa samalla teemalla sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla tiloilla kierrellen. Itseäni kiinnosti erityisesti päästä näkemään omenatiloja, joita omenavaltioksikin tituleeratulla Ahvenanmaalla riittää.

Koska olimme aikaisin maissa, niin ajelimme ensimmäisenä Maarianhaminasta länteen päin Eckerön suuntaan. Tästä linkistä pääset lukemaan tunnelmia Eckerön Posti- ja Tullitalolta, jossa kävimme aamupäiväkahvilla sekä haistelimme merituulta: https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/10/11/syyspaiva-ahvenanmaalla-osa-1-3/ .

Eckeröstä meidän oli tarkoitus ajella ensin takaisin itään päin ja sitten saaren pohjoisosaan. Matkalla ajattelimme poiketa sadonkorjuujuhlaan osallistuville tiloille, mutta harhauduimme kuitenkin suunnitellulta reitiltä heti alkuunsa, kun huomasimme tienposkessa kyltin metsästys- ja kalastusmuseosta sekä riistasafarista. Tietysti oli ihan pakko lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin, koska etenkin kyltti safarista oli hieman yllättävä.

Vasemmassa reunassa pilkistää metsästys- ja kalastusmuseo
Kartta ja opasteet Gastropub Bodegan seinällä ohjaamassa vierailijoita

Jonkin aikaa kylttejä seuraten ajeltuamme, päädyimme idylliseen paikkaan meren rannalle vanhaan kalasatamaan Käringsundiin. Sieltä löytyikin paitsi ihmetystä herättänyt safaripaikka, Käringsundin riistasafari – Viltsafari Käringsund, niin myös metsästys- ja kalastusmuseo.

Metsästys- ja kalastusmuseo ei ollut meitä alunperin niin kovin kiinnostanut, mutta kun näimme upean puisen museorakennuksen, niin mielemme muuttui. Harmiksemme museo oli kuitenkin jo sulkenut ovensa tältä kaudelta.

Safaripaikka näytti parkissa olevien autojen lukumäärästä päätellen olevan auki, mutta päätimme jättää sen väliin, jotta ehtisimme päivän pääkohteena oleville sadonkorjuujuhlille. Safarin sijaan parkkeerasimme auton rantaan tutustuaksemme pikaisesti satama-alueeseen.

Näkymää rannassa olevan Gastropub Bodeganin terassilta
Yhtä harmaata villasukkaa kaikki, meri, taivas ja vanhat ranta-aitat

Vanhan kalasataman miljöö oli kertakaikkisen hieno pilvisenä päivänäkin lähes peilityynestä vedestä heijastuvine vanhoine puisine ranta-aittoineen ja meren sileäksi hiomine kallioineen. Tuntui, että rakennukset jopa nousivat paremmin esiin syksyn harmaudessa toistaessaan niin taivaan kuin vedenkin värejä. Punaiset aitat siellä täällä ojensivat sydämellistä lämpöä viileään maisemaan.

Niin hiljaista, niin kaunista
Ajantaju katoaa näitä vanhoja kauniita aittoja katsellessa

Koska oltiin jo pitkällä syksyssä ja veneilykausi pääosin ohi, oli vierasvenesatamassa rauhallista. Meidän lisäksemme sinne oli jalkautunut pari muutakin autokuntaa, mutta tunnelma oli jotenkin käsinkosketeltavan harras. Ainoat selkeästi kuuluvat äänet tulivat meistä, kun astelimme rouheasti pitkin punasoraista rantatietä päätyäksemme kopsuttelemaan silmänkantamattomiin jatkuvan venelaiturin puisia lankkuja.

Kun pysähdyimme laiturille hetkeksi, saatoimme kuulla, kuinka laineet arasti liplattivat laiturissa kelluvien veneiden kylkiä vasten, ja saatoimme nähdä, kuinka joukko juuri ja juuri silmin havaittavissa olevia meduusoja uiskenteli laiturin vieressä vesikasveja väistellen. Rantavedessä kelluvia meduusoja bongaillessamme pystyin helposti kuvittelemaan millainen vilinä vierasvenesatamassa kävi kesäisin venekuntien rantautuessa laituriin pitämään taukoa sekä huoltamaan veneensä ja itsensä.

Meduusat erottuivat vedestä juuri ja juuri vesikasvillisuutta vasten
Vierasvenesataman laituri tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin

Käringsundin alue osoittautui monipuoliseksi, sillä safaripaikan, museon, vanhan kalastajakylän ranta-aittojen, rantaravintolan ja vierasvenesataman lisäksi pitkän vierasvenelaiturin toisesta päästä pilkotti kokonainen leirintäalue. Mieli olisi tehnyt kävellä sinne asti tutkimaan paikkoja, mutta viileä tuuli alkoi tuntua luissa ja ytimissä asti, ja nälkäkin alkoi jo ilmoitella olemassaolostaan.

Koska rannassa oleva Gastropub Bodegakaan ei ollut auki, niin meidän ei auttanut muu kuin palata parkkipaikalla odottavalle autolle ja lähteä etsimään ruokapaikkaa jostain muualta. Ja jostain muualta se todellakin olisi hyvä löytää, sillä olimme edelleen Eckerön kunnassa.

Vierasvenesatamasta olisi päässyt leirintäalueelle myös luontopolkua pitkin
Hei, hei mökki! Ehkä näemme vielä joku kesä…

Satamasta poispäin ajaessamme en voinut olla miettimättä, että tänne ajan ja sään kuluttamien harmaiden ranta-aittojen ja silkkisensileiden kallioiden luokse olisi mukava palata joku kesä viettämään aikaa muutamaksi päiväksi ja näkemään, miten nyt niin harmaa maisema herää eloon aurinkoisena päivänä.


Jatkoa seuraa nopeammin kuin arvaatkaan… 😉

Blogi on jo 1-vuotias – hurraa!

pieni katsaus vuoden takaa tähän päivään
Ensimmäinen juttu meni roskakoriin, mutta kuva jäi arkistoon

On tosiaan kulunut jo vuosi siitä, kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi ja kirjoitin ensimmäisen jutun. Testailin siinä erilaisia asetuksia, tyylejä ja kuvien muotoiluja, eikä se näin ollen päätynyt koskaan julkiseksi, vaan koki kovan kohtalon nimeltä roskakori.

Toinen juttuni oli sekin kurssin puitteissa koemielessä kirjoitettu. Haparointini lähes hyppii tekstistä silmille, eikä ihme, sillä en ymmärtänyt tuolloin juuri mitään blogikirjoittamisesta. Tämän toisen jutun kuitenkin jätin blogiin, ja se löytyy edelleen blogista ensimmäisenä postauksena.

Monta kertaa olen tämän vuoden aikana miettinyt, että pitäisi poistaa kyseinen postaus, mutta vielä en ole siihen pystynyt. En ollut edes lukenut sitä julkaisun jälkeen uudelleen ennen kuin nyt. Olikin mielenkiintoista lukea juttu vuoden jälkeen ja palata sen myötä hetkeksi vuoden takaisen harmaan lokakuun tunnelmiin keskelle uupumusta ja koronakurimusta.

Ensimmäisen julkaisemani postauksen pirteä maisemakuva

Kun perustin tämän blogin WordPress-kurssin testiblogiksi, en alunperin suunnitellut jatkavani bloggaamista kurssin jälkeen, sillä halusin vain oppia WordPress-alustan käytön. Melko pian kävi kuitenkin selväksi, että menemällä kurssille olin samalla ottanut askeleen kohti jotain sellaista, josta ei ollut enää paluuta: bloggaaminen imaisi mukaansa.

Pääsin yhdistämään siinä muutamat kiinnostuksen kohteeni ja intohimoni, kuten kirjoittaminen, valokuvaaminen, ideointi, suunnittelu ja – ”vaatimattomasti sanottuna” – maailman tutkiminen. Tuntui, että vain taivas, tai mielikuvitus, olisi rajana sille, mitä kaikkea blogissa pystyisi toteuttamaan, ja se kiehtoi minua äärettömästi.

Blogin nimi oli aika selvä alusta lähtien, vaikka hetken pähkäilinkin ja pyörittelin nimeä. Pyysin ideointiapua ja mielipiteitä lähipiiristäkin. Sieltä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi oikeastaan vain etunimestäni johdettu ”Helistelyä” alaotsikolla ”Uupuneesta upeaksi”, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt tykästyä ensimmäisenä itselleni mieleen tulleeseen nimeen ”Laiskan naisen keittiössä”.

Paljon kritiikkiä kerännyt kansikuva blogin alkuajoilta (minusta tämä näyttää herkulliselta)

Nimi pohjautuu joskus aiemmin tekemiini Facebook-postauksiin, joissa alter egoni Laiska nainen jakoi vinkkejä yksinkertaisista ja nopeista arkiruoista ja leivonnaisista. Niistä suunnittelin tekeväni juttuja säännöllisesti myös blogiin muutaman muun aihepiirin ohella, mutta eihän kaikki, jos mikään, ole mennyt niinkuin alussa suunnittelin. Elämä on vuoden aikana liian usein yllättäen ja pyytämättä hypännyt mukaan suunnitelmiini useimmiten niitä sotkien.

Blogissa taisi olla valmiina Etusivu ja pari postausta, kun 1.12.2020 viimein rohkenin tuoda sen kaiken kansan tietoisuuteen. Blogia olivat tuota ennen käyneet testilukemassa vain kurssin opettaja ja läheiset, joten suuremman yleisön vastaanotto jännitti ihan kamalasti. Mutta hengissä selvisin siitä, ja nyt ollaan jo täällä asti, uudessa harmaassa lokakuussa.

Tämä vuoden mittainen matka on ollut todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka välillä olenkin käynyt epätoivon syövereissä oman jaksamiseni ja unettomuuden kanssa sekä taistellut lähes koko vuoden aikaa ja liiallista elämän suorittamista vastaan. Olen kuitenkin saanut vuoden aikana tutustua aivan uudenlaiseen, todella monipuoliseen ja rikkaaseen maailmaan ja oppinut niin paljon blogin pitämisestä, kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta, että se peittoaa alleen edellä mainitut epätoivot ja taistelut.

Huhtikuussa 2021 väkersin blogille oman logon

Olen saanut tällä matkallani tutustua myös moniin uusiin ihmisiin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia sekä ideoita ja tietotaitoa niin muiden vasta-alkajien kuin kokeneempienkin bloggaajien kanssa monien erilaisten kurssien opettajista puhumattakaan. Vertaistuki on oppimisen ohella ollut erittäin tärkeää ja kannustanut eteenpäin. Kiitokset siitä!

Mutta blogi ei olisi nyt 1-vuotias ilman teitä lukijoita. Kauniit kiitokseni siis kaikille teille, jotka olette seuranneet tätä vuoden mittaista matkaani tai olette hypänneet mukaan kesken kaiken ja jääneet kyytiin. Ja kiitokset myös teille, jotka satunnaisesti singahdatte tänne lueskelemaan postauksiani, kuten myös teille, jotka päädyitte tänne ensimmäistä kertaa. Toivottavasti nähdään ja kuullaan jatkossakin!

Ja erityiskiitokset vielä ystäville ja kavereille, sukulaisille sekä läheisille: ilman teidän kannustustanne, tukeanne, hyviä kysymyksiänne ja kehittävää kritiikkiänne en ehkä olisi päässyt näin pitkälle. Jatkakaa samaan malliin! 🙂 ❤

Oma elämäni on reilun viikon päästä muuttumassa jälleen uudenlaiseen moodiin. En osaa vielä oikein edes ajatella, että mitä kaikkea muutos tuo tullessaan, mutta yhden asian tiedän, tai oikeastaan kaksi: 1) blogi jatkaa ja 2) jouluaattoon on 58 yötä.

Laiska nainen aka Heli

Seikkailu jatkukoon!

P.S. Ahvenanmaalle ollaan edelleen menossa tulevissa postauksissa, vaikka 1-vuotissynttärit kiilasivatkin tähän väliin.

Unelmankevyt neulottu huivi

Mietin pitkään, että alanko julkaista juttuja tekemistäni käsitöistä tässä blogissa, koska varsinaisia käsityöblogejakin on valtavasti, mutta koska käsityöt ovat olennainen osa elämääni ja julkaisen niistä kuitenkin kuvia Instagramissa, niin annanpa palaa. Jatkossa käsityöt ja muut vastaavat jutut löytyvätkin uuden Puuhastelut-sivun alta.

Tämä ihka ensimmäinen käsityöaiheinen juttuni kertoo unelmankevyestä neulotusta huivista. Se sai alkunsa eräänä elokuisena iltana, kun illan pimetessä sormia alkoi televisiota katsellessa syyhyttää siihen malliin, että niille oli keksittävä jotain järkevää tekemistä. Tämä sama oireilu sormissa ilmenee oikeastaan joka syksy tuulen muuttuesssa viileäksi, ja joka syksy siihen löytyy sama lääke: puikot ja lankaa.

Muistin, että minulla on jossain kätkössä valkoista DROPS Kid-Silk -lankaa, joka olisi kiva saada käytettyä johonkin. Ensin suunnittelin tekeväni siitä ponchon, mutta koska kätköstä löytyikin vain kaksi kerää kyseistä lankaa (jostain syystä olin kuvitellut sitä olevan ainakin tuplasti), niin seuraava vaihtoehto oli huivi. Ja huiviin 75 % mohairia ja 25 % silkkiä sisältävä lanka kyllä paremmin sopisikin hentoisuutensa vuoksi.

Olen löytänyt Garnstudion -sivuilta https://www.garnstudio.com/home.php?cid=11 aikaisemmin kivoja ilmaisia neulemalleja muun muassa neulottuihin peittoihin, joten sinne siirryin nytkin tehtyäni ensin pienen harharetken netin ihmeellisessä maailmassa. Vaihtoehtoja huivin malleiksi DROPS Kid-Silk -langalle löytyi useita.

Hetken puntaroin suorakaiteen mallisen ja kolmiohuivin välillä. Päädyin jälkimmäiseen, kun silmiini osui tämä ohje vanha roosan värisestä huivista: https://www.garnstudio.com/pattern.php?id=9326&cid=11. Huivi vaikutti helppotekoiselle, mutta lopussa tulisi hieman haastetta täyspatenttineuleen muodossa, jota en muistanut neuloneeni pitkään aikaan, jos koskaan.

Huivi aloitettiin neulomaan yläreunasta
Ainaoikeinneuleen keskellä on reikäneuletta

Ajattelin ensin tehdä huivin kokonaan valkoisella värillä, mutta työn edetessä täysin valkoinen huivi alkoi tuntua jotenkin kylmältä – lähenevällä talvella saattoi olla osuutta mielikuvaan. Selvää oli kuitenkin se, että tarvitsin lisää lankaa, sillä ohjeen mukaan sitä kuluisi noin 100 grammaa, ja minun kaksi lankakerääni painoivat yhteensä vain 50 grammaa.

Kuinka ollakaan, tuohon saumaan sattui sopivasti käynti Vantaalla Korson Wanhalla Asemalla, jossa majaansa pitää muun muassa Korson Aseman puoti herkullisine lankahyllyineen. Hetken syksyn lankavärejä ihailtuani päädyin ostamaan pari kerää vanhan roosan (väri 04) sekä yhden kerän curryn väristä (väri 30) lankaa.

Kotona iski päälle sekä katumus että epäilys: vanha roosa ja curry tuntuivatkin täysin yhteensopimattomilta väreiltä puhtaan valkoisen värin (väri 01) kanssa. Rohkeasti kuitenkin tartuin roosaan kerään ja jatkoin sillä ainaoikeinneuletta, koska valkoinen lanka oli loppunut kesken sen viimeisten noin 2 cm kohdalla.

Syksyn langoissa on ollut herkullisia sävyjä
Vanha roosa väri arvelutti vielä tässä vaiheessa


Ainaoikeinneuleen päätyttyä päätin neuloa vanhalla roosalla myös ainaoikeinneuleen jälkeen tulevaa täyspatenttineuletta. Koska huivi oli tässä kohtaa täydessä leveydessään, riitti kerästä täyspatenttineuleeseen 5 cm verran. Ohjeen mukaan täyspatenttia tulisi huivin reunaan kuitenkin noin 6 cm, joten jatkoin täyspatenttineuletta curryn sävyllä noin 1,5 cm. Siitä tulikin ihan hauska efekti huivin reunaan.

Langanpäiden päättelyn jälkeen viimeistelin huivin vain oikomalla neulosta tasaisemmaksi. Olen laiska pingottamaan neuleita, ja tämä pörröinen mohairneule ei mielestäni sitä kyllä kaivannutkaan.

Curryn värinen lanka sopi hyvin huivin alareunaan


Summa summarum… Omasta huivistani tuli näillä kolmella värillä, valkoinen, vanha roosa ja curry, aika pirteän värinen – liekö ollut vielä kesän kukkaniityt ja auringonlaskut mielessä, kun lankoja valitsin. Huivi sopii mielestäni käytettäväksi kaikkina vuodenaikoina, vaikka mallin nimi onkin ”Cheers to Spring”, sillä langan koostumuksesta johtuen huivi on ohkaisuudesta ja keveydestä huolimatta lämmin.

Halutessaan huivin voisi hyvin neuloa tällä ohjeella myös kaksinkertaisesta langasta, jolloin siitä tulisi tietysti paksumpi ja vielä lämpimämpi. Puikkokokoa täytyisi muistaa kasvattaa tässä tapauksessa.

Huivi oli helppotekoinen, joskin hieman työläs edellä mainitusta langan hentoudesta johtuen. Myös silmukkamäärä kasvoi isoksi loppua kohden, 453 silmukkaa, jolloin yhden kerroksen neulomiseen meni paljon aikaa.

Huivi neulottiin tasona pyöröpuikoilla ylhäältä alaspäin. Itselläni oli käytössä ohjeen mukainen puikkokoko 4,5, ja sattuipa olemaan vielä ohjeen mukainen 80 cm pituuskin puikossa. Välillä kyllä kaipasin lopussa pidempää pyöröpuikkoa suuresta silmukoiden määrästä johtuen.

Huivi sopii hyvin myös juhlalookiin
Unelmankevyt, mutta lämmin

Pidän huivin kaartuvasta mallista. Huivin alareunan päät ovat mielestäni kuitenkin hieman erikoisen muotoiset, ja minun pitikin tankata ohjetta moneen kertaan, että olenko ymmärtänyt sen oikein. Jos jotain voisin huivista muuttaa, niin ehkä ne olisivat juuri mainitut huivin päät, sillä itse pidän vähän enemmän perinteisemmän mallisista kolmiohuiveista.

Huivistani tuli hieman ohjeen huivia isompi. Sen korkein kohta on noin 50 cm ja leveys yläreunasta mitattuna 220 cm.

Tämä oli niin kiva projekti, että tekisi mieli neuloa samalla ohjeella vielä toinenkin pehmeä ja pörröinen huivi. Saisin upotettua siihen kätevästi jäljelle jääneet kerätkin vanhaa roosaa ja currya. Tämä suunnitelma tietäisi kyllä myös lankakaupassa vierailua, koska jälleen kerran lankaa ei ole riittävästi kokonaiseen huiviin – oops.


Kiitokset viimeisen kuvan avustajalle! Kuvausolosuhteet olivat hieman haastavat valoista sekä kuvauspaikkana toimineen rappukäytävän vilkkaudesta johtuen. 😉

Syyspäivä Ahvenanmaalla, osa 1/3

Olen koko viikon ajan miettinyt, että mistä oikein kirjoittaisin – aiheitahan olisi ollut taas tarjolla yllin kyllin opiskelukuulumisista neulomiseen. Yleisön (äidin, hih) pyynnöstä päädyin nyt kuitenkiin jatkamaan loppuun aiemmin aloittamani jutun kolmen viikon takaisesta syysreissusta Ahvenanmaalle.

Poimin tähän juttuun viisi paikkaa, joissa tällä kertaa kävimme, mutta yhden pitkän blogikirjoituksen sijaan jaan jutun kolmeen osaan. Näin saan mukaan vähän enemmän myös valokuvia, joita yleisö (edelleen äiti) erityisesti toivoi.

Sadonkorjuujuhlien vierailijat toivotettiin tervetulleiksi teemaan sopivilla asetelmilla

Eli kolmisen viikkoa sitten kävin viikonloppuristeilyllä Ahvenanmaalla. Risteilyn teemana olivat sadonkorjuujuhlat, joita Ahvenanmaalla tuolloin syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna vietettiin. Laiva oli lastattu herkullisella uuden sadon ruoalla, ja tarkoituksena oli viettää lauantaipäivä maissa samalla teemalla.

Tämä oli ensimmäinen risteilyni pariin vuoteen, kiitos tiedätte kyllä minkä, joten olin enemmän kuin innoissani päästessäni hetkeksi pois mantereelta. Ahvenanmaalle olin menossa elämäni kolmatta kertaa, joten ihan ummikkona ei siellä tarvitsisi liikkua.

Olin katsonut etukäteen sadonkorjuujuhliin osallistuvia maatiloja ja yrityksiä. Kätevintä olisi ollut ostaa liput sadonkorjuujuhlan bussikierrokselle, jossa lähtö- ja paluupaikkana oli satama. Kierrosten aikana olisi vierailtu sadonkorjuujuhlaan osallistuvilla tiloilla, kuten esimerkiksi omenatarhoissa, mutta tämä korona-aika ei houkuttanut ahtautumaan bussiin vieraiden ihmisten kanssa, joten matkaseuralainen päätti ottaa mukaan oman autonsa. Ja auto toi mukanaan tietysti mahdollisuuden vierailla omassa aikataulussa missä huvitti.

Tällä reissulla vain huristelimme vauhdikkaasti Kastelholman linnan ohi

Kokemusta automatkailusta Ahvenanmaalla meillä oli jo ennestään, sillä olimme siellä viimeksi muutamia vuosia sitten hotellimatkalla juhannuksen aikaan. Tuolloin ehdimme paitsi osallistua Jan Karlsgården ulkoilmamuseon juhannusjuhliin (juhannussalon pystytys on muuten ihan oma urheilulajinsa), niin kierrellä myös muita saaren tunnettuja nähtävyyksiä, kuten Bomarsundin linnoitus, Kastelholman linna ja Getavuori näköalatorneineen.

Ja löysimmepä keskeltä ei mitään idyllisen pannukakkupaikankin, jossa nautimme uunituoretta (gluteenitonta) pannukakkua pitkien pöytien ääressä vehreässä puutarhassa pörriäisten suristessa ympärillä auringonpaisteessa.

Mutta nyt oli syyskuu, ja aamu valkeni harmaana ja koleana. Laiva oli maissa jo yhdeksän aikoihin aamulla. Me hurautimme ulos laivasta aamupalan jälkeen vain todetaksemme, että olemmepa liikkeellä aikaisin – juuri mikään paikka ei ollut auki ennen kello kymmentä.

Päätimmekin sitten alkuperäisen suunnitelman vastaisesti suunnata Maarianhaminan keskustasta ensin länteen Eckerön suuntaan. Matkalle kuluttaisimme sopivasti kello kymmenestä puuttuvat puolisen tuntia.

Posti- ja Tullitalo katsoo merelle päin

Ensimmäisenä kohteenamme Eckerössä oli historiallinen Posti- ja Tullitalo, Eckerö Post- & Tullhus. Se oli aika erikoinen näky keskellä ahvenanmaalaista maisemaa.

Posti- ja Tullitalo on lempiarkkitehtini, Helsinginkin kauneimmat vanhat rakennukset suunnitelleen Carl Ludvig Engelin piirtämä. Se on valmistunut vuonna 1828 ja edustaa empiretyyliä.

Syy siihen, miksi tämmöinen vähän mahtipontinenkin rakennus on pykätty Ahvenanmaalle, on tietysti se, että Ruotsin hävittyä Suomen Venäjälle Suomen sodassa vuonna 1809, siirtyi Venäjän raja Ahvenanmaalle ja rajalle tarvittiin jokin näyttävä rakennus, joka näkyisi kauas yli Ahvenanmeren.

Tästä portista on kuljettu jo lähes 200 vuoden ajan

Rakennus on historiansa aikana toiminut paitsi alkuperäisessä tarkoituksessaan, niin myös muun muassa sairaalana, sotilaiden majoitustilana sekä lomakotina postin ja tullin työntekijöille. Nykyään se on Ahvenanmaan maakuntahallituksen omistuksessa ja toimii kulttuurikeskuksena, joka on avoinna yleisölle kesäaikaan.

Tästä linkistä pääset lukemaan tarkemmin Posti- ja Tullitalon mielenkiintoisesta historiasta: https://www.postochtullhuset.ax/fi/historia/.

Paljon mielenkiintoista tietoa yhdessä taulussa

Me jätimme tällä kertaa väliin päärakennuksessa olleet näyttelytilat ja museokaupan, sekä pohjoissiivessä olleen Postiruotumuseon, mutta kiertelimme vähän piha-aluetta ja tutkimme huolellisesti pihalla olevat infotaulut, jotka kertoivat niin rakennuksen kuin postinkulunkin historiasta. Sen jälkeen suuntasimme hyisen tuulen ajamana kohti pohjoissiiven päätyä ja Kafé Kaleschia.

Tällä pihalla on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista
Pohjoissiivessä toimii Postiruotumuseo sekä kahvila
Kafé Kalesch avautui sopivasti kello kymmenen kylmästä hytiseville asiakkaille

Kafé Kalesch tarjosi leivonnaisten lisäksi lounasta, mutta me otimme laivalla syödyn aamiaisen päälle vain kahvit (ja minä omenapiirakkaa vaniljakastikkeella, kun kerrankin oli gluteenitonta omenapiirakkaa saatavilla). Tarjolla olevaa lounasbuffetia katsellessamme hieman harmitti, että olimme ehtineet tankata aamiaista laivalla, sillä ruoka näytti herkulliselle.

Olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, joten saimme vapaasti valita pöydän vanhaa tunnelmaa henkivässä kahvilassa. Kahvilan työntekijät loivat kodikkuutta hyöriessään askareissaan ja järjestellessään pöytiä sekä tuoleja. He toivat pöytiin kukkamaljakoita ja sytyttivät kynttilöitä palamaan – kahvila oli pian valmis vastaanottamaan harmaan lauantaipäivän lounasvieraat.

Kahvilassa oli kodikas tunnelma
Syysklassikko – omenapiirakka vaniljakastikkeella

Kauaa emme ehtineet istua rauhassa historiaa huokuvien seinien sisällä, kun tila jo täyttyi lounasasiakkaiden iloisesta ja monikielisestä puheensorinasta.

Paikka oli ilmeisen suosittu niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa, mitä en ihmettele, jos ruoka maistui yhtä hyvältä kuin mille se näytti. Ja miljöö nyt oli joka tapauksessa ainutlaatuinen, joten hyvää silmänruokaa ainakin oli riittävästi.

Sisustus oli mukava sekoitus uutta ja vanhaa

Asiakkaita virtasi sisälle siihen tahtiin, että meidän oli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Emme kuitenkaan hypänneet heti autoon, vaan suuntasimme parkkipaikan edessä olevalle polulle ja marjoja pullollaan olevien tyrnipensaiden sivuitse hienoille punaisille rantakallioille.

Sieltä löytyi merinäköalan lisäksi muistomerkki, joka on omistettu postikuljetuksissa menehtyneille talonpojille. He joutuivat vuodesta 1636 lähtien kuljettamaan postia sekä matkustajia Ruotsin ja Suomen välillä Ahvenanmeren yli postiruotuveneellä kaikkina vuodenaikoina säässä kuin säässä. Harmaana lauantaina heidät oli helppo kuvitella merelle hoitamaan tehtäväänsä ja soutamaan horisontissa näkyvälle Ruotsin rannikolle. Ja helppo oli kuvitella myös kotona odottavien huoli ja hätä myrskyisillä säillä.

Muistomerkki postikuljetuksissa menehtyneille
Vanha postilaituri sijaitsi suunnilleen kivisen aallonmurtajan paikalla

Rannasta autolle palatessamme saimme ihailla vielä kertaalleen Posti- ja Tullitalon hienoa empiretyylistä julkisivua. Vaikka rakennus edelleen näytti mielestäni hieman väärään paikkaan eksyneeltä, niin jotenkin oudosti se puolusti paikkaansa juuri tässä kohtaa juuri tätä saarta keskellä merta.

Posti- ja Tullitalo seisoo tukevasti paikoillaan lähes 200 vuoden jälkeen

Koleassa syystuulessa saattoi hetken verran aistia menneen ajan. ❤

Kaikki kaatuu….

…tai ei kai nyt sentään ihan kaikki, vaikka parit tunnetut somekanavat ovatkin tällä hetkellä alhaalla ja minuun iski flunssa. Onneksi tämä WordPress sentään toimii, jei.

Viime sunnuntainahan päätin, etten laita blogia tauolle, vaikka aikapula onkin vaivannut viime viikkoina, mutta nyt joudun kuitenkin pienen paussin pitämään, sillä epäonnekseni onnistuin saamaan jostain flunssan. Sellaisen ihan klassisen, vanhanaikaisen flunssan, jossa kurkkua kutittaa, aivastuttaa, nenä vuotaa, yskittää ja on väsynyt, vetämätön olo.

Olo on yhtä hyytelömäinen kuin meduusoilla, joita näin Ahvenanmaalla tässä Käringsundin vierassatamassa

Eilinen meni sohvalla loikoillessa, ja mikäs oli sunnuntaita sohvalla viettää, kun tv tarjosi viihdyttäviä ohjelmia Downton Abbeystä tanssiin tähtien kanssa ja kesken ollut dekkari piti huolen sohvaeläjän päivän jännityspuolesta.

Tänään aamulla olo oli sen verran parempi, että jaksoin hyvin osallistua etänä koulutukseen, mutta iltaa kohden flunssa on jälleen tiukentanut otettaan. Tässä vaiheessa iltaa en sitten jaksakaan enää muuta kuin lämmittää mukillisen mustikkamehua ja mennä vilunväreiden kera peiton alle odottamaan terveempää huomista. Ja toimivia somekanavia.

Kuullaan taas, toivottavasti jo loppuviikosta! Pysykää terveinä! ❤


Kirjoittaja ei ota vastuuta tekstissä mahdollisesti esiintyvistä kirjoitusvirheistä tai epäloogisuuksista, sillä Ikean mustikkamehu on aika tymäkkää tavaraa. (”Ai, sitäkö piti laimentaa…?”)

Kuulumisia

Kolme viime viikkoa ovat kuluneet hurjaa vauhtia. Koulutuksen myötä päivät ovat täyttyneet tietysti opiskelusta, mutta niin ovat myös illat, sillä – ta-daa – kaikenmaailman harrastuskurssitkin ovat alkaneet.

Viime syksynä ja talvenahan vallan riehaannuin kursseilusta, jos vielä muistatte. Ja niin kyllä kävi tänäkin syksynä. Kalenteri oli aika tarkkaan varattu koko syksyksi, mutta koulutukseen pääsy pisti suunnitelmat uusiksi – aika ja voimat eivät olisi todellakaan kaikkiin niihin kursseihin riittäneet, joihin elokuun alkupuolella ehdin innoissani ilmoittautua.

Mutta onneksi kalenteriin jäi tilaa edes parille harrastekurssille. Tällä viikolla olenkin paitsi kertaillut Windows 10 -käyttöjärjestelmää ja Office 365 -ohjelmia sekä lueskellut asunto-osakeyhtiölakia koulutukseen liittyen, niin pääsin myös sukeltamaan kuvajournalismin maailmaan. Viikko onkin ollut antoisa loppuviikon takaiskusta, eli flunssasta, huolimatta.

Torstaina päälle iskenyt flunssa harmitti kyllä vietävästi, sillä juuri sinä päivänä olisi ollut taatusti mielenkiintoinen luento edellä mainitusta asunto-osakeyhtiölaista. Mutta ei auttanut muu kuin jäädä kotiin sairastamaan ja lukea materiaalia omin päin.

Perjantaina oli onneksi jo sen verran parempi olo, että jaksoin osallistua etätunnille. Päivän aiheena oli ennestään tuttu PowerPoint. Siihen on vuosien saatossa tullut tukku uusia ominaisuuksia, joten kertaus oli ihan paikallaan. Innostuinkin säätämään harjoitustehtävässä uusien juttujen kanssa niin antaumuksella, että viikonlopun aloitus vähän venähti.

Tämä viikonloppu olikin pitkästä aikaa täysin vapaa menoista, ja heti lauantaina käytin tilaisuuden hyväksi nukkua pitkään. Pitkät unet tekivät kyllä hyvää paitsi ylikierroksilla käyvälle pääkopalle, niin myös flunssasta toipuvalle kropalle.

Myöhäisen ylösnousun jälkeen hyggeilin pyjamassa pitkälle lauantai-iltapäivään, mikä on harvinaista toimintaa minulle. Yleensä nimittäin vedän viikonloppuisin verkkarit päälle action-hengessä heti herättyäni ja syöksyn ennen aamupalaa hoitamaan tiskit ja laittamaan pyykit koneeseen. Nyt kuitenkin puolipakotin itseni oleilemaan pyjamassa ja nauttimaan hitaudesta hömppää telkkarista katsellen sekä teetä juoden.

Taka-ajatuksena pyjamapäivässä oli tietysti alkuviikolla päätään nostaneen stressin karkoitus, ja se toimi! Päätinkin alkaa pitää pyjamapäiviä aina silloin tällöin tilaisuuden tullen, kuten joskus ennen muinoin. En enää edes muista, että miksi ja milloin tämäkin tapa on jäänyt pois.

Tämä sunnuntai valkenikin sitten niin valoisana, että olin kärppänä ylhäällä heti kellon soidessa. Kroppa olisi ehkä nauttinut parista nukutusta tunnista lisää, mutta auringonpaiste sai mielen (liian) virkeäksi heti silmät avattuani.

Aamupäivä kului rauhallisesti teekupin ja telkkariohjelmien sekä somen äärellä. Mielessä kyllä pyörivät kaikki tekemättömät harjoitukset sekä kirjoittamattomat oppimispäiväkirjat ja blogitekstit, mutta kuuntelin kroppaani, joka halusi liian nopean sängystäkarkoituksen vuoksi löhötä sohvalla. Ja sen sille soin, ihan tulevaa uutta viikkoa ja sen vaatimaa energiaakin ajatellen.

Päivällä mieli veti kuitenkin ulos ja auringonpaisteeseen. Siihen saumaan sattui soittamaan lenkillä oleva ystäväni, ja niinpä pienen hetken päästä lenkkeilimme tahoillamme samalla kuulumisia vaihtaen. Kätevää.

Ulkona oli niin upeaa auringon lämmittäessä ja ruskan loistaessa ympärillä, että lenkkini venyi pariin tuntiin. Puhelimessa rupattelun lomassa, soitin vielä toisenkin puhelun, bongailin perhosia ja otin tietysti kymmenittäin kuvia syysauringon valossa kultaisina kylpevistä puista.

Jos alkuviikolla yrittikin stressi nostaa päätään, niin se tuli täydellisesti nujerrettua lauantain pyjamapäivällä ja sunnuntain aurinkoisella lenkillä. Ehkä olen jotain oppinut kropan kuuntelemisesta ja lepäämisen tarpeesta kuluneen vuoden aikana.


Ja tämän jutun aihehan ei tietenkään taaskaan ollut se, jota olen pariin otteeseen tällä viikolla työstänyt. Siinä aiheessa vain oli niin paljon ajateltavaa, että viikonloppuna aktiivisesti tyhjentämäni aivoparat eivät kyenneet juttua edistämään – meninköhän vähän ojasta allikkoon stressinpoistotoimenpiteissäni, heh. Ensi viikolla uusi yritys

(Jutun kuvat otin sunnuntaisen lenkkipolun varrelta.)

Jotain uutta, jotain vanhaa

Selasin tänään läpi puhelimessa olevia kesäkuvia etsiessäni yhtä tiettyä kuvaa. Huomioni kiinnittyi siihen, miten kauniita, iloisia ja värikkäitä kuvia viime kesältä puhelimesta löytyikään. Niistä oikein huokui onnellisuutta, voimaa ja energiaa.

Itse en tuntenut oloani aina niin iloiseksi ja energiseksi helteiden keskellä kuin miltä kuvat näyttivät, sillä epävarma tulevaisuus stressasi mieltä ja yöunet jäivät vajaiksi kuumuudessa. Kuvien selaaminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että loppujen lopuksi elämä kesällä oli hyvää ja onnellista.

Tänään, juuri nyt, olen jälleen kerran ihan tajuttoman väsynyt. Tätä kirjoittaessani kuitenkin hymyilen hassusti itsekseni ja sydämeni on pakahtua onnesta, sillä tämä väsymys on pitkästä aikaa hyvää väsymystä. Se on niin sanotusti normaalisti syntynyttä, ja tuntuukin erilaiselta kuin se synkkä, koko elämänvoiman nielevä väsymys, jota vuosikaudet podin.

Väsymykseni juuri tänä sumuisena syyskuisena sunnuntai-iltana johtuu pääosin siitä, että olen joka aamu menneellä viikolla joutunut nousemaan ylös paljon aikaisemmin kuin mihin olen reilun puolen vuoden ajan itseni totuttanut. Ja se on ollut ihan kamalan ihanaa!

Osittain taas olen itse syypää tähän olotilaan, koska olen valvonut joka ilta liian myöhään. En vain jostain syystä ole saanut mentyä aikaisin nukkumaan. Voi olla, että (iloisilla) ylikierroksilla on osuutta asiaan.

Kuten muutama viikko sitten kerroin, niin pääsin mukaan koulutukseen, joka alkoi tällä viikolla. Meitä on yhteensä parisenkymmentä innostunutta ja motivoitunutta alanvaihtajaa, ja seuraavat kaksi kuukautta opiskelemme täsmätietoa kiinteistö- ja isännöintialasta.

Teoriaosuuden jälkeen meillä alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää ensi kevääseen asti, ellei työelämä imaise sisäänsä vakituisen paikan muodossa tässä välillä, tai jokin muu suunnitelma ota tuulta siipiensä alle ja vie mennessään. Niinkin voi käydä. 😉

(Piti käydä välillä iltapesulla edistämässä aikaisempaa nukkumaanmenoa. Lupasin nimittäin perjantaina itselleni, että tulevalla viikolla olen nukkumassa vähintään puoli tuntia aiemmin kuin menneellä viikolla. Eli nyt sormet viuhumaan, hoplaa.)

Parisen viikkoa sitten taisin mainita myös, että tämä koulutus ei ollut itselleni mikään paniikkiratkaisu tai hetken huraus, vaan olen miettinyt sitä viimeiset kuusi vuotta. Uupumus esti minua kuitenkin hakeutumasta aiemmin alan koulutukseen, koska se olisi silloin pitänyt suorittaa töiden ohella, ja uupuneena siihen ei tietenkään olisi ollut resursseja.

Kipinä tälle alalle syttyi juurikin tuossa kuutisen vuotta sitten asunnonvaihtorumban yhteydessä sekä yhden alalla olevan ystävän kanssa jutellessa. Siitä asti se kipinä on kytenyt, välillä pienemmin ja välillä isommin.

Voitte kuvitella, miten onnellinen olen nyt, kun vihdoinkin pääsen toteuttamaan yhtä unelmaani. Ja pohjalaisena olen mielikuvissani toki jo jossain urani huipulla alan korkeimmilla paikoilla, enkä vasta aloitteleva kiinteistöassistentti. Hahhah.

Epäilyksiäkin on toki ollut siitä, että teinkö oikean ratkaisun, ja olisiko pitänyt kuitenkin hakea opiskelemaan jotain muuta, mutta tällä viikolla olen sisäistänyt, että sen voin tehdä myöhemminkin, jos sille tuntuu. Töiden etsiminen jatkuu joka tapauksessa, sillä harjoittelupaikka pitää löytää marraskuun alkuun mennessä. (Iiik. Jännää.)

Alkuviikon epäilysten jälkeen olen siis todennut olevani täysin oikeassa paikassa. Ja mikä parasta, ympärilläni on yhtä motivoituneita ja innostuneita ihmisiä, joiden energia on kannatellut läpi väsyneimmänkin päivän.

(Kuvat on otettu Laila Pullisen veistospuisto & kotimuseosta Vantaalta pari viikkoa sitten.)

Syksyn pannukakku maistuu omenalle

Kesän helteet veivät leipomishalut pitkäksi aikaa, mutta ilmojen viiletessä ovat vispiläpeukalot alkaneet taas syyhytä ja herkkuhammas kaivata jäätelön sijaan (ohelle) uunituoreita leivonnaisia.

Syksyn ensimmäiseksi leipomukseksi valikoitui tuttu ja turvallinen pannukakku, mutta itselle uudella twistillä. Sain siihen nimittäin kätevästi upotettua paitsi jääkaapista parasta ennen -päiväyksensä ohittaneet kerman sekä kananmunat, niin myös hedelmäkulhosta pari nahistunutta, mutta vielä käyttökelpoista omenaa.

Omenapiirakkaan asti eivät ne pari omenaa olisi pienen kokonsa puolesta riittäneet, mutta pannukakkuun ne toivat juuri sopivasti makua ja tekstuuria.

Seuraavaksi piti vielä selvittää, että missä vaiheessa omenaviipaleet kannattaa pannukakkuun lisätä, sillä halusin pannariin omenaisen pinnan.

Tuttu pannukakku pienellä twistillä

Kokemuksesta – banaanipannaria testattu – tiesin, että jos hedelmäviipaleet lisää pellille täysin raa’an taikinan päälle, niin viipaleet uppoavat pohjaan. Pannukakkua tulisi siis paistaa ensin hetki ja vasta sitten lisätä omenaviipaleet, mutta kuinka kauan pannarin pitäisikään olla uunissa…

Googlettamalla löysin pian vastauksen Satu Koiviston blogista: https://satukoivisto.fi/omenapannukakku-jalkkarin-ja-iltapalan-risteytys/. Ohjeen mukaan pannukakun pinnan tulee olla hyytynyt ennen omenan lisäämistä, joten eikun testaamaan.

Tuolta Satu Koiviston blogista löytyy ohje tavalliseen, ei gluteenittomaan, pannukakkuun, jossei sinulla ole pannukakkuun omaa luottoreseptiäsi, jota voit tässä hyvin käyttää.

Itse leivon gluteenittomasti, joten tämä ohjekin on gluteenittomalle pannukakulle. Pohja on sama, josta olen tehnyt myös suklaisen version. Tässä linkki ohjeeseen: https://laiskannaisenkeittiossa.com/2021/02/12/pyorayta-herkullinen-gluteeniton-suklaapannukakku-paivakahville/.

Välineiksi riittävät kulho ja vispilä

GLUTEENITON omenaPANNUKAKKU

AINEKSET (pellillinen)

4 kananmunaa
0,5 dl sokeria (voit jättää osan sokerista omenoiden päälle ripoteltavaksi, jollet halua pannarista kovin makeaa)
8 dl maitoa
4 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos)
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
maun mukaan ripaus kardemummaa ja/tai kanelia
50 g sulatettua voita (tai margariinia)
4 – 6 kotimaista omenaa omenoiden koosta ja pannukakun halutusta omenaisuudesta riippuen

TEE NÄIN

  1. Laita voi sulamaan, jotta se ehtii jäähtyä ennen kuin lisäät sen ihan lopuksi taikinaan.
  2. Kuori ja viipaloi omenat, tai pese ja viipaloi, jos haluat käyttää omenat kuorineen.
  3. Käännä uuni lämpenemään 225 asteeseen.
  4. Vatkaa vispilällä munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi.
  5. Lisää maito muna-sokerivaahtoon ja sekoita.
  6. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne taikinaan vispilällä hyvin vatkaten. Voit käyttää halutessasi siivilää, jos näyttää siltä, että jauhot paakkuuntuvat.
  7. Tässä välissä voit laittaa uunipannulle leivinpaperin tai voidella uunipannun, jollet käytä leivinpaperia. Taikina ehtii sillä välin hieman levätä.
  8. Lisää taikinaan lopuksi sulatettu jäähtynyt voi samalla vatkaten.
  9. Paista pannukakkua 225 asteessa noin 5 min tai kunnes pinta on hieman hyytynyt.
  10. Ota pannukakku uunista ja lisää sen pinnalle omenaviipaleet. Ripottele omenaviipaleiden päälle sokeria.
  11. Jatka pannukakun paistamista uunista riippuen noin 20 – 25 min, kunnes pinta on saanut kullanruskean värin.


Asettele omenaviipaleet haluamallasi tavalla pannukakun pinnalle

Osan maidosta voi korvata kermalla, joka tuo täyteläisyyttä pannukakkuun. Tärkeää on lisätä neste ennen gluteenittomia jauhoja. Näin vältät gluteenittomien jauhojen paakkuuntumisen.

Jollet halua tehdä pannukakkua koko pellillistä, niin taikina on helppo puolittaa ja paistaa pannukakku esimerkiksi suorakaiteen muotoisessa vuoassa, kuten itse usein teen.

Omenapannukakku maistuu väli- tai iltapalaksi ihan sellaisenaan, mutta kerma- tai vaniljavaahto tietysti kruunaa herkkusuun makunautinnon.

Kerma- tai vaniljavaahto kruunaa makunautinnon

Herkullisia pannukakkuhetkiä!