Kategoria: Elämä

Kesän loppu on uuden alku

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kuten aiemmin kerroin, niin pari viikkoa on mennyt kummallisessa lamaannuksessa ja ahdistuksessa. Muutama päivä sitten kyllästyin happamaan olotilaani ja aloin sohvalla neuloessani miettimään, että miten saisin mielialaani kohennettua.

Lähtökohtaisestihan ihminen ei voi aina olla iloinen, tai varmaan joku voi olla, mutta omaan elämääni kyllä kuuluvat myös ihmiselon nurjat ja kurjat puolet, kuten alakulot, surut ja ahdistukset, joskus jopa paniikki, kaaos tai vihastuminen. Yleensä nämä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän nopeasti ohimeneviä tiloja. Näistä ehkä vain suru on itselle sellainen tunnetila, joka voi kestää kuukausia, jos kyseessä on esimerkiksi lähimmäisen poismeno tai vakava sairastuminen.

Juuri nyt ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista suoraan itseä tai ihan läheisimpiä ihmisiä koskettavaa, josta lamaannus ja ahdistus voisivat johtua. Niin, no, paitsi työttömyys ja siitä johtuvat tunteet, mutta tässä alakulossa ei tuntunut olevan niistäkään kyse, vaikka aiemmin niin luulin.

Yksi kesän upeimmista retkikohteista oli Visavuori

Aikani mietittyä, noin 170 silmukan kerroksen kohdalla neulomustani ja viime viikon keskivaiheilla sen tajusin: suren kesän loppua. Minulla on siis suruaika kesän poismenon johdosta, tai morkkis ennemminkin.

Tämä kesähän oli aivan ainutlaatuinen monella tapaa. Ensiksikin oli harvinaisen lämmintä harvinaisen pitkään, suorastaan kyllästyttävän pitkään, jos rehellisiä ollaan. Toiseksi, olin melkein koko kesän vapaa kuin taivaan lintu ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuusvuosien. Ja kolmanneksi, pääsin käymään kesän aikana monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Lisäksi tapasin uusia ihmisiä mukavissa merkeissä ja uin enemmän kuin moneen vuoteen, ja joka kerta eri lätäkössä eri puolilla maakuntia.

Vaikka korona oli läsnä koko kesän ajan, niin nautin kesästä joka solullani ja aistillani enemmän kuin koskaan. Ei siis liene ihme, että päivien lyhentyessä mielen on vallannut alakulo ja iltojen lamauttavassa pimeydessä sitä miettii yhä uudelleen, että tässäkö tämä nyt oli tämä ainutlaatuinen vapauden kesä.

Omenoita lautasella
Kesän muistoja keittiön pöydällä

No, suosta ei voi kuin yrittää nousta ylös, ellei halua upota sinne ikiajoiksi, joten viikko sitten maanantaina kaivoin esiin ensin neulepuikot ja lankaa. Sitten etsin sopivan ohjeen langalle, loin ensimmäiset silmukat ja aloin miettimään, eli neulomaan.

Neulominen on mitä parhain keino pään nollaukseen ja ajatusten järjestelyyn, ja joskus suorastaan meditaatiota. Siinä kun sormet kuljettavat lankaa muuttaen sen puikkojen avulla milloin minkäkinlaiseksi kuvioksi ja muodoksi, niin samalla ajatukset virtaavat vapaasti järjestäytyen milloin minkäkinlaisiksi lätäköiksi tai lammikoiksi, vuolaiksi virroiksi, puroiksi tai joiksi, joskus kuihtuen, ja välillä taas tulvien yli äyräiden.

Neulomisesta tuloksena on yleensä käyttökelpoinen vaatekappale tai muu tekstiili. Neulojan ajatuksista puolestaan putkahtelee välillä erittäin hyviä ja käyttökelpoisia ideoita, jopa valmiita suunnitelmia. Välillä neuloja taas ihan vaan purkaa negaa neuleeseen, ja se onkin todella puhdistavaa.

Minä keksin viikon aikana neuloessani muun muassa mitkä asiat minua eniten stressaavat nykyisessä tilanteessani. Yllättäen se kaikista stressaavin asia ei ollutkaan työttömyys, epävarmuus tai rahatilanne, vaan kodin epäjärjestys.

Ajatusten virtaa, vaikkei sitä silmillä näekään

Ympärilläni oleva epäjärjestys on alkanut häiritsemään sitä enemmän, mitä vahvemmin olen päässyt takaisin jaloilleni uupumuksen kurimuksesta. Viikon aikana keksinkin miten, minne ja missä aikataulussa järjestelen sinne tänne kerääntyneet epämääräiset tavarapinot ja minkä asian kimppuun käyn seuraavaksi.

Samalla päätin, että vuosien tauon jälkeen keskitän siivoamisen taas viikonloppuihin, jotta saan uupumuksen vuosina kadonnutta rutiinia takaisin elämääni. Tämä myös lopettaa siivoamisesta stressaamiseni viikolla – viikonloppu riittää siihen hyvin, hah.

Päätin viime viikolla myös sen, että ainakin yhtenä arkiaamuna ja yhtenä viikonloppuaamuna minun täytyy syödä aamupala ruokapöydän ääressä lehtiä lukien, eikä sohvalla samalla telkkaria katsoen tai neuloen, kuten yleensä teen. Päivä alkaa pöydän ääressä syödessä vähän levollisemmin, kun jätän kännykänkin siksi aikaa rauhaan.

Rauhallinen aamupalahetki pöydän ääressä oli pitkään tapani, ennen kuin elämä ja sen rytmi menivät uupumuksesta sekaisin. Aamun rauhallisia hetkiä olen kaivannutkin paljon, mutta jostain syystä en ole aiemmin onnistunut palauttamaan sitä aamuihini kotona. Nyt tuon ne takaisin pikku hiljaa, päivä kerrallaan.

Sadepäivän rauhallinen aamuhetki

Tajusin viime perjantaina noin 245 silmukan kerroksen kohdalla, että alakuloni on johtunut myös siitä, että yksinkertaisesti olen väsähtänyt kaikesta ajattelusta, jota vuoden aikana on pitänyt erilaisissa valmennuksissa ja webinaareissa harrastaa liittyen osaamiseeni, vahvuuksiini, heikkouksiini, persoonaani, motivaatiooni, hakemuksiin, työpaikkailmoituksiin, CV:hin ynnä muihin. Olen jauhanut niin paljon samoja asioita vähän eri kantilta, että ajatukset ovat jääneet kesän aikana kiertämään kehää, ja tuntuu, että enää ei synny mitään järkevää tai uutta ajatusta, vaikka kuinka pinnistelen.

Päätinkin, että keskitän työpaikkojen etsimisen ja hakemusten tekemisen tietyille päiville, enkä touhua niinä päivinä muuta, paitsi ehkä ulkoilen, ja neulonkin vähän, jos ajatukset alkavat taas sakkaamaan.

Kaikkien näiden ja monien muiden ideoiden, ajatusten ja päätösten jälkeen minulla on ollut paljon levollisempi mieli. Parasta on ollut se, että sain toteutettua ajatuksia jo ihan käytännössäkin. Pitkästä aikaa nimittäin aloitin lauantain rauhallisesti aamupalalla ruokapöydän ääressä ja sain itseni, tosin monen tunnin viivytystaistelun jälkeen, myös imuroimaan koko kodin. Tästä innostuneena käytin sunnuntain tavaroiden ja kirjojen järjestelyyn, sekä jatkumona järjestelylle intouduin pyyhkimään pölyjä niin tarmokkaasti, että unohdin blogin kirjoittamisen.

Tällä viikolla ajattelin tarttua seuraavaan asiaan, eli keskittää työpaikkoihin tai muun tulevaisuuteen tähtäävän tai liittyvän tekemisen tietyille päiville. Taidan siis alkaa pitää taas niin sanottuja toimistopäiviä. Olenko outo, jos innostun tästä? (Pääsi ihan tirskahdus, kun mietin, että taidan olla aika pöljä toimistopäiväinnostukseni kanssa. Myös väsymyksellä voi olla osuutta asiaan.)

Hei hei kesä ja päivänkakkarat – tervetuloa uusi alku ja elämä

Neuleessa on tällä hetkellä 369 silmukkaa. Vielä on matkaa työn lopulliseen silmukkamäärään, hurjat 453 silmukkaa, mutta työn lopputulos on jo tiedossa, ja se on huivi. Omasta elämästäni sen sijaan en tiedä tänään yhtään sen enempää kuin tiesin eilen, mutta tiedän vähän enemmän kuin tiesin viikko sitten. Ja ensi viikolla olen varmasti taas yhtä viikkoa viisaampi.

Nyt hieman hymyilyttää viime viikkojen angstinen olotila, kun se ratkesi lopulta niin helpolla tavalla. Toki tämä matka ylös ahdistuksen alhoista vaati vahvojen perslihasten, neulepuikkojen ja langan lisäksi myös juttelua ihimisten kanssa. Ihimisiltä saa aina hyviä ideoita, toivottavasti joskus antaa niitä itsekin.

Happamuus on joka tapauksessa enää muisto vain, kuten on kohta kesäkin. Mutta kesän loppu on onneksi aina uuden alku.

Minun elämäni on palautunut kesän aikana vaivihkaa normaaliksi. Sellaiseksi kuin on vain minun ihan oma elämäni.

❤

Oman elämänsä vankina

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta yhtenä iltapäivänä monta tuntia blogitekstiä. Hioin ja hinkkasin sisältöä ja rakennetta moneen kertaan edestakaisin päivän hämärtyessä hiljalleen illaksi.

Yritin saada tekstin niin valmiiksi, ettei siihen tarvitsisi lisätä enää muuta kuin kuvat ja sen tekemisen kuvaus, johon olisin loppuviikosta päätynyt. Mielessä oli taiteeseen tai kädentaitoihin liittyvä juttu, mutta kumpikin miettimäni asia on edelleen tekemättä, kun viikko on juuri vaihtunut uuteen.

Että mitenkä tässä näin pääsi käymään..? No, se aiemmin potemani helleväsymys kääntyi viime viikolla jonkinlaiseksi apatiaksi, tai ehkä jopa lieväksi masennukseksi, ja sen tuomaksi saamattomuudeksi. En vain oikeasti saanut otetta mistään tai päässyt kotoa lähikauppaa pidemmälle. Kävin kyllä lenkillä parina iltana, mutta päivät menivät lähinnä ihmetellessä. Ja stressatessa.

Kuihtunut ohdakkeen kukka
Kuihtuneesta versoo uusi elämä

Vasta lauantaina tajusin, että olen rakentanut koko kesän ympärilleni eräänlaista vankilaa. Jotenkin hupsusti ja vaivihkaa olen alkanut kuvittelemaan, että kun olen työtön, niin minulla ei ole lupaa nauttia elämästä, enkä saa poistua kotoa minnekään, ainakaan päivisin, vaan minun pitää päivät pääksytysten vain etsiä töitä, töitä ja töitä, jottei minusta tule muiden verorahoillaan elättämää yhteiskunnan loista ja syöpää, joka vain makaa sohvalla piereksien.

Kesti jokunen päivä tajuta, että sehän ihmisestä juuri tulee, jos jää neljän seinän sisälle märehtimään ja potemaan yhteiskunnan asettamaa häpeää, eikä liiku missään muiden ihmisten tuomitsevien asenteiden pelossa. Paikoillaan oleminen kun vie ihmiseltä paitsi vaihtelun, tekemisen ja kokemisen tuoman ilon elämästä, niin myös pikku hiljaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Vaarana voi olla myös erakoituminen, etenkin yksin asuvilla, jos sosiaaliset kontaktit hiipuvat.

Olikin havahduttava hetki, kun kävin tekemässä TE-palveluista annetun tehtävän lukea työttömän työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Olin lukenut asiat TE-palvelun nettisivuilta jo viime talvena, mutta kertaaminen oli hyvästä, sillä osan jutuista olin autuaasti unohtanut.

Kuten sen, ettei siellä missään sanota, ettei kotoa saa poistua minnekään. Eikä siellä kielletä harrastamasta tai opiskelemasta tai tekemästä talkoo- tai vapaaehtoistyötä, ja yrittääkin saa. Näille tekemisille on tietysti omat reunaehtonsa, ja hyvin järkeenkäyvät sellaiset ovatkin, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen ihmistä ei kielletä elämästä. (Toisin kuin monia mielipidepalstoja tai keskusteluryhmiä lukemalla voisi luulla.) Täytyy vain olla TE-toimiston tavoitettavissa, ja senhän ei pitäisi olla ongelma tällä teknologian aikakaudella. (Tätäkin tekstiä kirjoittelen muuten puhelimellani.)

Ovet lukossa
Uskallanko avata lukon ja hypätä rohkeasti elämään?

Itsellä alkoi ahdistus helpottaa, ja työnhakukin sai uutta virtaa, kun tajusin, ettei minun tarvitse olla oman elämäntilanteeni vanki, vaan voin edelleen tehdä, nähdä ja kokea asioita. Ja sitä enemmän luulen saavani lisää energiaa, mitä enemmän teen muutakin kuin nökötän kotona samojen seinien sisällä päivästä toiseen. Kun pyrin käymään joka päivä ulkona, oli se sitten lenkki, kauppa, kampaaja tai vaikka taidenäyttely, niin joka kerta lataan samalla akkujani, ja mieli virkeänä jaksan paremmin työnhaun haasteet.

Ahdistus helpotti vielä entistäkin enemmän, kun ymmärsin senkin, että voin rakentaa päiväni juuri sellaisiksi kuin minulle parhaiten sopii. Minun ei esimerkiksi tarvitse olla aamulla kello kahdeksan koneen ääressä naputtelemassa työhakemuksia, koska se ei ole minulle luontainen tai hyvä aika kirjoittaa mitään. Järkevämpää on keskittää hakemusten kirjoittaminen päivään tai vaikka iltaan, jolloin olen iltavirkun aivoillani virkeimmilläni, ja aamut voin käyttää hyödyllisemmin esimerkiksi kotitöihin tai lenkkeilyyn.

Kysehän on kuitenkin ennemmin siitä, mitä saan aikaan päivän tai viikon aikana kuin siitä, mihin aikaan päivästä tai minä päivänä sen teen. Deadlinet ovat tietysti asia erikseen.

Ruusu kukkii
Ei ruusukaan kysy lupaa milloin saa kukkia, se kukkii vaan

Viime viikko tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi se(kin) oli oikein hedelmällinen tärkeine oivalluksineen. Paitsi että tajusin päästää itseni ulos itse rakentamastani vankilasta, niin ymmärsin myös miten ulkoapäin langetettu häpeä, jonka ottaa kantaakseen, voi tehdä ihmisen araksi ja estää ihmistä tekemästä asioita.

Pahimmillaan häpeä voi lamauttaa koko elämän ja estää niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin kehittymästä. Se ei liene ole siis koko yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, että työttömät laitetaan tuntemaan häpeää omasta tilanteestaan, varsinkin, jos takana on irtisanominen tai vaikkapa sairaus. (Eikä niihin töihin muuten niin vain mennä, kuten monet tuntuvat luulevan.)

Itse löysin heti useita varteenotettavia työpaikkailmoituksia, kun uskalsin karistaa ulkoapäin langetetun häpeän tunteen olkapäiltäni ja alkaa uskoa ja luottaa siihen, että irtisanomisesta huolimatta olen edelleen kyvykäs ja monenlaiseen kykenevä ihminen, ja että minulla on vielä paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle, muutenkin kuin verorahojen muodossa.

Ehkäpä tällä viikolla uskaltaudun ulos ulko-ovesta ihan muina työttöminä röyhkeästi keskellä arkipäivää ja menen käymään parissa paikassa, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Saisin sen viime viikon alussa kirjoittamani blogitekstinkin sitten valmiiksi.

Ja olen tavoitettavissa, tietysti, sillä minähän elän.

Asiat, joita olen aina halunnut tehdä: kahvilla Bembölessä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä, Paikat

Pari viikkoa sitten helletauon alkupuolen tylsyyden päivinä pahimman kuumuuden aikaan sohvalla maatessani mieleeni pulpahti lista asioista, joita olen aina halunnut tehdä, mutta jotka ovat kiireen, uupumuksen tai jonkin muun syyn vuoksi jääneet tekemättä. Koska viereisellä pöydällä napotti sopivasti upouusi muistikirja loistavia ideoita odottaen, niin kampesin itseni saman tien istuma-asentoon ja aloin kirjoittaa mieleen tulleita asioita muistiin.

Listalle tuli melko sekalainen kirjo kaikenlaista alkaen marenkien leipomisesta ja päättyen kotimaan matkakohteisiin. (Ulkomaiden kohteet jätin listalta pois tarkoituksella, sillä ne löytyvät jo ihan omalta listaltaan.) Osa jutuista näytti olevan helposti toteutettavissa, osa taas vaatii sopivaa säätä, aikaa tai rahaa, joku jopa hieman onnea ja sattumaa.

Siltä sohvaistumalta päätin, että nyt alan myös toteuttaa listaamiani juttuja. Päätin myös, että lista saa elää ja että saan kirjata listalle lisää asioita sitä mukaa, kun niitä tulee mieleen. Kaikkea vuosien, jopa vuosikymmenten ajan kertynyttä kun ei mitenkään voinut sillä hetkellä muistaa.

Pihatie Bembölen kahvituvalle
Kävijä kohtaa idyllisen pihapiirin Bembölen Kahvituvan mäkeä ylös noustessaan

Ensimmäinen juttu, joka ei muuten ollut kirjattuna listalle, mutta joka tuli sattumalta eteen, oli käynti Bembölen Kahvituvassa Espoossa. Eksyimme sinne viikko sitten asuntomessuseuralaiseni kanssa täysin suunnittelematta messujen jälkeen kahvipaikkaa etsiessämme.

Olimme ajatelleet käydä kahvilla jossain Lohjan keskustassa, mutta koska kello kävi jo pitkästi iltapäivää ja helle oli verottanut voimia, niin päätimme suunnata takaisin kehäteiden sisäpuolelle ja etsiä sieltä jonkin kivan kahvipaikan. Seisoimme Espoon Ikean vieressä Bembölessä autojonossa, kun yhtäkkiä jostain tuli mieleen, että näillä kulmillahan on se kiva punainen Kahvitupa, jossa olen aina halunnut käydä.

Tien vieressä on pieni mökki, jossa toimii kampaamo

Olin ajanut ja kävellyt sen ohi kymmeniä kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutten koskaan ollut päässyt sisälle asti. Muutaman kerran Kahvitupa oli tosin ollut kiinni, kun olin yrittänyt mennä sinne. Kun seuralaiselle vielä kävi ilmi, etten ollut koskaan käynyt siellä, niin paikan valinta oli helppo.

Pian jo kurvasimme ylös Bellinmäkeä. Paikka on suosittu, joten parkkipaikka oli täynnä, mutta saimme auton parkkiin ihan viereen tien sivuun.

Jo Kahvituvan ympäristö vei menneeseen aikaan, sillä autosta ylös noustessa vastassa oli vanhoja maatilan rakennuksia, rehevä niitty ja pieni punaruskea mökki. Tien toisella puolella oleva Shellin huoltoasemakin tuntui jotenkin oudosti istuvan siihen maisemaan.

Kahvituvan mäkeä ylös kävellessä tuntui entistä enemmän sille kuin sukeltaisi johonkin toiseen aikakauteen, kun silmien eteen avautui hiljakseen koko pihapiiri aittoineen, puisine penkkeineen ja pöytineen.

Bembölen Kahvitupa on Espoon vanhimpiin kuuluva maatilan päärakennus, jolla on aika värikäs historia, ja jota on vuoroin rakennettu ja tuhottu. Kahvilatoiminta on alkanut vuonna 1939, katkennut toisen maailmansodan ajaksi ja jatkunut taas sodan jälkeen. (Lähde ja lisätietoja: http://bembolenkahvitupa.net/)

Kahvitupaan tullaan niin autolla, polkupyörällä kuin jalkaisinkin

Pihalla oli vastassa hieno, ajan ja säiden hioma kallio. Taloon sisälle mennessään tulija kohtasi yksinkertaisen kauniin kuistin ja koristeellisen oven. Heti ovea vastapäätä sisällä eteisessä oli kahvilan tiski ja vitriini pullollaan erilaista suolaista ja makeaa syötävää.

Eteisessä oli hieman hämyisä tunnelma. Eteisestä katsottuna vasemmalla sijaitsi tapettiseinäinen, vähän fiinimpi ja valoisampi salin puoli. Eteisestä katsottuna oikealle puolelle taas jäi rouheampi tumma hirsiseinäinen tupa suurine valkoiseksi rapattuine tulisijoineen ja tummasävyisine pirtinpöytineen ja tuoleineen.

Kahvituvan avonainen ovi kutsuu astumaan peremmälle
Bembölen Kahvituvan salin puoli
Salin puolella oli jotenkin herkkä tunnelma

Me menimme tällä kertaa kahville, joten vitriinistä kummankin lautaselle valikoitui makeaa syötävää. Palan painikkeeksi otimme hellepäivään sopivat viileät juotavat. Minulla se oli valmis jääkahvi. Paikka on lounaskahvila, eli ruokaakin olisi ollut tarjolla. Seuralainen kertoi, että hänen lapsuudessaan he kävivätkin usein viikonloppuisin perheen kanssa Kahvituvalla syömässä.

Päätimme jäädä nauttimaan ostoksemme sisätiloihin, sillä ulkona ei näyttänyt olevan vapaana yhtään varjoisampaa pöytää. Istuimme tumman tuvan puolelle, koska siellä tuntui viileimmältä. Avonaisesta ikkunasta kantautui sisälle jonkin verran liikenteen melua viereiseltä tieltä, mutta ikkunasta tuleva tuulenhenkäys peittosi melun häiritsevyyden.

Kermamunkkini hävisi lautaselta tuvan tunnelmallisessa rauhassa niin nopeasti, etten ehtinyt ottaa siitä kuvaa. Jäljelle jäivät vain sokeripäällyksestä ja sisältä paljastuneesta omenahillosta tahmaiset sormet ja hyvä mieli. Munkki ei ollut gluteeniton, mutta en voinut vastustaa kiusausta, ja joskus pitää ottaa riskejä, ainakin niin herkullisen näköisen kermamunkin vuoksi.

Siinä herkuista nautiskellessamme oli tuvan puolelle tullut istumaan muitakin asiakkaita, joten minulta jäi ottamatta kuvat tuvan puolelta. Kahvituvan nettisivuilta (linkki ylempänä) löytyy lisää kuvia, aukioloajat sekä lounas- ja ruokalistat, jos ruokailu paikassa kiinnostaa. Sen verran vilkuilimme vieraisiin pöytiin, että ruoka-annokset näyttivät aika tuhdeilta.

Osa tuvasta on rakennettu ilmeisesti vuonna 1737
Bembölen Kahvitupa talon päädystä katsottuna
Bembölen Kahvitupa – Bemböle Kaffestuga

Ulkona olivat pöydät tuossa vaiheessa iltapäivää aika varattuja. Asiakaskunta oli monenkirjavaa, ja tuntui, että paikka on monelle olohuone, jonne tullaan kahvittelun ohessa lukemaan päivän lehdet. Jos asuisin lähempänä, niin varmasti kävisin itsekin Kahvituvalla usein sen hienon miljöön ja leppoisan tunnelman vuoksi.

Olipa onnekas sattuma, että päätimme jättää Lohjalla kahvittelun väliin ja että päätimme ajaa kotiin päin sivuteitä Kehä III sijaan. Ja mikä sattuma, että olin juuri edellisellä viikolla miettinyt ja listannut vuosien saatossa tekemättä jääneitä asioita. Muuten emme varmaan olisi koukanneet mennyttä aikaa henkivälle Bembölen Kahvituvalle, ja olisin vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta ajanut sujuvasti ohi miettien joka kerta, että tuollakin pitäisi joskus käydä kahvilla.

Helletauon hedelmiä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Lupailin Instagramin puolella maanantaina, että kertoisin tässä loppuviikolla täällä blogissa tarkemmin kolmesta kirjasta, ”terapiakirjoistani”, jotka ovat auttaneet minua uupumuksesta toipuessani, mutta eipä mennyt tämä viikko, kuten maanantaina ajattelin. Tällä viikolla tuli niin sanotusti elämä väliin.

Osin se oli itse aiheutettua, kun viime viikon helletauolla antauduin pariksi päiväksi täydellisen tylsyyden armoille ja sen seurauksena sain liikaa sisustusideoita, jotka realisoituivat alkuviikosta = tuli muutama postilähetys, jotka täytyi panna paikoilleen.

Yhtenä päivänä taas tuli mahdollisuus tavata ystävää ja tehdä samalla kävelylenkki. Tietysti tartuin hetkeen, koska olimme nähneet viimeksi yli kaksi kuukautta sitten. Lisäksi edellisestä lenkistä oli kulunut jo ikuisuus, ja lämpötilakin sattui pitkästä aikaa olemaan sopiva kävelyyn. Kävelimme lopulta yli viisi kilometriä kuulumisia vaihtaessamme, ja reippailun päätteeksi kävimme vielä syömässä ulkona.

Puiden latvoja poutapilvistä taivasta vasten
Metsän siimeksessä oli vilpoisaa kävellä

Viikonloppu puolestaan kului sisarusteni kanssa vanhempien luona kyläillen. Pari yötä poissa kotoa samojen seinien sisältä teki hyvää, etenkin, kun sain samalla hiippailla pitkin lapsuudenkodin pihamaata ja kuvailla kukkia – hassuutensa kullakin. Innostuttiinpa äidin kanssa yhtenä iltana kello kymmenen kitkemään kukkapenkkiä. Penkin vallanneet tuoksuvadelma ja hiirenvirna kokivat kylmää kyytiä ilta-auringon valossa perennoiden saadessa kasvutilaa, ja me saimme helpotusta korona-ahdistukseen.

Lopputulemana näistä kaikista eletyistä päivistä on se, että kolmannen ”terapiakirjani” lukeminen on edelleen kesken, ja maanantaina suunnittelemani postaus kolmesta kirjasta tulee ulos joskus lähiaikoina. Nyt en uskalla edes luvata, että milloin, mutta tulossa se on, sillä minusta tuntuu, että on tullut aika myös eräänlaiselle välitilinpäätökselle, mitä tulee uupumuksesta toipumiseeni, ja että on aika kääntää esiin uusi lehti paitsi elämässä, niin myös tässä blogissa.

Sinisiä ritarinkannuksia
Ritarinkannukset äidin kukkapenkissä – kuin pienten haltioiden hatut

Ensimmäisenä askeleena uuteen päivitin tänään tämän blogisivuston osoitteen. Se on jatkossa ilman wordpress.com -päätettä, eli pelkkä laiskannaisenkeittiossa.com. Samalla tällä sivustolla näkyneet ilmaisversioon liittyneet mainokset lakkasivat näkymästä. Sain mainoksista jonkin verran kyselyitä, että mitä ne ovat ja miksi ne näkyvät blogissani, joten katsoin parhaimmaksi päivittää sivuston osoitteen.

Jotain muutakin uutta on blogiin tulossa syksyn mittaan, kuha ensin keksin (päätän) suunnan. Se on nimittäin tällä hetkellä yhtä hämärän peitossa kuin tulevaisuuteni muutenkin (ontto hah), mutta ei anneta sen häiritä helteisen heinäkuun ja kesän viimeisistä viikoista nauttimista.

Nyt hyvää yötä ja kauniita unia! Tuokoon uusi viikko tullessaan taas kaikkea jännittävää, elämää. ❤

Blogi helletauolla viikolla 28

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

On mukavaa, kun on lämmintä, joten nyt täytyy nauttia näistä helteistä niin kauan kuin tätä kestää. (Vaikka sitten sisällä sohvalla tuulettimen alla, kuten minä just nyt. 😉 )

Blogi jää helletauolle täksi viikoksi 28.

Ensi viikon loppupuolella palailen uusien juttujen kanssa.

Leppoisia hellepäiviä sinne!

And so the adventure continues

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Työpöydälläni on joulusta asti ollut kortti, jonka sain ex-kollegoilta läksiäislahjan mukana. Kortti oli osuvasti valittu, sillä sen teksti ei katso menneeseen, vaan eteenpäin. Kortin tekstistä ”and so the adventure begins” tulikin voimalauseeni.

Vaikka tuossa kohtaa olin vielä syvällä uupumuksen syövereissä, niin uusi aika ja uudet seikkailut olivat jo alkaneet, ja tämä teksti sopi paremmin kuin hyvin voimalauseekseni.

Itse kortti sai paikan makuuhuoneen ikkunan alla olevan työpöytäni kulmalta. Joka aamu herätessäni näin ensimmäisenä kortin teksteineen – joka aamu alkoi uusi seikkailu.

Seikkailu alkaa
The adventure begins – seikkailu alkaa

Tänään kesken WordPress -koulutuksen silmä hakeutui Teamsistä koneen vieressä olevaan korttiin, jonka sydämet, pilkut ja hevosenkengät hohtivat auringonvalossa kultaisina kilpaa adventure -sanan kanssa. Olin juuri hetkeä aikaisemmin kertonut esittelyvuorollani muille koulutukseen osallistujille blogistani ja mitä uutta tulin koulutuksesta hakemaan.

Siinä korttia katsellessani juolahti mieleeni ensimmäistä kertaa, että kortissa olevan sanan ”begins” voisi vetää yli ja kirjoittaa tilalle ”continues”.

Aurinko paistoi ikkunan takaa suoraan siihen, missä istuin. Laitoin hetkeksi silmät kiinni ja makustelin sanaa continues, jatkuu. Tuntui hyvältä ajatella, että seikkailu ei enää ala, vaan että se on ollut jo hyvän aikaa käynnissä ja jatkuu edelleen: ”and so the adventure continues”.

Seikkailu jatkuu
The adventure continues – seikkailu jatkuu

Mieleeni laskeutui syvä rauha. Koko maailma näytti yhtäkkiä olevan harmoniassa. Jotenkin tiesin siinä iltapäivän auringossa koulutusta seuratessani, että tässä seikkailussa oli alkanut uusi vaihe ja uusi aika. Hieman surullisena tajusin myös, että minun oli tullut aika siivota kortti pois pöydältä ja löytää itselleni uusi voimalause.

Vielä en tiedä mihin tämä seikkailun vaihe vie ja mistä se uusi voimalauseeni putkahtaa esiin, mutta matkalla ollaan uteliaana ja vastaanottavaisena.

Kortti sujahti äsken kirjekuoreen, jossa sen sain. En raaskinut viedä sitä vielä muiden korttien joukkoon korttien lepolaatikkoon, vaan laitoin sen työpöydän laatikkoon, toistaiseksi ja varmuuden vuoksi.

Jos epäusko itseeni iskee päälle lähiaikoina, kuten se tapaa välillä tehdä, niin kaivan kortin esille muistuttamaan miten pitkälle tässä seikkailussa olen jo tullut.

❤

Työttömän päiväkirja, päivä 5: perjantai 26.3.2021 – jäätelöä, jäätelöä

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

Töissä ollessani perjantai oli aina merkki tulossa olevasta levosta, tai ainakin hetken hengähdystauko töistä. Perjantai on perjantai edelleen, merkki tulossa olevasta levosta, tai ainakin hetken hengähdystauko arjesta.

Minusta on tässä tilanteessakin ollut tärkeää erottaa arki ja viikonloppu toisistaan, jotteivät kaikki päivät tuntuisi samanlaisilta. (Vaikka sitä ongelmaa minulla ei ole kyllä toistaiseksi ollut, että kaikki päivät tuntuisivat samanlaisilta.) Yritän siis tehdä viikonloppuisin samoja asioita kuin ennenkin, paitsi että sosiaalinen elämä on tällä hetkellä aika kuollutta, eikä mikään paikka ole auki. You know why.

Aamu lähti tänään käyntiin hyvin verkkaiseen tahtiin. Istuin pitkään sohvalla puolihorteessa puhelin kädessäni. Roikuin Facebookissa ja luin uutisia, ja kävin vielä kerran oikolukemassa uuden blogitekstin sekä lisäsin kuvat. Samalla meiningillä siis mentiin kuin muinakin aamuina.

Tuntui, etten millään herää tähän päivään, mutta oli pakko, koska kauppareissu odotti, ja siitä oli selvittävä ennen illan laulutunnin alkamista. Olin lykännyt kauppaan menoa jo pari päivää, joten tänään se tosiaankin olisi hoidettava, jos aioin viikonloppuna syödä muutakin kuin pari päivää vanhaa rahkaa.

Ulkona oli ihana auringonpaiste. Harmittelin kauppaan kävellessäni, ettei minussa ollut ollut moneen viikkoon virtaa käydä lenkillä. Mutta onneksi kevät oli vasta aluillaan, ja monta aurinkoista lenkkipäivää edessä.

Ruoat kerättyäni kaupan isoista ikkunoista välkkyvä auringonvalo jotenkin johdatti minut jäätelöallasta kohti, ja poimin ostoskoriin jäätelörasian. Mietin siinä, että jotain herkkua nyt voisin viikonlopuksi ostaa, ja kun ei mitään karkkiakaan tehnyt mieli, niin ostanpa sitten jäätelöä.

Kotona sain naurukohtauksen, kun ostoksia purkaessani yritin laittaa ostoskassista putkahtanutta jäätelörasiaa pakkaseen, joka olikin jo täynnä jäätelöä. Kaupassa en ollut väsymykseltäni muistanut, että ostin pari päivää aiemmin kaksi laatikollista jäätelöä jäätelöautosta.

Päiväkahviaika

No, enemmän on enemmän, ajattelin, ja laitoin kahvin tippumaan. Kahvin kylkeen tein itselleni ison jäätelöannoksen. Ja otin vielä pullankin, ihan vain perjantain kunniaksi.

Kahvinjuonnin lomassa kävin istuttamassa parvekelaatikkoon kaupasta mukaan tarttuneet narsissit. Miten ihanaa olikaan saada parvekkeelle jotain elävää kuolleiden kukkien tilalle.

Laitoin samalla rairuohon kasvamaan – parvekkeella oli hyvä sotkea mullan kanssa – ja innostuin leikkaamaan ruukussa olevan maksaruohon kuivat oksat pois. Maksaruoho näytti ihan hengettömälle talven jäljiltä, ja luulin sen kuolleen talvipakkasilla, mutta yllätyksekseni ruukku olikin täynnä uusia versoja. Ne vain eivät heti näkyneet kuivien oksien lomasta.

Tuli jotenkin niin hyvä olo siinä parvekkeella kasvien ja mullan kanssa puuhaillessa, kahvin tuoksun leijuessa sisältä ulos ja auringon lämmittäessä paljaita käsivarsiani, että koko maailma tuntui asettuvan paikoilleen ja normaalitilaan. Siis ihan kuin mitään koronaa tai työttömyyttä ei olisikaan olemassa.

Halusin jäädä kellumaan siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi, mutta aika, tuo paholainen, juoksi kovaa vauhtia, ja laulutunti oli ihan pian alkamassa. Oli pakko mennä sisälle avaamaan konetta, vaikka sisällä oleminen niin kauniilla säällä ei houkutellut yhtään. Tämä olisi kuitenkin kevään toiseksi viimeinen laulutunti, ja sen ajatuksen voimalla tsemppasin itseni koneen äärelle.

Uusi elämä versoo menneen tilalle

En ollut koko päivänä avannut sähköpostia, joten laulutunnin jälkeen iltaruoan lämpenemistä odotellessa kävin lukemassa saapuneita viestejä. Jotkut niistä vaativat vähän enemmän paneutumista, ja päätin palata niihin vielä myöhemmin illalla.

Muutaman seuraavan tunnin rauhoitin parin tv-ohjelman katseluun sekä huivin neulomiseen. Viikko oli ollut niin väsyttävä, että nyt kaipasin jotain kevyttä ohjelmaa – aivot hetkeksi narikkaan. Huivissa tosin olin menossa pitsikuviossa, joka vaati keskittymistä ja tarkkaa laskemista, mutta rentouttavaa sekin oli omalla tavallaan.

Välillä hain pakastimesta jäätelöä, ihan vain energianlähteeksi. Tirsk.

KAL-huivi
KAL-huivi ”Kevätaurinko” etenee hitaasti, mutta varmasti

Illan tv-dekkarin jälkeen avasin tietokoneen ja palasin sähköpostien pariin. Kävin myös tutkimassa hakuvahtien vinkkaamat työpaikkailmoitukset, mutta niissä ei ollut mitään minulle sopivaa. Täytyisi muistaa jossain välissä käydä säätämässä hakuvahdit uudelleen.

Kuinka ollakaan, koneen avattuani jumituin taas jälleen kerran yöksi blogin pariin. Kokonaiset 3,5 tuntia kirjoitin ja korjasin, ja korjasin ja kirjoitin. Tunsin olevani viikon jäljiltä ihan liian väsynyt kirjoittamaan, ja oikeaa kättä särki, mutta jatkoin silti. Minua ajoi eteenpäin jokin kumma vimma, vaikka oikeasti ei olisi ollut mikään pakko kirjoittaa yöllä.

Kun viimein kolmen aikaan yöllä lopetin kirjoittamisen, kannoin pöydältä parin jäätelöpuikon kääreet roskikseen. En muistanut syöneeni jäätelöä aherrukseni lomassa, mutta todistusaineisto puhui puolestaan.

Nukkumaan mennessäni mietin, että olisipa kätevää, jos pakastimessa olisi annostelija, joka antaisi ottaa sieltä maksimissaan kaksi jäätelöä yhden vuorokauden aikana.

Parhaimmat ideat syntyvät aina yöllä, eikö? 😉

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 6 tuntia)

Työttömän päiväkirja, päivä 4: torstai 25.3.2021 – pitäisikö olla huolissaan?

julkaissut Laiska Nainen, kategoriassa Elämä

Tämä sarja seuraa viiden päivän ajan vuodenvaihteessa työttömäksi jääneen laiskan naisen päivien kulkua keskellä pandemiaa

On jo torstai. Tämäkin viikko on mennyt nopeasti. Nykyään tuntuu usein siltä, että päivät vain katoavat jonnekin.

Aamulla herätessäni mietin, että pitäisikö minun olla huolissani, kun en panikoi uuden työpaikan löytämisestä. En vain jotenkin osaa panikoida, koska olen elämäni aikana tehnyt ja kokenut jo monenlaista ja selvinnyt vaikeistakin tilanteista. Jotenkin olen niin kiitollinen siitä, että olen ylipäätänsä elossa kaiken kokemani jälkeen, että se kiitollisuus tuntuu peittoavan kaiken muun alleen.

Tämä korona-aika on tuntunut ajoittaisesta hatutuksesta huolimatta melkein lahjalta, kun on joutunut elämään (saanut elää) omassa kuplassaan, omassa valossaan, läheisten tukemana. Olenkin löytänyt itseni uudelleen – jälleennäkeminen on ollut voimaannuttavaa. Ja elämässä on päällimmäisenä paitsi kiitollisuus, niin myös ilo, kun uupumuskin alkaa olla enää vain muisto. Vielä kun tietäisin, mikä minusta tulee isona. Multitaskaajan ydinongelma. Heh.

Mutta niin, tämä torstai… Aamu alkoi samoilla spekseillä kuin muutkin aamut tällä viikolla ovat alkaneet. Ainoa poikkeus oli, etten ehtinyt neulomaan yhtään. Kello 13 oli alkamassa webinaari, ja ennen sitä piti ehtiä oikolukemaan yöllä julkaisemani postaus, sekä lisäämään siihen kuvia.

Hetken pähkäiltyäni päädyin ottamaan kuvan sohvapöydällä olevasta teemukistani. Kuvan – siis kymmenien kuvien, joista yksi päätyi postaukseen – ottamista edelsivät varsinaiset kuvausjärjestelyt. Ei uskoisi, että niin yksinkertainen asia voi olla niin työllistävä, mutta on se. Kokeilkaa vaikka ihan itte.

Päivän kuvahaaste – ei oo helppoo

Käytännössä siivosin olohuoneen pöydältä lehdet ja muut tavarat, sekä pyyhin pölyt (ohimennessäni myös eteisestä). Asettelin pöydällä olevaa teemukia, sekä kaktusta ja lehtipinoa eri asentoihin ja räpsin kuvia. Sen jälkeen piti miettiä miten käsittelen kuvaa, ja tuleeko siitä värillinen vai mustavalkoinen. Ja kelpaako se, vai onko se ihan tyhmä. Ei oo helppoo.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka kuvaan paljon, niin blogin kuvien kanssa on vähän haastetta, ideoinnista lähtien. Ja kun en ole koskaan, ainakaan toistaiseksi, opiskellut valokuvausta, niin kuvien laatukin on sitten sen mukainen. Mutta tällä mennään mitä nyt osataan.

Puoli yhdeltä tuli kiire tehdä blogihommat loppuun ja mennä avaamaan tietokone webinaaria varten. Keitin toisen kupin teetä ja istahdin seuraavaksi 1,5 tunniksi kuuntelemaan mitä tarkoittaa strateginen vaikuttajamarkkinointi osana liiketoimintaa. Luento oli jatkoa viime viikon mielenkiintoiseen webinaariin Vaikuttajamarkkinoinnin ABC.

Luento sai aikaan jotenkin jännän fiiliksen, tunteen siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Lukion jälkeen, muutama vuosikymmen sitten, opiskelin nimittäin markkinointia kauppaopistossa. Vielä tähän mennessä en ole kuitenkaan tehnyt alan töitä. Luento sai miettimään mitä kaikkea me silloin opettelimmekaan, kuten mainostekstaus, ja millaisia keinoja silloin käytettiin markkinointiin. Internetin ja somen myötä markkinointi on totisesti muuttunut, mutta mielestäni vain mielenkiintoisempaan ja monipuolisempaan suuntaan.

Luennon jälkeen oli lounaan vuoro. Syödessäni luin sähköpostit ja kävin tutkimassa muutaman työpaikkailmoituksen LinkedInissä.

Kolmen jälkeen päätin mennä päiväkahville parvekkeelle aurinkoon, vaikka olisi pitänyt palata koneen ääreen ja jatkaa keskiviikkona kesken jääneen haastattelun kirjoittamista. Sitä nimittäin käsiteltäisiin tämän illan lehtikirjoittamisen kurssilla.

Kevään ensimmäiset päiväkahvit auringossa

Loppupäivä kului lähinnä tietokoneen ääressä, kun viimein raaskin tulla auringosta sisälle. Ehdin kirjoittaa haastattelua tunnin verran ennen kuin kurssi alkoi. Viidestä eteenpäin seuraavat neljä tuntia olivat täynnä tiukkaa asiaa, ja peppu tiiviisti penkissä. Kävimme haastatteluiden lisäksi läpi freelancerina toimimista.

Kurssin aloittaessani en ollut lainkaan ajatellut, että voisin kirjoittaa juttuja journalistisella otteella ja yrittää myydä niitä lehtiin, mutta siihen meitä kurssilla kovasti kannustettiin. Moni kurssilainen jo kirjoittikin johonkin tiettyyn julkaisuun. Tämä kurssi oli kaiken kaikkiaan työläs, mutta todella antoisa.

Kurssin jälkeen oli kiva vähän jaloitella ja ottaa iltapalaa ennen kuin siirryin takaisin koneen ääreen ja blogin pariin.

Puoli yhdeltätoista ajattelin, että nyt riittää kirjoittaminen tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni. Otin neulepuikot käteeni – ensimmäinen kerta tänään – ja neuloin niin kauan, että sain huivin 3. osan valmiiksi.

Mutta, kuinka ollakaan, avasin tietokoneen uudelleen iltapesun lomassa. Ajattelin, että käyn katsomassa vielä muutaman työpaikkailmoituksen. Olisi pitänyt sulkea kone sen jälkeen, mutta menin blogiin ja aloin hiomaan keskiviikosta kertovaa tekstiä sekä ottamaan kuvia.

Blogin parissa aika kului taas kuin siivillä, ja kello oli yhtäkkiä kolme. Mietin sänkyyn päästyäni, että tämä on kyllä jo ihan hullua, että kirjoitan kaiket yöt, ja että pitäisikö tästä olla huolissaan. Vai kannattaisiko tästä nyt vaan nauttia niin kauan kuin tätä tilannetta kestää. Carpe diem, nääs.

(Tietokoneen ääressä vietetty aikaa tänään noin 10,5 tuntia)