Blogi

Työttömän päiväkirja, päivä 4: torstai 25.3.2021 – pitäisikö olla huolissaan?

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa


On jo torstai. Tämäkin viikko on mennyt nopeasti. Nykyään tuntuu usein siltä, että päivät vain katoavat jonnekin.

Aamulla herätessäni mietin, että pitäisikö minun olla huolissani, kun en panikoi uuden työpaikan löytämisestä. En vain jotenkin osaa panikoida, koska olen elämäni aikana tehnyt ja kokenut jo monenlaista ja selvinnyt vaikeistakin tilanteista. Jotenkin olen niin kiitollinen siitä, että olen ylipäätänsä elossa kaiken kokemani jälkeen, että se kiitollisuus tuntuu peittoavan kaiken muun alleen.

Tämä korona-aika on tuntunut ajoittaisesta hatutuksesta huolimatta melkein lahjalta, kun on joutunut elämään (saanut elää) omassa kuplassaan, omassa valossaan, läheisten tukemana. Olenkin löytänyt itseni uudelleen – jälleennäkeminen on ollut voimaannuttavaa. Ja elämässä on päällimmäisenä paitsi kiitollisuus, niin myös ilo, kun uupumuskin alkaa olla enää vain muisto. Vielä kun tietäisin, mikä minusta tulee isona. Multitaskaajan ydinongelma. Heh.

Mutta niin, tämä torstai… Aamu alkoi samoilla spekseillä kuin muutkin aamut tällä viikolla ovat alkaneet. Ainoa poikkeus oli, etten ehtinyt neulomaan yhtään. Kello 13 oli alkamassa webinaari, ja ennen sitä piti ehtiä oikolukemaan yöllä julkaisemani postaus, sekä lisäämään siihen kuvia.

Hetken pähkäiltyäni päädyin ottamaan kuvan sohvapöydällä olevasta teemukistani. Kuvan – siis kymmenien kuvien, joista yksi päätyi postaukseen – ottamista edelsivät varsinaiset kuvausjärjestelyt. Ei uskoisi, että niin yksinkertainen asia voi olla niin työllistävä, mutta on se. Kokeilkaa vaikka ihan itte.

Päivän kuvahaaste – ei oo helppoo

Käytännössä siivosin olohuoneen pöydältä lehdet ja muut tavarat, sekä pyyhin pölyt (ohimennessäni myös eteisestä). Asettelin pöydällä olevaa teemukia, sekä kaktusta ja lehtipinoa eri asentoihin ja räpsin kuvia. Sen jälkeen piti miettiä miten käsittelen kuvaa, ja tuleeko siitä värillinen vai mustavalkoinen. Ja kelpaako se, vai onko se ihan tyhmä. Ei oo helppoo.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka kuvaan paljon, niin blogin kuvien kanssa on vähän haastetta, ideoinnista lähtien. Ja kun en ole koskaan, ainakaan toistaiseksi, opiskellut valokuvausta, niin kuvien laatukin on sitten sen mukainen. Mutta tällä mennään mitä nyt osataan.

Puoli yhdeltä tuli kiire tehdä blogihommat loppuun ja mennä avaamaan tietokone webinaaria varten. Keitin toisen kupin teetä ja istahdin seuraavaksi 1,5 tunniksi kuuntelemaan mitä tarkoittaa strateginen vaikuttajamarkkinointi osana liiketoimintaa. Luento oli jatkoa viime viikon mielenkiintoiseen webinaariin Vaikuttajamarkkinoinnin ABC.

Luento sai aikaan jotenkin jännän fiiliksen, tunteen siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Lukion jälkeen, muutama vuosikymmen sitten, opiskelin nimittäin markkinointia kauppaopistossa. Vielä tähän mennessä en ole kuitenkaan tehnyt alan töitä. Luento sai miettimään mitä kaikkea me silloin opettelimmekaan, kuten mainostekstaus, ja millaisia keinoja silloin käytettiin markkinointiin. Internetin ja somen myötä markkinointi on totisesti muuttunut, mutta mielestäni vain mielenkiintoisempaan ja monipuolisempaan suuntaan.

Luennon jälkeen oli lounaan vuoro. Syödessäni luin sähköpostit ja kävin tutkimassa muutaman työpaikkailmoituksen LinkedInissä.

Kolmen jälkeen päätin mennä päiväkahville parvekkeelle aurinkoon, vaikka olisi pitänyt palata koneen ääreen ja jatkaa keskiviikkona kesken jääneen haastattelun kirjoittamista. Sitä nimittäin käsiteltäisiin tämän illan lehtikirjoittamisen kurssilla.

Kevään ensimmäiset päiväkahvit auringossa

Loppupäivä kului lähinnä tietokoneen ääressä, kun viimein raaskin tulla auringosta sisälle. Ehdin kirjoittaa haastattelua tunnin verran ennen kuin kurssi alkoi. Viidestä eteenpäin seuraavat neljä tuntia olivat täynnä tiukkaa asiaa, ja peppu tiiviisti penkissä. Kävimme haastatteluiden lisäksi läpi freelancerina toimimista.

Kurssin aloittaessani en ollut lainkaan ajatellut, että voisin kirjoittaa juttuja journalistisella otteella ja yrittää myydä niitä lehtiin, mutta siihen meitä kurssilla kovasti kannustettiin. Moni kurssilainen jo kirjoittikin johonkin tiettyyn julkaisuun. Tämä kurssi oli kaiken kaikkiaan työläs, mutta todella antoisa.

Kurssin jälkeen oli kiva vähän jaloitella ja ottaa iltapalaa ennen kuin siirryin takaisin koneen ääreen ja blogin pariin.

Puoli yhdeltätoista ajattelin, että nyt riittää kirjoittaminen tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni. Otin neulepuikot käteeni – ensimmäinen kerta tänään – ja neuloin niin kauan, että sain huivin 3. osan valmiiksi.

Mutta, kuinka ollakaan, avasin tietokoneen uudelleen iltapesun lomassa. Ajattelin, että käyn katsomassa vielä muutaman työpaikkailmoituksen. Olisi pitänyt sulkea kone sen jälkeen, mutta menin blogiin ja aloin hiomaan keskiviikosta kertovaa tekstiä sekä ottamaan kuvia.

Blogin parissa aika kului taas kuin siivillä, ja kello oli yhtäkkiä kolme. Mietin sänkyyn päästyäni, että tämä on kyllä jo ihan hullua, että kirjoitan kaiket yöt, ja että pitäisikö tästä olla huolissaan. Vai kannattaisiko tästä nyt vaan nauttia niin kauan kuin tätä tilannetta kestää. Carpe diem, nääs.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 10,5 tuntia)

Työttömän päiväkirja, päivä 3: keskiviikko 24.3.2021 – huono omatunto

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa


Herätyskello soi aamulla ensimmäisen kerran 6.45. Koska olin nukkunut vasta kolmisen tuntia, painoin hälytyksen pois ja jatkoin unia. Puoliunessa ajattelin, että jos Hullujen päivien muistilistallani olevat uusi tyyny ja muutamat kosmetiikkatuotteet on tarkoitettu minulle, niin ne ovat tilattavissa myöhemminkin.

Ja siellähän ne napottivat saatavilla vielä pari tuntia myöhemmin, kun puhelin seuraavan kerran hälytti. Tein nopeasti tilauksen ja jatkoin taas unia.

Kymmenen aikaan nousin ylös ajatuksenani kerrankin keskittyneesti katsoa Poirot aamupalaa syödessä. Viime syksynä heräsin aamuisin usein niin ajoissa, että ehdin tehdä aamupalan valmiiksi ennen kuin istahdin katsomaan kello 10 alkanutta Kyläsairaalaa. Aamut alkoivat silloin jotenkin leppoisalla tavalla. Nyt aamut ovat olleet rauhattomia. Siksi varmaan niin usein alan aamulla neulomaan, koska se rauhoittaa.

Poirot’n loputtua luin puhelimella uutisotsikot ja pari lehtiartikkelia sekä kävin läpi somekanavat. Tein edellisenä yönä blogiin kirjoittamastani artikkelista postauksen omalle Facebook-tililleni ja luin samalla vielä kerran blogipostauksen läpi. Instagram täytyisi muistaa hoitaa myöhemmin tänään.

Puoliltapäivin päätin lounasruoan lämpiämistä odotellessani tehdä hetken kotitöitä. Kävin keräämässä kuivat pyykit telineeltä, petasin sängyn ja laitoin astiat koneeseen.

Puhdasta pyykkiä
Mikään ei voita puhtaan pyykin tuoksua

Lounaan jälkeen minun olisi pitänyt avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan puhtaaksi kurssitehtävään liittyvää haastattelumateriaalia, mutta en jaksanut. Olin nukkunut jo melkein viikon ajan vain viidestä kuuteen tuntia yössä. Väsymys alkoi nyt toden teolla tuntua niin kropassa kuin mielessä. Ajatukset olivat paksun sumun peitossa, enkä saanut niistä otetta.

Tietokoneella istumisen sijaan käytin seuraavat puoli tuntia lehtien ja mainosten raivaamiseen. Niitä oli taas päässyt kertymään pinoiksi sinne ja tänne. Näiden pinojen kasvamisesta voi jo suoraan päätellä olenko ollut kiireinen tai väsynyt, tai molempia. Normaalisti käyn saapuvan postin aina saman tien läpi, mutta kiireisenä tai väsyneenä vain työnnän ne jonnekin, kun olen ensin katsonut, ettei postin seassa ole tärkeitä kirjeitä.

Kotiin tuli heti vähän raikkaampi ilme, kun pinot vähenivät. Palkitsin itseni reippaudesta neulomalla, kuinkas muuten. Pian kuitenkin huomasin olevani niin nukuksissa, että minun oli pakko antaa unelle periksi.

Ennen päiväunia kävin laittamassa pyykkikoneen päälle. Ohjelma kestäisi puolisen tuntia, eli juuri sopivasti yksien päikkäreiden verran. Nukahdin kylpyhuoneesta kantautuvaan koneen tasaiseen hurinaan ja heräsin, kun pyykkikone napsahti äänekkäästi ohjelman loppumisen merkiksi. En tuntenut oloani yhtään virkistyneeksi, mutta tällä olisi mentävä tämä päivä loppuun saakka.

Ilta oli onneksi vapaa kursseista tai luennoista, mutta kirjoitettavaa oli yllin kyllin. Mietin, että taisin ajoittaa päiväkirjan kirjoittamisen blogiin aika hankalaan saumaan. Toisaalta taas, tämmöistähän tämä on ollut tammikuun puolesta välistä lähtien: iltakursseja, kirjoittamista, tehtävien tekemistä, kotitöitä ja huonosti nukuttuja öitä.

Ripustaessani pyykkejä kuivumaan tajusin, etten ollut käynyt suihkussa tänään. Kello oli neljä, joten ehtisin hyvin suihkuun sekä keittää kahvit ennen kuin jätskiauto saapuisi. Se oli ajamassa tänään kevään ensimmäistä reittiään meidän kulmilla, ja olin ajatellut käydä ostamassa sieltä pari laatikollista jäätelöä. Haaveilin jo kuinka nautiskelisin mustikkatuutin kahvin kanssa.

Kahvimuki
Tästä mukista kahvi maistuu aina hyvälle

Viiden jälkeen lähdin roskapussit kädessä, maski päässä ja vastakeitetyllä kahvilla tankattuna pihalle odottamaan jäätelöautoa, joka saapui lopulta 40 min myöhässä. Autoa odottaessani olin ehtinyt päivittää somekanavia ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumia sekä käydä kotona juomassa lisää kahvia.

Minulla oli huono omatunto, koska en ollut saanut edistettyä haastattelua koko päivänä, joten sisälle päästyäni avasin heti toisen jäätelölaatikon. Jäätelö on nimittäin parasta lääkettä, jos huono omatunto vaivaa. Balsamia haavoille. Tai jotain.

Kello oli jo seitsemän illalla, kun viimein istahdan tietokoneen ääreen. Puolessa tunnissa olin siivonnut päivän aikana tulleet viestit sähköpostista ja ilmoittautunut pariin webinaariin, joista toisen aiheena oli oman osaamisen brändäys LinkedInissä. Juuri sitä nyt kaipasin, koska viime syksynä olin uravalmennuksen aikaan vielä niin uuvuksissa, etten saanut valmennuksesta kaikkea hyötyä irti. Enkä ole saanut lukuisista aikomuksistani huolimatta vieläkään LinkedIn-profiiliani kuntoon.

Puoli kahdeksalta hyppäsin blogiin kirjoittamaan muistiinpanoja ja kävin siinä sivussa laittamassa iltaruoan lämpiämään. Taas meni ruokailu myöhäiseksi, mutta ei voi mitään.

Ruokaa odotellessa katsoin nopeasti missä haastattelun materiaalin kanssa mennään. Poimin materiaalista sitaatteja ja kirjoittelin ylös lisäkysymyksiä. Olin sopinut haastateltavan kanssa, että käytäisiin niitä tänään illalla läpi. Huomasin siinä kirjoittaessani, että stressikäyrä alkoi nousta.

Työvälineet
Joskus tuntuu sille, että hiiri on kasvanut kiinni kämmeneen

Mieleeni nousivat veljen sanat parin viikon takaa, kun olin tuskaillut jonkin toisen tehtävän kanssa. Hän kysyi, että maksetaanko minulle siitä palkkaa. Kun vastasin, että ei, niin hän sanoi, että älä sitten stressaa. Se oli itse asiassa todella hyvin sanottu: suorittaja-minäni tuupattiin tehokkaasti kumoon.

Lisäkysymysten läpikäynti haastateltavan kanssa venähti puoli yhteentoista asti, jonka jälkeen loikkasin takaisin blogin pariin. Yritin kirjoittaa auki eilisen, eli tiistain, tapahtumia, mutta tuntui aivan sille, kuin olisin nukkunut päivän ohi. Ajatus ei kulkenut yhtään, teksti takkusi, enkä keksinyt millaiset kuvat laittaisin artikkeliin.

Olin kuvitellut julkaisevani tiistain tarinan ennen puolta yötä, mutta ei se onnistunut. Kirjoitin ja korjailin, ja korjailin ja kirjoitin. Aikamuodot heittivät koko ajan jossain kohtaa artikkelia, vaikka luulin ne jo korjanneeni.

Tietokoneen kello oli lähempänä kolmea yöllä, kun tekstin korjailemiseen tuskastuneena painoin Julkaise-nappia. Sinne se meni, humpsis vaan, minun tiistainen tarinani. Lisäsin siihen puhelimella pari kummallista kuvaa, ja sitten menin nukkumaan.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 8 tuntia)

Työttömän päiväkirja, päivä 2: tiistai 23.3.2021 – neuloosissa

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa


Tänään heräsin tasan kello 9.37. Herätyskello oli soimassa 9.45, joten kerrankin heräsin etuajassa, jippii.

Ennen ylösnousua luin taas puhelimelta päivän uutisotsikot, sekä selasin nopeasti somekanavat. Vähän kymmenen jälkeen olin ylhäällä ja vaatteet päällä odottamassa teeveden kiehumista. Kylpyhuoneessa pyykkikone aloitteli omaa aamuohjelmaansa.

Aamu siis sujui tänäänkin samoin kuin useimmat aamut nykyään. Tänään en kuitenkaan pukenut päälleni verkkareita, vaan mekon. Kevät on saanut minut käyttämään nyt enemmän hameita ja mekkoja.

Mekon helmat hulmuten kannoin aamupalani olohuoneeseen ja istahdin sohvalle. Teen jäähtyessä ehtisin neulomaan pari kerrosta huivia samalla, kun katsoin sivusilmällä Poirotia.

Teemuki ja silmukkamerkit – kaikki tarpeellinen aamuun

Olin harmikseni huomannut edellisenä iltana, että huivin kolmanteen osaan oli tullut virhe. Ihan ensimmäiseksi siis purin huivista useita kerroksia ja neuloin ne uusiksi. Tällä kertaa kuvio meni oikein, mutta tee ehti jäähtyä vähän liikaakin.

Kello oli vähän yli yksitoista, kun minun oli pakko jaloitella. Pyykkikone oli hetkeä aiemmin lopettanut ohjelmansa, joten kävin ripustamassa pyykit kuivumaan. Samalla seisomalla petasin sängyn ja laitoin astianpesukoneen päälle. ”Hienoa, laiska nainen! Oletpa tehokas tänään”, onnittelin itseäni, ja vaivuin takaisin sohvalle neulomaan.

Kahdentoista maissa päätin, että nyt saa neulominen riittää ja avasin tietokoneen. Kävin ruuhkaisen sähköpostini kimppuun. Tunnin jälkeen siirryin blogin pariin kirjoittamaan muistiinpanoja, ihan vaan nopeasti. Havahduin siihen, kun suuta kuivasi ja kello näytti jo 14.45. Sehän olisi kahviaika, mutta missä kahvi? Ei ainakaan tippumassa, joten ylös, laiska nainen, ja kahvia tulemaan.

Olin istunut koneen ääressä yhtä soittoa melkein kolme tuntia – todellakin jo tauon paikka. Illalla olisi vielä 2,5 tuntia lisää istuttavaa koodauskurssin merkeissä. Olin unohtanut blogiin uppoutuessani paitsi ajankulun, niin myös lounaan, joten tein voileivän välipalaksi.

Kahvin tippumista odotellessa katselin ikkunasta ulkona hehkuvaa auringonpaistetta ja päätin, että tänään käyn ulkona, vaikka vain parvekkeella ennen koodauskurssia.

Yllättäen neulepuikot eksyivät taas käteeni kahvia juodessani. Neulominen jotenkin rauhoitti väsynyttä mieltäni. Rauhoitti niin paljon, että silmäni alkoivat painua väkisin kiinni. Totesin, että nyt on pakko ottaa päiväunet, jotta jaksan seurata illan luennon. Torkahdin nippa nappa vartiksi, ja sitten eksyin selaamaan keskiviikkona alkavien Hullujen Päivien tarjontaa.

Kello viisi tajusin, että minulla on alle tunti aikaa, jos tosiaan aion käydä ulkona ennen luennon alkua. Lenkille en enää ehtinyt, joten menin sitten parvekkeelle. Siellä olikin ihanan lämmintä – aurinko oli paistanut sinne jo monta tuntia.

Viime kesän nuupahtanut muisto

Parveke jäi huonolle tolalle viime syksynä, kun en uupumukseltani jaksanut sitä siivota. Kukat kukkivat siellä tosin vielä marraskuussa, ja vasta joulukuun pakkaset saivat ne nuupahtamaan. Olin tammikuusta asti katsonut ärsyyntyneenä kuihtuneita kukanraatoja, mutta tässä välillä oli niin kovia pakkasia, ettei tehnyt mieli mennä parvekkeelle siivoilemaan. Nyt käytin tilaisuuden hyväkseni ja aloin raivata.

Maski päässä pilkoin saksilla melkein raivon vimmalla kuolleet pelargoniat sekä muratin palasiksi. Tuli sellainen tunne, niin kuin siivoaisin viime kesän kukkien myötä lopullisesti pois oman nuupahdukseni, sulloisin uupumukseni suoraan biojätepussiin.

Kello kävi kuutta nopeammin kuin huomasinkaan, ja minulle tuli kiire sisälle avaamaan konetta. Ennen luennon alkua piti vielä ehtiä keittää kuppi teetä ja ottaa pientä välipalaa.

Luento meni taas nopeasti. Maanantain vastaisen yön riemu onnistuneesta koodista oli tosin luennon aikana haihtunut ilmaan. En saanut kurssilla tehtyä CSS-tiedostoa toimimaan HTML-dokumentin kanssa. Täytyy tutkia myöhemmin mikä siinä oikein on vialla.

Aurinko jäi ikkunan taakse, kun luento kutsui

Yhdeksän jälkeen illalla sain vihdoin päivän ensimmäisen lämpimän ruoan lautaselle. Ruokailun lomassa jatkoin Hullujen päivien tarjontaan perehtymistä ja viestittelin samalla veljieni kanssa pääsiäisestä. Nähtäväksi jää, millainen siitä lopulta tulee, jos kaavaillut liikkumisrajoitukset tulevat voimaan.

Kymmeneen mennessä ruoka oli syöty, Hullujen päivien kuvasto tutkittu ja kirjoitettu blogiin ylös päivän tapahtumat. Pienen tauon jälkeen – kävin välillä neulomassa – jatkoin kirjoittamista. Puoli kahdentoista aikoihin sain viimein postattua blogiin artikkelin ja pyysin veljeä oikolukemaan sen.

On haastavaa kirjoittaa päiväkirjaa tällaiseen muotoon, kun olen tottunut kirjoittamaan sitä vain omille silmilleni. Olin epävarma tekstin sisällöstä ja muodosta, mutta veli näytti peukkua. Tein tekstiin kuitenkin vielä pieniä viilauksia, sekä lisäsin kuvat. Tekstin oheen päätyi tällä kertaa mielestäni aika outoja kuvia, mutta toisaalta, outoja ne olisivat henkilökohtaisessa päiväkirjassanikin. Hah.

Illan päätteeksi kävin vielä läpi sähköpostin, sekä siivosin keittiön, joka näytti ihan menneitten majalle, kuten isäni sanoisi. Enkä tietenkään malttanut olla neulomatta vielä paria kerrosta ennen nukkumaanmenoa. Hieman hymyilytti, kun havaitsin neuloneeni tänään joka välissä, missä se suinkin oli ollut mahdollista.

Tänä iltana (yönä) en kuitenkaan jäänyt neulomaan pitempään, vaan olin peiton alla peräti jo puoli kahdelta. Huomenna onkin aikainen ylösnousu, jos aion saada tilattua Hulluilta päiviltä haluamani tavarat, vähän Iittalaa, kosmetiikkaa ja uusi tyyny. Unen sopisi siis kerrankin tulla heti, eikä vasta aamuyöllä.

Yölampun valossa syntyy järkeviä kulutuspäätöksiä

Kello 2.20 makasin sängyssä valveilla puhelin kädessäni ja karsin Hullujen päivien ostoslistaani.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 9 tuntia)

Työttömän päiväkirja, päivä 1: maanantai 22.3.2021 – väsynyt, mutta tyytyväinen

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa


Tänään nousin sängystä ylös todella väsyneenä. Nukahdin vasta puoli viiden jälkeen aamulla, ja heräilin siitä eteenpäin noin tunnin välein jokaiseen ovenkolahdukseen ja koiran tassujen rapinaan käytävällä.

Eilen illalla, tai yötä se jo oli, kävi vähän hassusti. Minun piti tehdä koodaustehtävä, CSS-tiedosto HTML-koodille, jo sunnuntaina päivällä, mutta väsytti mielettömästi edellisen, huonosti nukutun yön jäljiltä. (Siis neuloin sitä halavatun KAL-huivia puoli kolmeen asti lauantain vastaisena yönä – voihan neuloosi.)

Vasta kymmenen jälkeen illalla piristyin sen verran, että pääsin paneutumaan tehtävään. Yllättäen sainkin CSS-koodin heti toimimaan – aiemmin oli ollut hankaluuksia. Päätin tehdä tehtävän ripeästi, jotta saisin palautettua sen vielä sunnuntain puolella.

Työvälineet
Tietokone, kynä ja paperia – koodarin työvälineet päivin ja öin

Muistan, että kun katsoin kelloa viimeksi, se näytti 23.54. Ajattelin, että kokeilen nopeasti vielä pari juttua, kun nyt vauhtiin pääsin, ja sitten palautan tehtävän. Yhtäkkiä havahduin siihen, että tietokoneen kello näyttää 02.47. Siis apua! Olin niin uppoutunut koodaamiseen, ja joutunut flow-tilaan, että ajantajuni oli kadonnut täysin. Ja vuorokausikin oli ehtinyt vaihtua hyvän aikaa sitten.

Suorastaan syöksyin sänkyyn peiton alle. Tunsin väsymyksen painavana kropassani ja ajattelin, että tänään uni taitaa tulla nopeasti. Mutta ei se tullut. Sen sijaan päälle iski maanantaiyön syndrooma

Usean heräilyn ja herätyskellon torkutuksen jälkeen päätin puoli yhdentoista aikoihin nousta ylös. Harmitti, kun tajusin, että tämä maanantai menisi umpiväsyneenä, mutta kerrankaan en harmitellut sitä, että olin valvonut niin myöhään. Päinvastoin, tunsin suurta riemua ja tyytyväisyyttä siitä, että olin onnistunut ja saanut koodin toimimaan.

Kuihtunut kukka
Yhtä väsynyt kuin eilispäivän kuihtunut kukkanen

Hymyillen avasin kännykän ja selasin nopeasti uutisotsikot. Sen jälkeen rynnin Facebookiin ja yhteisneulonnan sivuille katsomaan, mille aamulla klo 6 ilmestynyt huivin viidennen osan ohje näyttää. Ei paha ollenkaan, eli tulossa on helppoa neulontaa neljännen osan vaativahkon pitsin jälkeen.

Kello näytti vähän vaille yhtätoista, kun lopulta kömmin ylös peiton alta. Parinkymmenen minuutin päästä siitä oli jalkaan vedetty verkkarit, pyykit pyörimässä pesukoneessa ja aamutee keitetty. Istahdin sohvalle syömään aamupalaa ja neulomaan loppuun huivin toista osaa. Halusin saada sen osan nopeasti valmiiksi, jotta saisin kirittyä yhteisneulonnan aikataulua kiinni.

Neulomisen lomassa kävin ripustamassa pyykit kuivumaan ja katsoin telkkarista perjantaina tullutta jaksoa Annasta, eli ”Anna, lopussa a”. Siinä sivussa onnistuin myös suututtamaan puhelinmyyjän, joka kaupitteli minulle jotain lehteä. Tiukasti totesin heti puhelun alkuun, etten ole nyt yhtään innostunut tilaamaan lisää lehtiä.

En ollut vastaanottavaisella tuulella, koska viimeksi perjantaina minulle soitti lehtimyyjä. Sillä kertaa puhelu päättyi hieman eri tavalla. En tilannut lehteä silloinkaan, mutta minulle ehdotettiin, että mitäs jos tulisinkin myymään lehtiä. Se olikin vallan hauska puhelu. Vieläkin hymyilyttää.

Neulottu huivi
Se halavatun huivi, joka vie jo yöunetkin, #neuloosissa

Ennen kello kahta raaskin laskea neuleen hetkeksi käsistäni ja kävin laittamassa kahvin tippumaan. Olen yrittänyt pitää kiinni edes päiväkahviajasta, koska aamupalat, lounaat ja iltaruoat tulee tällä hetkellä syötyä milloin sattuun, muun muassa iltakursseista johtuen.

Kahvin tippuessa avasin tietokoneen. Oli aika käydä läpi sähköpostit sekä maksaa laskut. Samalla katsoin Duunitorin ja LinkedInin hakuvahdit: ei mitään mielenkiintoista kummassakaan tänään.

Minulla menee nykyään sähköpostin kanssa ihan hirveästi aikaa. Saan noin 25 – 40 viestiä päivittäin. Joukossa on tietysti mainoksia, jotka poistan saman tien, mutta tarkemmin läpikäytäviä ja hetken aikaa säilytettäviä viestejä, kuten laskut, kurssimateriaalit ja erilaiset infot, jää noin kolmasosa.

Välillä tuntuu, että olen ihan uupunut sähköpostitulvaan ja hävinnyt taistelun meiliboxini herruudesta. Viime viikkoina olen perunut jo useita turhia mainoskirjeitä. Täytyy miettiä mitä vielä voisin tehdä helpottaakseni sähköpostini hallintaa.

Reilun puolen tunnin päästä luovutin sähköpostin suhteen ja kävin maksamassa laskut. Kello oli melkein puoli neljä, kun siirryin blogin pariin. Ajattelin, että kirjoitan nopeasti ylös ajatuksia, jotta voin illemmalla kirjoittaa tämän artikkelin valmiiksi.

Iltapäivän aurinko
Milloinkahan ehtisin nauttimaan auringosta ulos asti?

Nooo, ei se nyt ihan niin nopeasti käynyt kuin olin ajatellut. Vielä viiden aikaan istuin koneen ääressä, mutta onneksi Anna oli alkamassa televisiossa, ja sain kammettua itseni sen verukkeella pois koneen äärestä. Kun nyt kerrankin on arki-ilta vapaana, niin on kiva tehdä välillä muutakin kuin istua tietokoneella.

Ohjelmaa katsoessani tajusin, että aurinko alkoi pikku hiljaa laskemaan olohuoneen ikkunan takana, enkä ehtinyt tänäänkään ulkoilemaan päivänvalossa. En olisi kyllä jaksanutkaan. Jospa huomenna…

Loppuilta kului neuloessa. Siinä sivussa kokkasin tonnikalapastaa, ensimmäinen ja ainoa lämmin ruokani tänään, ja kävin hakemassa paketin automaatilta. Minun olisi pitänyt kirjoittaa tätä artikkelia, mutta olin niin väsynyt, että tuntui siltä kuin aivoni olisivat lähteneet kyläilemään. (Toivottavasti ovat palanneet takaisin huomiseen mennessä.)

Kello puoli yksitoista illalla ajattelin, että tänään menen kerrankin aikaisin nukkumaan. Mutta ei siinä niin käynyt, ei tänäkään maanantaina.

Helpot ja nopeat gluteenittomat teeleivät

Olen viime kuukausina paistanut usein teeleipiä. Syynä on ollut se, että huomasin kaapissani olevien kaurajauhojen kohtaavan parasta ennen -päivänsä maaliskuun alussa, ja tuli kiire käyttää jauhot, ettei tarvitsisi heittää niitä pois. Teeleivät ovat olleet myös nopeita tehdä iltapäiväteelle kaiken muun puuhastelun välissä.

Löysin jo pari vuotta sitten helpon ja nopean teeleipien ohjeen Gluteenitonta leivontaa -blogista: http://www.gluteenitontaleivontaa.fi/2012/08/teeleipa.html. Olen aina silloin tällöin leiponut leipäsiä tällä ohjeella.

Jauhoina olen aiemmin käyttänyt erilaisia gluteenittomia jauhoja aina sen mukaan, mitä milloinkin on kaapissa sattunut olemaan. Nyt olen todennut, että kaurajauholla leivotut teeleivät ovat paitsi helpoimmin käsiteltäviä (gluteenitonta taikinaa on välillä haastavaa käsitellä tahmaisuuden vuoksi), niin myös maukkaampia kuin muilla jauhoilla tehdyt, joten olen päätynyt suosimaan kaurajauhoja.

Teeleipien ainekset
Teeleipien perusainekset

Alta löydät Gluteeniton leivontaa -blogin ohjeeseen perustuvan teeleipien perusohjeen, ja sen perässä on kerrottu ainekset juustoisiin teeleipiin.

Näiden tekemiseen paistoineen menee aikaa tuskin puolta tuntia. Työvälineeksi taikinan sekoittamiseen käyvät kädet, puuhaarukka tai iso lusikka. Itse käytän taikinakaavinta.

Eikun leipomaan!


KAURAISAT TEELEIVÄT

AINEKSET (1 – 2 hlölle)

2 dl kaurajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 mm suolaa
1 dl maitoa tai vettä
1 rkl rasvaa sulana, esim. Oivariini juokseva

TEE NÄIN

  1. Sekoita kuivat aineet kulhossa.
  2. Lisää kuivien aineiden joukkoon maito ja sekoita.
  3. Lisää lopuksi sula rasva, ja sekoita taikina tasaiseksi.
  4. Jaa taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille yhdeksi isoksi tai kahdeksi pienemmäksi leipäseksi, ja taputtele ne käsin pyöreiksi. Käytä tarvittaessa jauhoja apuna. (Voit tehdä myös neljä pientä leipästä.)
  5. Pistele leipäset haarukalla, ja jaa halutessasi taikinapyörällä neljään osaan.
  6. Paista leipäsiä uunissa keskitasolla 225 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes ne ovat kullanruskeita.

Tarjoile teeleivät lämpiminä. Teeleipien päälliseksi riittää ihan pelkkä voi tai jokin hillo. Myös erilaisia tuorejuustoja kannattaa kokeilla.

HUOM! Annos on pieni, joten isommalle porukalle tehdessä kannattaa tehdä tupla- tai tripla-annos tarpeen mukaan.

Teeleivät pellillä
Voit halutessasi jakaa teeleivät taikinapyörällä osiin ennen paistamista

Saat teeleipiin välimerellistä twistiä, kun käytät rasvana oliiviöljyä ja lisäät uunituoreiden leipästen päälle sormisuolaa. Silloin leivänpäällisenä voisi maistua myös esimerkiksi tapenade, eli oliivitahna, tai vaikka hummus.


Jos olet juuston ystävä, niin kannattaa testata näitä juustoisia teeleipiä. Näihin on hyvä upottaa juuston jämät, mutta käytä mieluusti jotain aromikasta kypsytettyä juustoa, niin saat teeleipiin enemmän makua.

JUUSTOISET TEELEIVÄT

AINEKSET (1 – 2 hlölle)

2 dl kaurajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 mm suolaa
1 dl maitoa (tai vettä)
1 rkl rasvaa sulana, esim. Oivariini juokseva
1/2 dl hienoksi raastettua juustoraastetta, esim. Emmental tai Myrskyluodon kermajuusto

Juustoiset teeleivät valmistetaan yllä olevan perusohjeen mukaan. Juustoraaste lisätään viimeisenä ja sekoitetaan hyvin taikinaan.

Nämäkin maistuvat parhaimmalle lämpiminä, ja ihan sellaisenaan tai voin kera. Ja miksipä ei voisi laittaa juustoa vielä näiden päällekin, joko tuorejuustoa tai kovaa, kypsytettyä juustoa – juustonautinnon maksimointia.

Juustoinen teeleipä
Juustoiset teeleivät maistuivat myös iltapalana

Leivoin näitä juustoisia teeleipiä tässä yhtenä iltana iltapalaksi. Juustoraasteeseen käytin Myrskyluodon kermajuustoa, ja se antoikin teeleipiin todella herkullisen maun ja ihanan tuoksun. Palanpainikkeena kokeilin Pirkka tomaatti-paprikapestoa, joka sopi teeleipien kanssa hyvin yhteen. Totesin siinä syödessäni, että näitä juustoisia teeleipiä voisi hyvin tehdä myös illanistujaisten suolaiseksi palaksi.

Oikeastaan molemmat versiot, niin perusohjeella tehdyt kuin juustoiset teeleivät, sopivat paitsi päiväteelle tai kaakaon oheen, niin myös iltapalaksi tai illanistujaisiin. Itse olen syönyt teeleipiä myös aamupalaksi, jos jotain on sattunut jäämään seuraavaan päivään. Yleensä ei jää, koska nämä ovat sen verran maukkaita, että ne hädin tuskin ehtivät uunista ulos, kun pelti on jo puolityhjä.

Kannattaa testata! Bon appétit!

Miten palata normaaliin rytmiin, osa 2 – päivärytmin kintereillä

Olen luovuttanut.

Mietin ensin, etten kirjoita tähän postaukseen mitään muuta kuin tuon ensimmäisen lauseen, mutta sitten tajusin, että tästä olisi tullut turhan dramaattinen. Väärinkäsityksen mahdollisuus olisi ollut noin 98 %, vaikkei tässä mikään suuri draama tai tragedia ole menossa. Olen vain luovuttanut.

Olen luovuttanut nimittäin uni- ja päivärytmin suhteen, koskien niiden etsimistä ja löytämistä ja kohdistamista ja tasapainoa, ja mitä kaikkea. Ei vaan jaksa, kun uni on mitä sattuun, ja päivätkin ovat mitä sattuun.

Totesin noin viikko sitten, kun yhtenä yönä valvoin vaihteeksi aamuviiteen asti, että pääsen helpommalla, kun elän hetkessä, enkä mieti koko ajan, monenko aikaan nyt teen minkäkin kotityön tai hoidan paperihommia. Päätin, että vietän jokaisen hetken miten mieleni tekee ja miten huvittaa, kun nyt siihen kerrankin on mahdollisuus. Päätin, että tartun siihen, mitä mikäkin päivä tai yö sattuu tarjoamaan – oikein klassisesti, ja vähän kliseisestikin, carpe diem, nainen!

Kello näyttää aikaa.
Hallitseeko aika sinua vai sinä aikaasi?

Päätös hetkessä elämisestä on huomattavasti helpottanut elämääni ja oloani. Olen itse asiassa saanut päivisin enemmän aikaankin kaikenlaista nyt, kun lopetin turhan tekemisten suunnittelun ja aikatauluttamisen. Luulen, että enemmän kuin suunnitelmani ja aikatauluni, minua hallitsi stressi niiden noudattamisesta. Ja se stressi paitsi esti minua saamasta aikaan asioita, niin myös esti päivärytmin muodostumisen luonnollisesti, ilman pakkoa. Pakko ei aina ole paras lääke.

Tärkeintähän kuitenkin on saada päivisin tehtyä tärkeät ja akuutit asiat, sekä ne asiat, jotka täytyy hoitaa joka tapauksessa. Muut hommat voi tehdä sitten joskus, kun jaksaa, ehtii tai muistaa.

Olen tajunnut, että päivän kaikista tärkein asia on nousta ylös sängystä – siitä on ihan äärettömän hyvä aloittaa päivä. Kaikki muu tekeminen ylösnousun jälkeen on pelkkää plussaa sille päivälle. Toiseksi tärkein asia on mennä nukkumaan illalla, tai yöllä – kunhan nyt vaan menee.

Olin vuodenvaihteessa tehnyt selkeät suunnitelmat (hyvä, etten lukujärjestystä) miten päiväni vietän tammikuun alusta alkaen, tavoitteellisesti ja systemaattisesti, eli tehokkaasti suorittaen. Ensin agendani sotki se pidempi unettomuusjakso ja sitten unettomuudesta palautuminen. Muutama viikko sitten mietin vielä ihan tosissani, että voisin yrittää toteuttaa suunnittelemaani päivärytmiä to do -listoineen, mutta olen yllättänyt itsenikin luopuessani moisesta hulluudesta.

Sen sijaan olen ottanut päivistä kaiken irti. Olen testannut leivontaohjeita, kävellyt kauppaan pidemmän kaavan kautta, nauttinut imuroimisesta ja auringonpaisteesta, nukkunut päiväunia, kuunnellut musiikkia sohvalla maaten, pälättänyt puhelimessa tuntikausia, lukenut lehtiä ja kirjoja, opetellut koodausta, suunnitellut kodin sisustusta uusiksi, aloittanut huivin yhteisneulonnan, ja kaikkea sellaista pientä kivaa. Ihan mihin aikaan sattuun.

KAL-huivi
Tulossa ensimmäinen KAL -huivini

Parasta on ehkä ollut se, etten ole enää miettinyt joka asiaa, että nyt voisin tehdä sitä tai tätä, tai että sekin pitäisi tehdä. Olen vain mennyt ja tehnyt, välillä ihan huomaamattani. Minusta se on merkki siitä, että olen tosiaankin oppinut taas elämään hetkessä, mutta samalla se on merkki siitä, että voimani ovat palaamassa uupumuksen jäljiltä. Elämässä on jälleen mielekkyyttä, ja alan saada sen myötä tiettyä hyvää, kadoksissa ollutta rutiinia takaisin elämääni.

Rutiinihan on sitä, mikä sujuu huomaamatta, ainakin yleensä. Joskus se voi olla myös tylsistyttävää, tai ärsyttävääkin, mutta hyvä rutiini rytmittää elämäämme, niin päiviä kuin öitäkin, jopa unta. Rutiini luo myös turvallisuuden ja hallinnan tunnetta elämään.

Toistaiseksi minulle riittää päivieni rytmittämiseen ja rutiiniksi se, että nousen aamuhkolla ylös ja menen illahkolla nukkumaan, pesen hampaani, muistan syödä säännöllisesti (tämä on kyllä harvoin ollut ongelma, hah) ja luen sähköpostini. Ja että istun koneen äärellä iltaisin, kun jokin harrastekursseistani alkaa. Kaikki muu tekeminen näiden raamien sisällä on pelkkää plussaa.

Päätös luovuttaa – hylätä liian tarkka päivien, ja koko elämän, suunnittelu – ja elää hetkessä, on saanut alkuvuotta hallinneen tunteen haahuilemisesta ja hengailusta läpi päivien katoamaan. En tunne enää itseäni laiskaksi ja aikaansaamattomaksi, joksi tunsin itseni silloin, kun päähänpinttymä päivä- ja unirytmin palauttamisesta normaaliksi, aikaan ennen koronaa, valtasi mieleni.

Olen oppinut nyt sen, että kun tarttuu hetkiin, ja tekee joka päivä edes jotain, niin yhtäkkiä päätyykin hallitsemaan aikaansa, ja yllättäen päiviinkin tulee rytmiä ihan itsestään.

Carpe diem
Parasta nyt ja aina – tartu hetkeen!

Miten tarkkaan sinä suunnittelet päiväsi, ja onko sinulla tarkka päivärytmi? Kestääkö rytmisi yhtään poikkeamaa ilman, että koko pakka hajoaa palasiksi? Osaatko tarttua hetkiin, myös työviikon aikana?

Miten palata normaaliin rytmiin, osa 1 – unirytmiä etsimässä

Siitä on nyt reilut kolme viikkoa aikaa, kun kirjoitin tammikuisesta kolmen viikon unettomuusjaksostani ja siitä, millaisia onnettomuuksia unettomuudesta johtuva syvä väsymystila on minulle aiheuttanut. Tällä kertaa selvisin unettomuusjaksosta enimmittä kolhuitta – vain yksi liukastuminen jäisellä tiellä. Normaaliin rytmiin palaamisen kanssa sen sijaan on ollut haasteita.

Ei ole helppoa päästä takaisin rytmiin noinkin pitkän kuin kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen. Unettomuushan sotki paitsi unirytmini, niin myös koko päivärytmini. Viimeiset kolme viikkoa olenkin yrittänyt palauttaa molempia, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Unirytmiin pääseminen on yllättäen ollut helpompaa.

Taakkana tammikuussa olivat vielä edellisen vuoden loppupuolen myöhään valvotut juhlapyhät, sekä juhlapyhäkautta edeltänyt unettomuusjakso marras-joulukuussa. Päivärytmin pystyin pitämään jotakuinkin kasassa vuodenvaihteeseen asti, mutta unirytmini on ollut aika lailla sekaisin kolmisen kuukautta.

Yöpyödän lamppu
Yöpöydän lampun valossa lentelee satoja ajatuksia

Vuodenvaihteessahan elämäntilanteeni paitsi muuttui totaalisesti toiseksi, niin myös iltapainotteiseksi. Nykyään iltaisin tapahtuu kaikki, eli sosiaaliset harrastukset, joskin edelleen virtuaalisesti nimeltä mainitsemattomasta syystä. Iltapainotteisuus on vaikeuttanut normaalin rytmin ylläpitämistä. Koska aamuisin ei ole ollut pakko herätä aikaisin, niin vastaavasti iltaisin ei ole ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan – varsinainen noidankehä.

Voisi luulla, että viimeisin unettomuusjaksokin olisi ollut seurausta tuosta noidankehästä, mutta tällä kertaa unettomuuden aiheuttajana oli kuitenkin stressi. Ja stressin aiheuttajana oli tuo edellä mainittu elämäntilanteen muutos, joka sai ajatusten tulvan virtaamaan päässäni. Aloin öisin pyöritellä mielessäni kysymyksiä toisensa perään puntaroiden samalla erilaisia vaihtoehtoja ja karkottaen unen joka ikinen yö. Kolmannen unettomuusviikon lopussa aloin olla aika hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olin kokeillut kolmannella unettomuusviikolla viime syksyisen unikoulun oppeja ja noussut aamuisin ylös yhdeksän maissa, sekä yrittänyt paikata noin viiteen tuntiin jääviä yöunia päivätorkuilla. Kokeilun seurauksena olin vain entistä väsyneempi, koska vuorokaudessa nukuttu aika jäi aivan liian lyhyeksi.

Lopulta en saanut nukuttua päiväuniakaan, ja tunsin, että kohta romahdan. Jotain oli keksittävä, ja pian. Annoin itselleni viikon aikaa lähteä omin avuin korjaamaan tilannetta. Päätin, että jossei edistystä tapahtuisi, niin varaisin ajan lääkäriin.

Mutta mitäpä sitten tein tilanteen muuttamiseksi? Ja miten selätin unettomuusjakson, vai selätinkö? Miten pääsin tilanteen päälle niin, että minä määrään rytmin, eikä uni tai sen puute?

Ihan ensin piti saada mielessäni mylläävä kysymystulva tyrehtymään. En tiedä vieläkään miten se hiljeni, mutta vertaistuella oli varmasti osuutta asiaan. Helpottaa, kun tietää jonkun muunkin käyvän läpi samaa kuin itse. Osaltaan kysymysten hiljenemiseen vaikutti varmaan myös se, kun tajusin, että kysymyksiä on turha pyöritellä mielessä öisin. Päivät ovat siihen parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi aloin huijata itseäni – viime syksyisen unikoulun oppeja tämäkin. Aloin himmentämään valoja aikaisemmin ja laitoin television aikaisemmin kiinni, sekä avasin sängyn, vaihdoin pyjaman päälle ja kävin iltapesulla. Yritin välttää avaamasta tietokonetta iltaisin ja koskemasta kännykkään enää sen jälkeen, kun olin asettanut herätyksen päälle. Kännykän sijaan tartuin taas kirjaan.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydän täyttävässä kirjapinossa riittää lukemista yön valvotuille tunneille

Unikoulun jäljiltä muistin, että sängyssä pitäisi viettää mahdollisimman vähän aikaa valveilla. Toisaalta olen myös todennut, että lukeminen johdattaa minut uneen, joten siksi palasin kirjojen pariin. Jossain vaiheessa unettomuusjaksoa olin nimittäin hylännyt lukemisen, koska se stimuloi liikaa mieltäni. (Vika saattoi olla kyllä myös Brownin kirjassa ”Alku”, jonka seikkailu Barcelonassa herätti paljon tunteita ja mielikuvia. Katalonia oli viimeinen pitempi matkakohteeni ennen koronaa.)

Ensimmäisellä unettomuusjakson jälkeisellä viikolla menin sänkyyn samaan aikaan kuin aiemmin, eli puoli yhden ja yhden välillä. En aikaistanut vielä nukkumaanmenoa, koska en olisi kuitenkaan nukahtanut yhtään aiemmin. Luin kahteen tai puoli kolmeen asti, koska en vain malttanut lopettaa lukemista, tunnustan. Melko pian huomasin, että lukeminen alkoi unettaa aina vaan nopeammin, ja usein jo puolen tunnin päästä olin täysin nukahtamispisteessä. Jei, erävoitto!

Toisella unettomuuden jälkeisellä viikolla aloin mennä sänkyyn ensin varttia ja sitten puolta tuntia aikaisemmin – välillä siis jopa puolenyön aikaan, oho! Ajattelin, että vaikka innostuisinkin taas lukemaan vähän enemmän, niin entistä aikaisemman sänkyynmenon johdosta nukahtaisin kuitenkin entistä aikaisemmin. Ja se toimi! Silmät alkoivat painua yhä useammin väkisin kiinni jo yhden maissa, ja myös nukahdin, enkä joutunut pyörimään sängyssä levottomana valveilla.

Kirjapino yöpöydällä
Yöpöydällä pölyttyy enää kello kirjapinon pienentyessä

Aamut olivat kuitenkin edelleen haastavia. Ensimmäisenä unettomuuden jälkeisenä viikkona olin yrittänyt uudestaan noudattaa unikoulun oppeja myös aamuisin ja nousta ylös aikaisemmin, mutta jopa seitsemän tunnin unet olivat ihan liian vähän kolmen viikon unettomuuden jälkeen.

Jouduin antamaan periksi väsymykselle ja nukkumaan seuraavina viikkoina aamuisin pidempään, koska kroppa alkoi oireilla flunssan kaltaisilla oireilla. Vanha kunnon ”taistele tai pakene” -reaktio se vain aktivoitui. Nyt osasin sen jopa tunnistaakin, koska sama asia oli tapahtunut viimeksi marras-joulukuussa unettomuusjakson päätteeksi.

Nyt olen viimeiset pari viikkoa nukahtanut useimmiten yhden ja kahden välillä, ja viime viikon yöt nukuin jo todella hyvin ilman heräämisiä. Olen pyrkinyt nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä välttääkseni kehon stressireaktion, eli ”flunssan”, mutta valoisat aamut ovat alkaneet aktivoida hypotalamustani, ja se herättää minut usein ennen herätyskelloa.

Olen todella tyytyväinen siihen, että olen saanut hilattua nukahtamisaikaani aamuneljästä kello kahteen. Tällöin saan nukuttua kunnollisen syvän unen vaiheen, enkä ole päivällä niin nuutunut, vaikka unen kokonaismäärä olisikin toivottua pienempi. Tavoitteenani tulevina viikkoina on saada aikaistettua nukahtamista vielä lähemmäksi normaaliaikaani eli keskiyötä.

Yöpöydän lamppu
Uskollinen kumppani valaisee synkimmänkin yön

Olen joutunut viime viikkoina kysymään itseltäni, että entä jos tämä onkin se itselle luontainen rytmi, ihan oma rytmini, joka nyt vasta on päässyt esiin. Entäs jos olenkin elänyt vuosikymmenet väärässä rytmissä ja osaltaan senkin vuoksi olen uupunut? Iltavirkkuna minun on läpi elämäni ollut haastavaa herätä aikaisin aamulla. Muistan, että aikaisten aamuheräämisten vuoksi elin koko kouluajankin kuin horroksessa.

Huomasin eilen Teksti-TV:stä uutisen, jonka mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä huonoksi jopa kaksi kertaa useammin kuin aamuvirkut. Uutisen mukaan Oulun yliopiston tutkijaryhmä ehdottaa, että ihmisen sisäinen vuorokausirytmi kannattaisi ottaa entistä paremmin huomioon työelämässä. Se voisi parantaa työssä jaksamista ja jopa pidentää työuria. Kannatan! Itse ainakin tekisin mieluusti töitä sellaiseen vuorokaudenaikaan, kun olen virkeimmilläni – se ei ole klo 8 aamulla – ja veikkaan, että olisin myös paljon tehokkaampi ja tuottavampi.

Viimeksi kuluneina viikkoina olen joutunut hyväksymään sen, etten jaksa juuri tällä hetkellä tehdä niin paljon asioita päivisin kuin haluaisin. Olen joutunut myös asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja siirtämään tulevaisuuden kannalta tärkeitä tekemisiä. Mielestäni unirytmin kuntoon saaminen on kuitenkin se kaikista tärkein asia. Pitkällä tähtäimellä se vaikuttaa eniten jaksamiseeni ja päivärytmin haltuunottoon.

Pienet oivallukset
Pienet oivallukset ovat joskus niitä suurimpia

Pari päivää sitten oivalsin, ettei kroppa voi toipua kolmen viikon unettomuusjaksosta viikossa tai kahdessa, tai edes kolmessa. Samaan syssyyn oivalsin myös, ettei kroppa voi vastaavasti toipua yli kuuden vuoden uupumuksesta kuudessa kuukaudessa, tai edes kahdeksassa. (Minullahan todettiin työuupumus jo marraskuussa 2014. Olin silloin viikon sairaslomalla, mutten koskaan mennyt hakemaan lisää sairaslomaa lääkärin kehotuksesta huolimatta, koska tunnollisuus.)

Tämä oivallus oli varsinainen läpimurto: vaikka olen tästä kuullut ja lukenut, niin silti se piti itse tajuta ja iskostaa takaraivoon, että uupumisesta toipuminen on pitkä taival. Eivätkä unettomuusjaksot helpota ja nopeuta toipumista, vaan päinvastoin pitkittävät sitä.

Tajusin myös, että kehoni ei yli kuuden vuoden jälkeen yksinkertaisesti tiedä mikä on sen normaalitila. Tämä oivallus toi rauhan itselleni. Ymmärsin, että minun ei tarvitse jaksaa vielä niin paljoa kaikkea tekemistä, koska kroppa on edelleen vähän rikki. Vaikka aivosumu onkin hälvennyt, ja vaikka voin henkisesti paljon, paljon paremmin ja haluaisin tehdä kaikenlaisia asioita, niin kehoni tulee jälkijunassa toipumisen suhteen.

Queen of the Day
Unettomasta päivän kuningattareksi on vielä matkaa

Ymmärsin viimein myös sen, että minun pitää olla lempeä ja armollinen itselleni, eikä vaatia itseltäni liikaa. Teen vain ne tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat, muistan välillä hemmotella itseäni ja lepään niin paljon kuin mahdollista – kehoni on sen ansainnut. Kaapit voi siivota myöhemminkin.

Ja se unirytmi sitten.. Bluesin sykkeellä mennään tällä hetkellä, mutta onneksi olen aina rakastanut bluesia.

Pyöräytä herkullinen gluteeniton suklaapannukakku päiväkahville

Viime keväänä 2020 tuli paistettua pannukakkuja enemmän kuin vuosiin. Välillä vain teki mieli juuri pannukakkua päiväkahville, välillä taas oli käytettävä johonkin kohta vanhaksi menevät kananmunat, maito tai kerma. Välillä oli leipä loppu, eikä kaapissa ollut sillä hetkellä mitään, mistä olisi voinut leipoa maukkaan gluteenittoman leivän – ja kaupoissahan ei viime keväänä koronan vuoksi juostu alvariinsa – joten paistoin pannukakun.

Jossain vaiheessa alkukesää, kananmunien taas mennessä vanhaksi, alkoi pannukakku kuitenkin pursuta jo ajatuksenakin korvista ulos. Silloin keksin kokeilla suklaapannukakkua. Vaihdoin osan jauhoista kaakaojauheeseen, ja sehän toimi yllättävän hyvin.

Suklaapannukakku
Suklaapannukakun kruunaavat aprikoosihillo ja kermavaahto

Olen testannut vuosien mittaan lukuisia erilaisia gluteenittoman pannukakun ohjeita ja monilla erilaisilla jauhoilla, mutta vasta viime keväänä löysin sattumalta sen omaan makuuni täydellisesti sopivan reseptin. Jauhona käytän Semperin FIN MIX -jauhoseosta, jota myös reseptissä on suositeltu.

En löytänyt enää netistä suoraa linkkiä ohjeeseen, ja olen sitä kyllä nyt vähän jo muunnellutkin, joten rohkenen kirjoittaa reseptin auki tähän alle. Ensin on gluteenittoman suklaapannukakun ohje, ja jäljempää löydät gluteenittoman peruspannarin ohjeen.

Tavallinen vispilä on juuri sopiva työkalu taikinan sekoittamiseen. (Mikä on erittäin hyvä asia, jos pannukakun himo iskee varhain aamulla tai myöhään illalla: ei tarvitse huudattaa sähkövatkainta ja herättää koko taloa. 😉 )

Vatkaa munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi

GLUTEENITON SUKLAAPANNUKAKKU

AINEKSET (pellillinen)

4 kananmunaa
0,5 dl sokeria (voit laittaa hieman reilu 0,5 dl, jos haluat vähän makeampaa)
8 dl maitoa
3,5 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos)
0,5 dl kaakaojauhetta
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
50 g sulatettua voita

TEE NÄIN

  1. Laita voi sulamaan, jotta se ehtii jäähtyä ennen kuin lisäät sen ihan lopuksi taikinaan.
  2. Käännä uuni lämpenemään 225 asteeseen.
  3. Vatkaa munat ja 0,5 dl sokeria kevyesti vaahdoksi.
  4. Lisää maito muna-sokerivaahtoon ja sekoita.
  5. Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne taikinaan hyvin vatkaten. Voit käyttää halutessasi siivilää, jos näyttää siltä, että kaakaojauhe paakkuuntuu.
  6. Tässä välissä voit laittaa uunipannulle leivinpaperin tai voidella uunipannun, jollet käytä leivinpaperia. Taikina ehtii sillä välin hieman levätä.
  7. Lisää lopuksi sulatettu voi samalla taikinaa vatkaten.
  8. Paista pannukakkua 225 asteessa noin 20 min tai kunnes se tuntuu ja näyttää kypsältä.

Taikina-ainekset
Lisää vaahtoon ensin kuivat aineet ja lopuksi jäähtynyt rasva

Taikinan nesteenä käytän itse vähälaktoosista kevytmaitoa, koska sitä sattuu olemaan aina jääkaapissa. (Paitsi joskus joutuu lainaamaan kahvimaitoa naapurista. 🙂 ) Osan maidosta voi hyvin korvata kermalla. Tärkeää on lisätä neste ennen gluteenittomia jauhoja. Näin vältät jauhojen paakkuuntumisen – kantapään kautta opittua.

Teen usein pannukakkua puolikkaan annoksen laakeaan vuokaan. Tänään paistoin sitä vuoassa 25 min, ja siitä tuli juuri sopivan kypsä.

Pannukakku uunissa
Uunissa pullistelee maukas suklaapannukakku

Suklaapannukakkuun sopii mielestäni paremmin jokin muu hillo kuin mansikkahillo. Itse nautin sen usein aprikoosihillon ja kermavaahdon kera, välillä pelkän kermavaahdon kanssa. Suklaapannukakku toimii hyvin ihan sellaisenaankin ja myös jääkaappikylmänä.

Tässä vielä tavallisen gluteenittoman pannukakun resepti (pellillinen):

4 kananmunaa
0,5 dl sokeria (voit laittaa hieman reilu 0,5 dl, jos haluat vähän makeampaa)
8 dl maitoa
4 dl gluteenittomia jauhoja (esim. Semperin FIN MIX -jauhoseos)
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
ripaus kardemummaa (tai oman maun mukaan)
50 g sulatettua voita

Taikina valmistetaan samalla tavalla kuin suklaapannukakun taikina, ja valmis pannari nautitaan hillon ja kermavaahdon kera, tai ihan sellaisenaan.

Vaihtelua pannukakkuun saat helposti myös esimerkiksi vaihtamalla osan maidosta kookoskermaan tai kookosmaitoon. Joskus olen pilkkonut pellille kaadetun tavallisen pannukakkutaikinan päälle omaan makuun liian tummaksi päässeitä banaaneja. Silloin olen jättänyt taikinasta kardemumman pois ja laittanut tilalle kanelia.

Miten sinä muuntelet pannukakkutaikinaa? Onko sinulla jokin suosikkihillo pannukakun päälle, vai tykkäätkö vaihdella päällisiä? Vai syötkö pannukakun ihan sellaisenaan? Oma kaikkien aikojen suosikkini on ollut mummun tekemä omenasose äidin paistaman pannukakun päällä.

Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana pannukakun maun muuntelussa. Itse ajattelin seuraavaksi testata erilaisia suolaisia gluteenittomia pannukakkuja.

Herkullisia pannukakkuhetkiä!

Pannukakkuhetki
Herkullista pannukakkuhetkeä!